Yksityinen työnantaja kiusaa

Kyllä on tuttua tekstiä joo.
Mulla palkan maksaa varakas etelä-suomalainen kunta, mutta vammainen on työnantajan roolissa. Saamme kyllä paksun kansion, jossa luetellaan tehtävät niin työnantajalle kuin työntekijällekin. Sehän tässä just on, että he eivät oikein ymmärrä olevansa työnantajia, vaikka tavallaan oikein ylpeilevät sillä kuitenkin. Eivät oikein sisäistä sitä asiaa, että heilläkin on vastuunsa työntekijästä. Jotkut vammaiset eivät pysty itse edes kirjoittamaan tai puhumaan. Vaikeata se on minun työnantajallenikin. Esim hänen puheensa on huonontunut niin, että jos yritän sitä kuunnella tarkasti liesituulettimen kohinan takaa, se vaatii minulta todella pinnistelyä. Hän ei tunnu ymmärtävän asiaa, vaikka varoitan etten sitten kuule. Tai hän unohtaa. Puhuu mitä haluaa kenelle haluaa. Minä taas olen oppinut käyttäytymään niin, että jos joku minulle puhuu niin luultavasti hän kaipaa vastausta tai kommenttia minulta.

Kyllä avustajilla on jokin liitto, Heta tai JHL tai, mutta en ajatellut vielä siihen liittyä, koska yritän etsiä jotain muuta työtä.

Peukaloinen: on minuakin arvioitu ulkonäköni pohjalta. Samoin - jos olen joskus kertonut jotain itsestänji tai historiastani, se muistetaan vetää esille hanakasti. Opin siis sen, etten paljoa puhu muusta. Kun mennään kauppaan (ei pääse itse), tärkeätä hänelle on kysellä minulta mitä minä haluan ostaa ja tehdä ruuaksi. Hän on siis naispuolinen kolmen aikuisen lapsen äiti. Sanoin että nyt olisi kyse siitä mitä hän haluaa, ei siitä mitä minä haluan. Jossain vaiheessa jo ehdotteli että miettisin viikonloppuna heidän tulevan viikkonsa ruokalistat. Joo-o. Kun siirrytään pieni matka minun autollani (asia on sovittu), hän ei tilanteen mukaan yllättäen pääsekään siirtymään auton avonaisesta ovesta sisälle, vaan se pitää ensin lyödä takaisin kiinni jos olen sen avannut ja sitten avata uudelleen ja kolhia samalla rollaattorilla hieman autoni ovea. Toistaiseksi ei peltivaurioita ole vielä näkyvissä.
Tämä siirtymisepisodi siis niin, että jos onkin paha päivä. Hyvänä päivänä avaamani ovi on ok.

On raskasta yrittää koko ajan pinnistellä ja olla välittämättä piikeistään. Minä olen hienotunteinen ja ehkä herkkäkin, hän taas totinen torvensoittaja, jolla on varaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy. Hän on ollut varakkaasta perheestä aikoinaan ja saanut paljon yhtä ja toista.

Aiemmin minäkin ajattelin avustajista, että mikä ihme siinä on ettei pysytä samassa paikassa pari kuukautta pidempään. Nyt en todellakaan ihmettele.
Hänellä vielä lisäksi eläkkeellä oleva mies, joka toimii omaishoitajanaan ja me kaikki pyörimme 70 neliön asunnossa toistemme sylissä lähes. JOs avustettava haluaa katsoa vaikka urheilua 4 tuntia, niin minä kuuntelen sitä siinä samalla, en muutakaan voi. Ja keskustelen, jos hän haluaa keskustella. Ei siinä kysellä jaksanko minä.

Olen ollut aiemmin toimistotöissä markkinointialalla, mutta nykyisessä tilanteessa pääsyni niihin töihin on mennyttä. Ikää on liikaa. Ajattelin kyllä opiskelijaksi ryhtymistä esim. korkeakouluun tai yliopistoon, mutta näillä vuosirenkailla taitaisin valmistua juuri hiukan ennen kuin jäisin vanhuuseläkkeelle.

Aikuisille lapsilleni purin tätä sumaa tuossa kerran. Sanoivat että sano takaisin ja kosta jotenkin. Sanoin, että eiköhän tämä vammainen ole elämältä jo kostonsa saanut etukäteen sairautensa muodossa. En ole kostavaa tyyppiä, mutta toivon että minua kohdellaan kuin kanssaihmistä. Samalla viivalla tässä ollaan joka sorkka.

Yritetään taas kestää. Ehkä palkkamme on suuri taivaissa!

Ei ole

Painostavaa kirjoitti:

Kyllä on tuttua tekstiä joo.
Mulla palkan maksaa varakas etelä-suomalainen kunta, mutta vammainen on työnantajan roolissa. Saamme kyllä paksun kansion, jossa luetellaan tehtävät niin työnantajalle kuin työntekijällekin. Sehän tässä just on, että he eivät oikein ymmärrä olevansa työnantajia, vaikka tavallaan oikein ylpeilevät sillä kuitenkin. Eivät oikein sisäistä sitä asiaa, että heilläkin on vastuunsa työntekijästä. Jotkut vammaiset eivät pysty itse edes kirjoittamaan tai puhumaan. Vaikeata se on minun työnantajallenikin. Esim hänen puheensa on huonontunut niin, että jos yritän sitä kuunnella tarkasti liesituulettimen kohinan takaa, se vaatii minulta todella pinnistelyä. Hän ei tunnu ymmärtävän asiaa, vaikka varoitan etten sitten kuule. Tai hän unohtaa. Puhuu mitä haluaa kenelle haluaa. Minä taas olen oppinut käyttäytymään niin, että jos joku minulle puhuu niin luultavasti hän kaipaa vastausta tai kommenttia minulta.

Kyllä avustajilla on jokin liitto, Heta tai JHL tai, mutta en ajatellut vielä siihen liittyä, koska yritän etsiä jotain muuta työtä.

Peukaloinen: on minuakin arvioitu ulkonäköni pohjalta. Samoin - jos olen joskus kertonut jotain itsestänji tai historiastani, se muistetaan vetää esille hanakasti. Opin siis sen, etten paljoa puhu muusta. Kun mennään kauppaan (ei pääse itse), tärkeätä hänelle on kysellä minulta mitä minä haluan ostaa ja tehdä ruuaksi. Hän on siis naispuolinen kolmen aikuisen lapsen äiti. Sanoin että nyt olisi kyse siitä mitä hän haluaa, ei siitä mitä minä haluan. Jossain vaiheessa jo ehdotteli että miettisin viikonloppuna heidän tulevan viikkonsa ruokalistat. Joo-o. Kun siirrytään pieni matka minun autollani (asia on sovittu), hän ei tilanteen mukaan yllättäen pääsekään siirtymään auton avonaisesta ovesta sisälle, vaan se pitää ensin lyödä takaisin kiinni jos olen sen avannut ja sitten avata uudelleen ja kolhia samalla rollaattorilla hieman autoni ovea. Toistaiseksi ei peltivaurioita ole vielä näkyvissä.
Tämä siirtymisepisodi siis niin, että jos onkin paha päivä. Hyvänä päivänä avaamani ovi on ok.

On raskasta yrittää koko ajan pinnistellä ja olla välittämättä piikeistään. Minä olen hienotunteinen ja ehkä herkkäkin, hän taas totinen torvensoittaja, jolla on varaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy. Hän on ollut varakkaasta perheestä aikoinaan ja saanut paljon yhtä ja toista.

Aiemmin minäkin ajattelin avustajista, että mikä ihme siinä on ettei pysytä samassa paikassa pari kuukautta pidempään. Nyt en todellakaan ihmettele.
Hänellä vielä lisäksi eläkkeellä oleva mies, joka toimii omaishoitajanaan ja me kaikki pyörimme 70 neliön asunnossa toistemme sylissä lähes. JOs avustettava haluaa katsoa vaikka urheilua 4 tuntia, niin minä kuuntelen sitä siinä samalla, en muutakaan voi. Ja keskustelen, jos hän haluaa keskustella. Ei siinä kysellä jaksanko minä.

Olen ollut aiemmin toimistotöissä markkinointialalla, mutta nykyisessä tilanteessa pääsyni niihin töihin on mennyttä. Ikää on liikaa. Ajattelin kyllä opiskelijaksi ryhtymistä esim. korkeakouluun tai yliopistoon, mutta näillä vuosirenkailla taitaisin valmistua juuri hiukan ennen kuin jäisin vanhuuseläkkeelle.

Aikuisille lapsilleni purin tätä sumaa tuossa kerran. Sanoivat että sano takaisin ja kosta jotenkin. Sanoin, että eiköhän tämä vammainen ole elämältä jo kostonsa saanut etukäteen sairautensa muodossa. En ole kostavaa tyyppiä, mutta toivon että minua kohdellaan kuin kanssaihmistä. Samalla viivalla tässä ollaan joka sorkka.

Yritetään taas kestää. Ehkä palkkamme on suuri taivaissa!

Ei ole

Lue lisää

Kotiavustajilla ja henk,koht avustajilla on huono maine.Varastellaan ja tehdään työt huonosti.

Koko ajan on kiire.Sairas ihminen purkaa vitutustaan johonkin.Saa näin POTKUA OMAAN SURKEAAN ELÄMÄÄN.

Jos ei työtä kestä, ottaa lopputulin.

Tiedän itse, kuinka rasittavia ja vaativia nämä tyypit ovat.

Ei niiltä voi odottaa inhimillistä käytöstä.

Meillä venäläinen kotiavustaja kostaa viemällä RAHAA asiakkaalta.

omainen kirjoitti:

Kotiavustajilla ja henk,koht avustajilla on huono maine.Varastellaan ja tehdään työt huonosti.

Koko ajan on kiire.Sairas ihminen purkaa vitutustaan johonkin.Saa näin POTKUA OMAAN SURKEAAN ELÄMÄÄN.

Jos ei työtä kestä, ottaa lopputulin.

Tiedän itse, kuinka rasittavia ja vaativia nämä tyypit ovat.

Ei niiltä voi odottaa inhimillistä käytöstä.

Meillä venäläinen kotiavustaja kostaa viemällä RAHAA asiakkaalta.

Lue lisää

Joo kyllä tiedän maineen. Itsellä tilanne ei ole tuon kaltainen että pitäisi varastella enkä halua tehdä töitäni huonosti. Tälle avustettavalle on kunta varannut 20 tuntia viikossa, mutta yleisimmin teen noin 15, koska suoritan duunini rivakasti. Siitä tykkäävät vammainen ja hänen eläkkeellä oleva miehensäkin. Enkä valikoi töitä, kuten kuulemma aiemmat avustajat.
Kysyin kunnan vammaiskoordinaattorilta muistaakseni viime syksynä mahdollisia lisätunteja esim jonkun toisen vammaisen luona. Vastaus oli ettei hän koordinoi näitä asioita. Kahden kuukauden kuluttua MOL-sivuille ilmestyi hakuilmoitus, jossa kunnalle haettiin henkilökohtaisia avustajia ja lisätiedot sai juuri tältä kyseiseltä henkilöltä. Ei kai sitten muistanut minun kyselyjäni tai en muuten vain kelvannut. Koulutukseni on siis aivan toinen kuin lähihoitajan tms., mutta näitä töitä olen tehnyt kolmatta vuotta yhteensä. Hoitoala ei sovi minulle lainkaan, mutta tilanne on se, mikä on.

Vitutustaan hän varmaankin purkaa. Ei sairaus ja sen aiheuttama vammaisuus mikään helppo nakki olekaan, koska maailma on tehty terveille. Tuo minun niskaani hyppiminen vain vituttaa minua. Tulee sitten purettua perheen niskaan kotona, vaikka he ymmärtävät. Mulla tilanne on tosiaan se, että olen katsellut uutta paikkaa jo puolisen vuotta, mutta ikäni vuoksi en tahdo paikkoja näköjään saada. Missään tapauksessa en voi nyt sanoutua irti ja saada karensseja yms.
Miestä ei ole ja lapsista toinen on täysi-ikäinen abiturientti ja toinen lukion ekalla.
Kummallakaan siis ei ole töitä.

Joskus saan tsempattua itseni aamulla siten, että en välitä puolille päivinkään näistä kummallisuuksista, mutta jos tilanne vain jatkuu ja kovenee niin alkaa se päättäväisyys minullakin horjua. Ruttunaamaa ei ole mukava katsoa ja kun suusta tulee useimmiten jotain purevaa. Tämän henkilön sairaus tai lääkitys tekee vielä sen, että hän ei muista kaikkea sanomaansa tai ei-sanomaansa. Sitten myöhemmin taas väittää sanoneensa minulle, vaikka ei olekaan. Huhhuijaa.
Ei se mitään, voin ottaa syyt niskoilleni siitäkin, mutta ei tarvitsisi tuhista nokka nirpassa että kun minä en kuule hänen puheitaan. Mä kyllä huomaan milloin ihminen on unohtanut ja väittää toista kuitenkin.

Niin lyhytnäköinen en ole, että rahaa sieltä kaivelisin. Kaupassa vammainen kuiskii minulle Visa-korttinsa tunnuksenkin, joka minun on aina aktiivisesti unohdettava. Sanoin alussa etten halua tietää sitä.

Kerran otin todella pienen vanhanaikaisen jalallisen snapsilasin, koska se oli todella kaunis. Niitä oli siis ehkä 20 kpl. Vein sen kuitenkin takaisin seuraavana päivänä, koska totesin että minulla taitaa olla tarpeeksi tavaraa itselläni. Se yritti kai olla jokin kosto?

Joo. Huomenna taas sorvin ääreen. Täytyy kerätä voimia tuolta luonnosta tämän päivän aikana.

Painostavaa kirjoitti:

Joo kyllä tiedän maineen. Itsellä tilanne ei ole tuon kaltainen että pitäisi varastella enkä halua tehdä töitäni huonosti. Tälle avustettavalle on kunta varannut 20 tuntia viikossa, mutta yleisimmin teen noin 15, koska suoritan duunini rivakasti. Siitä tykkäävät vammainen ja hänen eläkkeellä oleva miehensäkin. Enkä valikoi töitä, kuten kuulemma aiemmat avustajat.
Kysyin kunnan vammaiskoordinaattorilta muistaakseni viime syksynä mahdollisia lisätunteja esim jonkun toisen vammaisen luona. Vastaus oli ettei hän koordinoi näitä asioita. Kahden kuukauden kuluttua MOL-sivuille ilmestyi hakuilmoitus, jossa kunnalle haettiin henkilökohtaisia avustajia ja lisätiedot sai juuri tältä kyseiseltä henkilöltä. Ei kai sitten muistanut minun kyselyjäni tai en muuten vain kelvannut. Koulutukseni on siis aivan toinen kuin lähihoitajan tms., mutta näitä töitä olen tehnyt kolmatta vuotta yhteensä. Hoitoala ei sovi minulle lainkaan, mutta tilanne on se, mikä on.

Vitutustaan hän varmaankin purkaa. Ei sairaus ja sen aiheuttama vammaisuus mikään helppo nakki olekaan, koska maailma on tehty terveille. Tuo minun niskaani hyppiminen vain vituttaa minua. Tulee sitten purettua perheen niskaan kotona, vaikka he ymmärtävät. Mulla tilanne on tosiaan se, että olen katsellut uutta paikkaa jo puolisen vuotta, mutta ikäni vuoksi en tahdo paikkoja näköjään saada. Missään tapauksessa en voi nyt sanoutua irti ja saada karensseja yms.
Miestä ei ole ja lapsista toinen on täysi-ikäinen abiturientti ja toinen lukion ekalla.
Kummallakaan siis ei ole töitä.

Joskus saan tsempattua itseni aamulla siten, että en välitä puolille päivinkään näistä kummallisuuksista, mutta jos tilanne vain jatkuu ja kovenee niin alkaa se päättäväisyys minullakin horjua. Ruttunaamaa ei ole mukava katsoa ja kun suusta tulee useimmiten jotain purevaa. Tämän henkilön sairaus tai lääkitys tekee vielä sen, että hän ei muista kaikkea sanomaansa tai ei-sanomaansa. Sitten myöhemmin taas väittää sanoneensa minulle, vaikka ei olekaan. Huhhuijaa.
Ei se mitään, voin ottaa syyt niskoilleni siitäkin, mutta ei tarvitsisi tuhista nokka nirpassa että kun minä en kuule hänen puheitaan. Mä kyllä huomaan milloin ihminen on unohtanut ja väittää toista kuitenkin.

Niin lyhytnäköinen en ole, että rahaa sieltä kaivelisin. Kaupassa vammainen kuiskii minulle Visa-korttinsa tunnuksenkin, joka minun on aina aktiivisesti unohdettava. Sanoin alussa etten halua tietää sitä.

Kerran otin todella pienen vanhanaikaisen jalallisen snapsilasin, koska se oli todella kaunis. Niitä oli siis ehkä 20 kpl. Vein sen kuitenkin takaisin seuraavana päivänä, koska totesin että minulla taitaa olla tarpeeksi tavaraa itselläni. Se yritti kai olla jokin kosto?

Joo. Huomenna taas sorvin ääreen. Täytyy kerätä voimia tuolta luonnosta tämän päivän aikana.

Lue lisää

Nyt hänen puheensa on alkanut muuttua puuroksi, josta on vaikea saada selvää. Sitten kiukustuu, kun sanon että anteeksi nyt mutta en kuullut mitä sanoit. Sammutan imurit ja liesituulettimet ja menen lähelle. Silti joudun arvaamaan osittain mitä hän sanoi. Jos menee mistiin, niin kiusaantuu enemmän ja enemmän. Nostelee taas nokkaansa ja karjaisee lähes että ei mitään.

Tänään sain tiedon mahdollsiesta toisesta työpaikasta, jossa ei tarvitsisi istua jonkun vammaisen sylissä ruodittavana koko ajan. Tämä työ sisältää siivoamista ja silitystä yms., mutta ei tarvitsisi olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa työnantajansa kanssa.

Pidelkää peukkuja!