Oletteko kokeneet saavanne tukea puolison sairastuessa ko sairauteen? Miten olette selvinneet monia ajatuksia herättävän sairauden rantauduttua perheeseen? Kuinka olette jaksaneet tukea puolisoa ja seisoa rinnalla moninaisten oireiden kanssa?
Oma jaksamiseni on aika ajoin ollut hieman kyseenalaista ja olen hämmentynyt ettei puolisolle ole tarjolla juurikaan keskusteluapua ulkopuoliselta taholta. En tiedä onko näin joka puolella suomea.
Suhteemme on lämmin ja avoin ja olemme paljon keskustelleet ajatuksista ja tunteista, mutta tiukan paikan tullen joudun itse kuitenkin vetäytymään puhumasta kipeimpiä omia sairauden tuomia ajatuksia ja pelkoja, sillä tiukan paikan tullen puolisoni vetäisee esiin valttikorttinsa ja mainitsee että hänhän se on sairastunut. Totta tuo, mutta suuri sokki se oli myös itselleni ja omia tunteitani en ole päässyt purkamaan kuin lähimpien ystävieni kanssa. Pieni oljenkorsi se on, ystävät, mutta ammattiapu olisi myös ollut/olisi tarpeen.
Tuntuu pahalle katsoa toisen kipuja, kramppeja, puutumisia, väsymystä yms oireita joita sairauteen (hänellä) kuuluu. Toisinaan kuitenkin mietin että onko pieni osa oireita ns. liioiteltuja, tavallaan lupa vetäytyä sairauden taakse ja olla tekemättä kotitöitä, lepäillä päivät pitkät, olla harrastamatta liikuntaa. Sillä kun löytyy kiinnostavaa tekemistä, em. ei ole tietoakaan, en sitten tiedä. Ja kaikkea tätä pohtiessani tunnen itseni itsekkääksi ja sitten syyllistän itseäni siitä. Ja näinhän sitten kiukuttelukierre on valmis.
Parisuhteessa ollessa normaalisti (siis ilman sairautta), molemmat saavat surra ja murehtia omista murheistaan mielestäni tasapuolisesti. Pitkäaikaisen sairauden varjostamassa parisuhteessa sairastunut saa ja voi murehtia isoista ja pienistä murheista täysin vapaasti, mutta itse koen puolisona että vain ns. isot murheet voi tuoda parisuhteeseen, pienistä ei ole "luvallista" mainita tai murehtia sairastuneelle tuntematta huonoa omaatuntoa (olenhan itse ns. terve). Itselleni se on iso kynnyskysymys, sillä puoliso kuitenkin olisi se tärkein tuki ja olkapää isoille ja pienille suruille ja murheille.
Mieleeni ei kuitenkaan ole tullut erota vaan seisoa ja tukea rakastamaani ihmistä, sillä onhan hänessä paljon hyvää. Kun MS diagnoosi toi tullessaan itselleni paljon outoja ja pelottavia asioita, pohdin myös suhteen jatkuvuutta, että jaksanko, pystynkö, onko pakko. Ja lukematon muu määrä ajatuksia, tunteita ja muita pelkoja, joista en tässä voi kirjoittaa, sillä istuisin tässä vielä ensi viikollakin.
Toivoisin tänne avartavia, uusia näkökantoja ja tukea, nyt itse ollessani alakuloisempi tämän asian kanssa. Kertoilkaa ajatuksia puolisot sekä sairastuneet itse.
MS-potilaan puolisot
28
637
Vastaukset
- miunmäsä
Kyllä tuo vaimoni on myös saanut kärsiä tosiaan melko paljon myös (ms minulla n, 4v diagnisoituna. pahimpina oireina toisesta silmästä näkö osittain mennyt ajoittaiset uupumiset kaikki muut vinksinvonksin oireet)
Työelämässä sinnitellään (vaimolle kertoillaan selviytymistarinoita vapaa-aikana työelämästä, monesti alkoholin avittamana, jotta saan kunnon itsesäälikohtauksen päälle.... Mutta kyllä toki hyviäkin hetkiä mahtuu mukaan.
Mielialan heittely ja keskittymiskyvyn puute näyttäis myös minua riivaavan ajoittain.
Jos jokin auto/kotiremontti esim, ei ota onnistuakseen niin tavarat lentää melko helposti ja sitten alkaa hirveä syyttely taudin aiheuttamasta mokailusta! Mikä pahinta, joskus lapset on saaneet kuulla kun haukun itseni sokeaksi MS tautiseksi jumalien hylkäämäsi idiootiksi. (fyysistä väkivaltaa en ole onneksi koskaan käyttänyt!)
Haluaisin välttää sairaseläkkeen viimeiseen asti, koska työstä saa "normi" olon edes hetkittäin, hieman hiipii pelko jos ilman järkeviä harrastuksia jäis kotiin niin....kuis perhe sitten jaksais?
Hienosti tunnut sinä kuitenkin ajattelevan, keksit vain jonkin yhteisen kiinnostavan harrastuksen. Ehkä jokin kevyehkö yhteinen lenkki pururadalla ja sitten uimahalliin kellumaan viileään veteen. - höh..
?????????
- miunmäsä
Röh.. Ei vaatinut tuokaan paljon itsestään kertomista, tämän palstan ongelma on kun "minulla varmaan on MS kun pikkasen huippaa ja masentaa lukijat" (toki saa olla tietenkin huolissaan)
Edellinen tekstini on valitettavasti totuudenmukainen ja väitän että OSAAN taudinkuvastani OIKEASTI MS taudin valitettavasti saanut, voi OSITTAIN löytää yhtäläisyyksiä?
Tämä tauti riivaa minua jo ajattelussa ja kirjoitustaidossakin, joten sori! varmaan löytyy järkevämpiä MS diagnoosin saaneitakin, tämä o n vaa n täämmöstä mun kirjoittelukin. Sori jos pahoitin mielesi.
- exexex
Kiitos kommentista miunmäsä :) Kaikki kommentit ovat tervetulleita kuten aloituksessa pyysin :)
- äidistähuoli
Lapsetkin kaipaa tukea. Olen katsonut äidin ms-tauti taistelua kohta 20v. Nyt vanhempana vasta havahtunut siihen että äiti oli jossain vaiheessa tosi masentunut. Joi tuolloin paljon. Vieläkin olen hukassa siitä miten voin auttaa äitiäni.
- Kluuppi
Sukulaisellani on MS ja hän on mielestäni alkanut yhä enemmän olemaan vainoharhainen, ärtynyt, mustasukkainen puolisostaan. Hän itse pääsee vaivoin liikkumaan, mutta puolisonsa on elinvoimainen ja viriili. Tästä aiheutuu monenlaisia pulmia perheeseen. MS-sairas eristäytyy, ei halua vieraita käyvän, katsoo ihmissuhteensa sukulaisiinsakin, epäilee sukulaisiaan puolisonsa kanssa vehkeileviksi jne jne.
Välit näköjään lopullisesti nyt poikki. Sääliksi käy. Asialle ei mahda enää mitään.- Kluuppi
KORJAUS: "...KATKOO ihmissuhteensa sukulaisiinsakin..."
- ############
Kluuppi kirjoitti:
KORJAUS: "...KATKOO ihmissuhteensa sukulaisiinsakin..."
Ilman ms-tautiakin voi olla mustasukkainen ja vainoharhainen. Onko ihme, että sairas, liikuntarajoitteinen ihminen ärtyy ja eristäytyy, jos puoliso on viriili ja elinvoimainen ja "pörrää" ja vehkeilee?
Ja se sääliminen vasta ärsyttääkin! Tee jotain!!!! - pupulainen
Kerronpa oman kokemukseni. Minä sairastan Ms-tautia. Olen nainen. Minulla on siskoja.
Toinen siskoistani aloitti aina puhelut näin. "Ethän sinä ole mustasukkainen" Sitten yleensä piti käsitellä hänen tilannettaan laajasti. En ole ollenkaan mustasukkaista ihmistyyppiä.
Minun piti laittaa välit poikki tähän siskoon. En jaksanut jankata aina kaikesta siitä mikä liittyy muka hänen aiheuttamaan mustasukkaisuuteen. Hän tuntui kerjäävän pohjatonta huomiota. Minun sairauteni ilmeisesti loi otollisen maaperän hänen tulkinnoilleen.
Please. Elkää kuvitelko ihan oikeesti, että me mäsäläiset ollaan lähtökohtaisesti mustasukkaisia! HUH HUH!
Ikävä kyllä eiköhän sairautta tule kaikkien osaksi meistä mäsäläisistä huolimatta.
Elämä opettaa.
- ~~~~~~~~~~~~~
"Miun mäsä" on neljä vuotta sairastanut ja tietää jo kaiken? Itsellä on dg:sta vuosia jo yli tusina ja vielä tulee sairauden kanssa ihan uusia juttuja.
Jollain mäsä voi todellakin olla "vain sitä vähän huippausta". Ja jokainen kokee oireet ihan erilailla ja jokaisellahan ne on erilaisia. Yhteistä on vaan se, että sillä mennään, mitä on annettu. Jaksamista ja ymmärrystä sairastaville ja puolisoille....ja lapsille!!! - minä
Mulla ollut MS-tauti 35v. !
Kaikki läheiseni ovat tottuneet sairauteeni ja miten se minuun vaikuttaa!
Niin turhaan ihmiset valittaa!!
Tukea..menkää ny ..tiette vamaan minne.
Ärsyttää ihmiset,jotka heti on valittamassa.
OIKEESTI MS-tautisella täs on kovaa.
Vai et oikeen tarttis puolisot tukea,että jaksavat ms-tautisen kans..sanonko... - exexex
Nimimerkille "minä" tarkennukseksi että tämän keskustelun alkuperäisenä aiheena on nimenomaan lähiomaisten jaksaminen ja tukeminen teitä sairastuneita tukeaksemme. Ei ole ollenkaan pikkujuttu meille läheisillekkään tuo sairaus. Tietynlainen syyllisyys omasta terveydestä, pelko omasta jaksamisesta tukea sairastunutta, kuinka kerrot lapsille joita asia myöskin luultavasti jossain vaiheessa koskettaa, paha mieli kun sairastuneella on kipuja, puutumisia, huimausta, väsymystä ja mitenkään ei voi auttaa. Haluan olla tukena puolisolleni ettei hän katkeroituisi, kuten ilmeisesti "minä"? Ainakin tekstistäsi kuultaa läpi katkeroituminen (saatan myös olla väärässä).
On kaksi täysin eri asiaa olla sairastunut tai sairastuneen puoliso/muu lähiomainen ja näitä tunnetiloja ei voi verratakkaan. Lähiomainen ei voi tietää sairastuneen tuskaa, mutta sairastunutkaan ei voi tuntea omaisen tuskaa. Itse en odota saavani puolisoltani tukea ollakseni sairastuneen omainen, kuinka jaksan, eikä se olekkaan hänen tehtävänsä tukea minua tässä "surutyössä", mutta ihmettelen että suomessa ei ole juurikaan muuta kuin ehkä vertaistukea puhelimessa joltakin muulta saatavissa. Sairastuneelle on tukea, apua ja tietoa saatavilla monilta eri tahoilta, jos puolisona koet tarvitsevasi ammattiapua, niin sen löytäminen onkin hyvin haasteellinen juttu.
Ja sitä peräänkuulutin tuossa aloituksessa. Omaisen/puolison jaksaminen. Haluan olla ja elää PUOLISONI kanssa, enkä missään tapauksessa, kuten sinä "minä" ilmaisit, MS-TAUTISEN KANSSA. Itse toivon että elämme elämämme mahdollisimman hyvin tiedostaen että taustalla on MS, mutta emme niin että MS hallitsee meitä estäen tekemästä mitään, nauttimasta elämästä.- Mäsävaimo
Ihanaa, kun sanot asiat ääneen. Ihan kuin puhuisit suullani. Mieheni sairastui pari vuotta sitten ja meillä on alakouluikäisiä lapsia. Väitän, että koko perhe sairastaa. Tuollaiset minä-nimimerkkityyppiset henkilöt haluavat ymmärtää tahallaan viestisi väärin. Eihän kyse ole ms-potilaan tilanteen vähättelystä vaan juuri siitä, kuinka paljon muutakin tähän liittyy, kuin vain itse potilas.
Oma jaksamiseni terveenä, luotettavana , aina valmiina ja toimintakykyisenä aikuisena on kyllä vähissä. Ja lisänä vielä syyllisyydentunne omasta terveydestä tai omista ajatuksista ovat aikamoinen ongelma. Lie minulla kuitenkin oikeus ajatuksiini, olkoot ne kuinka itsekkäitä tai outoja tahansa.
Pelko on ehkä ensimmäinen asia. Pelko tulevasta, pelko jaksamisesta. Kuinka opin tekemään aisat, jotka miehini aiemmin teki? Pelko siitä, että ainainen kinastelu ja huonotuulisuus vaikuttaa pysyvästi kasvavin lapsiini. Pelko siitä, jaksanko rakastaa tuota koko ajan muuttuvaa persoonaa? Tosiasia on, että tuo mies ei ole enää sama mies johon muinoin rakastuin. Muistiongelmat, epäluuloisuus, katkeruus ja suru ovat häntä muuttaneet. Puhumattakaan fyysisistä haasteista.
Tätähän ei tietysti saisi ääneen sanoa, mutta joskus töistä tullessa mietin, ajaisinko sittenkin ohi tuon kotiristeyksen? Jatkaisin vain matkaa taakse katsomatta.. Sitä en tietenkään tee, paitsi ajatuksen tasolla.
Ja jos puhutaan katkeruudesta, minäkin olen katkera. Katkera siitä, että tuo tauti riisti lapsiltani funktionaalisen isän ja minulta rakastavan aviomiehen, tasa-arvoisen kumppanin. Nimenomaan tuo " elämästä nauttiminen" on kovin haasteellista. ja tuo tasavertaisuus on hieman hakusessa kun suhde pikkuhiljaa muuttuu parisuhteesta hoitosuhteeksi.
Olenhan juu terve, mitäpä tässä valittamaan, mutta valitan kuitenkin. Jossakin tätä kipua ja surua pitää huutaa ulos, miehelleni en sitä voi tehdä ja muualtakaan ei pahemmin tukea heru. Ja toisaalta, mitäpä se tuki olisikaan konkreettisesti? Oli mahtavaa lukea ajatuksiasi ja huomata, että muillakin on samansuuntaisia ajatuksia. - Ms-puoliso
Mäsävaimo kirjoitti:
Ihanaa, kun sanot asiat ääneen. Ihan kuin puhuisit suullani. Mieheni sairastui pari vuotta sitten ja meillä on alakouluikäisiä lapsia. Väitän, että koko perhe sairastaa. Tuollaiset minä-nimimerkkityyppiset henkilöt haluavat ymmärtää tahallaan viestisi väärin. Eihän kyse ole ms-potilaan tilanteen vähättelystä vaan juuri siitä, kuinka paljon muutakin tähän liittyy, kuin vain itse potilas.
Oma jaksamiseni terveenä, luotettavana , aina valmiina ja toimintakykyisenä aikuisena on kyllä vähissä. Ja lisänä vielä syyllisyydentunne omasta terveydestä tai omista ajatuksista ovat aikamoinen ongelma. Lie minulla kuitenkin oikeus ajatuksiini, olkoot ne kuinka itsekkäitä tai outoja tahansa.
Pelko on ehkä ensimmäinen asia. Pelko tulevasta, pelko jaksamisesta. Kuinka opin tekemään aisat, jotka miehini aiemmin teki? Pelko siitä, että ainainen kinastelu ja huonotuulisuus vaikuttaa pysyvästi kasvavin lapsiini. Pelko siitä, jaksanko rakastaa tuota koko ajan muuttuvaa persoonaa? Tosiasia on, että tuo mies ei ole enää sama mies johon muinoin rakastuin. Muistiongelmat, epäluuloisuus, katkeruus ja suru ovat häntä muuttaneet. Puhumattakaan fyysisistä haasteista.
Tätähän ei tietysti saisi ääneen sanoa, mutta joskus töistä tullessa mietin, ajaisinko sittenkin ohi tuon kotiristeyksen? Jatkaisin vain matkaa taakse katsomatta.. Sitä en tietenkään tee, paitsi ajatuksen tasolla.
Ja jos puhutaan katkeruudesta, minäkin olen katkera. Katkera siitä, että tuo tauti riisti lapsiltani funktionaalisen isän ja minulta rakastavan aviomiehen, tasa-arvoisen kumppanin. Nimenomaan tuo " elämästä nauttiminen" on kovin haasteellista. ja tuo tasavertaisuus on hieman hakusessa kun suhde pikkuhiljaa muuttuu parisuhteesta hoitosuhteeksi.
Olenhan juu terve, mitäpä tässä valittamaan, mutta valitan kuitenkin. Jossakin tätä kipua ja surua pitää huutaa ulos, miehelleni en sitä voi tehdä ja muualtakaan ei pahemmin tukea heru. Ja toisaalta, mitäpä se tuki olisikaan konkreettisesti? Oli mahtavaa lukea ajatuksiasi ja huomata, että muillakin on samansuuntaisia ajatuksia.Olipa tuttuja ajatuksia mäsävaimolla. Meillä sairastamista takana jo 10 vuotta ja juuri nuo jatkuvat kinastelut, huonotuulisuus, muistiongelmat ja katkeruus vievät kyllä paljon pohjaa rakastavalta parisuhteelta. Niin paljon kuin elämää luodaankin sairauden mukaan, yllättävissä tilanteissa menee puolisollani hermot. Totuuden nimessä liikuntakyvyn heikkeneminen ja muistiongelmat ovat pientä verrattuna ärtyisään ja huonotuuliseen toimintatapaan ja yleiseen negatiivisuuteen, jota sairastava meillä viljelee. Se harmittaa ja tekee melkoisen avuttoman olon omaiselle. Mitä tehdä? Lapsia on liuta ja he toki pitävät elämässä kiinni, mutta edes pienissä asioissa toivoisi sairastuneenkin tsemppaavan, elävän!!
Mietin usein millainen itse sairaana olisin. Varmasti paljon samanlainen, jos oireetkin olisivat, mutta elämänhaluni ja elämäniloni uskoisin kantavan suhdettamme sairaanakin. Ja tämä on kuitenkin asia, jota ei tietenkään voi keneltäkään vaatia, mutta toivoa toki asiaan parannusta.. - sivusta seurannut
Ms-puoliso kirjoitti:
Olipa tuttuja ajatuksia mäsävaimolla. Meillä sairastamista takana jo 10 vuotta ja juuri nuo jatkuvat kinastelut, huonotuulisuus, muistiongelmat ja katkeruus vievät kyllä paljon pohjaa rakastavalta parisuhteelta. Niin paljon kuin elämää luodaankin sairauden mukaan, yllättävissä tilanteissa menee puolisollani hermot. Totuuden nimessä liikuntakyvyn heikkeneminen ja muistiongelmat ovat pientä verrattuna ärtyisään ja huonotuuliseen toimintatapaan ja yleiseen negatiivisuuteen, jota sairastava meillä viljelee. Se harmittaa ja tekee melkoisen avuttoman olon omaiselle. Mitä tehdä? Lapsia on liuta ja he toki pitävät elämässä kiinni, mutta edes pienissä asioissa toivoisi sairastuneenkin tsemppaavan, elävän!!
Mietin usein millainen itse sairaana olisin. Varmasti paljon samanlainen, jos oireetkin olisivat, mutta elämänhaluni ja elämäniloni uskoisin kantavan suhdettamme sairaanakin. Ja tämä on kuitenkin asia, jota ei tietenkään voi keneltäkään vaatia, mutta toivoa toki asiaan parannusta..Mitä tehdä? Ensin kannattais yrittää nukkua yöllä, ihan molempien ;). Yöllä kaikki ongelmat tuppaa olemaan puolta suurempia kuin päivällä.
Ihan kaikkia vastoinkäymisiä ei pidä laittaa ms:n piikkiin! Sitä on kyllä niin helppo kaikesta syyttää, vaikka ei takuulla ole kaikkien hermostumisien takana!
Ja sairastavan asemaan voi kyllä itseään kuvitella, mutta se tuskin vastaa todellisuutta. Mutta se kannattaa pitää mielessä, että se sairastuminen voi itseäkin kohdata ihan koska vaan, ei se ms varmaan kenelläkään synnynäinen ole ollut. - ihmettelen vaan
Ms-puoliso kirjoitti:
Olipa tuttuja ajatuksia mäsävaimolla. Meillä sairastamista takana jo 10 vuotta ja juuri nuo jatkuvat kinastelut, huonotuulisuus, muistiongelmat ja katkeruus vievät kyllä paljon pohjaa rakastavalta parisuhteelta. Niin paljon kuin elämää luodaankin sairauden mukaan, yllättävissä tilanteissa menee puolisollani hermot. Totuuden nimessä liikuntakyvyn heikkeneminen ja muistiongelmat ovat pientä verrattuna ärtyisään ja huonotuuliseen toimintatapaan ja yleiseen negatiivisuuteen, jota sairastava meillä viljelee. Se harmittaa ja tekee melkoisen avuttoman olon omaiselle. Mitä tehdä? Lapsia on liuta ja he toki pitävät elämässä kiinni, mutta edes pienissä asioissa toivoisi sairastuneenkin tsemppaavan, elävän!!
Mietin usein millainen itse sairaana olisin. Varmasti paljon samanlainen, jos oireetkin olisivat, mutta elämänhaluni ja elämäniloni uskoisin kantavan suhdettamme sairaanakin. Ja tämä on kuitenkin asia, jota ei tietenkään voi keneltäkään vaatia, mutta toivoa toki asiaan parannusta..Huhheijaa! Elämänilosi-ja halusi kantaisivat vaikka olisit se sairastava? Eikö se kanna teitä nyt, kun sinä olet se terve?? Etkö voisi nyt tsempata ja elää?
- miunmäsä
No hei! Sanoit asteikolla "hieman" lämpimemmin mitä miespuolisena ms tautisena halusin kertoa... tunnistan edelleen nuo negatiiviset asiat minäkin mitä kerroit.
Tippa silmässä on taas luettava tuo kertomus Kuin omasta elämästä jälleen
Anteeksi jos olen aiheuttanut aikaisemmissa kirjoituksissa mielipahaa, ei aina ole terävimmistä päästä nuo kirjoitukseni, vaimoni kanssa teillä selvästi löytyisi yhteinen keskustelun aihe, sen verran tutulta kuulostaa tarina..?
Mitähän tapahtuis jos tämän tapainen saman tapahtuman kokenut perhe(n,2 lasta) tapaisi toisensa, siinä vois puolisot jakaa kokemuksia jopa osittain rentouttavissa merkeissä, eikä se elämä oliskaan enään niin yksin sairastamista? (no, tämmösen ujon ms äijän heitto..) - 1+1=2
No todellakin on kaksi eri asiaa olla sairastunut tai olla lähiomainen! Siihen en ota kantaa kummalta se enemmän vaatii, mut kieltämättä hiukan nyt tuntuu siltä, että nämä puolisot esittävät niitä kärsijöitä.
Näin sairastavana tuntuu pahalta lukea kaksi vuotta sairastaneen miehen vaimon ajatuksia ajaa ohi kodin. Siinä kohtaa varmaan kannattais miettiä päinvastaista tilannetta, siis jos itse olisi se sairastunut.
Oletteko koskaan miettinyt kuinka paljon se sairastava tuntee syyllisyyttä siitä,
että "meni sairastumaan" kesken hyvän elämän, eikä voi osallistua enää kaikkeen niinkuin haluaisi?
Onhan niitä tapauksia, ettei terve puoliso jaksa sairastuneen vierellä ja ei kai sitä kukaan voi vaatia....vaikka avioliittoa solmittaessa luvataan vastamäessäkin :). Ja jätetään sitä "terveitäkin".- Mäsävaimo
Tässä nyt taas nähdään, kuinka ei mitään voisi sanoa ääneen. Kyllä se uupumus/ masennus voi tulla sjankohtaiseksi jo(!)kahdessa vuodessa. Enhän tokikaan mitenkään ylpeile näillä ajatuksillani.Kaikenkaikkiaan tilanne on surullinen.
Edelleenkään en vertaa omaa tilannettani sairastuneeseen. Ensimmäinen kirjoittaja mielestäni haki juuri tätä puolison näkökulmaa. Ja siitä toisen asemaan asettumisesta; mitä jos sinä kävisit töissä, kaupassa, kuljettaisit lapset harrastuksiin, laittaisit ruoan, siivoaisit(jos muilta hommilta ehtisit), hoitaisit kiinteistöön, autoon, polkupyöriin tms.liittyvät toimet ja olisit sairastavan tukena ja kannustajana/hoitajana yksin. Mistä voimaa tähän kaikkeen, kysyn vaan..? Olen pahoillani jos näillä ajatuksillani loukkasin sairastuneita. - 1+1=2
Mäsävaimo kirjoitti:
Tässä nyt taas nähdään, kuinka ei mitään voisi sanoa ääneen. Kyllä se uupumus/ masennus voi tulla sjankohtaiseksi jo(!)kahdessa vuodessa. Enhän tokikaan mitenkään ylpeile näillä ajatuksillani.Kaikenkaikkiaan tilanne on surullinen.
Edelleenkään en vertaa omaa tilannettani sairastuneeseen. Ensimmäinen kirjoittaja mielestäni haki juuri tätä puolison näkökulmaa. Ja siitä toisen asemaan asettumisesta; mitä jos sinä kävisit töissä, kaupassa, kuljettaisit lapset harrastuksiin, laittaisit ruoan, siivoaisit(jos muilta hommilta ehtisit), hoitaisit kiinteistöön, autoon, polkupyöriin tms.liittyvät toimet ja olisit sairastavan tukena ja kannustajana/hoitajana yksin. Mistä voimaa tähän kaikkeen, kysyn vaan..? Olen pahoillani jos näillä ajatuksillani loukkasin sairastuneita.Mistäköhän saavat voimaa leskeksi jääneet yksinhuoltajat?
Ennen täyspäiväkseksi sairaaksi ryhtymistäni tein varmaan tuon kaiken yksin...valitinkin varmaan joskus :).
Toki mieltään painavat asiat pitää ääneen sanoa, mutta jos oikeesti jotain apua kaipaa, niin kannattaa varmaan jutella sen oman puolisonkin kanssa. Lähisuku ja ystävätkin varmaan auttaa, jos vain apua pyytää.
Ns tervekin voi sairastua uupumukseen ja masennukseen ja kukas ne hommat silloin hoitaa?
Minä myös olen pahoillani jos mielipiteilläni loukkaan sairastuneiden puolisoita, en halua vähätellä heidänkään kärsimyksiään, mutta kun itsellä on vaan(!) tuo sairastavan näkökulma. - Mäsävaimo
1+1=2 kirjoitti:
Mistäköhän saavat voimaa leskeksi jääneet yksinhuoltajat?
Ennen täyspäiväkseksi sairaaksi ryhtymistäni tein varmaan tuon kaiken yksin...valitinkin varmaan joskus :).
Toki mieltään painavat asiat pitää ääneen sanoa, mutta jos oikeesti jotain apua kaipaa, niin kannattaa varmaan jutella sen oman puolisonkin kanssa. Lähisuku ja ystävätkin varmaan auttaa, jos vain apua pyytää.
Ns tervekin voi sairastua uupumukseen ja masennukseen ja kukas ne hommat silloin hoitaa?
Minä myös olen pahoillani jos mielipiteilläni loukkaan sairastuneiden puolisoita, en halua vähätellä heidänkään kärsimyksiään, mutta kun itsellä on vaan(!) tuo sairastavan näkökulma.Pointtini onkin, että tunnen, etten voi/saa näyttää uupumistani/suruani puolisolleni, jotten lisäisi hänen taakkaansa ja huonommuudentunnettaan..
- mielipiteeni
Mäsävaimo kirjoitti:
Pointtini onkin, että tunnen, etten voi/saa näyttää uupumistani/suruani puolisolleni, jotten lisäisi hänen taakkaansa ja huonommuudentunnettaan..
No mun mielipiteeni on ettei sitä sairastavaa puolisoa saa/pidä sulkea normaalin elämän ulkopuolelle. Normaalit surut ja murheet pitää kertoa. Se jos mikä lisää huonommuuden tunnetta, jos arkipäiväisiä asioita salataan ja piilotellaan toiselta, joka kumminkin (ainakin oletan) on samanlainen perheenjäsen kuin ennenkin.
- Mäsävaimo
mielipiteeni kirjoitti:
No mun mielipiteeni on ettei sitä sairastavaa puolisoa saa/pidä sulkea normaalin elämän ulkopuolelle. Normaalit surut ja murheet pitää kertoa. Se jos mikä lisää huonommuuden tunnetta, jos arkipäiväisiä asioita salataan ja piilotellaan toiselta, joka kumminkin (ainakin oletan) on samanlainen perheenjäsen kuin ennenkin.
Niinpä niin. Mutta kun mikään ei ole enää normaalia.
- vaimo itekin
Mäsävaimo kirjoitti:
Niinpä niin. Mutta kun mikään ei ole enää normaalia.
Mahdatkohan liioitella? Oisko joku muukin asia nyt pielessä ja syytetään vaan kaikesta sairautta??
- Mäsävaimo
vaimo itekin kirjoitti:
Mahdatkohan liioitella? Oisko joku muukin asia nyt pielessä ja syytetään vaan kaikesta sairautta??
Ai juu, niinhän se onkin. Kiitos ja näkemiin.
- vaimo itekin
Mäsävaimo kirjoitti:
Ai juu, niinhän se onkin. Kiitos ja näkemiin.
Arvasin siis oikein :). Usein se on niin, sairauden piikkiin on niin helppo laittaa kaikki ongelmat. "Kyllä meillä muuten kaikki ois hyvin, mutta kun meillä on tuo MS".
- ms_mies
Itselläni on ms ollut reilu 7 vuotta. Dg:n saatuani, jouduin tukemaan surevaa vaimoa ja omat tunteeni jäivät taustalle. Ihan rehellisesti sanottuna puolisolta en ole saanut minkäänlaista tukea koko sairauden aikana. Pari vuotta minulla meni että hyväksyin asian.
Aika vähällä ms on minut tähän asti päästänyt (kop kop). Mutta jos pienimmänkään oireen mainitsen vaimolle, niin hän masentuu ja taas joudun tukemaan häntä "surun" keskellä. Onneksi suhteessa on muutakin kuin tämä tauti =) Mutta suuri tabu tämä ms on kuitenkin. Jos jokin tässä taudissa pelottaa minua, niin se on puolison suhtautuminen kun oireita ilmenee. Parempi siis peitellä, jos mahdollista. Vielä sekin päivä tulee "kun jään taudista kiinni". Jollain tasolla on hyväkin näin, jos toinen kokoaika olisi tukena, niin sittenhän sitä tuudittautuisi sairauteen ja ajatusmaailmaan, että minulla on ms = en jaksa, fatiikki...
Mutta kuitenkin olen sitä mieltä että sairastuneen puolisokin tarvitsee tukea, muistaen kuitenkin että itse sairaskin sitä tarvitsee. Ehkä sairastuneiden puolisoiden vertaistukiryhmä olisi hyvä juttu.
Mutta niin kauan kuin pystyy suunnilleen normaalisti elämään, niin ei kannata turhia murehtia. Parempi elää täysillä ja nauttia jokaisesta hetkestä, askeleesta, maisemasta... Huomenna, viikon, kuukauden, vuoden päästä voi olla toisin... Eipähän sitten tarvitse ajatella. että olisinpa silloin nauttinut näistä asioista.
Aloin vähä katkerana kirjoittamaan tätä, mutta loppujen lopuksi tulikin hyvä mieli =) - surun
Onko täällä aiheena ms-taudin vaikutus seksielämään. Parisuhde on muuttunut paljon sairauden edetessä. Haluaisin keskustella aiheesta onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän261346Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k71282- 51196
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.21194Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis11173Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,11171Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421167Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin21154Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä31139Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta21130