Olenko täällä ainoa ainut lapsi?

Taidan olla, voi nyyh.

Sisko on monta vuotta nuorempi,mutta olisin kaivannut veljeä. Isä oli sodassa naisten piti tehdä kaikki maatilan raskaat työt. Naisia oli mummi ja äiti ja minä lapsi, sisareni syntyi sodan jälkeen.

Kotikyläni oli harvaan asuttuna, ei niitä naapurin lapsia ollut joten kasvoin aikuisten mukana työn tekoon.

Kyllä taidat olla ainut lapsi täällä, muut ovat eläkeiässä, kuten otsikkokin sanoo.

Onhan se nyt eläkeäissä oleva kerran ollut lapsi. Sosiaaliset ihmiset ottavat samasta pentueesta kaksi pentua, että niillä olisi seuraa toisistaan.
Koko syksyn ole kuunnellut yksi koppiinsa jätetyn pikku koiran ikävän vinkumista naapurissa. Isäntäväellä ei ole aikaa pikkukaverille, siitä se valitus

Luulin ennen, että olin jotenkin siskojeni hoitaja.

Toiseksi viimeinen kun lapsikatraasta olin, niin äiti aina kuopusta odottaessaan sanoi minulle 1 -2 vuotiaalle, että meidä vauva on täällä vatsassa ja sitten kun se syntyy saat sitä hoitaa ja kattoa perään. Että se on sinun vauva.

Minua vanhempi sisko oli sairastellut pienenä, äidin maito ei sen vatsalle sopinut, joku toinen äiti otti sen imettääkseen. Myöhemmin sitä kiusattiin koulussa. Keuhkokuumeeseen se sairastui, ja makasi sängyssä siinä kotona. Sitä passattiin.

Minä hoidin kaikki pitkät matkat pakkasellakin, muun muassa kauppamatkat, myöskin vein kutojalle 5 kilometrin päähän joko kirkonkylän suuntaan tai toiseen suuntaan, metsään päin villalangat, isot kassit täynnä villalankoja, joista kutoja teki koneellaan sukkien pitkät varret ja miesten saapassukkien varret, villapuserotkin.
Ekalla kerralla oli vaikeuksia löytää sieltä metsän takana kilometrien päässä olevasta vieraasta kylästä se kutoja pelkkien neuvojen perusteella.
. Äiti sanoi, että jos se nainen vastaa oikein kimiällä äänellä, kun sanot päivää ovella, niin olet oikeassa paikassa.
Näin kyllä niiatessani heti sen kutomakoneenkin siellä pöydällä, ja kyllä se täti kimeällä äänellä sanoi: "No mutta hyvää päivää! Mistä asti sinä oikein olet tullut?"
Näki varmaan pakkasesta ja kantamisesta punaiset poskeni.

Tätä ajatusta on jatkunut melkein koko elämäni ajan, sen sairastaneen vanhemman siskoni kanssa kävin oppikoulua 6 vuotta ja pääsimme ylioppilaiksi molemmat. Jälkeenpäin tuo sisko sanoi: "Sinä aikana minua ei kiusattu!"
En viitsinyt muistuttaa, että alkuun kyllä, mutta sain sen loppumaan. Myöhemminkin joskus yrityksiä, jotka sain tukahdutettua.

Nyt olen lukenut "vahvuuteen sairastumisesta", ja sen mukana olen tajunnut, etten ollut oikein lapsi koskaan.

Mutta en sure, näillä mennään hamaan loppuun asti.

Keskimmäisenä isommat katsoivat ettei se mitään älyttömyyksiä tee, pikkumies saappaanvarren korkuinen. Sitten minäkin pääsin nuorempia paapoon nääs.