Paha adoptioäiti, yliluonnolliset kyvyt

olen kolmekymppinen nainen.

Unessani olin alakouluikäinen tyttö, ja minulla oli kaksosveli. Meidät oli juuri adoptoitu pariskunnalle, joka asui maaseudulla, samassa talossa, jossa valvetodellisuudessa kuuluu vanhemmilleni.

Oli sydäntalvi, paljon lunta. Olin veljeni kanssa kahden laskemassa mäkeä. Yhtäkkiä huomasimme osaavamme levitoida, eli laskea mäkeä maahan koskematta. Olimme aivan innoissamme tästä yliluonnollisesta kyvystämme. Nauroimme samalla, kun liidimme ilmassa. Mitä enemmän kokeilimme, sitä enempään pystyimme. Kykymme voimistui sitä mukaa, kun luottamuksemme siihen kasvoi.

Kotona kerroimme vasta löytyneestä kyvystämme adoptiovanhemmillemme. He eivät sanoneet mitään ja heidän katseensa näytti tummuvan vihasta.

Adoptioäidillämme oli mustat, pitkät hiukset ja jäänsiniset silmät. Hän oli kaunis ja kylmän oloinen.

Adoptioäitimme ehdotti, että lähtisimme kävelylle.

Minä kävelin adoptioäidin kanssa, ja veljeni käveli adoptioisän kanssa parikymmentä metriä edellämme lumisella maantiellä.

Yhtäkkiä adoptioäiti kävi kimppuuni. Tiesin, että hän yrittää tappaa minut. Pääsin karkuun.

Olin piilossa lumisessa metsässä. Seurasin sieltä veljeäni, joka käveli adoptioisämme kanssa tiellä. Yritin saada veljeni huomaamaan minut, jotta olisin voinut varoittaa häntä.

Ennen kuin onnistuin, adoptioisämme kävi veljeni kimppuun. Veljeni pääsi pakoon. Ihmettelin, miksei adoptioisämme lähde hänen peräänsä, vaan jäi tielle seisomaan.

Lähdin juoksemaan veljeni luo. Kun veljeni kääntyi kapealle metsätielle, häntä seisoi siellä odottamassa iso, lihava mies, jonka tiesin olevan adoptiovanhempiemme palkkaama tappaja. Yritin huutaa veljelleni, että hän kääntyisi takaisin, mutta tiesin sen olevan liian myöhäistä.