avioliitossa ilman lapsia

Hienoa!

En ole kohtalotoverisi, mutta ajatelmani olivat samanlaiset nuorena, eläisin lapsettoman elämän.
Tulin kuitenkin yllättäen raskaaksi kaksivitosena ja sitten kaikki muuttui. Pohdin viimeiseen asti aborttia, mutta päätimme silloisen mieheni kanssa pitää lapsen. Tähän kuuluisi lisätä klisee "enkä kadu päivääkään", mutta en todellakaan lisää, sillä numerot eivät riitä kertomaan niitä kertoja kun olen katunut äidiksi ryhtymistäni.

Ensinnäkin , sain sairaan lapsen. Hänet saatiin parannettua muutaman vuoden hoidoilla, onneksi. Mutta kuinka hän onkaan ollut koko ikänsä "vaikea " lapsi!! Apuja on tarvittu sieltä ja täältä aina ja ikuisesti, että hänestä ylipäätään saatiin kasvamaan kunnollinen ja reipas ihminen. Nyt hän on jo aikuinen ja omillaan ja pärjää loistavasti, mistä olen oikein onnellinen. Tietenkin rakastan häntä, todella paljon, mutta voi Luoja jos olisin tiennyt millaista minun kohdallani vanhemmuus tulee olemaan, olisin päättänyt toisin.

Luonnollisesti lähes nuo kaikki viimeisessä kappaleessa mainitsemasi asiat tapahtuivat meille. Elämäni oli aivan kauheaa kaksikymmentä vuotta!!!Äitiys pani minut aivan polvilleni, kammottavaa!

Löysin kaiken kauheuden keskellä itselleni onneksi hienon puolison, jonka kanssa jakaa elämäni. Meillä ei ole koskaan tarkoitus hankkia yhteistä lasta, Miehellä on lapsi omasta aiemmasta liitostaan, joka on myös jo aikuinen.

Nyt on se aika, jollaista elän, millaisesta nuorena haaveilin. tämä on ihanaa!! Mieheni kanssa kaksin, aivan rauhassa. En tiedä parempaa.

Pidä sinä pääsi, äläkä tee lapsia, kun näin olet suunnitellut. Älä edes, jos tulee vahinko, ellet ole muuttanut mieltäsi. Säästyt suurelta katastrofilta elämällä juuri noin kuin elä nyt. Onnea sinulle paljon!

Ainahan valtavirrasta poikkeavat valinnat (tai sattumukset) herättävät uteluita. Ja lastenkasvatuksesta ja hoidosta mielipiteitä vasta onkin. Teet niin tai näin, aina se jonkun mielestä on väärin tai vähintään omituista.

Kukin tekee itse omat päätöksensä. Toivon samaa asennetta myös toiseen suuntaan: että lapsettomatkin ymmärtäisivät lasten olevan joillekin tärkeä asia elämässä ja että lapset eivät automaattisesti johda katastrofiin. Esimerkiksi tuo mainitsemasi seksielämä. Joskus joutuu lykkäämään halujaan sopivaan tilanteeseen, mutta en koe seksielämän huonontuneen lasten takia. Raskaudesta ja synnytyksestä saa kärsiä, se on totta, mutta voi sitä tulla lapsista riippumatontakin ongelmaa. En ole koskaan ollut haluton, ja itse asiassa seksi on esikoisen syntymästä lähtien tuntunut paremmalta. Tuntoherkkyys on kasvanut.

Tunnen useita naisia, jotka ovat aluksi puhuneet, etteivät halua lapsia, mutta sitten mieli onkin muuttunut. Se on täysin heidän asiansa. Yksi parhaimmista ystäväpariskunnistamme on vapaaehtoisesti lapseton. Olen kiitollinen siitä, että he ovat pysyneet ystävinä, vaikka ajoittain meillä on mm. lasten takia ollut vaikea järjestää aikaa tapaamisille. Nämä ystävät ovat nähneet, että samoja ihmisiä mä ja mieheni ollaan edelleen, vanhempinakin.

Ei se sivullisten utelu lopu koskaan, tai ainakaan ennen kuin pariskunnan feminiini osapuoli on ohittanut lapsentekoiän, luulen. Oma kokemukseni: Menin naimisiin 21-vuotiaana, tulin äidiksi yhdelle lapselle vuotta myöhemmin. En halunnut enempää lapsia, mieheni halusi, joten erosimme. Menin myöhemmin uudestaan naimisiin miehen kanssa, joka ei kaipaa biologisia lapsia lainkaan, ja kuinkas kävikään?

Kaikki ne kyselyt, joita ensin sai kuulla nuoruudessa "koskas teille tulee muksuja" ja lapsen synnyttyä "kai te lapselle sisaruksia pykäätte, pitäähän sillä olla sisaruksia" jatkuivat toisen parisuhteen alettua: "kai teille tulee lapsia kun ei sillä XX:llä ole omia lapsia" ja "tehän ootte vielä siinä iässäkin". Ihan niin kuin lapset olisivat elämän tarkoitus.

En minä sitä sano, etteikö vanhemmuus olisi antoisaa; ainokainen on teini-iässä ja oma elämä on tehnyt paluun jo vuosia sitten. Vanhemmuus on antanut ihan uusia tunteita ja laajentanut jo tuttujen tunteiden skaalaa ja syvyyttä. Ei sitä oikeasti tiedä sitä pakahduttavaa rakkautta - tai mieletöntä hätää - ennen kuin on vastuussa toisesta olennosta.

Hittojako se silti kenellekään kuuluu, toisten lastenhankinta tai -hankkimattomuus. Omalla kohdallani kyselyt loppuivat vasta, kun kerroimme nykyisen puolisoni kanssa avoimesti sterilisaatiostani. Aikuiset ihmiset tietävät, mitä tahtovat tai eivät tahdo.

Minulla on kolme aikuista lasta. Mikään ei häiritse missään mitään, mutta on aivan ihana, kun on ne kolme lasta. On kiva jutella ja touhuta. Niille, jotka eivät saa lapsia, on hyvä, että voi elää kahdestaankin, mutta niille, jotka saisivat lapsia, mutta eivät halua, sanoisin, että elämänsä tyhmyys on kierroksilla.
Katso, miten lapsille käy erossa: halutaanko heidät toiselle vai itselle. Halutaanko yleensä omista lapsista eroon vai ei?
Aika kuivakkaa se leffan katsominen viineineen on verrattuna lapsiin. Mikä estää minua katsomasta leffaa?Kolmessakymmenessä maassa on tullut elämän aikana käytyä. Lapset mukana sen jälkeen kun tulivat maailmaan.
Kuka meillä huutaa tai kiukuttelee?
Eivät lapset mitään suhdetta "täydennä". He ovat uusia omia ihmisiä. Ja aika kivoja!!!! Lapsi on pikkkulapsi hyvin lyhen ajan.
Tunnen itseni myös naiseksi lähinnä siksi, että olen naiseksi syntynyt. Lapset ovat omia ihmisiään, eikä heillä ole naiseuteeni siis osaa eikä arpaa.
Ihmiset ovat erilaisia. Minusta perhe on ollut parasta, mitä olen aikaan saanut ja olen sentään kivassa hommassa ja korkeasti koulutettu. Olen aikoinani luopunut unesta, vapaa-ajasta ja suunnittelemattomuudesta hetkeksi ja jukoliste että oli hyvä päätös!!!

Täälä on toinen lapseton pariskunta ja kyllä meitäkin grillattiin lapsenteko-kysymyksillä pitkään. Salaa kun mentiin naimisiin (vain välttääksemme isoja häitä), niin johan alkoi huhut kiertään.
Itse olen sitä mieltä ettei lasten saaminen tai saamatta jääminen ole kenenkään muu asia ja siinä olen pysynyt, ei kuulu muille...
Omassa tapauksessani sairastan sellaista jota en tahdo missään nimessä antaa jälkeläiselle ja mieheni ei halua lapsia, hyvin yksinkertaista, mutten katso sen olevan mun velvollisuus kertoa sitä jokaiselle lapsia utelevalle. Se on MEIDÄN yksityisasiamme.
Opettelin vaihtamaan nopeasti puheenaihetta kun lapsikysymys esitettiin, pyrin pysymään rauhallisena siitä huolimatta että omat sukulaiset /kaverit utelee heille kuulumattomia asioita. Siinäpä ihmettelevät vaikka päänsä puhki, ihan vapaasti mun puolesta. En ole heille tilitysvelvollinen omista valinnoistani.
Enää en jaksa toisten lapsihankinnoista innostua, onnittelen kyllä mutten kovin innokkaasti jaa heidän vauva-arkea, elämässä on niin paljon muutakin ja minulla on omaan elämääni täysi oikeus siitä huolimatta että olen lapseton.
Ei sun tarvitse selitellä muille valintojasi, anna heidän udella ja ihmetellä rauhassa ja teillä jatkuu elämä sellaisena kun sen itse rakennatte, eikö vain?

Ja mikä oli ongelma? Miksi vaivaat yleensäkkin päätäsi mitä muut ajattelevat lapsettomuudestasi? Olet onnellinen ja elät täydellistä elämää lapsettomana. Vai onko se ongelma täydellisyydellesi ettet jaksaisi lapsia. Kun kaikki vaan ei ole syntynyt äideiksi, niin parempi silloin jättää ne jutut niille jotka haluaa olla äitejä. Miksi vaivata päätä muiden mielipiteillä. Pienet ne on sinunkin ongelmat.

Olen myös naimisissa, eikä meillä ole lapsia, mutta ollaan jo yli kolmekymppisiä. Jaan täysin kokemuksen uteluista ja hyväntahtoisista "katsokaa tästä mallia" vauvan esittelyistä.
Minulta saa kyllä asiasta kysyä, ja vastaankin, mutta eniten ärsyttää ne oletukset, joissa pidetään itsestään selvänä että joskus hankimme lapsia. No ei olla hankkimassa.
Myös ajatus siitä, että on perhe vasta kun on lapsia, on minusta typerä. Kyllä minulla on perhe; mieheni kanssa. Eikä se ole mikään "kukaton puutarha", vaan meidän tyylinen, sellainen kuin itse halutaan.

Olen aina ihmetellyt näitä lapsettomia purkauksia täällä palstalla. Miksi ihmeessä tulla tänne selittelemään syitä lapsettomuuteen ja syyttelemään "kun muille se tuntuu olevan isompi ongelma kuin meille" -asenteella. Noinkohan on?

Samoin nuo hulvattoman hauskat kuvailut siitä, mitä tässäkin Ap:n kuvailut lapsiarjesta ovat, kertovat omaa kieltään siitä, että jostain muusta taitaa olla kysymys. Lapsiarki on paljon muuta kuin kuvailemaasi.

Asenteesi on kummallinen ja luulempa, että moni kysyy vain jotain puhuakseen ja tuskin edes kiinnostuu vastauksestasi.

Sinulla on perhe miehesi kanssa, eikä sitä tarvitse noin kovasti puolustella. Ihmettelen vain tuota jumalatonta puolustuskannalla olemista ja rivien välissä lapsiperhearjen kauhistelua. Se on suurin piirtein verrattavissa siihen, että joku toteaa naisen olevan vasta nainen kun on tehnyt lapsia tai että elämä ilman lapsia on loppujen lopuksi aika sisällyksetöntä ja merkityksetöntä, jos sen korvaa elokuvilla ja sillä, että "voi nopeastikin lähteä mihin tahansa".

DINK-elämä on aikansa kivaa. Ennen avioitumista elimme sitä pari vuotta ja avioitumisen jälkeen vielä saman verran. Olimme jo aikaisemmin suunnitelleet perheen perustamista mutta vedimme sitä ennen "löysät pois".
Vietimme vilkasta sosiaalista elämää. Matkustelimme, retkeilimme jne.
Tuona aikana joukut sukulaisemme lohduttelivat meitä kertoen olevan olemassa hedelmättömyyden hoitokeinoja.

Ensimmäisen penskan saaminen vaatikin useamman kuukauden yrittämisen.

Kaksi sukulaisnaista olivat lapsettomia ja, ainakin heidän kohdallaan näimme miten lohduttomia he olivat. Vanhempina heidän elämänsä oli sisällötöntä. Se ei tietenkään ollut meidän syymme lasten hankintaan.

En viitsi kertoa mitä kaikkea lapset antavat elämän sisältöön.

Luulen, että kaikki vastaavassa asemassa olevat, on lastenlapsiakin, ovat erittäin tyytyväisiä tuotakin kautta sisältörikkaaseen elämäänsä. Tämän tajuaa vasta ikääntyneempänä.
Omien lasten kasvatus on haasteellista ja rikasta aikaa jolloin tajuaa elämän merkityksen.
Materiaaalilla ei ole markitystä.

Ymmärrän aloittajaa todella hyvin.
Itse en ole lapsirakas enkä koskaan ole halunnut lapsia. Olin 8vuotta naimisissa miehen kanssa joka ei myöskään lapsia halunnut.
Sitten kävi vahinko; tulin kuitenkin raskaaksi ehkäisystä huolimatta.
Mies ei innosta hihkunut enkä minäkään. Päätimme kuitenkin antaa lapsen syntyä koska vahinko oli jo tapahtunut.
Vasta viimeisillä viikoilla hankimme vaunut ym. tarviketta ja vaatetta lapselle. Emme olleet mitenkään innoissamme näin lievästi sanottuna.
Tyttö syntyi, synnytin yksin ilman isää. Isä lähti töihin minä synyttämään. Kun kaikki oli ohi soitin isälle, tyttö tuli tule katsomaan.
Alkoi lapsiperhe arki. Minä jotenkin muutuin. Minusta tuli "leijonaemo"! Olisin mennyt ja menisin tuleen tytön puolesta. Isä etääntyi tyttärestään koko ajan enemmän. Ei ottanut syliin eikä huolehtinut muutenkaan. Kaiken huippu oli se, kun soitin miehen vanhemmille missä hänen sisarensa vastasi puhelimeen. Hänet olisi voinut höyhenellä kaataa; veljestä on tullut isä!? Mies ei ollut sanallakaan maininnut raskaudesta eikä syntymästä vanhemmilleen! Asuimme yli 700km:n päässä heistä ja muutenkin yhteys sinne päin oli minun varassani. Miehellä etäiset välit perheeseensä.
Vähitellen aloimme etääntyä. Ensin loppui läheisyys ja seksi. Mies vetäytyi ja vältteli minua. Kolme vuotta sitä kesti, sitten hain eron. Nyt elän tyttäreni kanssa hyvää elämää. Uutta miestä ei kuvioon kuulu eikä tule, niin kauan kunnes tyttö pääsee omille siivilleen. Ehkä ei sittenkään. Lapsirakkaaksi en ole muuttunut. Oma tyttö on eri asia.Lisää lapsia en halua enkä ole halunnut.
En inhoa lapsia mutta en myöskään heistä pidä. Sen enempää kuin muistakaan ihmisistä. Ihmisarvoa jokaisessa kunnioitan iästä huolimatta. Ja kunnioitan jokaisen valintaa. Jos joku haluaa kymmenen,ok. Jos joku ei yhtään, on se yhtä ok.

"Ei huutoa, ei sotkua, ei vaatimuksia ja kiukuttelua. Ei mahatauteja, tavaranpaljoutta ja hukattuja yöunia ja romuttunutta seksielämää."

Hmm... Olette siis noin kolmekymppinen pari. Mietitäämpäs hetki... Odotettavissa oleva elinikä teillä on ehkä noin 60 vuotta. Pitänee paikkansa.

No, kun nyt tiedetään että vuonna -79 (aikaa ennen syntymäänne) ohitettiin Suomen syntyvyydessä taso jossa lapsia alkoi syntyä vähemmän kuin mitä kansakunnan väkimäärän vakionapitäminen vaatii, niin se on median puolelta kokonaan vaiettu kuoliaaksi.

Elämme tällä hetkellä aikaa jossa Suomen väestöstä kuolee 3.5% vuodessa. 10 vuoden päästä suomalaisia on jäljellä 3.9 miljoonaan plus 220 000 maahanmuuttajaa. Eli noin 4.3 miljoonaa ( kun maahanmuuttajat lisääntyvät): 10 vuoden päästä kunnallisveroprosentti on Suomen jokaisessa kunnassa 40-45%.

Kun katsotaan asiaa 30 vuoden päähän, aikaan jolloin te alatte lähestyä eläkeikää, ovat verot kasvaneet huimasti. Suomalaisia on enää noin 2.7 miljoonaa kappaletta. Mikäli syntyvyys ja kuolleisuus jatkuu samalla linjalla jolla se on ollut vuodesta 1979. 60 vuoden päästä, jolloin teidänkin vaippoja on vaihdettu jo hetken aikaa, on suomalaisia jäljellä 2.1 miljoonaa kappaletta.

Minkälainen on mielestänne Suomi 30 tai 60 vuoden päästä? Kuka hoitaa teidän hautaan? Puhuvatko he edes suomea? Onko Suomi jo vallattu siinä vaiheessa ja kaikki mihin te olette investoineet, toimitettu "yhteiseen hyvään"? Parimiljoonainen kansa ei pysty puolustautumaan rajan yli tulevia uhkia vastaan. Kuka pitää järjestystä ja lakia yllä? Kuka puolustaa eläkeläisten oikeuksia siinä vaiheessa kun nuoremmat ymmärtävät olevansa monopoliasemassa? Ja pystyvänsä rahastamaan teistä kaiken mikä vain irti lähtee?

Entäs ne viimeiset vuosikymmenet? Jos nyt keräätte mammonaa niin mikä takaa ettei se mammona ole kulunut esim. yhden vuoden hoitopaikan maksuihin?

No, te katsotte leffaa ja juotte viiniä. Mutta muistakaa, kuolemaa ja sairauksia ei pääse pakoon. Kirjassa nimeltä Fosforos sanottiin hyvin:"Ei ole olemassa elämää, on vai hidasta kuolemaa".

Minusta lapset ovat sijoitus tulevaisuuteen..