1920-luku

Jeeves

Tietäisikö kukaan kirjailijoita (/kirjoja) jotka ovat kirjoittaneet 1920-luvusta ja 1920-luvulle sijoittuvista tapahtumista?

Kiitosta!

18

3678

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • qummamuzzi

      Ensimmäiseksi tulee mieleen F. Scott Fitzgerald, joka on oikea 20-luvun ääni: Kultahattu, Yö on hellä etc.

      Kotimaisista Eeva Joenpelto Lohja-sarjassaan kuvaa kyllä aidon tuntuisesti myös 20-lukua, esim. liikemies Reiman nousua ja tuhoa.

      • Jeeves

        Lähinnä olen kiinnostunut ulkomaisesta kirjallisuudesta, ehkä erityisesti englantilaisesta.

        Fitzgeraldin nimi kirjattu ylös! Kiitos!


      • Alvari Raappavaara
        Jeeves kirjoitti:

        Lähinnä olen kiinnostunut ulkomaisesta kirjallisuudesta, ehkä erityisesti englantilaisesta.

        Fitzgeraldin nimi kirjattu ylös! Kiitos!

        Muistin sopukoista pinnalle nousee lapsuuteni sankari:
        Archibald Joseph Cronin

        Ihanat kaivos- ja sairaalaromaaninsa sijoittuvat suunnilleen tuonne. Ainakin alkupää. Sitäpaitsi konservatiivisessa Britanniassa aika on niin pysähtynyttä ettet juurikaan huomaa ollaanko kakskyt vai kuuskytluvulla.

        Itse hän saattoi pitää itseään enempikin skottina, vaan haetenneeko tuo.

        http://www.britannica.com/eb/article-9027973


    • S1masuu

      ..kirjoitti 1920-luvulla hillittömän blondiklassikkonsa "Herrat pitävät vaaleaverisistä".

    • Kulttuurimummo

      Ei 20-luvulla mitään kirjallisuutta vielä ollut, ei meillä eikä muualla. Raamattukin oli tullut painosta vasta edellisellä vuosikymmenellä ha samoin kuin Shakespearen kootut. Ensimmäisiä aloittelijoita suomenkielisen kirjallisuuden saralla oli Sinuhe egyptiläinen ja Jalmari Iso-Hollo, jonka pääteos on Sytkäriä lainaamassa. Kannattaa lukea. Linnankosken kirjoittamasta Moision tulipunaisesta kukosta onkin jo keskusteltu toisissa yhteyksissä. Tietysti on sitten tämä Moottoritie on kuuma). Oiva kuvaus Helsingin ja Hämeenlinnan välisistä kulkuyhteyksistä.

      • äitiparta

        Kirjallisuus on aina alkanut tietojen keräämisestä ja tallentamisesta sekä vallitsevien olojen ja käsitysten dokumentoinnista. Varsinainen kaunokirjallisuus on myöhäsyntyisempi ilmiö. Tietysti kaikilla kansoilla on omat perinteiset tarustonsa ja niitä on kirjattu muun dokumentoinnin ohella, mutta laajamittainen fiktiivinen mielikuvituskertomusten kirjoittaminen ei ole monia satoja vuosia vanhaa.
        On kuitenkin hyvä muistaa että länsimainen kirjallisuus syntyi Kreikassa jo noin 800 eKr. Epiikan eli kertovan runouden ensimmäisiin teoksiin lukeutuvat Homeroksen Ilias ja Odysseia.

        1700-luku oli kaunokirjallisuuden nousun aikaa. 1700- ja 1800-luvuilla alkoivat kehittyä lähes kaikki nykyiset lajityypit varhaisissa muodoissaan. Kirjapainotaidon yleistyminen ja halvemman ja nopeamman kirjateollisuuden kehittyminen yhdessä lukutaidon yleistymisen kanssa johtivat varsinaisen kaunokirjallisuuden läpimurtoon 1800-luvulla. 1800-luvun puolivälissä suurin osa kaunokirjallisuudesta taisi kuitenkin vielä olla romantiikannälkäisen kaukokaipuun ruokkimista? Seikkailua kaipaavan suuren yleisön nimiä olivat mm. Charles Kingsley ja sitten Rudyar Kipling. Suuri osa eurooppalaisista jo elinaikanaan tunnustettuista romaanikirjailijoista oli ranskalaisia mestareita: Hugo, France, Balzac, Flaubert, Maupassant, Zola, Verne. Myös Baudelaire ja Rimbaud kuuluivat 1800-luvun puolenvälin herkkupaloihin. Ja lukemattomia muita jotka eivät koskaan saavuttaneet maailmankirjallisuudessa merkkiasemaa, mutta joita yhä edelleen luetaan. Venäjällä oli tietysti omat mestarinsa, joista tunnetuimpia Pushkin (1799-1837), Gogol (1809-1852), Dostojevski (1821-1881), Leo Tolstoi (1828-1910).
        Vuosisadan vaihteessa kaunokirjallisuuden eri lajityypit alkoivat sitten monipuolistua. Esimerkiksi dekkareita ja kauhukertomuksia oli kyllä kirjoitettu aikaisemminkin mutta asianharrastus oli ollut lähinnä marginaalista - 1800-luvun rikostarinat ovatkin haluttu keräilykohde nykyään(kin).

        Suomalaista vanhempaa kirjallisuutta etsittäessä on hyvä tietää historiamme perusasioita. Suomihan kuului Ruotsin vallan alaisuuteen kunnes Venäjä vuonna 1808 tuli rajan yli ja valtasi Suomen.
        Julistuksessaan Keisari Aleksanteri I lupasi kunnioittaa suomalaisten vapauksia ja oikeuksia.
        Aleksanteri II vahvisti keisariksi tultuaan 1855 Suomen erityisoikeudet. 1859 siirrettiin useita keisarin päätösvaltaan kuuluneita asioita Suomen senaatille. Kun Suomen suurruhtinas keisari Aleksanteri II huhtikuussa 1860 vahvisti Suomelle oman rahan tarkoituksena oli talousolojemme kohentaminen.
        1860-luvulla hyväksyttiin useita senaatin päätöksiä ja koettiin sekä suuria että pienempiä hallintoa ja taloselämää koskevia muutoksia.

        1870-luvulla Euroopassa alkoi suurvaltojen kilpavarustelu ja kun Venäjä ja Saksa olivat ajautuneet vastakkaisiin suurvaltablokkeihin koettiin Venäjällä tarvetta liittää Suomi kiinteämmin muuhun valtakuntaan, koska pelättiin Saksan mahdollista hyökkäystä Suomen kautta Venäjälle.
        Vuonna 1899 nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikov. Bobrikovin tehtävä oli kaventaa Suomen yksilöllisiä oikeuksia ja hänen ensimmäisiin toimiinsa kuului Suomen armeijan sulauttaminen Venäjän sotalaitokseen. Valtiopäivillään Suomi kuitenkin päätti ettei Suomen oman armeijan lakkauttamiseen ja sen sulauttamiseen osaksi Venäjän sotalaitosta suostuta. Kieltäytymisen seurauksena kenraalikuvernööri Bobrikov antoi helmikuun manifestina tunnetun julistuksen jossa kaikki Suomen valtiollinen toiminta julistettiin Venäjän ja sen perustuslakien alaiseksi. Suomen vuonna 1878 perustettu armeija lakkautettiin ja suomalaiset määrättiin asepalvelukseen Venäjän armeijaan.
        Tällöin koettiin Suomessa että nyt hallitsija oli pettänyt Suomelle antamansa vakuutuksen.

        Suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan jakoi poliittisen kentän kahtia. Venäläistämispolitiikkaan myönteisesti suhtautuvia ja sen kannattajia kutsuttiin vanhasuomalaisiksi.
        Vastarintaan asettui suurin osa Suomen ruotsalaisista sekä muuta väestöä joita kutsuttiin nuorsuomalaisiksi. Vastustajia nimitettiin myös perustuslaillisiksi, koska nämä pitivät ainoastaan Suomen yksilöllisiä ja omassa maassa päätettyjä lakeja voimassaolevina, uudet Venäjän asettamat lait ja määräykset katsottiin laittomiksi ja niitä kieltäydyttiin noudattamasta. Vastarinta oli passiivista. Perustuslaillisiin kuuluvat virkamiehet yksinkertaisesti kieltäytyivät panemasta toimeen saamiaan määräyksiä.
        Myös enemmistö Suomen työväenpuolueessa vastusti venäläistämispolitiikkaa ja vuonna 1903 pidetyssä puoluekokouksessa puolueen nimi muutettiin sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi sekä omaksuttiin Saksasta lähtöisin oleva sosialistinen linja jonka katsottiin soveltuvan Suomen oloihin paremmin kuin venäläinen malli.
        Bobrikov hankki keisarilta itselleen diktaattorin valtuudet ja ensin niskuroivia virkamiehiä, sen jälkeen muitakin Venäjän valtaan epäedullisesti suhtautuvia alettiin tuomita suorittamaan rangaistuksia Siperiassa sekä karkottiin maasta.
        Kaikki eivät enää tyytyneet passiiviseen vastarintaan. Senaatin virkamies Eugen Schauman ampui Nikolai Bobrikovin.

        Suomen suurlakon seurauksena 1905 keisari taipui ja antoi marraskuun manifestina tunnetun julistuksen jolla venäläistämistoimet keskeytettiin. Määrättiin ylimääräiset valtiopäivät kutsuttavaksi koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistamista. Lupauksen toteutuminen lykkääntyi kesäkuulle 1906, mutta lopputulos oli radikaali ja aiheutti kohua koko Euroopassa. Suomi harppasi nelisäätyisistä valtiopäivistä suoraan yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaan eduskuntaan. Eduskunnan 200 kansanedustajaa valittiin joka kolmas vuosi välittömillä vaaleilla. Äänioikeus oli 24 vuotta täyttäneillä Suomen kansalaisilla. Merkittävää ja edistyksellistä oli että myös naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Asukkaita Suomessa oli tuolloin 2,8 miljoonaa ja äänioikeutettujen määrä kasvoi noin kymmenkertaiseksi entisestä - ennenhän äänioikeus oli ollut vain miehillä eikä edes kaikilla miehillä, ennen vuotta 1906 äänioikeus oli sidottu tulotasoon.

        Venäjän yhtenäistämispolitiikka alkoi uudelleen 1908. Keisari hajotti eduskunnan useita kertoja ja vuosina 1908 - 1916 pidettiin peräti kuudet eduskuntavaalit. Vuonna 1912 säädettiin yleisvaltakunnallinen yhdenvertaisuuslaki jonka perusteella jokainen Suomessa asuva tai tänne muuttava venäläinen sai samat oikeudet kuin suomalaisilla. Suunniteltua suurta venäläistämisohjelmaa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, se keskeytyi Venäjän joutuessa 1914 sotaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Suomikin julistettiin sotatilaan.

        Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen herätti Suomessa toiveita sortokauden päättymisestä. Aktivistit katsoivat että nyt on hyvä tilaisuus irroittaa Suomi ikeen alta ja perustettiin jääkäriliike. Tarkoituksena oli hankkia Suomelle oma kansallinen vapautusarmeija. Ruotsin kieltäytyessä auttamasta armeijan varustamisessa käännyttiin Saksan puoleen. Tästä seurasi että seuraavan kahden ja puolen vuoden kuluessa noin 2000 suomalaista nuorta miestä lähti laittomasti Saksaan ja palveli preussilaisessa jääkäripataljoonassa.
        Ennen vuotta 1917 yhdelläkään puolueella ei ollut selkeänä tavoitteenaan Suomen itsenäistyminen, mutta kun Venäjän keisari 15.3.1917 luopui kruunusta ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, tämä herätti Suomessa suuria toiveita. Uskottiin että oli syntynyt tai syntymässä uusi vapaa Venäjä joka antaisi myös Suomelle täyden itsemääräämisoikeuden. Suomessa muodostettiin uusi senaatti eli hallitus, johon tuli kuusi edustajaa porvarillisista puolueista ja yhtä monta sosiaalidemokraattia. Eduskunnan hajottua samana vuonna jouduttiin pitämään uudet vaalit joissa porvarit voittivat enemmistön eduskunnan paikoista.
        Eduskuntatyössä koettujen pettymysten jälkeen yhä useammat työväenliikkeen johtajat olivat valmiit suoraan toimintaan saadakseen mielensä mukaisen sosialistista ohjelmaa toteuttavan hallituksen vaikka väkipakolla. Tunteet alkoivat kuumentua puolin ja toisin eikä SDP tilanteiden kärjistyessä kyennyt enää pitämään rivejään yhtenäisinä.
        Koska maassa ei ollut omaa armeijaa kansalaiset perustivat henkensä ja omaisuutensa suojaksi järjestys- ja suojelukaarteja. Porvarillisia suojeluskuntia oli vuoden 1917 lopussa muodostunut koko maassa yli 400 ja niiden miesvahvuus oli noin 38 000.
        Työväenjärjestöjen järjestyskaartien miesvahvuus oli vuoden lopussa noin 30 000.
        Marraskuussa 1917 Venäjällä vaihtui jälleen valta kun bolshevikit kukistivat väliaikaisen hallituksen ja uuden hallituksen johtoon tuli Lenin. Tämä lokakuun vallankumous jakoi Suomen jo muutenkin tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä mielipiteet jyrkästi kahtia. Porvariston mielestä Suomi tulisi pikaisesti irrottaa Venäjästä kokonaan. SDP sen sijaan luotti että itsenäisyys voitaisiin toteuttaa yhteistyössä Venäjän uuden hallituksen kanssa.
        Syntyneessä tilanteessa bolshevikit painosivat Suomen työväenliikkeen johtoa tekemään vallankumouksen. Sitä valmisteleva yleislakko alkoi 14.11.1917 ja seuraavana yönä työväen keskusneuvosto päätyi keskuudessaan pitämässä äänestyksessä niukalla äänten enemmistöllä vallankumouksen järjestämiseen - hanke kuitenkin peruuntui koska toimeenpanevaan komiteaan ei uskaltautunut tarpeeksi halukkaita.
        Yleislakko lopetettiin, kun eduskunnassa oli saatu läpi kahdeksan tunnin työaikalaki sekä uudet kunnallislait, joihin sisältyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.
        Svinhufvudin johdolla maassamme muodostettiin ja aloitti toimintansa uusi porvarillinen hallitus jonka tärkein tehtävä oli nyt irrottaa Suomi Venäjästä ja hankkia kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle. Svinhufvud esitteli 4.12 hallitukselle itsenäisyysjulistuksen ja eduskunta vahvisti julistuksen kaksi päivää myöhemmin.
        Svinhufvud lähti Pietariin Leninin hallituksen puheille ja sai kirjallisen tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.
        Suomen itsenäisyyden tunnustivat 4.1.1918 Ruotsi ja Ranska, 6.1.1918 Saksa.
        Itsenäistymisestä huolimatta Suomessa oli vielä yli 40 000 venäläistä sotilasta joiden kotiuttamisessa Leninin hallitus ei pitänyt kiirettä.

        Työväen ja porvariston eli punaisten ja valkoisten erimielisyydet olivat aiheuttaneet väkivaltaisia yhteydenottoja marraskuulta 1917 lähtien. Työväen järjestyskaartit olivat muuttaneet nimensä punakaartiksi.
        Itsenäistyminen ei suinkaan poistanut erimielisyyksiä. Väkivaltainen linja punakaartin sisällä korostui ja vallankumousaate sai yhä enemmän kannatusta. Tammikuussa 1918 kumouslinjan kannattajat saivat enemmistön työväenjärjestöjen toimeenpanevaan komiteaan, jolla oli punakaartin ylin käskyvalta.
        Samaan aikaan senaatti ryhtyi luomaan maahan lujaa järjestystä. Punaisen vallankumouksen pelossa suojeluskunnan joukot julistettiin hallituksen joukoiksi ja Svinhufvud kutsui Venäjän armeijasta eronneen kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamaan Suomen armeijan perustamista.
        Työväenliikkeen johto määräsi punakaartin liikekannalle ja taistelut alkoivat. Kumoukselliset kukistivat hallituksen ja asettivat tilalle vallankumoushallituksen. Pohjanmaalla suojeluskunnat riisuivat 5000 venäläissotilasta aseista Mannerheimin johdolla. Senaatin jäsenistä osa pakeni Vaasaan, jonne muodostettiin valkoisen Suomen hallitus. Punainen hallitus nimitti puheenjohtajakseen Kullervo Mantereen, muita keskeisiä johtajia olivat Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Oskari Tokoi.
        Seurasi yksi Suomen historian traagisimpia vaiheita, maamme surullisin ja vieläkin monin paikoin esiin tuleva, joskin jo arpeutunut haava, veljessota. Sisällissodan taisteluissa on laskettu kaatuneen noin 3200 valkoista ja 3500 punaista. Kadonneiksi ilmoitettuja oli pari tuhatta. Asenteet ja teot raaistuivat sodan aikana ja myös aseeton siviiliväestö joutui kummallakin puolella aseellisen vastapuolen terrorin ja väkivallantekojen kohteeksi.
        Vaikka varsinainen kansalaissota kesti vain hieman yli kaksi kuukautta ja sotajoukkojen yhteenlasketut miestappiot taisteluissa jäivät alle kymmeneen tuhanteen, siviiliväestöön kohdistuneet terroriteot sodan aikana ja sen jälkeen sekä muut jälkiselvittelyt nostivat kuolleiden lukumääräksi yli 35 000 kuolonuhria. Punavankeja oli taisteluiden päätyttyä noin 80 000, jotka sijoitettiin vankiloihin ja vankileireihin eri puolille maata. Myös kuolemantuomioita määrättiin. Vangeista noin 12 000 menehtyi seuraavan kesän ja syksyn aikana nälkään ja kulkutauteihin.

        Kansalaissodan jälkikaikuja oli kuultavissa 1920- ja 30-lukujen levottomuuksissa. Äärivasemmiston näkyvä esiintyminen erityisesti vuoden 1927 suurissa satama- ja metallilakoissa provosoi oikeistopiirejä vastatoimiin. Marraskuussa 1929 Lapualla sattuneesta välikohtauksesta alkanut liike äärivasemmiston tukahduttamiseksi sai nimen lapuanliike. Lapualaisten lähetystö vaati hallitukselta toimia kommunismin tukahduttamiseksi kokonaan. Vaasassa ilmestyneen Työn Äänen painokoneet rikottiin lapuanliikkeen toimesta. Helmikuun lopussa 1932 aseistautuneet suojeluskuntalaiset keskeyttivät SDP:n puhetilaisuuden Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla ja Mäntsälään saapui satoja aseistettuja suojeluskuntien jäseniä eri puolilta maata. Kaksi päivää myöhemmin hallitus määräsi lapuanliikkeen johdon pidätettäväksi.
        Pelättiin ettei äärioikeisto taipuisi hallituksen määräyksiin ja että äärimmillään seurauksena saattaisi olla vakavia valkoisten ja punaisten yhteenottoja ja kansalaissodan terroritekojen kertautumista. Armeija asetettiin hälytystilaan.
        Tilanne raukesi rauhanomaisesti kun presidentti kehotti radiopuheessa suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa ja lupasi ettei kapinaan hairahtuneita rivimiehiä vangittaisi. Johtomiehet antautuivat pari päivää myöhemmin ja lapuanliike lakkautettiin.

        Kun Suomea koetellut talouspula alkoi 1930-luvun puolivälissä hellittää ja kansalaisten toimeentulo kohentui poliittiset äärilaidat menettivät kannatustaan.
        1930-luvulla muodostettu niin sanottu punamultahallitus loi pohjaa seuraavina sotavuosina vahvistuneelle yhteistyöhalukkuudelle. Punamultahallituksen muodostivat sosiaalidemokraatit, maalaisliitto ja edistyspuolue.

        Eräs mielenkiintoinen ja nykyään ehkä surkuhupaiseltakin vaikuttava tapahtumasarja on vielä syytä mainita. Kyse on hallitusmuodostamme. Monarkian kannattajien mukaan Suomen itsenäistymisjulistus ei ollut kumonnut vuodelta 1772 peräisin olevaa hallitusmuotoa, eli virallisesti Suomi oli yhä edelleen monarkia. Eduskunta nimitti Svinhufvudin väliaikaiseksi valtionpäämieheksi eli valtionhoitajaksi. Uuden hallituksen johtoon tuli vanhasuomalainen Juho Kusti Paasikivi, joka asetti tavoitteekseen monarkistisen hallitusmuodon aikaansaamisen. Aluksi Suomen kuninkaaksi kaavailtiin keisari Vilhelm II:n poikaa Oskaria, mutta kun Saksan keisarihuone ei halunnut luovuttaa prinssiä Suomen epävakailta näyttäviin oloihin, päädyttiin keisarin lankoon, Hessenin prinssiin Friedrich Karliin.
        Lokakuun alussa 1918 maailmansodassa tapahtui dramaattinen käänne: Saksa pyysi 9.10. länsivalloilta aselepoa. Kuitenkin vielä samana päivänä Suomen eduskunta valitsi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Kuukautta myöhemmin Saksan keisarikunta luhistui ja Saksasta tuli tasavalta. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa saksalaissyntyinen kuningas olisi ollut Suomelle paha ulkopoliittinen rasite. Friedrich Karl pelasti suomalaiset ilmoittamalla luopuvansa kuninkuudesta.
        Valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja uudeksi valtionhoitajaksi nimitettiin Mannerheim, jolla oli hyvät suhteet länsivaltoihin.
        Mannerheim määräsi uudet eduskuntavaalit maaliskuulle 1919. SDP sai 80 paikkaa. Vaalien suurin voittaja oli maalaisliitto.
        Eduskuntavaalien jälkeen viimein myös Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen.
        Tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin eduskunnassa äänin 165 - 22. Valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon 17.7.1919.
        Nyt maalle oli valittava presidentti.
        Ensimmäinen vaali toimitettiin poikkeuksellisesti eduskunnassa. Ståhlberg voitti vastaehdokkaansa Mannerheimin äänin 143 - 50 ja näin hänestä tuli itsenäisen suomen ensimmäinen presidentti.

        Kansalaissota sattui kipeästi useisiin tuon ajan herkimmistä kirjailijoista ja vaikutti heidän luomistyöhönsä ja teoksiinsa, vaikka läheskään kaikki eivät käsitelleet kirjoissaan kansalaissotaa ja sen problematiikkaa suoraan.
        Eräs joita kansalaissodan kokemus henkisesti ruhjoi oli Eino Leino. Välillä hän mitä ankarimmin tuomitsi ja kirosi koko työväenliikkeen turmiollisine ja tuhoon johtavine aatteineen ja ylisti vuolaasti valkoisten toimia ja ideologiaa, välillä taas hänen idealistinen ja sorretun kansan puolella oleva mielensä johti hänet kirjoittamaan "rauhan internationaalia" ja vuonna 1921 hän kirjoitti Suomen Sosiaalidemokraattiin runoja, tahtoi vaikuttaa punavankien armahtamiseen ja haaveili "uuskommunistisen" puolueen perustamisesta.
        1920-luvulla Eino Leino syvästi pettyneenä eräässä lohduttomassa pessimismin puuskassaan jopa anoi Ståhlbergiltä vapautusta Suomen kansalaisuudesta.

        Suomi oli siis pitkään Ruotsin vallan alaisuudessa ja sen jälkeen Venäjän vallan alainen. Tämä luonnollisesti näkyy eri tavoin kirjallisuutemme aihepiireissä ja aiheiden käsittelyssä!

        Suomalaisen kirjakielen loi Mikael Agricola 1500-luvun puolivälissä, kolmesataa vuotta ennen kielitaistelua.
        Uskonpuhdistajat katsoivat että jokaiselle kansalle oli jaettava oikeaa evankeliumin mukaista oppia kansan omalla kielellä, ei latinaksi joka oli katolisen kirkon liturginen kieli. Katolinen kirkkohan oli useaan otteeseen kieltänyt Raamatun kääntämisen kansankielelle. Kun ihmiset eivät itse voineet olla perillä siitä mitä Raamattu opettaa katolinen kirkko kykeni hallitsemaan heitä omilla selityksillään.
        Agricolan painattama suomenkielinen 24-sivuinen ABC-kirja ilmestyi 1540-luvulla. Vuonna 1554 ilmestyi Agricolan pääteos, Rukouskirja, joka käsitti 877 sivua ja oli koristettu 17 puupiirroksella. Sen alussa oli kalenteriosasto, johon Agricola oli suomentanut ruotsista eri kuukausien muistosäkeet, selittänyt alkuaineet sekä neuvoi sairauksien hoitoa.
        Uskonpuhdistuksesta huolimatta Agricolan Rukouskirjassa oli runsaasti katolilaista ainesta, mm. suuri määrä pyhimysten ja marttyyrien nimikkopäiville sovitettuja rukouksia, samoin rukous Neitsyt Marian kunniaksi.
        Agricola sanookin teoksen alkuosassa, että kirkonmenoja on muutettava varoen ja aluksi vain ilmeiset väärinkäytökset on poistettava.
        Ei ainoastaan Suomessa vaan monen kansan keskuudessa ympäri maailmaa on kirjakieli syntynyt nimenomaan uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Vielä nykyäänkin ovat raamatunkääntäjät yleensä ensimmäisiä jotka luovat heimoille oman kirjoitetun kielen ja opettavat sitten lukemaan sitä.

        Elämänsä aikana Mikael Agricola julkaisi yhteensä noin 2400 painosivua suomenkielistä tekstiä, johon sisältyy satoja uudissanoja.

        Suomalainen kielitaistelu alkoi 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 perustetun Suometar-lehden ympärille kerääntyneet "fennomaanit" vaativat suomen kielen vahvistamista ja suomenkielisiä oppikouluja.
        30.7.1863 keisari allekirjoitti Hämeenlinnassa Snellmanin esityksestä käskykirjeen suomen kielen oikeuksista. Sen mukaan suomi oli saatettava ruotsin kielen veroiseksi kaikessa, mikä välittömästi koski "varsinaista suomenkielistä väestöä".
        Suomenkielisiä asiakirjoja oli OTETTAVA VASTAAN kaikissa tuomioistuimissa ja virastoissa. Virastoista ja tuomioistuimista ANNETTAVIEN asiakirjojen tuli olla suomenkielisiä vuoteen 1883 mennessä. Tällä oli tarkoitus saada aikaa suomenkielisten virkamiesten kouluttamiseen, sillä maassa ei ollut suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja.
        Maan ruotsinkieliset vallanpitäjät senaatissa ja virastoissa eivät olisi halunneet parantaa suomen kielen asemaa vaan tämä tapahtui vasta keisarin itsensä puuttuessa asiaan käskykirjeellä.
        Snellmanin ohjelman pohjalta syntyneen 1860-luvun fennomaanisen kieliliikkeen pääperiaatteena oli, että suomen kieli oli nostettava tasa-arvoiseen asemaan ruotsin kanssa ja että maahan tuli luoda suomenkielinen sivistyneistö.

        Kielikysymys oli voimakkaasti myös poliittinen kysymys.
        Ruotsinkielisen sivistyneistön perustama Liberaali puolue edusti aluksi kantaa, jonka mukaan kielikysymys ei ollut kovinkaan merkittävä ja että kielijakoa oli pidettävä toisarvoisena asiana. Puolueen kannattajista suurin osa oli opillista sivistyneistöä sekä kaupallisten ja teollisten elinkeinojen harjoittajia. Suomalaisuusliikkeen voimistuessa ja saadessa enemmän kannattajia myös taloudellisella ja poliittisella sektorilla, ruotsalaisten asenne muuttui ja kielikysymyksestä tuli puolueelle olemassaolon kysymys.

        Suomenkieliset anoivat 1900-luvun alussa Tampereen reaalilyseon yhteyteen klassillista rinnakkaisosastoa.
        Kiista oli alkanut jo 1880-luvulla, jolloin suomenkieliset halusivat Tampereelle klassillisen lyseon, mutta kaupungin ruotsinkieliset ajoivat reaalilyseota. Suomalaisen koulun esitaistelijat olivat sitä mieltä ettei heille ruotsalaisen politiikan mukaan tultaisi koskaan vapaaehtoisesti antamaan muuta kuin alkeellista elinkeinosivistystä, kaikki korkeampi koulutus haluttiin edelleen pitää ruotsin kielellä. Vaikka klassillisen koulumuodon kannattajia oli Tampereella huomattavasti enemmän, hallitus päätti anomuksesta huolimatta perustaa 1884 Tampereelle reaalilyseon.
        Nyt suomenkieliset kääntyivät anomuksensa kanssa keisarin puoleen, ja vastauksena suomenkielisten pyyntöön keisari Nikolai II määräsi 19.6.1901 päivätyssä kirjeessään Tampereen reaalilyseon yhteyteen perustettavaksi klassillisen rinnakkaisosaston.
        Perustamisajankohta on sikäli mielenkiintoinen että silloin elettiin vielä ensimmäistä sortokautta.
        Vaikka oltiin tietysti tyytyväisiä kun oltiin saatu yksi korkeampiin opintoihin johtava opintolaitos lisää, tuntuivat sortotoimet kipeinä myös koulussa. Venäläistämistoimien ollessa käynnissä jouduttiin koulussa lisäämään Venäjän kielen opiskelua moneen otteeseen. Tämä tapahtui tietysti kotimaisten kielten kustannuksella ja oli niin ollen uhka omalle kansalliselle sivistykselle.
        1.9.1903 klassillinen rinnakkaisosasto muutettiin itsenäiseksi Tampereen klassilliseksi lyseoksi.

        Suomalaisuuden nousun ja suomalaisen identiteetin vahvistumisen eräs sivujuonne oli ns. karealinismi. Lönnrotin uutteran työn tuloksena ja eräiden kulttuuri-ihmisten myöhemmin innostuessa asiaan suuntauksella oli ehkä merkittäväkin osa suomalaisen kulttuuri-identiteetin muodostumisessa.
        Karealismin merkittävimpiä edustajia yhteiskunnallisessa mielessä oli Hilma Tainari, josta Tyyni Tuulio vuonna 1952 kirjoitti kirjan: Tilma Hainari, Karjalan tytär.

        Tilma avioitui 1880-luvulla Oskar Forsströmin (1856-1910) kanssa ja miehen saatua sytykkeen kansantieteelliselle käräilytyölle aviopari alkoi tehdä tunnetuksi karjalaista muinaiskulttuuria ja rajaseutujen nykyisiä tarpeita, aikana jolloin karealinismi ei vielä ollut suomalaisen sivistyselämän virtaus.
        1884 Oskar Forsström esitti aatteitaan yleisessä kansakoulukokouksessa Sortavalassa ja hänen esitystensä mukaisesti järjestettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen 1887 ensimmäiset kurssit kiertokoulun opettajia varten, rajaseudun asukkaiden sivistämiseksi.
        Sortavalassa Tilma liittyi rouvasväenyhdistykseen ja siitä alkoi hänen vuosia kestänyt työnsä naisasian hyväksi. Suomen Naisyhdistyksen ohjelmaan kuului alusta saakka naisten äänioikeus. Kun äänioikeuden laajentaminen kaikkia kansalaispiirejä koskevaksi tuli ajankohtaiseksi, naisasialiike teki kaikkensa jotta myös nainen voisi täysmääräisesti omaksua käsitteen "kansalainen". Uutta valtiopäivälakia valmisteleva komitea käsitteli asiaa ja 21.2.1906 komitea antoi mietintönsä jossa myös naisille ehdotettiin äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta. Valtiopäivät hyväksyivät uuden eduskuntalain ja heinäkuussa se esitettiin keisari Nikolai II:lle. Leo Mechelin vetosi keisariin sanoen että yleinen mielipide Suomessa kannatti asiaa ja että tuottaisi suurta pettymystä jos sitä ei hyväksyttäisi. Nikolai II allekirjoitti eduskunnan uudistamista koskevan lain, joka tuli voimaan 1.10.1906. Lakiuudistuksen myötä Suomen naiset jopa syrjäseutuja myöten alkoivat kiinnostua yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Suomen Naisyhdistykseen liittyi vuonna 1906 kolmetoista uutta haaraosastoa. Samana vuonna Tilma ja Oskar Fornström olivat muuttaneet sukunimensä Hainariksi - se tapahtui Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906.
        Yrityksistään huolimatta Naisyhdistys ei saanut aikaiseksi omaa naisten puoluetta, mutta eduskuntaan 1907 naisia valittiin 17 kappaleta. Myös Tilma Hainari oli ehdokkaana, mutta ei tullut valituksi.
        Kun eduskunta kohta hajotettiin Tilma Hainari alkoi uusien vaalien lähestyessä toimittaa "Naisten vaalilehteä", joka tuolloin ilmestyi Uuden Suomettaren viikkoliitteenä, ja kiersi ympäri maata puhujamatkalla.
        Kesällä 1908 aviopuolisot sattuivat vaalimatkoillaan vastakkain Värtsilän maantiellä ja koska kumpikin oli väsynyt ja kylmissään, he ajoivat yhdessä Sortavalaan - ja muutaman päivän kuluttua viettivät hopeahäitään.
        Vaalikiertueiden pitäminen taisi tuohon aikaan olla rankempaa kuin nykypäivänä ja ehdokkailta edellytettiin vakaumusta ja todellista uskoa asiaansa.
        Tilma Hainaria ei edelleenkään valittu eduskuntaan. Oskar Hainari valittiin ja hän toimi tehtävässä 1808-09.
        Vuonna 1910 Oskar Hainari menehtyi sairaskohtaukseen.

        Kun venäläiset 1900-luvun alussa alkoivat painostuksen karjalaisten venäläistämiseksi perustettiin kreikkalaiskatolisen papiston toimesta Salmin kihlakuntaan Suomen valtion varoilla venäjänkielisiä pikkulastenkouluja ja kansakouluja vastapainoksi suomalaisten kouluille. Lopulta venäläisen papiston toimesta lakkautettiin kokonaan paikalliset kiertokoulut, jotka 1880-luvun lopulta saakka olivat valmistaneet lapsia suomalaisiin kansakouluihin.
        Tilma Hainari aloitti uupumattoman työn raja-karjalan taloudelliseksi avustamiseksi. Hän ryhtyi painattamaan otteita miesvainajansa sanomalehtikirjoituksista ja lähetti lehtisiä ja vetoomuksia tunnetuille henkilöille. Työn tuloksena avattiin kiertokoulun tilalle uusia suomalaisia kouluja Karjalaan ja kustannettiin apuopettajia muutamiin jo toimiviin kouluihin.
        Tilma Hainarin täyttäessä 70-vuotta 1931 hänelle annettiin Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkki ja myönnettiin valtioneläke.
        Vuonna 1939 terveydeltään heikentynyt Tilma joutui kokemaan Helsingin pommituksen ja tietoisuuden että Karjalaan oli hyökätty. Tilman sisar auttoi häntä siirtymään Hyvinkään parantolaan, jossa sisarukset viettivät joulun. Uudenvuodenyönä he palasivat Helsinkiin. Seuraavana yönä Hyvinkään parantola sai osuman ja paloi maan tasalle. Tilma Hainari kuoli 23.1.1940, päivälleen 30 vuotta Oskar Hainarin kuoleman jälkeen.
        Tyyni Tuulio elämäkerran päätössanoissa: "Tilma Hainari säästyi kokemasta Karjalan menetystä ja monivuotisen sodan kaikkia kauhuja..."
        Naisasialiikkeen lisäksi Tilma Hainari otti osaa kansainväliseen rauhantyöhön ja oli yhtenä Suomen edustajista mukana mm. Kansainliiton yleiskokouksessa 1927.

        Forsströmien lailla useat suomalaisuusaatteen edustajat olivat muuttaneet ruotsalaisen sukunimensä suomalaiseksi.
        Kirjailija Santeri Ingmanista tuli Santeri Ivalo.

        Useita poliittisen ja kulttuurielämän vaikuttajia pakeni 1900-luvun alun venäläistä sortopolitiikkaa toisiin maihin, mutta suurin osa palasi myös takaisin. Näin tekivät myös Johannes Brofeldt ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Brofeldtit palasivat Etelä-Euroopasta Suomeen kesällä 1904 - samana päivänä jona Bobrikov ammuttiin. Kolme vuotta myöhemmin Johannes Brofeldt muutti virallisesti nimensä Juhani Ahoksi.
        Juhani Aho (1861-1921) on merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita. Hän kiinnostui suomalaisesta kirjallisuudesta jo kouluaikanaan ja etenkin Kalevala ja Kanteletar tekivät häneen suuren vaikutuksen.
        Nuorena 22-vuotiaana ylioppilaana hän voitti osakuntansa kirjoituskilpailun novellilla Siihen aikaan kun isoisä lampun osti, (1883).
        Alkutuotannossaan, esimerkiksi pienoisromaanissa Rautatie (1884) hän kuvaa realistiseen tyyliin, mutta huumorilla, tavallisen kansan elämää.
        Myöhemmässä realistisessa tuotannossaan Aho siirtyi tutkailemaan sivistyneistön tuntoja ja teoksiin tuli lisää psykologista otetta.

        Ahon varsinaiseksi kirjalliseksi herättäjäksi on sanottu Elisabeth Järnefeltiä, joka tutustutti Juhani Ahon venäläiseen realismiin. Järnefeltin kouluksi nimitetyistä kokoontumisista kehkeytyi 1880-luvun maineikas kirjallinen opinahjo, jonne kokoontuivat aikansa tunnetuimmat suomalaiset kirjailijat. Heidän kynästään sai alkunsa suomalainen realismi.

        Lastuja Juhani Aho kirjoitti koko ikänsä. Vuonna 1891 hän ensimmäisen kerran kokosi näitä lyhyitä novelleja ja tuokiokuvia kokoelmateokseksi.
        1890-luvun alussa Aho alkoi omaksua uutta taiteellista suuntausta, kansallista uusromantiikkaa, jota havainnoillistaa parhaiten historiallinen mytologiaa ja karelianismia sisältävä Panu (1897).
        Lopputuotantonsa pääteoksen Juhan ilmestymisvuonna 1911 Juhani Ahoa juhlittiin kansalliskirjailijana, ja hän odotti teoksestaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa, jota ei kuitenkaan tullut. Vuotta ennen kuolemaansa Aho kirjoitti vielä erikoisen, lyyrisiin lapsuudenmuistoihin ja kuvitelmiin pakenevan romaanin Muistatko - ? Se on ajan kulumista riipaisevasti luotaava teos ikääntyneestä kirjailijasta rakkaimman kuoltua, elämänfilosofista pohdiskelua ja kaihoisia muistelmia elämän ehtoossa. Kirjaa on sanottu Juhani Ahon persoonallisimmaksi, mitä se varmasti onkin.

        Juhani Aho lienee ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä kirjailijoitamme, joka ansaitsi leipänsä kirjoittamalla suomenkielistä kaunokirjallisuutta.
        Kirjailijanammattinsa ulkopuolella hänen suuritöisimpiä projektejaan oli osallistuminen Raamatun käännöskomitean työskentelyyn 1906 - 1912. Samoihin aikoihin hän vaikutti Kansallisteatterin johtokunnassa. Sivutyönään hän käänsi myös ruotsinkielistä kirjallisuutta, mm. Sakari Topeliuksen ja K. A. Tavaststjernan tuotantoa.
        Paitsi kirjailija Juhani Aho oli kiistelty ja kiitetty lehtimies, joka kehittyi poliittisesti valveutuneeksi, tiukasti kantaaottavaksi kirjoittajaksi. Hän oli yksi Nuorsuomalaisen puolueen perustajista ja osoittautui innokkaaksi suomalaisuustaistelijaksi.

        Kansalaissodan jälkeen julkaistu päiväkirja Hajamietteitä kapinaviikolta antaa ymmärtää että Juhani Aho oli ajatusmaailmaltaan enemmän punainen kuin valkoinen ja piti monia punaisten ajamista asioista oikeina, mutta ei voinut olla mukana niitä ajamassa, koska asiaa toteutettiin väkivalloin ja väärällä tavalla. Kuten oli sodan aikana ankarasti tuominnut punaisten menettelytavat hän sodan jälkeen yhtä ankarasti tuomitsi valkoisen terrorin. Kansakunnan keskinäisestä vihanpidosta kiusaantuneena hän tuli lausuneeksi, että tästä edespäin on "ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa".

        Ruotsin vallan aikana suomalaisia painotuotteita ilmestyi noin kaksituhatta. Pääasiassa tieteellisiä sekä uskonnollisia teoksia. Viidestä kirjasta neljä oli aiheeltaan uskonnollisia. Tieteen kielenä oli pääasiassa latina. Kahdestatuhannesta suomalaisesta yli 16 sivuisesta julkaisusta suomen kielisiä oli vain 174 kappaletta.
        Niin suomen kieliset kuin muutkin suomalaiset teokset painettiin yleensä Tukholmassa, joskus muuallakin, mm. Saksassa, kunnes Turkuun vuonna 1642 Turun akatemian perustamisen jälkeen saatiin ensimmäinen suomalainen kirjapaino.
        Porvoon piispanakin toiminut Daniel Juslenius julkaisi vuonna 1749 liki 16 000 sanan sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Se säilyi alansa perusteoksena vuosikymmeniä.
        Henrik Porthanin johtaman Aurora-seuran julkaisema ensimmäinen suomalainen sanomalehti oli tietenkin ruotsin kielinen, Åbo Tidningar.
        Porthanin julkaisuista tärkeimpiä on De pöesi Fennica vuosilta 1766 - 78. Väitöskirjasarja on ensimmäinen yleisesitys suomalaisesta kansanrunoudesta.

        1800-luvulla esiintyi talonpoikaisrunoilijoita. Itseoppineet talonpojat ottivat aiheen lähipiiristä tai lauloivat kokemuksistaan. Tunnettuja kansanrunoilijoita tuohon aikaan olivat mm. Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka.

        Ensimmäisen kirjakaupan perusti C.O.Wasenius Helsinkiin 1823. Autonomian aikana voimassa ollut sensuuri koski pääasiassa lehdistöä, mutta kenraalikuvernööri Menshikov salli 1850-luvulla vain uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden.
        Joissain autonomian ajan kirjoissa onkin painatus: tämä teos on sensuurin tarkistama.
        Sensuuriasetus luonnollisesti hidasti suomalaisen kirjallisuuden kehitystä.
        1800-luvun kolmella viimeisellä vuosikymmenellä perustettiin useita tunnettuja kustantajia kuten K.J.Gummerus, Otava ja Weiling & Göös.
        Vuonna 1860 kirjojen myyjä Gustaf Leopold Söderström perusti Porvooseen kirjapainon. Samoihin aikoihin syntyi poika Werner. Vuonna 1878 nuori Werner Söderström kustansi J.O.Åbergin teoksen Pohjanmaan helmi. Viimeiset kirjan kappaleet hän toimitti myyntiin joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, ja sitä päivää pidetään WSOY:n perustamispäivänä. Werner Söderström osti isänsä kirjapainon nimiinsä 1888. Kirjapainoa laajennettiin ja seuraavana vuonna siihen perustettiin kirjasitomo.

        Vuonna 1950 ilmestyi V.A.Koskenniemen (1885-1962) kirjoittama Werner Söderström, kirjallisuudelle pyhitetty elämäntyö. Kirja Werner Söderströmistä ja hänen elämäntyöstään. Teos on kuvitettu.
        Kansalaissodassa Veikko Antero Koskenniemi oli täydellisesti valkoisten puolella. Patriotismistaan ja oikeistolaisuudestaan tunnettua kirjailijaa on kutsuttu "valkoisen Suomen hovirunoilijaksi".
        Koskenniemi oli kiinnostunut antiikin myyteistä ja hänen teoksissaan on useita viittauksia antiikin Kreikkaan. Hän ihaili ja piti esikuvanaan Goethea, jonka tuotantoa hän myös suomensi.
        V.A.Koskenniemi oli ennen kaikkea runoilija. Hänen ainoa romaaninsa on vuonna 1916 ilmestynyt Konsuli Brennerin jälkikesä.

        Suomen Kirjallisuuden seuran perustaminen vuonna 1831 ja ruotsinkielinen lehti Helsingfors Morgonblad olivat Lauantaiseuran merkittäviä aikaansaannoksia. Seuraan kuuluivat mm. Topelius, Snellman ja Fredrik Cygnaeus. Topeliuksen toimittamasta Helsingfors Tidningarista tuli Helsingin ruotsinkielinen valtalehti. Kevyellä, pakinoivalla otteella Topelius otti lehdessä kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän julkaisi lehdessä myös runojaan ja jatkokertomuksiaan, joista monet, esimerkiksi Välskärin kertomuksia ja Talvi-iltain tarinoita, julkaistiin myöhemmin kirjoina.
        Topeliuksen ensimmäinen julkaistu runokokoelma oli Ljungblommor I, (1845).
        Topelius oli innostunut suomalaisen kansakunnan luomisesta, mutta tutustui myös sosialistisiin ajatuksiin. Suomen kielen mahdollisuuksiin hän niinikään suhtautui myönteisesti, mutta ei hyväksynyt kielinationalistista ajattelua. Poliittisesti Topelius ilmaisi kannattavansa keisaria ja arvosteli hallitsijan ja kansan välissä olevaa omistavaa luokkaa omien etujen ajamisesta.
        Topelius puolusti naisten sekä eläinten oikeuksia. Hän perusti Suomen ensimmäisen eläinten suojeluun keskittyvän yhdistyksen, Maj Föreningen (Toukokuun yhdistys), jonka tarkoituksena oli opettaa lapsia suojelemaan ja hoitamaan pikkulintuja. Samalla lapset oppisivat yhteisvastuullisuutta sekä yhteenkuuluvuudentunnetta toisiaan ja luontoa kohtaan. Neljä vuotta myöhemmin perustettiin Helsingin eläinsuojeluyhdistys kokouksessa, jonka puheenjohtajana Topelius toimi. Yhdistykseen liittyi lähes sata henkilöä, joista suuri osa oli ajan merkkihenkilöitä.
        Vanhemmilla päivillään Topelius koki uskonnollisuutensa voimistumista ja ehkä uudenlaista hengellistä heräämistä. Hän kirjoitti paljon mm. virsiä. Topeliuksen kirjoittamia edelleenkin suosittuja virsiä ovat Totuuden henki ja En etsi valtaa, loistoa.

        Ensimmäisiä suomalaisia kansalliskirjailijoita olivat ainakin:
        Elias Lönnrot (1802-1884)
        J.L.Runeberg (1804-1877)
        Zacharias (Zachris) Topelius (1818-1892)
        Aleksis Kivi (1834-1872).

        Suomen kansallisrunoilija Johan Ludwig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi kaksiosaisena, 1848 ja 1860.

        Suurin osa vuosien 1850-1880 suomalaisista kirjailijoista on jäänyt unohduksiin. Naiskirjailijoista muistetaan ehkä vain Fredrika Runeberg. Samaan aikaan vaikuttivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman.
        1800-luvun loppupuolen merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluu epäilemättä Minna Canth (1844-1897). Ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus sai ensiesityksensä 1882. Näytelmien lisäksi Minna Canth kirjoitti novelleja ja kertomuksia. Hän oli ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen, ja lehtikirjoitukset olivat teräviä ja kantaaottavia. Minna Canth käsitteli mm. raittiutta, naiskysymystä, uskonnonvapautta, suomen kielen asemaa, sosialismia ja sukupuolimoraalia.

        Vuonna 1897 perustettiin Suomen kirjailijaliitto.
        Hugo Jalkasen vuonna 1956 ilmestynyt Kirjallinen kevät on hieno kirja Suomen kirjailijaliiton ja suomalaisen kielitaistelun vaiheista, kulttuurihistoriaa 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun alkuun. Teos on kuvitettu.

        Kielitaistelun tärkeitä vuosilukuja ennen kieliasetuksen voimaantuloa 1886:

        1864 päättyneiden Valtiopäivien päätöstilaisuus oli ensimmäistä kertaa kaksikielinen.

        1865 määrättiin suomen kielen käyttämisestä oikeus- ja virkakunnissa.

        1868 Valtiokalenteri alkoi ilmestyä myös suomeksi.

        1870 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi.

        1870-75 rasistinen Viking-lehti ilmestyi. A. O. Freudenthalin johtamat ruotsinkieliset esittivät lehdessä ohjelman jonka mukaan ruotsinkieliset ovat kulttuuria luovaa germaanista rotua, kun taas suomenkieliset ovat kulttuuria vastaan ottavaa mongolista rotua.

        1871 venäjän kieli tuli jälleen pakolliseksi lyseoissa ja reaalikouluissa ja Helsingin tyttökouluissa.

        1872 Helsinkiin perustettiin Suomalainen teatteri.

        1873 Kouluhallituksen johtaja von Kothen joutui eroamaan virkavaltaisuutensa aiheuttaman tyytymättömyyden vuoksi. Hän oli tehnyt kaikkensa jotta maahan ei syntyisi suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja ja jotta virkamiehistöön ei olisi saatu suomenkielisiä.

        1876 seitsemän julkisuuden henkilöä ilmoitti Virallisessa lehdessä ottavansa suomenkielisen sukunimen aiemman vieraskielisen tilalle.

        1880 Elias Lönnrot julkaisi teoksen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja.

        1883 määrättiin että alkeisoppilaitosten, merenkulkukoulujen ja teknillisten reaalikoulujen opettajiksi pyrkivien oli osattava puheessa ja kirjoituksessa käyttää molempia kieliä.

        1885 yliopiston rehtori E. E. Ahlqvist käytti ensimmäisen kerran avajaispuheessa suomea.

        1885 määrättiin ylläpidettäväksi 6 ruotsin- ja 5 suomenkielistä viisiluokkaista tyttökoulua ja 1 ruotsin ja 1 suomen kielinen jatko-opisto tytöille.

        1885 Yrjö-Koskisesta tuli senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö, jossa ominaisuudessa hän seuraavan 15 vuoden aikana loi Suomeen kattavan suomenkielisen oppikoululaitoksen.

        1885 arkeologi J. R. Aspelin julkaisi suomalaisen arkeologian perusteoksen "Suomen asukkaat pakanuuden aikana".

        1886 kieliasetus tuli voimaan kolmen vuoden viivytyksen jälkeen. Suomen kieli ei kuitenkaan saanut vielä täyttä tasa-arvoa ruotsin rinnalla.

        Suomen kielen ja kansallisen kulttuurin huomattavista taistelijoista on mainittava ainakin Georg Zacharias Yrjö-Koskinen (1830-1903, vuonna 1884 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Forsman), sekä Gunnar Wilhelm Suolahti (1876-1933, vuonna 1906 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Palander).

        Yrjö-Koskinen oli professori, senaattori, fennomaani, toimittaja ja kirjailija. Jo opiskeluaikanaan hän herätti huomiota kirjoituksellaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, joka Pietarista saadulla erikoisluvalla julkaistiin Suomeksi (1851). Se oli ensimmäinen suomenkielellä julkaistu pitäjänhistoria.
        Vaikka Yrjö-Koskinen aluksi toimikin yleisen historian professorina yliopistossa, hänen varsinaisen kiinnostuksensa kohde oli jo heti alussa Suomen historia. Vakaumuksellisena fennomaanina Yrjö-Koskisen historiantutkimuksen lähtökohtana oli kansallistunteen nostattaminen. Sen hengessä hän julkaisi tutkimuksen nuijasodasta, sen syistä ja tapahtumista. Kaksiosainen teos on yksi Suomen historian merkkiteoksia.
        Zacharis Yrjö-Koskinen oli J. V. Snellmanin ohella 1800-luvun lopun merkittävin fennomaani. Kielitaistelun politisoiduttua hänestä tuli suomalaisen puolueen henkinen johtaja ja lopulta senaattori. Vakaumuksensa mukaisesti hän vaati siteiden katkaisemista Ruotsiin ja yhtenäisen suomalaisen identiteetin muodostamista. Venäjää hän ei kokenut Ruotsin kaltaiseksi uhaksi kansalliselle yhtenäisyydelle ja ajautui sen vuoksi ristiriitaan nuoremman polven kanssa. Tilanne päättyi Yrjö-Koskisen eroon ja suomalaisen puolueen hajoamiseen. Nuorsuomalaisten puolue jatkoi aluksi kielitaistelua, mutta koko kysymys jäi vähäksi aikaa syrjään, kun perustuslaillisuudesta tuli puolueen pääohjelma.
        Nuorsuomalaisten puolueen hajottua 1918 suurin osa sen jäsenistä siirtyi Kansalliseen kokoomukseen.

        Koko 1920-luvun vaikuttanut kieltolaki ilmiöineen antoi kirjailijoille päivänpolttavia uusia aiheita. Suurlakon jälkeen suomalainen työväenkirjallisuus eriytyi selkeästi omaksi osa-alueekseen.
        Vuosisadan vaihteessa julkaistiin 50 nimikettä kaunokirjallisuutta, vuonna 1938 määrä oli 176 teosta. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli enää noin 17 % kokonaismäärästä.

        Kolmekymmentä vuotta 1910 - 1940 oli jonkinlaista suomalaisen kaunokirjallisuuden huippuaikaa. 1920- ja 30-luvuilla suomalainen kirjallisuus lähti todelliseen nousuun ja suuri osa kirjallisuutemme merkkiteoksista kirjoitettiin ennen vuotta 1940.
        Tässä muutamia 1900-luvun alkupuolen merkittävistä kirjailijoista:
        Johannes Linnankoski (1869-1913).
        Maila Talvio (1871-1951).
        Volter Kilpi (1874-1939).
        Maria Jotuni (1880-1943).
        Joel Lehtonen (1881-1934).
        Arvi Järventaus (1883-1939).
        Artturi Leinonen (1888-1963).
        Toivo Pekkanen (1902-1957).

        Yksi omaperäisimmistä ja arvostetuimmista on Volter Kilpi. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Volter Kilpi ei silti koskaan ole ollut suuren yleisön suosikki. Varhaistuotantoa edustavat uussromanttiset Batsheba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903) ovat omalaatuinen sekoitus muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aineksia. Tyyli on kirkasta kieli rikasta, polveilevaa. Kilpi vaikutti myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917), ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
        Alastalon salissa kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson. Tämä kahdessa osassa ilmestynyt romaani on 800 sivua pitkä. Ulkonaiset tapahtumat saavat merkityksensä päähenkilöiden ajatusten, mielenliikkeiden ja tuntemusten kautta. Virkkeet ovat paikoitellen sivun mittaisia.
        Alastalon salissa on osa Saaristo-sarjaa, johon kuuluvat lisäksi novellikokoelma Pitäjän pienimpiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Teossarjaa on verrattu sellaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin kuin Joycen Odysseus ja Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä.
        Kuollessaan vuonna 1939 Volter Kilveltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.

        Maria Jotuni (vuoteen 1906 saakka Maria Haggrén) aloitti kirjallisen uransa novellikokoelmalla Suhteita (1905). Suurempaa huomiota ja kritiikkiä herätti vasta toinen kokoelma Rakkautta (1907), jonka ensimmäinen painos myytiin pian loppuun.
        Jotunen oli novellisti ja näytelmäkirjailija. Novellien lisäksi häneltä ilmestyi kaksi romaania: Arkielämää (1909), Huojuva talo (1963). Novelleissaan, kuten muussakin tuotannossaan Jotuni kosketteli avoimesti naisen elämään liittyviä kokemuksia ja tunteita, seksuaalisuuttakin.

        Arvi Järventaus (aikaisemmin Heikki Arvi Ockenström) kirjoitti näytelmiä ja romaaneja.
        Vuonna 1916 ilmestyi lappi-aiheinen Risti ja noitarumpu, tositapahtumiin perustuva kertomus syntyperäisestä lappalaisesta Olaus Sirmasta, joka toimi Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäisenä kappalaisena 1675-1719. Olaus sirma oli riidanhaluinen ja juoppouteen taipuvainen, mutta ilmeisesti lahjakas mies. Romaani sisältää kuvauksia vanhoista lappalaisista tavoista ja otteita sen aikaisista, joikaamalla lauletuista loitsuista.
        Muuta tuotantoa: Synnin mitta, kertomuksia nykyaikaisesta Lapista (1917), Satu-Ruijan maa (1920), Tunturikertomuksia (1921), Runoilija Aatami Kuuskosken elämä (1925), Maahan tulo, kertomus unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta (1931), Savuava maa, historiallinen romaani Unkarin tuhosta vuonna 1526 (1932), Ja eläinten henki oli rattaissa, romaani veturimiesmaailmasta (1934), Hyljätty kylä, romaani vanhasta Lapista (1935), Sydenpolttajat, historiallinen romaani Unkarista 1700-luvun alkuvuosilta (1937).

        Ilmari Kiannon tunnetuimpia teoksia ovat Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).
        Ilmari Calamnius kirjoitti ensin omalla nimellään muutamia teoksia, esikoisteos oli Väärällä uralla (1896), jota seurasivat Soutajan lauluja (1897) ja Hiljaisina hetkinä (1898). Kirjailija muutti sukunimensä Kiannoksi ja ensimmäinen Kiantona julkaistu teos oli Kiannan Rannoilta Kaspian Poikki (1903).
        Hän käytti myös nimeä Ilmari Calamnius-Kianto, esimerkiksi teoksissa Isänmaallisia Runoelmia (1906) ja Nirvana (1907).
        Vuonna 1908 ilmestyi peräti kolme teosta: Pyhä viha, Vapaauskoisen Psalttari ja nimellä Salanimi kirjoitettu Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä.
        Kianto oli ateisti ja ensimmäinen suomalainen joka meni avioliittoon siviilivihkimyksen kautta. Uskonnonvapauslain tultua voimaan hän erosi kirkosta. Hän oli radikaalia suuntaa edustava, patrioottinen fennomaani, joka halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen.
        Ilmari Kianto oli naimisissa kolme kertaa.

        1920- ja 30-lukujen kiistattomasti merkittävin suomalainen kirjailija on Frans Emil Sillanpää (1888-1964).
        Esikoisteos Elämä ja aurinko ilmestyi 1916. Sitä seurasi Ihmislapsia elämän saatossa (1917) ja Hurskas kurjuus (1919).
        Laajempaan suosioon F.E.Sillanpää nousi vasta 1930-luvulla, mutta hänen teoksiaan alettiinkin sitten laajalti kääntää useille kielille.
        Nobelin kirjallisuuspalkinto - toistaiseksi ainoana suomalaisena - hänelle myönnettiin 1939.
        Kirjailijan parrakas, kalottipäinen hahmo alettiin tuntea kotoisasti "Taatan" nimellä. Vuosina 1945 - 1963 Taata Sillanpää esitti joka joulu odotetun joulupakinansa Yleisradiossa.

        Mika Waltari (1908-1979) oli monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija, jonka parhaat teokset eivät ole millään tavalla vanhentuneet. On makuasia kirjoittiko Waltari parhaat teoksensa 1930- vai 1940-luvulla. Kiistatonta on ainakin että hänen suosituin teoksensa on 1945 ilmestynyt Sinuhe Egyptiläinen, josta tuli kansainvälinen myyntimenestys ja joka filmattiin Hollywoodissa elokuvaksi. Tyyliltään samankaltaisia historiallisia romaaneja ovat Turms kuolematon, Mikael Hakim ja Mikael Karvajalka.
        Waltarin läpimurtoteos oli 1920-luvulla ilmestynyt Suuri illusioni. Vuonna 1932 Waltari kirjoitti salanimellä M.Ritvala teoksen Ihmeellinen Joosef. Kunnianhimoisempien töidensä ohella hän teki ammattilaisen otteella keveitä, puhtaasti viihteellisiä kirjoja, kuten Komisario Palmun erehdys (1940).
        Waltarin ensimmäinen teos oli romaani Jumalaa paossa, kertomus johdatuksesta (1925). Nimellä Kristian Korppi ilmestyi novellikokoelma Kuolleet silmät (1926). Alkuaikoina Mika Waltari kirjoitti hengellissävytteisiä, aihepiiriltään uskonnollisia runoja, runokoelma Sinun ristisi juureen ilmestyi 1927.
        Matkakuvaus Yksinäisen miehen juna ilmestyi 1929, ja samana vuonna runokoelma Muukalaislegioona.
        Nimimerkkiä Leo Raino käyttivät Mika Waltari ja Armas J. Pulla yhteistyönä kirjoittamissaan seikkailuromaaneissa, mm. Keisarin tekohampaat (1931). Seuraavana vuonna eli 1932 Leo Rainiolta ilmestyi kaksi teosta: Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia.
        Romaaniensa lisäksi Waltari kirjoitti näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtiartikkeleita ym.

        1920-luvun merkittävin kirjallinen ryhmä oli Tulenkantajat, johon Mika Waltarin lisäksi kuului useita aikakauden huomattavimpia suomalaisia moderneja kirjailijoita, sekä tyyliltään perinteisempiä että kirjallisuuttamme uudistaneita ja kehittäneitä kirjailijapersoonia, mm. Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala.
        Yhdessä Mika Waltarin kanssa Paavolainen kirjoitti teoksen Valtatiet, (1928).
        Muusta Olavi Paavolaisen (1903-1964) tuotannosta mainittakoon: Nykyaikaa etsimässä (1929), Keulakuvat (1932), Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932), Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja loitsu (1938), Risti ja hakaristi (1938), Synkkä yksinpuhelu (1946).

        Luetellaan nyt sitten vielä päätteeksi Suomen presidentitkin. :-)
        Kaarlo Juho Ståhlberg 1919 - 1925, (1865-1952).
        Lauri Kristian Relander 1925 - 1931, (1883-1942).
        Pehr Evin Svinhufvud 1931 - 1937, (1861-1944).
        Kyösti Kallio 1937 - 1940, (1873-1940).
        Risto Heikki Ryti 1940 - 1944, (1889-1956).
        Carl Gustaf Emil Mannerheim 1944 - 1946, (1867-1951).
        Juho Kusti Paasikivi 1946 - 1956, (1870-1956).
        Urho Kaleva Kekkonen 1956 - 1982, (1900-1986).
        Mauno Henrik Koivisto 1982 - 1994, (syntynyt 1923).
        Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994 - 2000, (syntynyt 1937).
        Tarja Kaarina Halonen 2000 - , (syntynyt 1943).


      • Alvari Raappavaara
        äitiparta kirjoitti:

        Kirjallisuus on aina alkanut tietojen keräämisestä ja tallentamisesta sekä vallitsevien olojen ja käsitysten dokumentoinnista. Varsinainen kaunokirjallisuus on myöhäsyntyisempi ilmiö. Tietysti kaikilla kansoilla on omat perinteiset tarustonsa ja niitä on kirjattu muun dokumentoinnin ohella, mutta laajamittainen fiktiivinen mielikuvituskertomusten kirjoittaminen ei ole monia satoja vuosia vanhaa.
        On kuitenkin hyvä muistaa että länsimainen kirjallisuus syntyi Kreikassa jo noin 800 eKr. Epiikan eli kertovan runouden ensimmäisiin teoksiin lukeutuvat Homeroksen Ilias ja Odysseia.

        1700-luku oli kaunokirjallisuuden nousun aikaa. 1700- ja 1800-luvuilla alkoivat kehittyä lähes kaikki nykyiset lajityypit varhaisissa muodoissaan. Kirjapainotaidon yleistyminen ja halvemman ja nopeamman kirjateollisuuden kehittyminen yhdessä lukutaidon yleistymisen kanssa johtivat varsinaisen kaunokirjallisuuden läpimurtoon 1800-luvulla. 1800-luvun puolivälissä suurin osa kaunokirjallisuudesta taisi kuitenkin vielä olla romantiikannälkäisen kaukokaipuun ruokkimista? Seikkailua kaipaavan suuren yleisön nimiä olivat mm. Charles Kingsley ja sitten Rudyar Kipling. Suuri osa eurooppalaisista jo elinaikanaan tunnustettuista romaanikirjailijoista oli ranskalaisia mestareita: Hugo, France, Balzac, Flaubert, Maupassant, Zola, Verne. Myös Baudelaire ja Rimbaud kuuluivat 1800-luvun puolenvälin herkkupaloihin. Ja lukemattomia muita jotka eivät koskaan saavuttaneet maailmankirjallisuudessa merkkiasemaa, mutta joita yhä edelleen luetaan. Venäjällä oli tietysti omat mestarinsa, joista tunnetuimpia Pushkin (1799-1837), Gogol (1809-1852), Dostojevski (1821-1881), Leo Tolstoi (1828-1910).
        Vuosisadan vaihteessa kaunokirjallisuuden eri lajityypit alkoivat sitten monipuolistua. Esimerkiksi dekkareita ja kauhukertomuksia oli kyllä kirjoitettu aikaisemminkin mutta asianharrastus oli ollut lähinnä marginaalista - 1800-luvun rikostarinat ovatkin haluttu keräilykohde nykyään(kin).

        Suomalaista vanhempaa kirjallisuutta etsittäessä on hyvä tietää historiamme perusasioita. Suomihan kuului Ruotsin vallan alaisuuteen kunnes Venäjä vuonna 1808 tuli rajan yli ja valtasi Suomen.
        Julistuksessaan Keisari Aleksanteri I lupasi kunnioittaa suomalaisten vapauksia ja oikeuksia.
        Aleksanteri II vahvisti keisariksi tultuaan 1855 Suomen erityisoikeudet. 1859 siirrettiin useita keisarin päätösvaltaan kuuluneita asioita Suomen senaatille. Kun Suomen suurruhtinas keisari Aleksanteri II huhtikuussa 1860 vahvisti Suomelle oman rahan tarkoituksena oli talousolojemme kohentaminen.
        1860-luvulla hyväksyttiin useita senaatin päätöksiä ja koettiin sekä suuria että pienempiä hallintoa ja taloselämää koskevia muutoksia.

        1870-luvulla Euroopassa alkoi suurvaltojen kilpavarustelu ja kun Venäjä ja Saksa olivat ajautuneet vastakkaisiin suurvaltablokkeihin koettiin Venäjällä tarvetta liittää Suomi kiinteämmin muuhun valtakuntaan, koska pelättiin Saksan mahdollista hyökkäystä Suomen kautta Venäjälle.
        Vuonna 1899 nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikov. Bobrikovin tehtävä oli kaventaa Suomen yksilöllisiä oikeuksia ja hänen ensimmäisiin toimiinsa kuului Suomen armeijan sulauttaminen Venäjän sotalaitokseen. Valtiopäivillään Suomi kuitenkin päätti ettei Suomen oman armeijan lakkauttamiseen ja sen sulauttamiseen osaksi Venäjän sotalaitosta suostuta. Kieltäytymisen seurauksena kenraalikuvernööri Bobrikov antoi helmikuun manifestina tunnetun julistuksen jossa kaikki Suomen valtiollinen toiminta julistettiin Venäjän ja sen perustuslakien alaiseksi. Suomen vuonna 1878 perustettu armeija lakkautettiin ja suomalaiset määrättiin asepalvelukseen Venäjän armeijaan.
        Tällöin koettiin Suomessa että nyt hallitsija oli pettänyt Suomelle antamansa vakuutuksen.

        Suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan jakoi poliittisen kentän kahtia. Venäläistämispolitiikkaan myönteisesti suhtautuvia ja sen kannattajia kutsuttiin vanhasuomalaisiksi.
        Vastarintaan asettui suurin osa Suomen ruotsalaisista sekä muuta väestöä joita kutsuttiin nuorsuomalaisiksi. Vastustajia nimitettiin myös perustuslaillisiksi, koska nämä pitivät ainoastaan Suomen yksilöllisiä ja omassa maassa päätettyjä lakeja voimassaolevina, uudet Venäjän asettamat lait ja määräykset katsottiin laittomiksi ja niitä kieltäydyttiin noudattamasta. Vastarinta oli passiivista. Perustuslaillisiin kuuluvat virkamiehet yksinkertaisesti kieltäytyivät panemasta toimeen saamiaan määräyksiä.
        Myös enemmistö Suomen työväenpuolueessa vastusti venäläistämispolitiikkaa ja vuonna 1903 pidetyssä puoluekokouksessa puolueen nimi muutettiin sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi sekä omaksuttiin Saksasta lähtöisin oleva sosialistinen linja jonka katsottiin soveltuvan Suomen oloihin paremmin kuin venäläinen malli.
        Bobrikov hankki keisarilta itselleen diktaattorin valtuudet ja ensin niskuroivia virkamiehiä, sen jälkeen muitakin Venäjän valtaan epäedullisesti suhtautuvia alettiin tuomita suorittamaan rangaistuksia Siperiassa sekä karkottiin maasta.
        Kaikki eivät enää tyytyneet passiiviseen vastarintaan. Senaatin virkamies Eugen Schauman ampui Nikolai Bobrikovin.

        Suomen suurlakon seurauksena 1905 keisari taipui ja antoi marraskuun manifestina tunnetun julistuksen jolla venäläistämistoimet keskeytettiin. Määrättiin ylimääräiset valtiopäivät kutsuttavaksi koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistamista. Lupauksen toteutuminen lykkääntyi kesäkuulle 1906, mutta lopputulos oli radikaali ja aiheutti kohua koko Euroopassa. Suomi harppasi nelisäätyisistä valtiopäivistä suoraan yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaan eduskuntaan. Eduskunnan 200 kansanedustajaa valittiin joka kolmas vuosi välittömillä vaaleilla. Äänioikeus oli 24 vuotta täyttäneillä Suomen kansalaisilla. Merkittävää ja edistyksellistä oli että myös naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Asukkaita Suomessa oli tuolloin 2,8 miljoonaa ja äänioikeutettujen määrä kasvoi noin kymmenkertaiseksi entisestä - ennenhän äänioikeus oli ollut vain miehillä eikä edes kaikilla miehillä, ennen vuotta 1906 äänioikeus oli sidottu tulotasoon.

        Venäjän yhtenäistämispolitiikka alkoi uudelleen 1908. Keisari hajotti eduskunnan useita kertoja ja vuosina 1908 - 1916 pidettiin peräti kuudet eduskuntavaalit. Vuonna 1912 säädettiin yleisvaltakunnallinen yhdenvertaisuuslaki jonka perusteella jokainen Suomessa asuva tai tänne muuttava venäläinen sai samat oikeudet kuin suomalaisilla. Suunniteltua suurta venäläistämisohjelmaa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, se keskeytyi Venäjän joutuessa 1914 sotaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Suomikin julistettiin sotatilaan.

        Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen herätti Suomessa toiveita sortokauden päättymisestä. Aktivistit katsoivat että nyt on hyvä tilaisuus irroittaa Suomi ikeen alta ja perustettiin jääkäriliike. Tarkoituksena oli hankkia Suomelle oma kansallinen vapautusarmeija. Ruotsin kieltäytyessä auttamasta armeijan varustamisessa käännyttiin Saksan puoleen. Tästä seurasi että seuraavan kahden ja puolen vuoden kuluessa noin 2000 suomalaista nuorta miestä lähti laittomasti Saksaan ja palveli preussilaisessa jääkäripataljoonassa.
        Ennen vuotta 1917 yhdelläkään puolueella ei ollut selkeänä tavoitteenaan Suomen itsenäistyminen, mutta kun Venäjän keisari 15.3.1917 luopui kruunusta ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, tämä herätti Suomessa suuria toiveita. Uskottiin että oli syntynyt tai syntymässä uusi vapaa Venäjä joka antaisi myös Suomelle täyden itsemääräämisoikeuden. Suomessa muodostettiin uusi senaatti eli hallitus, johon tuli kuusi edustajaa porvarillisista puolueista ja yhtä monta sosiaalidemokraattia. Eduskunnan hajottua samana vuonna jouduttiin pitämään uudet vaalit joissa porvarit voittivat enemmistön eduskunnan paikoista.
        Eduskuntatyössä koettujen pettymysten jälkeen yhä useammat työväenliikkeen johtajat olivat valmiit suoraan toimintaan saadakseen mielensä mukaisen sosialistista ohjelmaa toteuttavan hallituksen vaikka väkipakolla. Tunteet alkoivat kuumentua puolin ja toisin eikä SDP tilanteiden kärjistyessä kyennyt enää pitämään rivejään yhtenäisinä.
        Koska maassa ei ollut omaa armeijaa kansalaiset perustivat henkensä ja omaisuutensa suojaksi järjestys- ja suojelukaarteja. Porvarillisia suojeluskuntia oli vuoden 1917 lopussa muodostunut koko maassa yli 400 ja niiden miesvahvuus oli noin 38 000.
        Työväenjärjestöjen järjestyskaartien miesvahvuus oli vuoden lopussa noin 30 000.
        Marraskuussa 1917 Venäjällä vaihtui jälleen valta kun bolshevikit kukistivat väliaikaisen hallituksen ja uuden hallituksen johtoon tuli Lenin. Tämä lokakuun vallankumous jakoi Suomen jo muutenkin tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä mielipiteet jyrkästi kahtia. Porvariston mielestä Suomi tulisi pikaisesti irrottaa Venäjästä kokonaan. SDP sen sijaan luotti että itsenäisyys voitaisiin toteuttaa yhteistyössä Venäjän uuden hallituksen kanssa.
        Syntyneessä tilanteessa bolshevikit painosivat Suomen työväenliikkeen johtoa tekemään vallankumouksen. Sitä valmisteleva yleislakko alkoi 14.11.1917 ja seuraavana yönä työväen keskusneuvosto päätyi keskuudessaan pitämässä äänestyksessä niukalla äänten enemmistöllä vallankumouksen järjestämiseen - hanke kuitenkin peruuntui koska toimeenpanevaan komiteaan ei uskaltautunut tarpeeksi halukkaita.
        Yleislakko lopetettiin, kun eduskunnassa oli saatu läpi kahdeksan tunnin työaikalaki sekä uudet kunnallislait, joihin sisältyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.
        Svinhufvudin johdolla maassamme muodostettiin ja aloitti toimintansa uusi porvarillinen hallitus jonka tärkein tehtävä oli nyt irrottaa Suomi Venäjästä ja hankkia kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle. Svinhufvud esitteli 4.12 hallitukselle itsenäisyysjulistuksen ja eduskunta vahvisti julistuksen kaksi päivää myöhemmin.
        Svinhufvud lähti Pietariin Leninin hallituksen puheille ja sai kirjallisen tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.
        Suomen itsenäisyyden tunnustivat 4.1.1918 Ruotsi ja Ranska, 6.1.1918 Saksa.
        Itsenäistymisestä huolimatta Suomessa oli vielä yli 40 000 venäläistä sotilasta joiden kotiuttamisessa Leninin hallitus ei pitänyt kiirettä.

        Työväen ja porvariston eli punaisten ja valkoisten erimielisyydet olivat aiheuttaneet väkivaltaisia yhteydenottoja marraskuulta 1917 lähtien. Työväen järjestyskaartit olivat muuttaneet nimensä punakaartiksi.
        Itsenäistyminen ei suinkaan poistanut erimielisyyksiä. Väkivaltainen linja punakaartin sisällä korostui ja vallankumousaate sai yhä enemmän kannatusta. Tammikuussa 1918 kumouslinjan kannattajat saivat enemmistön työväenjärjestöjen toimeenpanevaan komiteaan, jolla oli punakaartin ylin käskyvalta.
        Samaan aikaan senaatti ryhtyi luomaan maahan lujaa järjestystä. Punaisen vallankumouksen pelossa suojeluskunnan joukot julistettiin hallituksen joukoiksi ja Svinhufvud kutsui Venäjän armeijasta eronneen kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamaan Suomen armeijan perustamista.
        Työväenliikkeen johto määräsi punakaartin liikekannalle ja taistelut alkoivat. Kumoukselliset kukistivat hallituksen ja asettivat tilalle vallankumoushallituksen. Pohjanmaalla suojeluskunnat riisuivat 5000 venäläissotilasta aseista Mannerheimin johdolla. Senaatin jäsenistä osa pakeni Vaasaan, jonne muodostettiin valkoisen Suomen hallitus. Punainen hallitus nimitti puheenjohtajakseen Kullervo Mantereen, muita keskeisiä johtajia olivat Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Oskari Tokoi.
        Seurasi yksi Suomen historian traagisimpia vaiheita, maamme surullisin ja vieläkin monin paikoin esiin tuleva, joskin jo arpeutunut haava, veljessota. Sisällissodan taisteluissa on laskettu kaatuneen noin 3200 valkoista ja 3500 punaista. Kadonneiksi ilmoitettuja oli pari tuhatta. Asenteet ja teot raaistuivat sodan aikana ja myös aseeton siviiliväestö joutui kummallakin puolella aseellisen vastapuolen terrorin ja väkivallantekojen kohteeksi.
        Vaikka varsinainen kansalaissota kesti vain hieman yli kaksi kuukautta ja sotajoukkojen yhteenlasketut miestappiot taisteluissa jäivät alle kymmeneen tuhanteen, siviiliväestöön kohdistuneet terroriteot sodan aikana ja sen jälkeen sekä muut jälkiselvittelyt nostivat kuolleiden lukumääräksi yli 35 000 kuolonuhria. Punavankeja oli taisteluiden päätyttyä noin 80 000, jotka sijoitettiin vankiloihin ja vankileireihin eri puolille maata. Myös kuolemantuomioita määrättiin. Vangeista noin 12 000 menehtyi seuraavan kesän ja syksyn aikana nälkään ja kulkutauteihin.

        Kansalaissodan jälkikaikuja oli kuultavissa 1920- ja 30-lukujen levottomuuksissa. Äärivasemmiston näkyvä esiintyminen erityisesti vuoden 1927 suurissa satama- ja metallilakoissa provosoi oikeistopiirejä vastatoimiin. Marraskuussa 1929 Lapualla sattuneesta välikohtauksesta alkanut liike äärivasemmiston tukahduttamiseksi sai nimen lapuanliike. Lapualaisten lähetystö vaati hallitukselta toimia kommunismin tukahduttamiseksi kokonaan. Vaasassa ilmestyneen Työn Äänen painokoneet rikottiin lapuanliikkeen toimesta. Helmikuun lopussa 1932 aseistautuneet suojeluskuntalaiset keskeyttivät SDP:n puhetilaisuuden Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla ja Mäntsälään saapui satoja aseistettuja suojeluskuntien jäseniä eri puolilta maata. Kaksi päivää myöhemmin hallitus määräsi lapuanliikkeen johdon pidätettäväksi.
        Pelättiin ettei äärioikeisto taipuisi hallituksen määräyksiin ja että äärimmillään seurauksena saattaisi olla vakavia valkoisten ja punaisten yhteenottoja ja kansalaissodan terroritekojen kertautumista. Armeija asetettiin hälytystilaan.
        Tilanne raukesi rauhanomaisesti kun presidentti kehotti radiopuheessa suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa ja lupasi ettei kapinaan hairahtuneita rivimiehiä vangittaisi. Johtomiehet antautuivat pari päivää myöhemmin ja lapuanliike lakkautettiin.

        Kun Suomea koetellut talouspula alkoi 1930-luvun puolivälissä hellittää ja kansalaisten toimeentulo kohentui poliittiset äärilaidat menettivät kannatustaan.
        1930-luvulla muodostettu niin sanottu punamultahallitus loi pohjaa seuraavina sotavuosina vahvistuneelle yhteistyöhalukkuudelle. Punamultahallituksen muodostivat sosiaalidemokraatit, maalaisliitto ja edistyspuolue.

        Eräs mielenkiintoinen ja nykyään ehkä surkuhupaiseltakin vaikuttava tapahtumasarja on vielä syytä mainita. Kyse on hallitusmuodostamme. Monarkian kannattajien mukaan Suomen itsenäistymisjulistus ei ollut kumonnut vuodelta 1772 peräisin olevaa hallitusmuotoa, eli virallisesti Suomi oli yhä edelleen monarkia. Eduskunta nimitti Svinhufvudin väliaikaiseksi valtionpäämieheksi eli valtionhoitajaksi. Uuden hallituksen johtoon tuli vanhasuomalainen Juho Kusti Paasikivi, joka asetti tavoitteekseen monarkistisen hallitusmuodon aikaansaamisen. Aluksi Suomen kuninkaaksi kaavailtiin keisari Vilhelm II:n poikaa Oskaria, mutta kun Saksan keisarihuone ei halunnut luovuttaa prinssiä Suomen epävakailta näyttäviin oloihin, päädyttiin keisarin lankoon, Hessenin prinssiin Friedrich Karliin.
        Lokakuun alussa 1918 maailmansodassa tapahtui dramaattinen käänne: Saksa pyysi 9.10. länsivalloilta aselepoa. Kuitenkin vielä samana päivänä Suomen eduskunta valitsi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Kuukautta myöhemmin Saksan keisarikunta luhistui ja Saksasta tuli tasavalta. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa saksalaissyntyinen kuningas olisi ollut Suomelle paha ulkopoliittinen rasite. Friedrich Karl pelasti suomalaiset ilmoittamalla luopuvansa kuninkuudesta.
        Valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja uudeksi valtionhoitajaksi nimitettiin Mannerheim, jolla oli hyvät suhteet länsivaltoihin.
        Mannerheim määräsi uudet eduskuntavaalit maaliskuulle 1919. SDP sai 80 paikkaa. Vaalien suurin voittaja oli maalaisliitto.
        Eduskuntavaalien jälkeen viimein myös Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen.
        Tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin eduskunnassa äänin 165 - 22. Valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon 17.7.1919.
        Nyt maalle oli valittava presidentti.
        Ensimmäinen vaali toimitettiin poikkeuksellisesti eduskunnassa. Ståhlberg voitti vastaehdokkaansa Mannerheimin äänin 143 - 50 ja näin hänestä tuli itsenäisen suomen ensimmäinen presidentti.

        Kansalaissota sattui kipeästi useisiin tuon ajan herkimmistä kirjailijoista ja vaikutti heidän luomistyöhönsä ja teoksiinsa, vaikka läheskään kaikki eivät käsitelleet kirjoissaan kansalaissotaa ja sen problematiikkaa suoraan.
        Eräs joita kansalaissodan kokemus henkisesti ruhjoi oli Eino Leino. Välillä hän mitä ankarimmin tuomitsi ja kirosi koko työväenliikkeen turmiollisine ja tuhoon johtavine aatteineen ja ylisti vuolaasti valkoisten toimia ja ideologiaa, välillä taas hänen idealistinen ja sorretun kansan puolella oleva mielensä johti hänet kirjoittamaan "rauhan internationaalia" ja vuonna 1921 hän kirjoitti Suomen Sosiaalidemokraattiin runoja, tahtoi vaikuttaa punavankien armahtamiseen ja haaveili "uuskommunistisen" puolueen perustamisesta.
        1920-luvulla Eino Leino syvästi pettyneenä eräässä lohduttomassa pessimismin puuskassaan jopa anoi Ståhlbergiltä vapautusta Suomen kansalaisuudesta.

        Suomi oli siis pitkään Ruotsin vallan alaisuudessa ja sen jälkeen Venäjän vallan alainen. Tämä luonnollisesti näkyy eri tavoin kirjallisuutemme aihepiireissä ja aiheiden käsittelyssä!

        Suomalaisen kirjakielen loi Mikael Agricola 1500-luvun puolivälissä, kolmesataa vuotta ennen kielitaistelua.
        Uskonpuhdistajat katsoivat että jokaiselle kansalle oli jaettava oikeaa evankeliumin mukaista oppia kansan omalla kielellä, ei latinaksi joka oli katolisen kirkon liturginen kieli. Katolinen kirkkohan oli useaan otteeseen kieltänyt Raamatun kääntämisen kansankielelle. Kun ihmiset eivät itse voineet olla perillä siitä mitä Raamattu opettaa katolinen kirkko kykeni hallitsemaan heitä omilla selityksillään.
        Agricolan painattama suomenkielinen 24-sivuinen ABC-kirja ilmestyi 1540-luvulla. Vuonna 1554 ilmestyi Agricolan pääteos, Rukouskirja, joka käsitti 877 sivua ja oli koristettu 17 puupiirroksella. Sen alussa oli kalenteriosasto, johon Agricola oli suomentanut ruotsista eri kuukausien muistosäkeet, selittänyt alkuaineet sekä neuvoi sairauksien hoitoa.
        Uskonpuhdistuksesta huolimatta Agricolan Rukouskirjassa oli runsaasti katolilaista ainesta, mm. suuri määrä pyhimysten ja marttyyrien nimikkopäiville sovitettuja rukouksia, samoin rukous Neitsyt Marian kunniaksi.
        Agricola sanookin teoksen alkuosassa, että kirkonmenoja on muutettava varoen ja aluksi vain ilmeiset väärinkäytökset on poistettava.
        Ei ainoastaan Suomessa vaan monen kansan keskuudessa ympäri maailmaa on kirjakieli syntynyt nimenomaan uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Vielä nykyäänkin ovat raamatunkääntäjät yleensä ensimmäisiä jotka luovat heimoille oman kirjoitetun kielen ja opettavat sitten lukemaan sitä.

        Elämänsä aikana Mikael Agricola julkaisi yhteensä noin 2400 painosivua suomenkielistä tekstiä, johon sisältyy satoja uudissanoja.

        Suomalainen kielitaistelu alkoi 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 perustetun Suometar-lehden ympärille kerääntyneet "fennomaanit" vaativat suomen kielen vahvistamista ja suomenkielisiä oppikouluja.
        30.7.1863 keisari allekirjoitti Hämeenlinnassa Snellmanin esityksestä käskykirjeen suomen kielen oikeuksista. Sen mukaan suomi oli saatettava ruotsin kielen veroiseksi kaikessa, mikä välittömästi koski "varsinaista suomenkielistä väestöä".
        Suomenkielisiä asiakirjoja oli OTETTAVA VASTAAN kaikissa tuomioistuimissa ja virastoissa. Virastoista ja tuomioistuimista ANNETTAVIEN asiakirjojen tuli olla suomenkielisiä vuoteen 1883 mennessä. Tällä oli tarkoitus saada aikaa suomenkielisten virkamiesten kouluttamiseen, sillä maassa ei ollut suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja.
        Maan ruotsinkieliset vallanpitäjät senaatissa ja virastoissa eivät olisi halunneet parantaa suomen kielen asemaa vaan tämä tapahtui vasta keisarin itsensä puuttuessa asiaan käskykirjeellä.
        Snellmanin ohjelman pohjalta syntyneen 1860-luvun fennomaanisen kieliliikkeen pääperiaatteena oli, että suomen kieli oli nostettava tasa-arvoiseen asemaan ruotsin kanssa ja että maahan tuli luoda suomenkielinen sivistyneistö.

        Kielikysymys oli voimakkaasti myös poliittinen kysymys.
        Ruotsinkielisen sivistyneistön perustama Liberaali puolue edusti aluksi kantaa, jonka mukaan kielikysymys ei ollut kovinkaan merkittävä ja että kielijakoa oli pidettävä toisarvoisena asiana. Puolueen kannattajista suurin osa oli opillista sivistyneistöä sekä kaupallisten ja teollisten elinkeinojen harjoittajia. Suomalaisuusliikkeen voimistuessa ja saadessa enemmän kannattajia myös taloudellisella ja poliittisella sektorilla, ruotsalaisten asenne muuttui ja kielikysymyksestä tuli puolueelle olemassaolon kysymys.

        Suomenkieliset anoivat 1900-luvun alussa Tampereen reaalilyseon yhteyteen klassillista rinnakkaisosastoa.
        Kiista oli alkanut jo 1880-luvulla, jolloin suomenkieliset halusivat Tampereelle klassillisen lyseon, mutta kaupungin ruotsinkieliset ajoivat reaalilyseota. Suomalaisen koulun esitaistelijat olivat sitä mieltä ettei heille ruotsalaisen politiikan mukaan tultaisi koskaan vapaaehtoisesti antamaan muuta kuin alkeellista elinkeinosivistystä, kaikki korkeampi koulutus haluttiin edelleen pitää ruotsin kielellä. Vaikka klassillisen koulumuodon kannattajia oli Tampereella huomattavasti enemmän, hallitus päätti anomuksesta huolimatta perustaa 1884 Tampereelle reaalilyseon.
        Nyt suomenkieliset kääntyivät anomuksensa kanssa keisarin puoleen, ja vastauksena suomenkielisten pyyntöön keisari Nikolai II määräsi 19.6.1901 päivätyssä kirjeessään Tampereen reaalilyseon yhteyteen perustettavaksi klassillisen rinnakkaisosaston.
        Perustamisajankohta on sikäli mielenkiintoinen että silloin elettiin vielä ensimmäistä sortokautta.
        Vaikka oltiin tietysti tyytyväisiä kun oltiin saatu yksi korkeampiin opintoihin johtava opintolaitos lisää, tuntuivat sortotoimet kipeinä myös koulussa. Venäläistämistoimien ollessa käynnissä jouduttiin koulussa lisäämään Venäjän kielen opiskelua moneen otteeseen. Tämä tapahtui tietysti kotimaisten kielten kustannuksella ja oli niin ollen uhka omalle kansalliselle sivistykselle.
        1.9.1903 klassillinen rinnakkaisosasto muutettiin itsenäiseksi Tampereen klassilliseksi lyseoksi.

        Suomalaisuuden nousun ja suomalaisen identiteetin vahvistumisen eräs sivujuonne oli ns. karealinismi. Lönnrotin uutteran työn tuloksena ja eräiden kulttuuri-ihmisten myöhemmin innostuessa asiaan suuntauksella oli ehkä merkittäväkin osa suomalaisen kulttuuri-identiteetin muodostumisessa.
        Karealismin merkittävimpiä edustajia yhteiskunnallisessa mielessä oli Hilma Tainari, josta Tyyni Tuulio vuonna 1952 kirjoitti kirjan: Tilma Hainari, Karjalan tytär.

        Tilma avioitui 1880-luvulla Oskar Forsströmin (1856-1910) kanssa ja miehen saatua sytykkeen kansantieteelliselle käräilytyölle aviopari alkoi tehdä tunnetuksi karjalaista muinaiskulttuuria ja rajaseutujen nykyisiä tarpeita, aikana jolloin karealinismi ei vielä ollut suomalaisen sivistyselämän virtaus.
        1884 Oskar Forsström esitti aatteitaan yleisessä kansakoulukokouksessa Sortavalassa ja hänen esitystensä mukaisesti järjestettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen 1887 ensimmäiset kurssit kiertokoulun opettajia varten, rajaseudun asukkaiden sivistämiseksi.
        Sortavalassa Tilma liittyi rouvasväenyhdistykseen ja siitä alkoi hänen vuosia kestänyt työnsä naisasian hyväksi. Suomen Naisyhdistyksen ohjelmaan kuului alusta saakka naisten äänioikeus. Kun äänioikeuden laajentaminen kaikkia kansalaispiirejä koskevaksi tuli ajankohtaiseksi, naisasialiike teki kaikkensa jotta myös nainen voisi täysmääräisesti omaksua käsitteen "kansalainen". Uutta valtiopäivälakia valmisteleva komitea käsitteli asiaa ja 21.2.1906 komitea antoi mietintönsä jossa myös naisille ehdotettiin äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta. Valtiopäivät hyväksyivät uuden eduskuntalain ja heinäkuussa se esitettiin keisari Nikolai II:lle. Leo Mechelin vetosi keisariin sanoen että yleinen mielipide Suomessa kannatti asiaa ja että tuottaisi suurta pettymystä jos sitä ei hyväksyttäisi. Nikolai II allekirjoitti eduskunnan uudistamista koskevan lain, joka tuli voimaan 1.10.1906. Lakiuudistuksen myötä Suomen naiset jopa syrjäseutuja myöten alkoivat kiinnostua yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Suomen Naisyhdistykseen liittyi vuonna 1906 kolmetoista uutta haaraosastoa. Samana vuonna Tilma ja Oskar Fornström olivat muuttaneet sukunimensä Hainariksi - se tapahtui Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906.
        Yrityksistään huolimatta Naisyhdistys ei saanut aikaiseksi omaa naisten puoluetta, mutta eduskuntaan 1907 naisia valittiin 17 kappaleta. Myös Tilma Hainari oli ehdokkaana, mutta ei tullut valituksi.
        Kun eduskunta kohta hajotettiin Tilma Hainari alkoi uusien vaalien lähestyessä toimittaa "Naisten vaalilehteä", joka tuolloin ilmestyi Uuden Suomettaren viikkoliitteenä, ja kiersi ympäri maata puhujamatkalla.
        Kesällä 1908 aviopuolisot sattuivat vaalimatkoillaan vastakkain Värtsilän maantiellä ja koska kumpikin oli väsynyt ja kylmissään, he ajoivat yhdessä Sortavalaan - ja muutaman päivän kuluttua viettivät hopeahäitään.
        Vaalikiertueiden pitäminen taisi tuohon aikaan olla rankempaa kuin nykypäivänä ja ehdokkailta edellytettiin vakaumusta ja todellista uskoa asiaansa.
        Tilma Hainaria ei edelleenkään valittu eduskuntaan. Oskar Hainari valittiin ja hän toimi tehtävässä 1808-09.
        Vuonna 1910 Oskar Hainari menehtyi sairaskohtaukseen.

        Kun venäläiset 1900-luvun alussa alkoivat painostuksen karjalaisten venäläistämiseksi perustettiin kreikkalaiskatolisen papiston toimesta Salmin kihlakuntaan Suomen valtion varoilla venäjänkielisiä pikkulastenkouluja ja kansakouluja vastapainoksi suomalaisten kouluille. Lopulta venäläisen papiston toimesta lakkautettiin kokonaan paikalliset kiertokoulut, jotka 1880-luvun lopulta saakka olivat valmistaneet lapsia suomalaisiin kansakouluihin.
        Tilma Hainari aloitti uupumattoman työn raja-karjalan taloudelliseksi avustamiseksi. Hän ryhtyi painattamaan otteita miesvainajansa sanomalehtikirjoituksista ja lähetti lehtisiä ja vetoomuksia tunnetuille henkilöille. Työn tuloksena avattiin kiertokoulun tilalle uusia suomalaisia kouluja Karjalaan ja kustannettiin apuopettajia muutamiin jo toimiviin kouluihin.
        Tilma Hainarin täyttäessä 70-vuotta 1931 hänelle annettiin Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkki ja myönnettiin valtioneläke.
        Vuonna 1939 terveydeltään heikentynyt Tilma joutui kokemaan Helsingin pommituksen ja tietoisuuden että Karjalaan oli hyökätty. Tilman sisar auttoi häntä siirtymään Hyvinkään parantolaan, jossa sisarukset viettivät joulun. Uudenvuodenyönä he palasivat Helsinkiin. Seuraavana yönä Hyvinkään parantola sai osuman ja paloi maan tasalle. Tilma Hainari kuoli 23.1.1940, päivälleen 30 vuotta Oskar Hainarin kuoleman jälkeen.
        Tyyni Tuulio elämäkerran päätössanoissa: "Tilma Hainari säästyi kokemasta Karjalan menetystä ja monivuotisen sodan kaikkia kauhuja..."
        Naisasialiikkeen lisäksi Tilma Hainari otti osaa kansainväliseen rauhantyöhön ja oli yhtenä Suomen edustajista mukana mm. Kansainliiton yleiskokouksessa 1927.

        Forsströmien lailla useat suomalaisuusaatteen edustajat olivat muuttaneet ruotsalaisen sukunimensä suomalaiseksi.
        Kirjailija Santeri Ingmanista tuli Santeri Ivalo.

        Useita poliittisen ja kulttuurielämän vaikuttajia pakeni 1900-luvun alun venäläistä sortopolitiikkaa toisiin maihin, mutta suurin osa palasi myös takaisin. Näin tekivät myös Johannes Brofeldt ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Brofeldtit palasivat Etelä-Euroopasta Suomeen kesällä 1904 - samana päivänä jona Bobrikov ammuttiin. Kolme vuotta myöhemmin Johannes Brofeldt muutti virallisesti nimensä Juhani Ahoksi.
        Juhani Aho (1861-1921) on merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita. Hän kiinnostui suomalaisesta kirjallisuudesta jo kouluaikanaan ja etenkin Kalevala ja Kanteletar tekivät häneen suuren vaikutuksen.
        Nuorena 22-vuotiaana ylioppilaana hän voitti osakuntansa kirjoituskilpailun novellilla Siihen aikaan kun isoisä lampun osti, (1883).
        Alkutuotannossaan, esimerkiksi pienoisromaanissa Rautatie (1884) hän kuvaa realistiseen tyyliin, mutta huumorilla, tavallisen kansan elämää.
        Myöhemmässä realistisessa tuotannossaan Aho siirtyi tutkailemaan sivistyneistön tuntoja ja teoksiin tuli lisää psykologista otetta.

        Ahon varsinaiseksi kirjalliseksi herättäjäksi on sanottu Elisabeth Järnefeltiä, joka tutustutti Juhani Ahon venäläiseen realismiin. Järnefeltin kouluksi nimitetyistä kokoontumisista kehkeytyi 1880-luvun maineikas kirjallinen opinahjo, jonne kokoontuivat aikansa tunnetuimmat suomalaiset kirjailijat. Heidän kynästään sai alkunsa suomalainen realismi.

        Lastuja Juhani Aho kirjoitti koko ikänsä. Vuonna 1891 hän ensimmäisen kerran kokosi näitä lyhyitä novelleja ja tuokiokuvia kokoelmateokseksi.
        1890-luvun alussa Aho alkoi omaksua uutta taiteellista suuntausta, kansallista uusromantiikkaa, jota havainnoillistaa parhaiten historiallinen mytologiaa ja karelianismia sisältävä Panu (1897).
        Lopputuotantonsa pääteoksen Juhan ilmestymisvuonna 1911 Juhani Ahoa juhlittiin kansalliskirjailijana, ja hän odotti teoksestaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa, jota ei kuitenkaan tullut. Vuotta ennen kuolemaansa Aho kirjoitti vielä erikoisen, lyyrisiin lapsuudenmuistoihin ja kuvitelmiin pakenevan romaanin Muistatko - ? Se on ajan kulumista riipaisevasti luotaava teos ikääntyneestä kirjailijasta rakkaimman kuoltua, elämänfilosofista pohdiskelua ja kaihoisia muistelmia elämän ehtoossa. Kirjaa on sanottu Juhani Ahon persoonallisimmaksi, mitä se varmasti onkin.

        Juhani Aho lienee ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä kirjailijoitamme, joka ansaitsi leipänsä kirjoittamalla suomenkielistä kaunokirjallisuutta.
        Kirjailijanammattinsa ulkopuolella hänen suuritöisimpiä projektejaan oli osallistuminen Raamatun käännöskomitean työskentelyyn 1906 - 1912. Samoihin aikoihin hän vaikutti Kansallisteatterin johtokunnassa. Sivutyönään hän käänsi myös ruotsinkielistä kirjallisuutta, mm. Sakari Topeliuksen ja K. A. Tavaststjernan tuotantoa.
        Paitsi kirjailija Juhani Aho oli kiistelty ja kiitetty lehtimies, joka kehittyi poliittisesti valveutuneeksi, tiukasti kantaaottavaksi kirjoittajaksi. Hän oli yksi Nuorsuomalaisen puolueen perustajista ja osoittautui innokkaaksi suomalaisuustaistelijaksi.

        Kansalaissodan jälkeen julkaistu päiväkirja Hajamietteitä kapinaviikolta antaa ymmärtää että Juhani Aho oli ajatusmaailmaltaan enemmän punainen kuin valkoinen ja piti monia punaisten ajamista asioista oikeina, mutta ei voinut olla mukana niitä ajamassa, koska asiaa toteutettiin väkivalloin ja väärällä tavalla. Kuten oli sodan aikana ankarasti tuominnut punaisten menettelytavat hän sodan jälkeen yhtä ankarasti tuomitsi valkoisen terrorin. Kansakunnan keskinäisestä vihanpidosta kiusaantuneena hän tuli lausuneeksi, että tästä edespäin on "ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa".

        Ruotsin vallan aikana suomalaisia painotuotteita ilmestyi noin kaksituhatta. Pääasiassa tieteellisiä sekä uskonnollisia teoksia. Viidestä kirjasta neljä oli aiheeltaan uskonnollisia. Tieteen kielenä oli pääasiassa latina. Kahdestatuhannesta suomalaisesta yli 16 sivuisesta julkaisusta suomen kielisiä oli vain 174 kappaletta.
        Niin suomen kieliset kuin muutkin suomalaiset teokset painettiin yleensä Tukholmassa, joskus muuallakin, mm. Saksassa, kunnes Turkuun vuonna 1642 Turun akatemian perustamisen jälkeen saatiin ensimmäinen suomalainen kirjapaino.
        Porvoon piispanakin toiminut Daniel Juslenius julkaisi vuonna 1749 liki 16 000 sanan sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Se säilyi alansa perusteoksena vuosikymmeniä.
        Henrik Porthanin johtaman Aurora-seuran julkaisema ensimmäinen suomalainen sanomalehti oli tietenkin ruotsin kielinen, Åbo Tidningar.
        Porthanin julkaisuista tärkeimpiä on De pöesi Fennica vuosilta 1766 - 78. Väitöskirjasarja on ensimmäinen yleisesitys suomalaisesta kansanrunoudesta.

        1800-luvulla esiintyi talonpoikaisrunoilijoita. Itseoppineet talonpojat ottivat aiheen lähipiiristä tai lauloivat kokemuksistaan. Tunnettuja kansanrunoilijoita tuohon aikaan olivat mm. Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka.

        Ensimmäisen kirjakaupan perusti C.O.Wasenius Helsinkiin 1823. Autonomian aikana voimassa ollut sensuuri koski pääasiassa lehdistöä, mutta kenraalikuvernööri Menshikov salli 1850-luvulla vain uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden.
        Joissain autonomian ajan kirjoissa onkin painatus: tämä teos on sensuurin tarkistama.
        Sensuuriasetus luonnollisesti hidasti suomalaisen kirjallisuuden kehitystä.
        1800-luvun kolmella viimeisellä vuosikymmenellä perustettiin useita tunnettuja kustantajia kuten K.J.Gummerus, Otava ja Weiling & Göös.
        Vuonna 1860 kirjojen myyjä Gustaf Leopold Söderström perusti Porvooseen kirjapainon. Samoihin aikoihin syntyi poika Werner. Vuonna 1878 nuori Werner Söderström kustansi J.O.Åbergin teoksen Pohjanmaan helmi. Viimeiset kirjan kappaleet hän toimitti myyntiin joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, ja sitä päivää pidetään WSOY:n perustamispäivänä. Werner Söderström osti isänsä kirjapainon nimiinsä 1888. Kirjapainoa laajennettiin ja seuraavana vuonna siihen perustettiin kirjasitomo.

        Vuonna 1950 ilmestyi V.A.Koskenniemen (1885-1962) kirjoittama Werner Söderström, kirjallisuudelle pyhitetty elämäntyö. Kirja Werner Söderströmistä ja hänen elämäntyöstään. Teos on kuvitettu.
        Kansalaissodassa Veikko Antero Koskenniemi oli täydellisesti valkoisten puolella. Patriotismistaan ja oikeistolaisuudestaan tunnettua kirjailijaa on kutsuttu "valkoisen Suomen hovirunoilijaksi".
        Koskenniemi oli kiinnostunut antiikin myyteistä ja hänen teoksissaan on useita viittauksia antiikin Kreikkaan. Hän ihaili ja piti esikuvanaan Goethea, jonka tuotantoa hän myös suomensi.
        V.A.Koskenniemi oli ennen kaikkea runoilija. Hänen ainoa romaaninsa on vuonna 1916 ilmestynyt Konsuli Brennerin jälkikesä.

        Suomen Kirjallisuuden seuran perustaminen vuonna 1831 ja ruotsinkielinen lehti Helsingfors Morgonblad olivat Lauantaiseuran merkittäviä aikaansaannoksia. Seuraan kuuluivat mm. Topelius, Snellman ja Fredrik Cygnaeus. Topeliuksen toimittamasta Helsingfors Tidningarista tuli Helsingin ruotsinkielinen valtalehti. Kevyellä, pakinoivalla otteella Topelius otti lehdessä kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän julkaisi lehdessä myös runojaan ja jatkokertomuksiaan, joista monet, esimerkiksi Välskärin kertomuksia ja Talvi-iltain tarinoita, julkaistiin myöhemmin kirjoina.
        Topeliuksen ensimmäinen julkaistu runokokoelma oli Ljungblommor I, (1845).
        Topelius oli innostunut suomalaisen kansakunnan luomisesta, mutta tutustui myös sosialistisiin ajatuksiin. Suomen kielen mahdollisuuksiin hän niinikään suhtautui myönteisesti, mutta ei hyväksynyt kielinationalistista ajattelua. Poliittisesti Topelius ilmaisi kannattavansa keisaria ja arvosteli hallitsijan ja kansan välissä olevaa omistavaa luokkaa omien etujen ajamisesta.
        Topelius puolusti naisten sekä eläinten oikeuksia. Hän perusti Suomen ensimmäisen eläinten suojeluun keskittyvän yhdistyksen, Maj Föreningen (Toukokuun yhdistys), jonka tarkoituksena oli opettaa lapsia suojelemaan ja hoitamaan pikkulintuja. Samalla lapset oppisivat yhteisvastuullisuutta sekä yhteenkuuluvuudentunnetta toisiaan ja luontoa kohtaan. Neljä vuotta myöhemmin perustettiin Helsingin eläinsuojeluyhdistys kokouksessa, jonka puheenjohtajana Topelius toimi. Yhdistykseen liittyi lähes sata henkilöä, joista suuri osa oli ajan merkkihenkilöitä.
        Vanhemmilla päivillään Topelius koki uskonnollisuutensa voimistumista ja ehkä uudenlaista hengellistä heräämistä. Hän kirjoitti paljon mm. virsiä. Topeliuksen kirjoittamia edelleenkin suosittuja virsiä ovat Totuuden henki ja En etsi valtaa, loistoa.

        Ensimmäisiä suomalaisia kansalliskirjailijoita olivat ainakin:
        Elias Lönnrot (1802-1884)
        J.L.Runeberg (1804-1877)
        Zacharias (Zachris) Topelius (1818-1892)
        Aleksis Kivi (1834-1872).

        Suomen kansallisrunoilija Johan Ludwig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi kaksiosaisena, 1848 ja 1860.

        Suurin osa vuosien 1850-1880 suomalaisista kirjailijoista on jäänyt unohduksiin. Naiskirjailijoista muistetaan ehkä vain Fredrika Runeberg. Samaan aikaan vaikuttivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman.
        1800-luvun loppupuolen merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluu epäilemättä Minna Canth (1844-1897). Ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus sai ensiesityksensä 1882. Näytelmien lisäksi Minna Canth kirjoitti novelleja ja kertomuksia. Hän oli ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen, ja lehtikirjoitukset olivat teräviä ja kantaaottavia. Minna Canth käsitteli mm. raittiutta, naiskysymystä, uskonnonvapautta, suomen kielen asemaa, sosialismia ja sukupuolimoraalia.

        Vuonna 1897 perustettiin Suomen kirjailijaliitto.
        Hugo Jalkasen vuonna 1956 ilmestynyt Kirjallinen kevät on hieno kirja Suomen kirjailijaliiton ja suomalaisen kielitaistelun vaiheista, kulttuurihistoriaa 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun alkuun. Teos on kuvitettu.

        Kielitaistelun tärkeitä vuosilukuja ennen kieliasetuksen voimaantuloa 1886:

        1864 päättyneiden Valtiopäivien päätöstilaisuus oli ensimmäistä kertaa kaksikielinen.

        1865 määrättiin suomen kielen käyttämisestä oikeus- ja virkakunnissa.

        1868 Valtiokalenteri alkoi ilmestyä myös suomeksi.

        1870 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi.

        1870-75 rasistinen Viking-lehti ilmestyi. A. O. Freudenthalin johtamat ruotsinkieliset esittivät lehdessä ohjelman jonka mukaan ruotsinkieliset ovat kulttuuria luovaa germaanista rotua, kun taas suomenkieliset ovat kulttuuria vastaan ottavaa mongolista rotua.

        1871 venäjän kieli tuli jälleen pakolliseksi lyseoissa ja reaalikouluissa ja Helsingin tyttökouluissa.

        1872 Helsinkiin perustettiin Suomalainen teatteri.

        1873 Kouluhallituksen johtaja von Kothen joutui eroamaan virkavaltaisuutensa aiheuttaman tyytymättömyyden vuoksi. Hän oli tehnyt kaikkensa jotta maahan ei syntyisi suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja ja jotta virkamiehistöön ei olisi saatu suomenkielisiä.

        1876 seitsemän julkisuuden henkilöä ilmoitti Virallisessa lehdessä ottavansa suomenkielisen sukunimen aiemman vieraskielisen tilalle.

        1880 Elias Lönnrot julkaisi teoksen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja.

        1883 määrättiin että alkeisoppilaitosten, merenkulkukoulujen ja teknillisten reaalikoulujen opettajiksi pyrkivien oli osattava puheessa ja kirjoituksessa käyttää molempia kieliä.

        1885 yliopiston rehtori E. E. Ahlqvist käytti ensimmäisen kerran avajaispuheessa suomea.

        1885 määrättiin ylläpidettäväksi 6 ruotsin- ja 5 suomenkielistä viisiluokkaista tyttökoulua ja 1 ruotsin ja 1 suomen kielinen jatko-opisto tytöille.

        1885 Yrjö-Koskisesta tuli senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö, jossa ominaisuudessa hän seuraavan 15 vuoden aikana loi Suomeen kattavan suomenkielisen oppikoululaitoksen.

        1885 arkeologi J. R. Aspelin julkaisi suomalaisen arkeologian perusteoksen "Suomen asukkaat pakanuuden aikana".

        1886 kieliasetus tuli voimaan kolmen vuoden viivytyksen jälkeen. Suomen kieli ei kuitenkaan saanut vielä täyttä tasa-arvoa ruotsin rinnalla.

        Suomen kielen ja kansallisen kulttuurin huomattavista taistelijoista on mainittava ainakin Georg Zacharias Yrjö-Koskinen (1830-1903, vuonna 1884 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Forsman), sekä Gunnar Wilhelm Suolahti (1876-1933, vuonna 1906 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Palander).

        Yrjö-Koskinen oli professori, senaattori, fennomaani, toimittaja ja kirjailija. Jo opiskeluaikanaan hän herätti huomiota kirjoituksellaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, joka Pietarista saadulla erikoisluvalla julkaistiin Suomeksi (1851). Se oli ensimmäinen suomenkielellä julkaistu pitäjänhistoria.
        Vaikka Yrjö-Koskinen aluksi toimikin yleisen historian professorina yliopistossa, hänen varsinaisen kiinnostuksensa kohde oli jo heti alussa Suomen historia. Vakaumuksellisena fennomaanina Yrjö-Koskisen historiantutkimuksen lähtökohtana oli kansallistunteen nostattaminen. Sen hengessä hän julkaisi tutkimuksen nuijasodasta, sen syistä ja tapahtumista. Kaksiosainen teos on yksi Suomen historian merkkiteoksia.
        Zacharis Yrjö-Koskinen oli J. V. Snellmanin ohella 1800-luvun lopun merkittävin fennomaani. Kielitaistelun politisoiduttua hänestä tuli suomalaisen puolueen henkinen johtaja ja lopulta senaattori. Vakaumuksensa mukaisesti hän vaati siteiden katkaisemista Ruotsiin ja yhtenäisen suomalaisen identiteetin muodostamista. Venäjää hän ei kokenut Ruotsin kaltaiseksi uhaksi kansalliselle yhtenäisyydelle ja ajautui sen vuoksi ristiriitaan nuoremman polven kanssa. Tilanne päättyi Yrjö-Koskisen eroon ja suomalaisen puolueen hajoamiseen. Nuorsuomalaisten puolue jatkoi aluksi kielitaistelua, mutta koko kysymys jäi vähäksi aikaa syrjään, kun perustuslaillisuudesta tuli puolueen pääohjelma.
        Nuorsuomalaisten puolueen hajottua 1918 suurin osa sen jäsenistä siirtyi Kansalliseen kokoomukseen.

        Koko 1920-luvun vaikuttanut kieltolaki ilmiöineen antoi kirjailijoille päivänpolttavia uusia aiheita. Suurlakon jälkeen suomalainen työväenkirjallisuus eriytyi selkeästi omaksi osa-alueekseen.
        Vuosisadan vaihteessa julkaistiin 50 nimikettä kaunokirjallisuutta, vuonna 1938 määrä oli 176 teosta. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli enää noin 17 % kokonaismäärästä.

        Kolmekymmentä vuotta 1910 - 1940 oli jonkinlaista suomalaisen kaunokirjallisuuden huippuaikaa. 1920- ja 30-luvuilla suomalainen kirjallisuus lähti todelliseen nousuun ja suuri osa kirjallisuutemme merkkiteoksista kirjoitettiin ennen vuotta 1940.
        Tässä muutamia 1900-luvun alkupuolen merkittävistä kirjailijoista:
        Johannes Linnankoski (1869-1913).
        Maila Talvio (1871-1951).
        Volter Kilpi (1874-1939).
        Maria Jotuni (1880-1943).
        Joel Lehtonen (1881-1934).
        Arvi Järventaus (1883-1939).
        Artturi Leinonen (1888-1963).
        Toivo Pekkanen (1902-1957).

        Yksi omaperäisimmistä ja arvostetuimmista on Volter Kilpi. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Volter Kilpi ei silti koskaan ole ollut suuren yleisön suosikki. Varhaistuotantoa edustavat uussromanttiset Batsheba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903) ovat omalaatuinen sekoitus muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aineksia. Tyyli on kirkasta kieli rikasta, polveilevaa. Kilpi vaikutti myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917), ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
        Alastalon salissa kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson. Tämä kahdessa osassa ilmestynyt romaani on 800 sivua pitkä. Ulkonaiset tapahtumat saavat merkityksensä päähenkilöiden ajatusten, mielenliikkeiden ja tuntemusten kautta. Virkkeet ovat paikoitellen sivun mittaisia.
        Alastalon salissa on osa Saaristo-sarjaa, johon kuuluvat lisäksi novellikokoelma Pitäjän pienimpiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Teossarjaa on verrattu sellaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin kuin Joycen Odysseus ja Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä.
        Kuollessaan vuonna 1939 Volter Kilveltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.

        Maria Jotuni (vuoteen 1906 saakka Maria Haggrén) aloitti kirjallisen uransa novellikokoelmalla Suhteita (1905). Suurempaa huomiota ja kritiikkiä herätti vasta toinen kokoelma Rakkautta (1907), jonka ensimmäinen painos myytiin pian loppuun.
        Jotunen oli novellisti ja näytelmäkirjailija. Novellien lisäksi häneltä ilmestyi kaksi romaania: Arkielämää (1909), Huojuva talo (1963). Novelleissaan, kuten muussakin tuotannossaan Jotuni kosketteli avoimesti naisen elämään liittyviä kokemuksia ja tunteita, seksuaalisuuttakin.

        Arvi Järventaus (aikaisemmin Heikki Arvi Ockenström) kirjoitti näytelmiä ja romaaneja.
        Vuonna 1916 ilmestyi lappi-aiheinen Risti ja noitarumpu, tositapahtumiin perustuva kertomus syntyperäisestä lappalaisesta Olaus Sirmasta, joka toimi Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäisenä kappalaisena 1675-1719. Olaus sirma oli riidanhaluinen ja juoppouteen taipuvainen, mutta ilmeisesti lahjakas mies. Romaani sisältää kuvauksia vanhoista lappalaisista tavoista ja otteita sen aikaisista, joikaamalla lauletuista loitsuista.
        Muuta tuotantoa: Synnin mitta, kertomuksia nykyaikaisesta Lapista (1917), Satu-Ruijan maa (1920), Tunturikertomuksia (1921), Runoilija Aatami Kuuskosken elämä (1925), Maahan tulo, kertomus unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta (1931), Savuava maa, historiallinen romaani Unkarin tuhosta vuonna 1526 (1932), Ja eläinten henki oli rattaissa, romaani veturimiesmaailmasta (1934), Hyljätty kylä, romaani vanhasta Lapista (1935), Sydenpolttajat, historiallinen romaani Unkarista 1700-luvun alkuvuosilta (1937).

        Ilmari Kiannon tunnetuimpia teoksia ovat Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).
        Ilmari Calamnius kirjoitti ensin omalla nimellään muutamia teoksia, esikoisteos oli Väärällä uralla (1896), jota seurasivat Soutajan lauluja (1897) ja Hiljaisina hetkinä (1898). Kirjailija muutti sukunimensä Kiannoksi ja ensimmäinen Kiantona julkaistu teos oli Kiannan Rannoilta Kaspian Poikki (1903).
        Hän käytti myös nimeä Ilmari Calamnius-Kianto, esimerkiksi teoksissa Isänmaallisia Runoelmia (1906) ja Nirvana (1907).
        Vuonna 1908 ilmestyi peräti kolme teosta: Pyhä viha, Vapaauskoisen Psalttari ja nimellä Salanimi kirjoitettu Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä.
        Kianto oli ateisti ja ensimmäinen suomalainen joka meni avioliittoon siviilivihkimyksen kautta. Uskonnonvapauslain tultua voimaan hän erosi kirkosta. Hän oli radikaalia suuntaa edustava, patrioottinen fennomaani, joka halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen.
        Ilmari Kianto oli naimisissa kolme kertaa.

        1920- ja 30-lukujen kiistattomasti merkittävin suomalainen kirjailija on Frans Emil Sillanpää (1888-1964).
        Esikoisteos Elämä ja aurinko ilmestyi 1916. Sitä seurasi Ihmislapsia elämän saatossa (1917) ja Hurskas kurjuus (1919).
        Laajempaan suosioon F.E.Sillanpää nousi vasta 1930-luvulla, mutta hänen teoksiaan alettiinkin sitten laajalti kääntää useille kielille.
        Nobelin kirjallisuuspalkinto - toistaiseksi ainoana suomalaisena - hänelle myönnettiin 1939.
        Kirjailijan parrakas, kalottipäinen hahmo alettiin tuntea kotoisasti "Taatan" nimellä. Vuosina 1945 - 1963 Taata Sillanpää esitti joka joulu odotetun joulupakinansa Yleisradiossa.

        Mika Waltari (1908-1979) oli monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija, jonka parhaat teokset eivät ole millään tavalla vanhentuneet. On makuasia kirjoittiko Waltari parhaat teoksensa 1930- vai 1940-luvulla. Kiistatonta on ainakin että hänen suosituin teoksensa on 1945 ilmestynyt Sinuhe Egyptiläinen, josta tuli kansainvälinen myyntimenestys ja joka filmattiin Hollywoodissa elokuvaksi. Tyyliltään samankaltaisia historiallisia romaaneja ovat Turms kuolematon, Mikael Hakim ja Mikael Karvajalka.
        Waltarin läpimurtoteos oli 1920-luvulla ilmestynyt Suuri illusioni. Vuonna 1932 Waltari kirjoitti salanimellä M.Ritvala teoksen Ihmeellinen Joosef. Kunnianhimoisempien töidensä ohella hän teki ammattilaisen otteella keveitä, puhtaasti viihteellisiä kirjoja, kuten Komisario Palmun erehdys (1940).
        Waltarin ensimmäinen teos oli romaani Jumalaa paossa, kertomus johdatuksesta (1925). Nimellä Kristian Korppi ilmestyi novellikokoelma Kuolleet silmät (1926). Alkuaikoina Mika Waltari kirjoitti hengellissävytteisiä, aihepiiriltään uskonnollisia runoja, runokoelma Sinun ristisi juureen ilmestyi 1927.
        Matkakuvaus Yksinäisen miehen juna ilmestyi 1929, ja samana vuonna runokoelma Muukalaislegioona.
        Nimimerkkiä Leo Raino käyttivät Mika Waltari ja Armas J. Pulla yhteistyönä kirjoittamissaan seikkailuromaaneissa, mm. Keisarin tekohampaat (1931). Seuraavana vuonna eli 1932 Leo Rainiolta ilmestyi kaksi teosta: Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia.
        Romaaniensa lisäksi Waltari kirjoitti näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtiartikkeleita ym.

        1920-luvun merkittävin kirjallinen ryhmä oli Tulenkantajat, johon Mika Waltarin lisäksi kuului useita aikakauden huomattavimpia suomalaisia moderneja kirjailijoita, sekä tyyliltään perinteisempiä että kirjallisuuttamme uudistaneita ja kehittäneitä kirjailijapersoonia, mm. Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala.
        Yhdessä Mika Waltarin kanssa Paavolainen kirjoitti teoksen Valtatiet, (1928).
        Muusta Olavi Paavolaisen (1903-1964) tuotannosta mainittakoon: Nykyaikaa etsimässä (1929), Keulakuvat (1932), Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932), Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja loitsu (1938), Risti ja hakaristi (1938), Synkkä yksinpuhelu (1946).

        Luetellaan nyt sitten vielä päätteeksi Suomen presidentitkin. :-)
        Kaarlo Juho Ståhlberg 1919 - 1925, (1865-1952).
        Lauri Kristian Relander 1925 - 1931, (1883-1942).
        Pehr Evin Svinhufvud 1931 - 1937, (1861-1944).
        Kyösti Kallio 1937 - 1940, (1873-1940).
        Risto Heikki Ryti 1940 - 1944, (1889-1956).
        Carl Gustaf Emil Mannerheim 1944 - 1946, (1867-1951).
        Juho Kusti Paasikivi 1946 - 1956, (1870-1956).
        Urho Kaleva Kekkonen 1956 - 1982, (1900-1986).
        Mauno Henrik Koivisto 1982 - 1994, (syntynyt 1923).
        Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994 - 2000, (syntynyt 1937).
        Tarja Kaarina Halonen 2000 - , (syntynyt 1943).

        Kiitosta vaan kauhian paljo Suomen ja Maailman historian kertauskurssista. Tälhän myö pärjään pual vuatta.

        Yksi oikaisu. Se seura oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ja on edelleen. Ansiokasta kustannustoimintaa kohta kaksisataa vuotta.

        Mainitset kyllä Äitee-Järnefeltin, muttet ansiokasta kirjailijapoikaansa, Arvidia. Joka kuitenkin toimi Ilmari Kiannon psykoterapeuttina, muitten hommiensa ohessa. Ilmarikin saa nauttia huomiostasi.

        Pasifistifobiaako?


      • äitiparta
        Alvari Raappavaara kirjoitti:

        Kiitosta vaan kauhian paljo Suomen ja Maailman historian kertauskurssista. Tälhän myö pärjään pual vuatta.

        Yksi oikaisu. Se seura oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ja on edelleen. Ansiokasta kustannustoimintaa kohta kaksisataa vuotta.

        Mainitset kyllä Äitee-Järnefeltin, muttet ansiokasta kirjailijapoikaansa, Arvidia. Joka kuitenkin toimi Ilmari Kiannon psykoterapeuttina, muitten hommiensa ohessa. Ilmarikin saa nauttia huomiostasi.

        Pasifistifobiaako?

        esitystä, kovin vajaaksihan se vielä jäi.
        Monia tietoja jouduin etsimään muualta kuin omasta muistista ja muistamiani tarkistin etten olisi tullut puhuneeksi ihan puutaheinää. Kun lisäksi olen muutenkin kohtalaisen hidas kirjoittaja tekstin väsäämisessä meni useita tunteja, jos olisin ryhtynyt kaikkia puutteellisuuksia täydentämään ja kohta kohdalta hiomaan tuskin olisi vieläkään valmis.

        Esimerkiksi Volter Kilpeä en ole koskaan lukenut, siinä kohtaa turvauduin Wikipediassa oleviin tietoihin.
        Mika Waltarilta olen lukenut ainoastaan Sinuhen, Turmsin ja Karvajalan sekä yhden Komisario Palmun, niidenkin lukemisesta on jo 20 vuotta. Sitten olen joitain Waltarin teoksia pintapuolisesti selaillen lueskellut, viimeksi muistaakseni Ihmiskunnan viholliset noin kymmenen vuotta sitten, jonka syvälliseen lukemiseen en itseltäni löytänyt aikaa enkä oikeastaan kiinnostustakaan.
        Ilmari Kiannolta olen lukenut ainoastaan Punaisen viivan ja senkin lähinnä selaillen. Iki-Kiannon muistelmateoksen (muistaakseni hänen poikansa kirjoittama, oliko nimeltään Uolevi?) luin läpi muutama vuosi sitten myös vain pintapuolisesti ja siitä jäi tuntuma että Kianto taisi olla melko egoistinen ja psyykkisesti epätasapainoinen henkilö, tasapainottomuus ja hänen omalaatuinen narsisminsa varmaan korostui vanhoilla päivillä?
        Mielenkiintoista kuulla että Arvid Järnefelt (ilmeisesti jo aiemmin) toimi Kiannon "psykoterapeuttina", mitä sitten tarkoittaakin. Tämä yksityiskohta oli minulle uusi.
        Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta oli tietysti kyse. Siihen oli minulta lipsahtanut kirjoitusvirhe.

        Havaintojeni mukaan nykynuoriso ja jopa kolmekymppiset ovat melkoisen tietämättömiä lähihistoriamme tapahtumista. Eikö näitä asioita enää opeteta kouluissa, nukkuivatko tunneilla?

        Motiivina historiallisen kertauksen väsäämiseen oli laittaa pieneen ja helposti sulatettavaan pakettiin keskeiset historialliset tapahtumat jotka on vaikuttaneet kansallisen kirjallisuutemme syntyyn ja heijastuneet aiheiden käsittelyssä, näin muistuttaen kuinka kallisarvoista on oma kulttuuri ja itsenäisyys, joka ei sekään ole mikään itsestäänselvyys eikä ikuisiksi ajoiksi saavutettu luovuttamaton etu. Historialla kun on taipumusta toistaa itseään.

        Jokainen kaunokirjallinenkin teos on aina tietyssä mielessä oman aikansa lapsi, ei ainoastaan teokset jotka tapahtumiltaan sijoittuvat kyseiseen aikaan, muutkin. Kirjoittajahan elää siinä ajassa jossa elää eikä hän voi itseään siitä repäistä irti. Aikakauden tapahtumilla ja henkisellä ilmastolla on vaikutuksensa hänen sielunelämään.

        Arviri lisäks mult jäi mainitsemat moni muuki tärkee kirjailija. Niitähä o vaik kui paljo. Muute mistpäi sää oot ko puhut noi hassusti, eihä tost saa mitää selvää ilma tulkkii. Onks se savoo? Mää oo Porist.


      • qummamuzzi
        äitiparta kirjoitti:

        Kirjallisuus on aina alkanut tietojen keräämisestä ja tallentamisesta sekä vallitsevien olojen ja käsitysten dokumentoinnista. Varsinainen kaunokirjallisuus on myöhäsyntyisempi ilmiö. Tietysti kaikilla kansoilla on omat perinteiset tarustonsa ja niitä on kirjattu muun dokumentoinnin ohella, mutta laajamittainen fiktiivinen mielikuvituskertomusten kirjoittaminen ei ole monia satoja vuosia vanhaa.
        On kuitenkin hyvä muistaa että länsimainen kirjallisuus syntyi Kreikassa jo noin 800 eKr. Epiikan eli kertovan runouden ensimmäisiin teoksiin lukeutuvat Homeroksen Ilias ja Odysseia.

        1700-luku oli kaunokirjallisuuden nousun aikaa. 1700- ja 1800-luvuilla alkoivat kehittyä lähes kaikki nykyiset lajityypit varhaisissa muodoissaan. Kirjapainotaidon yleistyminen ja halvemman ja nopeamman kirjateollisuuden kehittyminen yhdessä lukutaidon yleistymisen kanssa johtivat varsinaisen kaunokirjallisuuden läpimurtoon 1800-luvulla. 1800-luvun puolivälissä suurin osa kaunokirjallisuudesta taisi kuitenkin vielä olla romantiikannälkäisen kaukokaipuun ruokkimista? Seikkailua kaipaavan suuren yleisön nimiä olivat mm. Charles Kingsley ja sitten Rudyar Kipling. Suuri osa eurooppalaisista jo elinaikanaan tunnustettuista romaanikirjailijoista oli ranskalaisia mestareita: Hugo, France, Balzac, Flaubert, Maupassant, Zola, Verne. Myös Baudelaire ja Rimbaud kuuluivat 1800-luvun puolenvälin herkkupaloihin. Ja lukemattomia muita jotka eivät koskaan saavuttaneet maailmankirjallisuudessa merkkiasemaa, mutta joita yhä edelleen luetaan. Venäjällä oli tietysti omat mestarinsa, joista tunnetuimpia Pushkin (1799-1837), Gogol (1809-1852), Dostojevski (1821-1881), Leo Tolstoi (1828-1910).
        Vuosisadan vaihteessa kaunokirjallisuuden eri lajityypit alkoivat sitten monipuolistua. Esimerkiksi dekkareita ja kauhukertomuksia oli kyllä kirjoitettu aikaisemminkin mutta asianharrastus oli ollut lähinnä marginaalista - 1800-luvun rikostarinat ovatkin haluttu keräilykohde nykyään(kin).

        Suomalaista vanhempaa kirjallisuutta etsittäessä on hyvä tietää historiamme perusasioita. Suomihan kuului Ruotsin vallan alaisuuteen kunnes Venäjä vuonna 1808 tuli rajan yli ja valtasi Suomen.
        Julistuksessaan Keisari Aleksanteri I lupasi kunnioittaa suomalaisten vapauksia ja oikeuksia.
        Aleksanteri II vahvisti keisariksi tultuaan 1855 Suomen erityisoikeudet. 1859 siirrettiin useita keisarin päätösvaltaan kuuluneita asioita Suomen senaatille. Kun Suomen suurruhtinas keisari Aleksanteri II huhtikuussa 1860 vahvisti Suomelle oman rahan tarkoituksena oli talousolojemme kohentaminen.
        1860-luvulla hyväksyttiin useita senaatin päätöksiä ja koettiin sekä suuria että pienempiä hallintoa ja taloselämää koskevia muutoksia.

        1870-luvulla Euroopassa alkoi suurvaltojen kilpavarustelu ja kun Venäjä ja Saksa olivat ajautuneet vastakkaisiin suurvaltablokkeihin koettiin Venäjällä tarvetta liittää Suomi kiinteämmin muuhun valtakuntaan, koska pelättiin Saksan mahdollista hyökkäystä Suomen kautta Venäjälle.
        Vuonna 1899 nimitettiin Suomeen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikov. Bobrikovin tehtävä oli kaventaa Suomen yksilöllisiä oikeuksia ja hänen ensimmäisiin toimiinsa kuului Suomen armeijan sulauttaminen Venäjän sotalaitokseen. Valtiopäivillään Suomi kuitenkin päätti ettei Suomen oman armeijan lakkauttamiseen ja sen sulauttamiseen osaksi Venäjän sotalaitosta suostuta. Kieltäytymisen seurauksena kenraalikuvernööri Bobrikov antoi helmikuun manifestina tunnetun julistuksen jossa kaikki Suomen valtiollinen toiminta julistettiin Venäjän ja sen perustuslakien alaiseksi. Suomen vuonna 1878 perustettu armeija lakkautettiin ja suomalaiset määrättiin asepalvelukseen Venäjän armeijaan.
        Tällöin koettiin Suomessa että nyt hallitsija oli pettänyt Suomelle antamansa vakuutuksen.

        Suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan jakoi poliittisen kentän kahtia. Venäläistämispolitiikkaan myönteisesti suhtautuvia ja sen kannattajia kutsuttiin vanhasuomalaisiksi.
        Vastarintaan asettui suurin osa Suomen ruotsalaisista sekä muuta väestöä joita kutsuttiin nuorsuomalaisiksi. Vastustajia nimitettiin myös perustuslaillisiksi, koska nämä pitivät ainoastaan Suomen yksilöllisiä ja omassa maassa päätettyjä lakeja voimassaolevina, uudet Venäjän asettamat lait ja määräykset katsottiin laittomiksi ja niitä kieltäydyttiin noudattamasta. Vastarinta oli passiivista. Perustuslaillisiin kuuluvat virkamiehet yksinkertaisesti kieltäytyivät panemasta toimeen saamiaan määräyksiä.
        Myös enemmistö Suomen työväenpuolueessa vastusti venäläistämispolitiikkaa ja vuonna 1903 pidetyssä puoluekokouksessa puolueen nimi muutettiin sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi sekä omaksuttiin Saksasta lähtöisin oleva sosialistinen linja jonka katsottiin soveltuvan Suomen oloihin paremmin kuin venäläinen malli.
        Bobrikov hankki keisarilta itselleen diktaattorin valtuudet ja ensin niskuroivia virkamiehiä, sen jälkeen muitakin Venäjän valtaan epäedullisesti suhtautuvia alettiin tuomita suorittamaan rangaistuksia Siperiassa sekä karkottiin maasta.
        Kaikki eivät enää tyytyneet passiiviseen vastarintaan. Senaatin virkamies Eugen Schauman ampui Nikolai Bobrikovin.

        Suomen suurlakon seurauksena 1905 keisari taipui ja antoi marraskuun manifestina tunnetun julistuksen jolla venäläistämistoimet keskeytettiin. Määrättiin ylimääräiset valtiopäivät kutsuttavaksi koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistamista. Lupauksen toteutuminen lykkääntyi kesäkuulle 1906, mutta lopputulos oli radikaali ja aiheutti kohua koko Euroopassa. Suomi harppasi nelisäätyisistä valtiopäivistä suoraan yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaan eduskuntaan. Eduskunnan 200 kansanedustajaa valittiin joka kolmas vuosi välittömillä vaaleilla. Äänioikeus oli 24 vuotta täyttäneillä Suomen kansalaisilla. Merkittävää ja edistyksellistä oli että myös naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Asukkaita Suomessa oli tuolloin 2,8 miljoonaa ja äänioikeutettujen määrä kasvoi noin kymmenkertaiseksi entisestä - ennenhän äänioikeus oli ollut vain miehillä eikä edes kaikilla miehillä, ennen vuotta 1906 äänioikeus oli sidottu tulotasoon.

        Venäjän yhtenäistämispolitiikka alkoi uudelleen 1908. Keisari hajotti eduskunnan useita kertoja ja vuosina 1908 - 1916 pidettiin peräti kuudet eduskuntavaalit. Vuonna 1912 säädettiin yleisvaltakunnallinen yhdenvertaisuuslaki jonka perusteella jokainen Suomessa asuva tai tänne muuttava venäläinen sai samat oikeudet kuin suomalaisilla. Suunniteltua suurta venäläistämisohjelmaa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, se keskeytyi Venäjän joutuessa 1914 sotaan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Suomikin julistettiin sotatilaan.

        Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen herätti Suomessa toiveita sortokauden päättymisestä. Aktivistit katsoivat että nyt on hyvä tilaisuus irroittaa Suomi ikeen alta ja perustettiin jääkäriliike. Tarkoituksena oli hankkia Suomelle oma kansallinen vapautusarmeija. Ruotsin kieltäytyessä auttamasta armeijan varustamisessa käännyttiin Saksan puoleen. Tästä seurasi että seuraavan kahden ja puolen vuoden kuluessa noin 2000 suomalaista nuorta miestä lähti laittomasti Saksaan ja palveli preussilaisessa jääkäripataljoonassa.
        Ennen vuotta 1917 yhdelläkään puolueella ei ollut selkeänä tavoitteenaan Suomen itsenäistyminen, mutta kun Venäjän keisari 15.3.1917 luopui kruunusta ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, tämä herätti Suomessa suuria toiveita. Uskottiin että oli syntynyt tai syntymässä uusi vapaa Venäjä joka antaisi myös Suomelle täyden itsemääräämisoikeuden. Suomessa muodostettiin uusi senaatti eli hallitus, johon tuli kuusi edustajaa porvarillisista puolueista ja yhtä monta sosiaalidemokraattia. Eduskunnan hajottua samana vuonna jouduttiin pitämään uudet vaalit joissa porvarit voittivat enemmistön eduskunnan paikoista.
        Eduskuntatyössä koettujen pettymysten jälkeen yhä useammat työväenliikkeen johtajat olivat valmiit suoraan toimintaan saadakseen mielensä mukaisen sosialistista ohjelmaa toteuttavan hallituksen vaikka väkipakolla. Tunteet alkoivat kuumentua puolin ja toisin eikä SDP tilanteiden kärjistyessä kyennyt enää pitämään rivejään yhtenäisinä.
        Koska maassa ei ollut omaa armeijaa kansalaiset perustivat henkensä ja omaisuutensa suojaksi järjestys- ja suojelukaarteja. Porvarillisia suojeluskuntia oli vuoden 1917 lopussa muodostunut koko maassa yli 400 ja niiden miesvahvuus oli noin 38 000.
        Työväenjärjestöjen järjestyskaartien miesvahvuus oli vuoden lopussa noin 30 000.
        Marraskuussa 1917 Venäjällä vaihtui jälleen valta kun bolshevikit kukistivat väliaikaisen hallituksen ja uuden hallituksen johtoon tuli Lenin. Tämä lokakuun vallankumous jakoi Suomen jo muutenkin tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä mielipiteet jyrkästi kahtia. Porvariston mielestä Suomi tulisi pikaisesti irrottaa Venäjästä kokonaan. SDP sen sijaan luotti että itsenäisyys voitaisiin toteuttaa yhteistyössä Venäjän uuden hallituksen kanssa.
        Syntyneessä tilanteessa bolshevikit painosivat Suomen työväenliikkeen johtoa tekemään vallankumouksen. Sitä valmisteleva yleislakko alkoi 14.11.1917 ja seuraavana yönä työväen keskusneuvosto päätyi keskuudessaan pitämässä äänestyksessä niukalla äänten enemmistöllä vallankumouksen järjestämiseen - hanke kuitenkin peruuntui koska toimeenpanevaan komiteaan ei uskaltautunut tarpeeksi halukkaita.
        Yleislakko lopetettiin, kun eduskunnassa oli saatu läpi kahdeksan tunnin työaikalaki sekä uudet kunnallislait, joihin sisältyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.
        Svinhufvudin johdolla maassamme muodostettiin ja aloitti toimintansa uusi porvarillinen hallitus jonka tärkein tehtävä oli nyt irrottaa Suomi Venäjästä ja hankkia kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle. Svinhufvud esitteli 4.12 hallitukselle itsenäisyysjulistuksen ja eduskunta vahvisti julistuksen kaksi päivää myöhemmin.
        Svinhufvud lähti Pietariin Leninin hallituksen puheille ja sai kirjallisen tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.
        Suomen itsenäisyyden tunnustivat 4.1.1918 Ruotsi ja Ranska, 6.1.1918 Saksa.
        Itsenäistymisestä huolimatta Suomessa oli vielä yli 40 000 venäläistä sotilasta joiden kotiuttamisessa Leninin hallitus ei pitänyt kiirettä.

        Työväen ja porvariston eli punaisten ja valkoisten erimielisyydet olivat aiheuttaneet väkivaltaisia yhteydenottoja marraskuulta 1917 lähtien. Työväen järjestyskaartit olivat muuttaneet nimensä punakaartiksi.
        Itsenäistyminen ei suinkaan poistanut erimielisyyksiä. Väkivaltainen linja punakaartin sisällä korostui ja vallankumousaate sai yhä enemmän kannatusta. Tammikuussa 1918 kumouslinjan kannattajat saivat enemmistön työväenjärjestöjen toimeenpanevaan komiteaan, jolla oli punakaartin ylin käskyvalta.
        Samaan aikaan senaatti ryhtyi luomaan maahan lujaa järjestystä. Punaisen vallankumouksen pelossa suojeluskunnan joukot julistettiin hallituksen joukoiksi ja Svinhufvud kutsui Venäjän armeijasta eronneen kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamaan Suomen armeijan perustamista.
        Työväenliikkeen johto määräsi punakaartin liikekannalle ja taistelut alkoivat. Kumoukselliset kukistivat hallituksen ja asettivat tilalle vallankumoushallituksen. Pohjanmaalla suojeluskunnat riisuivat 5000 venäläissotilasta aseista Mannerheimin johdolla. Senaatin jäsenistä osa pakeni Vaasaan, jonne muodostettiin valkoisen Suomen hallitus. Punainen hallitus nimitti puheenjohtajakseen Kullervo Mantereen, muita keskeisiä johtajia olivat Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Oskari Tokoi.
        Seurasi yksi Suomen historian traagisimpia vaiheita, maamme surullisin ja vieläkin monin paikoin esiin tuleva, joskin jo arpeutunut haava, veljessota. Sisällissodan taisteluissa on laskettu kaatuneen noin 3200 valkoista ja 3500 punaista. Kadonneiksi ilmoitettuja oli pari tuhatta. Asenteet ja teot raaistuivat sodan aikana ja myös aseeton siviiliväestö joutui kummallakin puolella aseellisen vastapuolen terrorin ja väkivallantekojen kohteeksi.
        Vaikka varsinainen kansalaissota kesti vain hieman yli kaksi kuukautta ja sotajoukkojen yhteenlasketut miestappiot taisteluissa jäivät alle kymmeneen tuhanteen, siviiliväestöön kohdistuneet terroriteot sodan aikana ja sen jälkeen sekä muut jälkiselvittelyt nostivat kuolleiden lukumääräksi yli 35 000 kuolonuhria. Punavankeja oli taisteluiden päätyttyä noin 80 000, jotka sijoitettiin vankiloihin ja vankileireihin eri puolille maata. Myös kuolemantuomioita määrättiin. Vangeista noin 12 000 menehtyi seuraavan kesän ja syksyn aikana nälkään ja kulkutauteihin.

        Kansalaissodan jälkikaikuja oli kuultavissa 1920- ja 30-lukujen levottomuuksissa. Äärivasemmiston näkyvä esiintyminen erityisesti vuoden 1927 suurissa satama- ja metallilakoissa provosoi oikeistopiirejä vastatoimiin. Marraskuussa 1929 Lapualla sattuneesta välikohtauksesta alkanut liike äärivasemmiston tukahduttamiseksi sai nimen lapuanliike. Lapualaisten lähetystö vaati hallitukselta toimia kommunismin tukahduttamiseksi kokonaan. Vaasassa ilmestyneen Työn Äänen painokoneet rikottiin lapuanliikkeen toimesta. Helmikuun lopussa 1932 aseistautuneet suojeluskuntalaiset keskeyttivät SDP:n puhetilaisuuden Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla ja Mäntsälään saapui satoja aseistettuja suojeluskuntien jäseniä eri puolilta maata. Kaksi päivää myöhemmin hallitus määräsi lapuanliikkeen johdon pidätettäväksi.
        Pelättiin ettei äärioikeisto taipuisi hallituksen määräyksiin ja että äärimmillään seurauksena saattaisi olla vakavia valkoisten ja punaisten yhteenottoja ja kansalaissodan terroritekojen kertautumista. Armeija asetettiin hälytystilaan.
        Tilanne raukesi rauhanomaisesti kun presidentti kehotti radiopuheessa suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa ja lupasi ettei kapinaan hairahtuneita rivimiehiä vangittaisi. Johtomiehet antautuivat pari päivää myöhemmin ja lapuanliike lakkautettiin.

        Kun Suomea koetellut talouspula alkoi 1930-luvun puolivälissä hellittää ja kansalaisten toimeentulo kohentui poliittiset äärilaidat menettivät kannatustaan.
        1930-luvulla muodostettu niin sanottu punamultahallitus loi pohjaa seuraavina sotavuosina vahvistuneelle yhteistyöhalukkuudelle. Punamultahallituksen muodostivat sosiaalidemokraatit, maalaisliitto ja edistyspuolue.

        Eräs mielenkiintoinen ja nykyään ehkä surkuhupaiseltakin vaikuttava tapahtumasarja on vielä syytä mainita. Kyse on hallitusmuodostamme. Monarkian kannattajien mukaan Suomen itsenäistymisjulistus ei ollut kumonnut vuodelta 1772 peräisin olevaa hallitusmuotoa, eli virallisesti Suomi oli yhä edelleen monarkia. Eduskunta nimitti Svinhufvudin väliaikaiseksi valtionpäämieheksi eli valtionhoitajaksi. Uuden hallituksen johtoon tuli vanhasuomalainen Juho Kusti Paasikivi, joka asetti tavoitteekseen monarkistisen hallitusmuodon aikaansaamisen. Aluksi Suomen kuninkaaksi kaavailtiin keisari Vilhelm II:n poikaa Oskaria, mutta kun Saksan keisarihuone ei halunnut luovuttaa prinssiä Suomen epävakailta näyttäviin oloihin, päädyttiin keisarin lankoon, Hessenin prinssiin Friedrich Karliin.
        Lokakuun alussa 1918 maailmansodassa tapahtui dramaattinen käänne: Saksa pyysi 9.10. länsivalloilta aselepoa. Kuitenkin vielä samana päivänä Suomen eduskunta valitsi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Kuukautta myöhemmin Saksan keisarikunta luhistui ja Saksasta tuli tasavalta. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa saksalaissyntyinen kuningas olisi ollut Suomelle paha ulkopoliittinen rasite. Friedrich Karl pelasti suomalaiset ilmoittamalla luopuvansa kuninkuudesta.
        Valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja uudeksi valtionhoitajaksi nimitettiin Mannerheim, jolla oli hyvät suhteet länsivaltoihin.
        Mannerheim määräsi uudet eduskuntavaalit maaliskuulle 1919. SDP sai 80 paikkaa. Vaalien suurin voittaja oli maalaisliitto.
        Eduskuntavaalien jälkeen viimein myös Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen.
        Tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin eduskunnassa äänin 165 - 22. Valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon 17.7.1919.
        Nyt maalle oli valittava presidentti.
        Ensimmäinen vaali toimitettiin poikkeuksellisesti eduskunnassa. Ståhlberg voitti vastaehdokkaansa Mannerheimin äänin 143 - 50 ja näin hänestä tuli itsenäisen suomen ensimmäinen presidentti.

        Kansalaissota sattui kipeästi useisiin tuon ajan herkimmistä kirjailijoista ja vaikutti heidän luomistyöhönsä ja teoksiinsa, vaikka läheskään kaikki eivät käsitelleet kirjoissaan kansalaissotaa ja sen problematiikkaa suoraan.
        Eräs joita kansalaissodan kokemus henkisesti ruhjoi oli Eino Leino. Välillä hän mitä ankarimmin tuomitsi ja kirosi koko työväenliikkeen turmiollisine ja tuhoon johtavine aatteineen ja ylisti vuolaasti valkoisten toimia ja ideologiaa, välillä taas hänen idealistinen ja sorretun kansan puolella oleva mielensä johti hänet kirjoittamaan "rauhan internationaalia" ja vuonna 1921 hän kirjoitti Suomen Sosiaalidemokraattiin runoja, tahtoi vaikuttaa punavankien armahtamiseen ja haaveili "uuskommunistisen" puolueen perustamisesta.
        1920-luvulla Eino Leino syvästi pettyneenä eräässä lohduttomassa pessimismin puuskassaan jopa anoi Ståhlbergiltä vapautusta Suomen kansalaisuudesta.

        Suomi oli siis pitkään Ruotsin vallan alaisuudessa ja sen jälkeen Venäjän vallan alainen. Tämä luonnollisesti näkyy eri tavoin kirjallisuutemme aihepiireissä ja aiheiden käsittelyssä!

        Suomalaisen kirjakielen loi Mikael Agricola 1500-luvun puolivälissä, kolmesataa vuotta ennen kielitaistelua.
        Uskonpuhdistajat katsoivat että jokaiselle kansalle oli jaettava oikeaa evankeliumin mukaista oppia kansan omalla kielellä, ei latinaksi joka oli katolisen kirkon liturginen kieli. Katolinen kirkkohan oli useaan otteeseen kieltänyt Raamatun kääntämisen kansankielelle. Kun ihmiset eivät itse voineet olla perillä siitä mitä Raamattu opettaa katolinen kirkko kykeni hallitsemaan heitä omilla selityksillään.
        Agricolan painattama suomenkielinen 24-sivuinen ABC-kirja ilmestyi 1540-luvulla. Vuonna 1554 ilmestyi Agricolan pääteos, Rukouskirja, joka käsitti 877 sivua ja oli koristettu 17 puupiirroksella. Sen alussa oli kalenteriosasto, johon Agricola oli suomentanut ruotsista eri kuukausien muistosäkeet, selittänyt alkuaineet sekä neuvoi sairauksien hoitoa.
        Uskonpuhdistuksesta huolimatta Agricolan Rukouskirjassa oli runsaasti katolilaista ainesta, mm. suuri määrä pyhimysten ja marttyyrien nimikkopäiville sovitettuja rukouksia, samoin rukous Neitsyt Marian kunniaksi.
        Agricola sanookin teoksen alkuosassa, että kirkonmenoja on muutettava varoen ja aluksi vain ilmeiset väärinkäytökset on poistettava.
        Ei ainoastaan Suomessa vaan monen kansan keskuudessa ympäri maailmaa on kirjakieli syntynyt nimenomaan uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Vielä nykyäänkin ovat raamatunkääntäjät yleensä ensimmäisiä jotka luovat heimoille oman kirjoitetun kielen ja opettavat sitten lukemaan sitä.

        Elämänsä aikana Mikael Agricola julkaisi yhteensä noin 2400 painosivua suomenkielistä tekstiä, johon sisältyy satoja uudissanoja.

        Suomalainen kielitaistelu alkoi 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 perustetun Suometar-lehden ympärille kerääntyneet "fennomaanit" vaativat suomen kielen vahvistamista ja suomenkielisiä oppikouluja.
        30.7.1863 keisari allekirjoitti Hämeenlinnassa Snellmanin esityksestä käskykirjeen suomen kielen oikeuksista. Sen mukaan suomi oli saatettava ruotsin kielen veroiseksi kaikessa, mikä välittömästi koski "varsinaista suomenkielistä väestöä".
        Suomenkielisiä asiakirjoja oli OTETTAVA VASTAAN kaikissa tuomioistuimissa ja virastoissa. Virastoista ja tuomioistuimista ANNETTAVIEN asiakirjojen tuli olla suomenkielisiä vuoteen 1883 mennessä. Tällä oli tarkoitus saada aikaa suomenkielisten virkamiesten kouluttamiseen, sillä maassa ei ollut suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja.
        Maan ruotsinkieliset vallanpitäjät senaatissa ja virastoissa eivät olisi halunneet parantaa suomen kielen asemaa vaan tämä tapahtui vasta keisarin itsensä puuttuessa asiaan käskykirjeellä.
        Snellmanin ohjelman pohjalta syntyneen 1860-luvun fennomaanisen kieliliikkeen pääperiaatteena oli, että suomen kieli oli nostettava tasa-arvoiseen asemaan ruotsin kanssa ja että maahan tuli luoda suomenkielinen sivistyneistö.

        Kielikysymys oli voimakkaasti myös poliittinen kysymys.
        Ruotsinkielisen sivistyneistön perustama Liberaali puolue edusti aluksi kantaa, jonka mukaan kielikysymys ei ollut kovinkaan merkittävä ja että kielijakoa oli pidettävä toisarvoisena asiana. Puolueen kannattajista suurin osa oli opillista sivistyneistöä sekä kaupallisten ja teollisten elinkeinojen harjoittajia. Suomalaisuusliikkeen voimistuessa ja saadessa enemmän kannattajia myös taloudellisella ja poliittisella sektorilla, ruotsalaisten asenne muuttui ja kielikysymyksestä tuli puolueelle olemassaolon kysymys.

        Suomenkieliset anoivat 1900-luvun alussa Tampereen reaalilyseon yhteyteen klassillista rinnakkaisosastoa.
        Kiista oli alkanut jo 1880-luvulla, jolloin suomenkieliset halusivat Tampereelle klassillisen lyseon, mutta kaupungin ruotsinkieliset ajoivat reaalilyseota. Suomalaisen koulun esitaistelijat olivat sitä mieltä ettei heille ruotsalaisen politiikan mukaan tultaisi koskaan vapaaehtoisesti antamaan muuta kuin alkeellista elinkeinosivistystä, kaikki korkeampi koulutus haluttiin edelleen pitää ruotsin kielellä. Vaikka klassillisen koulumuodon kannattajia oli Tampereella huomattavasti enemmän, hallitus päätti anomuksesta huolimatta perustaa 1884 Tampereelle reaalilyseon.
        Nyt suomenkieliset kääntyivät anomuksensa kanssa keisarin puoleen, ja vastauksena suomenkielisten pyyntöön keisari Nikolai II määräsi 19.6.1901 päivätyssä kirjeessään Tampereen reaalilyseon yhteyteen perustettavaksi klassillisen rinnakkaisosaston.
        Perustamisajankohta on sikäli mielenkiintoinen että silloin elettiin vielä ensimmäistä sortokautta.
        Vaikka oltiin tietysti tyytyväisiä kun oltiin saatu yksi korkeampiin opintoihin johtava opintolaitos lisää, tuntuivat sortotoimet kipeinä myös koulussa. Venäläistämistoimien ollessa käynnissä jouduttiin koulussa lisäämään Venäjän kielen opiskelua moneen otteeseen. Tämä tapahtui tietysti kotimaisten kielten kustannuksella ja oli niin ollen uhka omalle kansalliselle sivistykselle.
        1.9.1903 klassillinen rinnakkaisosasto muutettiin itsenäiseksi Tampereen klassilliseksi lyseoksi.

        Suomalaisuuden nousun ja suomalaisen identiteetin vahvistumisen eräs sivujuonne oli ns. karealinismi. Lönnrotin uutteran työn tuloksena ja eräiden kulttuuri-ihmisten myöhemmin innostuessa asiaan suuntauksella oli ehkä merkittäväkin osa suomalaisen kulttuuri-identiteetin muodostumisessa.
        Karealismin merkittävimpiä edustajia yhteiskunnallisessa mielessä oli Hilma Tainari, josta Tyyni Tuulio vuonna 1952 kirjoitti kirjan: Tilma Hainari, Karjalan tytär.

        Tilma avioitui 1880-luvulla Oskar Forsströmin (1856-1910) kanssa ja miehen saatua sytykkeen kansantieteelliselle käräilytyölle aviopari alkoi tehdä tunnetuksi karjalaista muinaiskulttuuria ja rajaseutujen nykyisiä tarpeita, aikana jolloin karealinismi ei vielä ollut suomalaisen sivistyselämän virtaus.
        1884 Oskar Forsström esitti aatteitaan yleisessä kansakoulukokouksessa Sortavalassa ja hänen esitystensä mukaisesti järjestettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen 1887 ensimmäiset kurssit kiertokoulun opettajia varten, rajaseudun asukkaiden sivistämiseksi.
        Sortavalassa Tilma liittyi rouvasväenyhdistykseen ja siitä alkoi hänen vuosia kestänyt työnsä naisasian hyväksi. Suomen Naisyhdistyksen ohjelmaan kuului alusta saakka naisten äänioikeus. Kun äänioikeuden laajentaminen kaikkia kansalaispiirejä koskevaksi tuli ajankohtaiseksi, naisasialiike teki kaikkensa jotta myös nainen voisi täysmääräisesti omaksua käsitteen "kansalainen". Uutta valtiopäivälakia valmisteleva komitea käsitteli asiaa ja 21.2.1906 komitea antoi mietintönsä jossa myös naisille ehdotettiin äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta. Valtiopäivät hyväksyivät uuden eduskuntalain ja heinäkuussa se esitettiin keisari Nikolai II:lle. Leo Mechelin vetosi keisariin sanoen että yleinen mielipide Suomessa kannatti asiaa ja että tuottaisi suurta pettymystä jos sitä ei hyväksyttäisi. Nikolai II allekirjoitti eduskunnan uudistamista koskevan lain, joka tuli voimaan 1.10.1906. Lakiuudistuksen myötä Suomen naiset jopa syrjäseutuja myöten alkoivat kiinnostua yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Suomen Naisyhdistykseen liittyi vuonna 1906 kolmetoista uutta haaraosastoa. Samana vuonna Tilma ja Oskar Fornström olivat muuttaneet sukunimensä Hainariksi - se tapahtui Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906.
        Yrityksistään huolimatta Naisyhdistys ei saanut aikaiseksi omaa naisten puoluetta, mutta eduskuntaan 1907 naisia valittiin 17 kappaleta. Myös Tilma Hainari oli ehdokkaana, mutta ei tullut valituksi.
        Kun eduskunta kohta hajotettiin Tilma Hainari alkoi uusien vaalien lähestyessä toimittaa "Naisten vaalilehteä", joka tuolloin ilmestyi Uuden Suomettaren viikkoliitteenä, ja kiersi ympäri maata puhujamatkalla.
        Kesällä 1908 aviopuolisot sattuivat vaalimatkoillaan vastakkain Värtsilän maantiellä ja koska kumpikin oli väsynyt ja kylmissään, he ajoivat yhdessä Sortavalaan - ja muutaman päivän kuluttua viettivät hopeahäitään.
        Vaalikiertueiden pitäminen taisi tuohon aikaan olla rankempaa kuin nykypäivänä ja ehdokkailta edellytettiin vakaumusta ja todellista uskoa asiaansa.
        Tilma Hainaria ei edelleenkään valittu eduskuntaan. Oskar Hainari valittiin ja hän toimi tehtävässä 1808-09.
        Vuonna 1910 Oskar Hainari menehtyi sairaskohtaukseen.

        Kun venäläiset 1900-luvun alussa alkoivat painostuksen karjalaisten venäläistämiseksi perustettiin kreikkalaiskatolisen papiston toimesta Salmin kihlakuntaan Suomen valtion varoilla venäjänkielisiä pikkulastenkouluja ja kansakouluja vastapainoksi suomalaisten kouluille. Lopulta venäläisen papiston toimesta lakkautettiin kokonaan paikalliset kiertokoulut, jotka 1880-luvun lopulta saakka olivat valmistaneet lapsia suomalaisiin kansakouluihin.
        Tilma Hainari aloitti uupumattoman työn raja-karjalan taloudelliseksi avustamiseksi. Hän ryhtyi painattamaan otteita miesvainajansa sanomalehtikirjoituksista ja lähetti lehtisiä ja vetoomuksia tunnetuille henkilöille. Työn tuloksena avattiin kiertokoulun tilalle uusia suomalaisia kouluja Karjalaan ja kustannettiin apuopettajia muutamiin jo toimiviin kouluihin.
        Tilma Hainarin täyttäessä 70-vuotta 1931 hänelle annettiin Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkki ja myönnettiin valtioneläke.
        Vuonna 1939 terveydeltään heikentynyt Tilma joutui kokemaan Helsingin pommituksen ja tietoisuuden että Karjalaan oli hyökätty. Tilman sisar auttoi häntä siirtymään Hyvinkään parantolaan, jossa sisarukset viettivät joulun. Uudenvuodenyönä he palasivat Helsinkiin. Seuraavana yönä Hyvinkään parantola sai osuman ja paloi maan tasalle. Tilma Hainari kuoli 23.1.1940, päivälleen 30 vuotta Oskar Hainarin kuoleman jälkeen.
        Tyyni Tuulio elämäkerran päätössanoissa: "Tilma Hainari säästyi kokemasta Karjalan menetystä ja monivuotisen sodan kaikkia kauhuja..."
        Naisasialiikkeen lisäksi Tilma Hainari otti osaa kansainväliseen rauhantyöhön ja oli yhtenä Suomen edustajista mukana mm. Kansainliiton yleiskokouksessa 1927.

        Forsströmien lailla useat suomalaisuusaatteen edustajat olivat muuttaneet ruotsalaisen sukunimensä suomalaiseksi.
        Kirjailija Santeri Ingmanista tuli Santeri Ivalo.

        Useita poliittisen ja kulttuurielämän vaikuttajia pakeni 1900-luvun alun venäläistä sortopolitiikkaa toisiin maihin, mutta suurin osa palasi myös takaisin. Näin tekivät myös Johannes Brofeldt ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt. Brofeldtit palasivat Etelä-Euroopasta Suomeen kesällä 1904 - samana päivänä jona Bobrikov ammuttiin. Kolme vuotta myöhemmin Johannes Brofeldt muutti virallisesti nimensä Juhani Ahoksi.
        Juhani Aho (1861-1921) on merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita. Hän kiinnostui suomalaisesta kirjallisuudesta jo kouluaikanaan ja etenkin Kalevala ja Kanteletar tekivät häneen suuren vaikutuksen.
        Nuorena 22-vuotiaana ylioppilaana hän voitti osakuntansa kirjoituskilpailun novellilla Siihen aikaan kun isoisä lampun osti, (1883).
        Alkutuotannossaan, esimerkiksi pienoisromaanissa Rautatie (1884) hän kuvaa realistiseen tyyliin, mutta huumorilla, tavallisen kansan elämää.
        Myöhemmässä realistisessa tuotannossaan Aho siirtyi tutkailemaan sivistyneistön tuntoja ja teoksiin tuli lisää psykologista otetta.

        Ahon varsinaiseksi kirjalliseksi herättäjäksi on sanottu Elisabeth Järnefeltiä, joka tutustutti Juhani Ahon venäläiseen realismiin. Järnefeltin kouluksi nimitetyistä kokoontumisista kehkeytyi 1880-luvun maineikas kirjallinen opinahjo, jonne kokoontuivat aikansa tunnetuimmat suomalaiset kirjailijat. Heidän kynästään sai alkunsa suomalainen realismi.

        Lastuja Juhani Aho kirjoitti koko ikänsä. Vuonna 1891 hän ensimmäisen kerran kokosi näitä lyhyitä novelleja ja tuokiokuvia kokoelmateokseksi.
        1890-luvun alussa Aho alkoi omaksua uutta taiteellista suuntausta, kansallista uusromantiikkaa, jota havainnoillistaa parhaiten historiallinen mytologiaa ja karelianismia sisältävä Panu (1897).
        Lopputuotantonsa pääteoksen Juhan ilmestymisvuonna 1911 Juhani Ahoa juhlittiin kansalliskirjailijana, ja hän odotti teoksestaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa, jota ei kuitenkaan tullut. Vuotta ennen kuolemaansa Aho kirjoitti vielä erikoisen, lyyrisiin lapsuudenmuistoihin ja kuvitelmiin pakenevan romaanin Muistatko - ? Se on ajan kulumista riipaisevasti luotaava teos ikääntyneestä kirjailijasta rakkaimman kuoltua, elämänfilosofista pohdiskelua ja kaihoisia muistelmia elämän ehtoossa. Kirjaa on sanottu Juhani Ahon persoonallisimmaksi, mitä se varmasti onkin.

        Juhani Aho lienee ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä kirjailijoitamme, joka ansaitsi leipänsä kirjoittamalla suomenkielistä kaunokirjallisuutta.
        Kirjailijanammattinsa ulkopuolella hänen suuritöisimpiä projektejaan oli osallistuminen Raamatun käännöskomitean työskentelyyn 1906 - 1912. Samoihin aikoihin hän vaikutti Kansallisteatterin johtokunnassa. Sivutyönään hän käänsi myös ruotsinkielistä kirjallisuutta, mm. Sakari Topeliuksen ja K. A. Tavaststjernan tuotantoa.
        Paitsi kirjailija Juhani Aho oli kiistelty ja kiitetty lehtimies, joka kehittyi poliittisesti valveutuneeksi, tiukasti kantaaottavaksi kirjoittajaksi. Hän oli yksi Nuorsuomalaisen puolueen perustajista ja osoittautui innokkaaksi suomalaisuustaistelijaksi.

        Kansalaissodan jälkeen julkaistu päiväkirja Hajamietteitä kapinaviikolta antaa ymmärtää että Juhani Aho oli ajatusmaailmaltaan enemmän punainen kuin valkoinen ja piti monia punaisten ajamista asioista oikeina, mutta ei voinut olla mukana niitä ajamassa, koska asiaa toteutettiin väkivalloin ja väärällä tavalla. Kuten oli sodan aikana ankarasti tuominnut punaisten menettelytavat hän sodan jälkeen yhtä ankarasti tuomitsi valkoisen terrorin. Kansakunnan keskinäisestä vihanpidosta kiusaantuneena hän tuli lausuneeksi, että tästä edespäin on "ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa".

        Ruotsin vallan aikana suomalaisia painotuotteita ilmestyi noin kaksituhatta. Pääasiassa tieteellisiä sekä uskonnollisia teoksia. Viidestä kirjasta neljä oli aiheeltaan uskonnollisia. Tieteen kielenä oli pääasiassa latina. Kahdestatuhannesta suomalaisesta yli 16 sivuisesta julkaisusta suomen kielisiä oli vain 174 kappaletta.
        Niin suomen kieliset kuin muutkin suomalaiset teokset painettiin yleensä Tukholmassa, joskus muuallakin, mm. Saksassa, kunnes Turkuun vuonna 1642 Turun akatemian perustamisen jälkeen saatiin ensimmäinen suomalainen kirjapaino.
        Porvoon piispanakin toiminut Daniel Juslenius julkaisi vuonna 1749 liki 16 000 sanan sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Se säilyi alansa perusteoksena vuosikymmeniä.
        Henrik Porthanin johtaman Aurora-seuran julkaisema ensimmäinen suomalainen sanomalehti oli tietenkin ruotsin kielinen, Åbo Tidningar.
        Porthanin julkaisuista tärkeimpiä on De pöesi Fennica vuosilta 1766 - 78. Väitöskirjasarja on ensimmäinen yleisesitys suomalaisesta kansanrunoudesta.

        1800-luvulla esiintyi talonpoikaisrunoilijoita. Itseoppineet talonpojat ottivat aiheen lähipiiristä tai lauloivat kokemuksistaan. Tunnettuja kansanrunoilijoita tuohon aikaan olivat mm. Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka.

        Ensimmäisen kirjakaupan perusti C.O.Wasenius Helsinkiin 1823. Autonomian aikana voimassa ollut sensuuri koski pääasiassa lehdistöä, mutta kenraalikuvernööri Menshikov salli 1850-luvulla vain uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden.
        Joissain autonomian ajan kirjoissa onkin painatus: tämä teos on sensuurin tarkistama.
        Sensuuriasetus luonnollisesti hidasti suomalaisen kirjallisuuden kehitystä.
        1800-luvun kolmella viimeisellä vuosikymmenellä perustettiin useita tunnettuja kustantajia kuten K.J.Gummerus, Otava ja Weiling & Göös.
        Vuonna 1860 kirjojen myyjä Gustaf Leopold Söderström perusti Porvooseen kirjapainon. Samoihin aikoihin syntyi poika Werner. Vuonna 1878 nuori Werner Söderström kustansi J.O.Åbergin teoksen Pohjanmaan helmi. Viimeiset kirjan kappaleet hän toimitti myyntiin joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, ja sitä päivää pidetään WSOY:n perustamispäivänä. Werner Söderström osti isänsä kirjapainon nimiinsä 1888. Kirjapainoa laajennettiin ja seuraavana vuonna siihen perustettiin kirjasitomo.

        Vuonna 1950 ilmestyi V.A.Koskenniemen (1885-1962) kirjoittama Werner Söderström, kirjallisuudelle pyhitetty elämäntyö. Kirja Werner Söderströmistä ja hänen elämäntyöstään. Teos on kuvitettu.
        Kansalaissodassa Veikko Antero Koskenniemi oli täydellisesti valkoisten puolella. Patriotismistaan ja oikeistolaisuudestaan tunnettua kirjailijaa on kutsuttu "valkoisen Suomen hovirunoilijaksi".
        Koskenniemi oli kiinnostunut antiikin myyteistä ja hänen teoksissaan on useita viittauksia antiikin Kreikkaan. Hän ihaili ja piti esikuvanaan Goethea, jonka tuotantoa hän myös suomensi.
        V.A.Koskenniemi oli ennen kaikkea runoilija. Hänen ainoa romaaninsa on vuonna 1916 ilmestynyt Konsuli Brennerin jälkikesä.

        Suomen Kirjallisuuden seuran perustaminen vuonna 1831 ja ruotsinkielinen lehti Helsingfors Morgonblad olivat Lauantaiseuran merkittäviä aikaansaannoksia. Seuraan kuuluivat mm. Topelius, Snellman ja Fredrik Cygnaeus. Topeliuksen toimittamasta Helsingfors Tidningarista tuli Helsingin ruotsinkielinen valtalehti. Kevyellä, pakinoivalla otteella Topelius otti lehdessä kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän julkaisi lehdessä myös runojaan ja jatkokertomuksiaan, joista monet, esimerkiksi Välskärin kertomuksia ja Talvi-iltain tarinoita, julkaistiin myöhemmin kirjoina.
        Topeliuksen ensimmäinen julkaistu runokokoelma oli Ljungblommor I, (1845).
        Topelius oli innostunut suomalaisen kansakunnan luomisesta, mutta tutustui myös sosialistisiin ajatuksiin. Suomen kielen mahdollisuuksiin hän niinikään suhtautui myönteisesti, mutta ei hyväksynyt kielinationalistista ajattelua. Poliittisesti Topelius ilmaisi kannattavansa keisaria ja arvosteli hallitsijan ja kansan välissä olevaa omistavaa luokkaa omien etujen ajamisesta.
        Topelius puolusti naisten sekä eläinten oikeuksia. Hän perusti Suomen ensimmäisen eläinten suojeluun keskittyvän yhdistyksen, Maj Föreningen (Toukokuun yhdistys), jonka tarkoituksena oli opettaa lapsia suojelemaan ja hoitamaan pikkulintuja. Samalla lapset oppisivat yhteisvastuullisuutta sekä yhteenkuuluvuudentunnetta toisiaan ja luontoa kohtaan. Neljä vuotta myöhemmin perustettiin Helsingin eläinsuojeluyhdistys kokouksessa, jonka puheenjohtajana Topelius toimi. Yhdistykseen liittyi lähes sata henkilöä, joista suuri osa oli ajan merkkihenkilöitä.
        Vanhemmilla päivillään Topelius koki uskonnollisuutensa voimistumista ja ehkä uudenlaista hengellistä heräämistä. Hän kirjoitti paljon mm. virsiä. Topeliuksen kirjoittamia edelleenkin suosittuja virsiä ovat Totuuden henki ja En etsi valtaa, loistoa.

        Ensimmäisiä suomalaisia kansalliskirjailijoita olivat ainakin:
        Elias Lönnrot (1802-1884)
        J.L.Runeberg (1804-1877)
        Zacharias (Zachris) Topelius (1818-1892)
        Aleksis Kivi (1834-1872).

        Suomen kansallisrunoilija Johan Ludwig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi kaksiosaisena, 1848 ja 1860.

        Suurin osa vuosien 1850-1880 suomalaisista kirjailijoista on jäänyt unohduksiin. Naiskirjailijoista muistetaan ehkä vain Fredrika Runeberg. Samaan aikaan vaikuttivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman.
        1800-luvun loppupuolen merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluu epäilemättä Minna Canth (1844-1897). Ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus sai ensiesityksensä 1882. Näytelmien lisäksi Minna Canth kirjoitti novelleja ja kertomuksia. Hän oli ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen, ja lehtikirjoitukset olivat teräviä ja kantaaottavia. Minna Canth käsitteli mm. raittiutta, naiskysymystä, uskonnonvapautta, suomen kielen asemaa, sosialismia ja sukupuolimoraalia.

        Vuonna 1897 perustettiin Suomen kirjailijaliitto.
        Hugo Jalkasen vuonna 1956 ilmestynyt Kirjallinen kevät on hieno kirja Suomen kirjailijaliiton ja suomalaisen kielitaistelun vaiheista, kulttuurihistoriaa 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun alkuun. Teos on kuvitettu.

        Kielitaistelun tärkeitä vuosilukuja ennen kieliasetuksen voimaantuloa 1886:

        1864 päättyneiden Valtiopäivien päätöstilaisuus oli ensimmäistä kertaa kaksikielinen.

        1865 määrättiin suomen kielen käyttämisestä oikeus- ja virkakunnissa.

        1868 Valtiokalenteri alkoi ilmestyä myös suomeksi.

        1870 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi.

        1870-75 rasistinen Viking-lehti ilmestyi. A. O. Freudenthalin johtamat ruotsinkieliset esittivät lehdessä ohjelman jonka mukaan ruotsinkieliset ovat kulttuuria luovaa germaanista rotua, kun taas suomenkieliset ovat kulttuuria vastaan ottavaa mongolista rotua.

        1871 venäjän kieli tuli jälleen pakolliseksi lyseoissa ja reaalikouluissa ja Helsingin tyttökouluissa.

        1872 Helsinkiin perustettiin Suomalainen teatteri.

        1873 Kouluhallituksen johtaja von Kothen joutui eroamaan virkavaltaisuutensa aiheuttaman tyytymättömyyden vuoksi. Hän oli tehnyt kaikkensa jotta maahan ei syntyisi suomenkielisiä yliopistoon johtavia kouluja ja jotta virkamiehistöön ei olisi saatu suomenkielisiä.

        1876 seitsemän julkisuuden henkilöä ilmoitti Virallisessa lehdessä ottavansa suomenkielisen sukunimen aiemman vieraskielisen tilalle.

        1880 Elias Lönnrot julkaisi teoksen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja.

        1883 määrättiin että alkeisoppilaitosten, merenkulkukoulujen ja teknillisten reaalikoulujen opettajiksi pyrkivien oli osattava puheessa ja kirjoituksessa käyttää molempia kieliä.

        1885 yliopiston rehtori E. E. Ahlqvist käytti ensimmäisen kerran avajaispuheessa suomea.

        1885 määrättiin ylläpidettäväksi 6 ruotsin- ja 5 suomenkielistä viisiluokkaista tyttökoulua ja 1 ruotsin ja 1 suomen kielinen jatko-opisto tytöille.

        1885 Yrjö-Koskisesta tuli senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö, jossa ominaisuudessa hän seuraavan 15 vuoden aikana loi Suomeen kattavan suomenkielisen oppikoululaitoksen.

        1885 arkeologi J. R. Aspelin julkaisi suomalaisen arkeologian perusteoksen "Suomen asukkaat pakanuuden aikana".

        1886 kieliasetus tuli voimaan kolmen vuoden viivytyksen jälkeen. Suomen kieli ei kuitenkaan saanut vielä täyttä tasa-arvoa ruotsin rinnalla.

        Suomen kielen ja kansallisen kulttuurin huomattavista taistelijoista on mainittava ainakin Georg Zacharias Yrjö-Koskinen (1830-1903, vuonna 1884 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Forsman), sekä Gunnar Wilhelm Suolahti (1876-1933, vuonna 1906 tapahtuneeseen nimenmuutokseen saakka Palander).

        Yrjö-Koskinen oli professori, senaattori, fennomaani, toimittaja ja kirjailija. Jo opiskeluaikanaan hän herätti huomiota kirjoituksellaan Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, joka Pietarista saadulla erikoisluvalla julkaistiin Suomeksi (1851). Se oli ensimmäinen suomenkielellä julkaistu pitäjänhistoria.
        Vaikka Yrjö-Koskinen aluksi toimikin yleisen historian professorina yliopistossa, hänen varsinaisen kiinnostuksensa kohde oli jo heti alussa Suomen historia. Vakaumuksellisena fennomaanina Yrjö-Koskisen historiantutkimuksen lähtökohtana oli kansallistunteen nostattaminen. Sen hengessä hän julkaisi tutkimuksen nuijasodasta, sen syistä ja tapahtumista. Kaksiosainen teos on yksi Suomen historian merkkiteoksia.
        Zacharis Yrjö-Koskinen oli J. V. Snellmanin ohella 1800-luvun lopun merkittävin fennomaani. Kielitaistelun politisoiduttua hänestä tuli suomalaisen puolueen henkinen johtaja ja lopulta senaattori. Vakaumuksensa mukaisesti hän vaati siteiden katkaisemista Ruotsiin ja yhtenäisen suomalaisen identiteetin muodostamista. Venäjää hän ei kokenut Ruotsin kaltaiseksi uhaksi kansalliselle yhtenäisyydelle ja ajautui sen vuoksi ristiriitaan nuoremman polven kanssa. Tilanne päättyi Yrjö-Koskisen eroon ja suomalaisen puolueen hajoamiseen. Nuorsuomalaisten puolue jatkoi aluksi kielitaistelua, mutta koko kysymys jäi vähäksi aikaa syrjään, kun perustuslaillisuudesta tuli puolueen pääohjelma.
        Nuorsuomalaisten puolueen hajottua 1918 suurin osa sen jäsenistä siirtyi Kansalliseen kokoomukseen.

        Koko 1920-luvun vaikuttanut kieltolaki ilmiöineen antoi kirjailijoille päivänpolttavia uusia aiheita. Suurlakon jälkeen suomalainen työväenkirjallisuus eriytyi selkeästi omaksi osa-alueekseen.
        Vuosisadan vaihteessa julkaistiin 50 nimikettä kaunokirjallisuutta, vuonna 1938 määrä oli 176 teosta. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli enää noin 17 % kokonaismäärästä.

        Kolmekymmentä vuotta 1910 - 1940 oli jonkinlaista suomalaisen kaunokirjallisuuden huippuaikaa. 1920- ja 30-luvuilla suomalainen kirjallisuus lähti todelliseen nousuun ja suuri osa kirjallisuutemme merkkiteoksista kirjoitettiin ennen vuotta 1940.
        Tässä muutamia 1900-luvun alkupuolen merkittävistä kirjailijoista:
        Johannes Linnankoski (1869-1913).
        Maila Talvio (1871-1951).
        Volter Kilpi (1874-1939).
        Maria Jotuni (1880-1943).
        Joel Lehtonen (1881-1934).
        Arvi Järventaus (1883-1939).
        Artturi Leinonen (1888-1963).
        Toivo Pekkanen (1902-1957).

        Yksi omaperäisimmistä ja arvostetuimmista on Volter Kilpi. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Volter Kilpi ei silti koskaan ole ollut suuren yleisön suosikki. Varhaistuotantoa edustavat uussromanttiset Batsheba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903) ovat omalaatuinen sekoitus muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aineksia. Tyyli on kirkasta kieli rikasta, polveilevaa. Kilpi vaikutti myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917), ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
        Alastalon salissa kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson. Tämä kahdessa osassa ilmestynyt romaani on 800 sivua pitkä. Ulkonaiset tapahtumat saavat merkityksensä päähenkilöiden ajatusten, mielenliikkeiden ja tuntemusten kautta. Virkkeet ovat paikoitellen sivun mittaisia.
        Alastalon salissa on osa Saaristo-sarjaa, johon kuuluvat lisäksi novellikokoelma Pitäjän pienimpiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Teossarjaa on verrattu sellaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin kuin Joycen Odysseus ja Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä.
        Kuollessaan vuonna 1939 Volter Kilveltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.

        Maria Jotuni (vuoteen 1906 saakka Maria Haggrén) aloitti kirjallisen uransa novellikokoelmalla Suhteita (1905). Suurempaa huomiota ja kritiikkiä herätti vasta toinen kokoelma Rakkautta (1907), jonka ensimmäinen painos myytiin pian loppuun.
        Jotunen oli novellisti ja näytelmäkirjailija. Novellien lisäksi häneltä ilmestyi kaksi romaania: Arkielämää (1909), Huojuva talo (1963). Novelleissaan, kuten muussakin tuotannossaan Jotuni kosketteli avoimesti naisen elämään liittyviä kokemuksia ja tunteita, seksuaalisuuttakin.

        Arvi Järventaus (aikaisemmin Heikki Arvi Ockenström) kirjoitti näytelmiä ja romaaneja.
        Vuonna 1916 ilmestyi lappi-aiheinen Risti ja noitarumpu, tositapahtumiin perustuva kertomus syntyperäisestä lappalaisesta Olaus Sirmasta, joka toimi Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäisenä kappalaisena 1675-1719. Olaus sirma oli riidanhaluinen ja juoppouteen taipuvainen, mutta ilmeisesti lahjakas mies. Romaani sisältää kuvauksia vanhoista lappalaisista tavoista ja otteita sen aikaisista, joikaamalla lauletuista loitsuista.
        Muuta tuotantoa: Synnin mitta, kertomuksia nykyaikaisesta Lapista (1917), Satu-Ruijan maa (1920), Tunturikertomuksia (1921), Runoilija Aatami Kuuskosken elämä (1925), Maahan tulo, kertomus unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta (1931), Savuava maa, historiallinen romaani Unkarin tuhosta vuonna 1526 (1932), Ja eläinten henki oli rattaissa, romaani veturimiesmaailmasta (1934), Hyljätty kylä, romaani vanhasta Lapista (1935), Sydenpolttajat, historiallinen romaani Unkarista 1700-luvun alkuvuosilta (1937).

        Ilmari Kiannon tunnetuimpia teoksia ovat Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).
        Ilmari Calamnius kirjoitti ensin omalla nimellään muutamia teoksia, esikoisteos oli Väärällä uralla (1896), jota seurasivat Soutajan lauluja (1897) ja Hiljaisina hetkinä (1898). Kirjailija muutti sukunimensä Kiannoksi ja ensimmäinen Kiantona julkaistu teos oli Kiannan Rannoilta Kaspian Poikki (1903).
        Hän käytti myös nimeä Ilmari Calamnius-Kianto, esimerkiksi teoksissa Isänmaallisia Runoelmia (1906) ja Nirvana (1907).
        Vuonna 1908 ilmestyi peräti kolme teosta: Pyhä viha, Vapaauskoisen Psalttari ja nimellä Salanimi kirjoitettu Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä.
        Kianto oli ateisti ja ensimmäinen suomalainen joka meni avioliittoon siviilivihkimyksen kautta. Uskonnonvapauslain tultua voimaan hän erosi kirkosta. Hän oli radikaalia suuntaa edustava, patrioottinen fennomaani, joka halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen.
        Ilmari Kianto oli naimisissa kolme kertaa.

        1920- ja 30-lukujen kiistattomasti merkittävin suomalainen kirjailija on Frans Emil Sillanpää (1888-1964).
        Esikoisteos Elämä ja aurinko ilmestyi 1916. Sitä seurasi Ihmislapsia elämän saatossa (1917) ja Hurskas kurjuus (1919).
        Laajempaan suosioon F.E.Sillanpää nousi vasta 1930-luvulla, mutta hänen teoksiaan alettiinkin sitten laajalti kääntää useille kielille.
        Nobelin kirjallisuuspalkinto - toistaiseksi ainoana suomalaisena - hänelle myönnettiin 1939.
        Kirjailijan parrakas, kalottipäinen hahmo alettiin tuntea kotoisasti "Taatan" nimellä. Vuosina 1945 - 1963 Taata Sillanpää esitti joka joulu odotetun joulupakinansa Yleisradiossa.

        Mika Waltari (1908-1979) oli monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija, jonka parhaat teokset eivät ole millään tavalla vanhentuneet. On makuasia kirjoittiko Waltari parhaat teoksensa 1930- vai 1940-luvulla. Kiistatonta on ainakin että hänen suosituin teoksensa on 1945 ilmestynyt Sinuhe Egyptiläinen, josta tuli kansainvälinen myyntimenestys ja joka filmattiin Hollywoodissa elokuvaksi. Tyyliltään samankaltaisia historiallisia romaaneja ovat Turms kuolematon, Mikael Hakim ja Mikael Karvajalka.
        Waltarin läpimurtoteos oli 1920-luvulla ilmestynyt Suuri illusioni. Vuonna 1932 Waltari kirjoitti salanimellä M.Ritvala teoksen Ihmeellinen Joosef. Kunnianhimoisempien töidensä ohella hän teki ammattilaisen otteella keveitä, puhtaasti viihteellisiä kirjoja, kuten Komisario Palmun erehdys (1940).
        Waltarin ensimmäinen teos oli romaani Jumalaa paossa, kertomus johdatuksesta (1925). Nimellä Kristian Korppi ilmestyi novellikokoelma Kuolleet silmät (1926). Alkuaikoina Mika Waltari kirjoitti hengellissävytteisiä, aihepiiriltään uskonnollisia runoja, runokoelma Sinun ristisi juureen ilmestyi 1927.
        Matkakuvaus Yksinäisen miehen juna ilmestyi 1929, ja samana vuonna runokoelma Muukalaislegioona.
        Nimimerkkiä Leo Raino käyttivät Mika Waltari ja Armas J. Pulla yhteistyönä kirjoittamissaan seikkailuromaaneissa, mm. Keisarin tekohampaat (1931). Seuraavana vuonna eli 1932 Leo Rainiolta ilmestyi kaksi teosta: Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia.
        Romaaniensa lisäksi Waltari kirjoitti näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtiartikkeleita ym.

        1920-luvun merkittävin kirjallinen ryhmä oli Tulenkantajat, johon Mika Waltarin lisäksi kuului useita aikakauden huomattavimpia suomalaisia moderneja kirjailijoita, sekä tyyliltään perinteisempiä että kirjallisuuttamme uudistaneita ja kehittäneitä kirjailijapersoonia, mm. Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala.
        Yhdessä Mika Waltarin kanssa Paavolainen kirjoitti teoksen Valtatiet, (1928).
        Muusta Olavi Paavolaisen (1903-1964) tuotannosta mainittakoon: Nykyaikaa etsimässä (1929), Keulakuvat (1932), Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932), Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja loitsu (1938), Risti ja hakaristi (1938), Synkkä yksinpuhelu (1946).

        Luetellaan nyt sitten vielä päätteeksi Suomen presidentitkin. :-)
        Kaarlo Juho Ståhlberg 1919 - 1925, (1865-1952).
        Lauri Kristian Relander 1925 - 1931, (1883-1942).
        Pehr Evin Svinhufvud 1931 - 1937, (1861-1944).
        Kyösti Kallio 1937 - 1940, (1873-1940).
        Risto Heikki Ryti 1940 - 1944, (1889-1956).
        Carl Gustaf Emil Mannerheim 1944 - 1946, (1867-1951).
        Juho Kusti Paasikivi 1946 - 1956, (1870-1956).
        Urho Kaleva Kekkonen 1956 - 1982, (1900-1986).
        Mauno Henrik Koivisto 1982 - 1994, (syntynyt 1923).
        Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994 - 2000, (syntynyt 1937).
        Tarja Kaarina Halonen 2000 - , (syntynyt 1943).

        Menikö kauan kun kirjoitit tuon pikku viestin?

        Ei muuta, mutta kun täytyy printata: ruudulta on huono lukea pidempää juttua.


      • äitiparta
        qummamuzzi kirjoitti:

        Menikö kauan kun kirjoitit tuon pikku viestin?

        Ei muuta, mutta kun täytyy printata: ruudulta on huono lukea pidempää juttua.

        Minulla kun on tapana kirjoittaa yhdeltä istumalta loppuun se minkä aloitan. Pari kertaa meinasin kyllä jättää kesken ja hävittää koko tekeleen, niin älyttömältä puuha alkoi tuntumaan. Mutta jos kirjoituksesta on iloa tai ajatuksen herätettä jollekin, kiva.
        Aloitin 21.00 aikaan. Seuraavana aamuna tuli eräs ystävä käymään ja pidin vajaan tunnin tauon, sitten jatkoin. Iltapäivällä alkoi sen verran väsyttää että oli pakko pitää puolen tunnin tauko ja juoda kolme mukia teetä, jonka jälkeen jatkoin 19.30 asti. Kirjoitin siis miltei tauotta 21 - 19.30. Pöhköä?


      • qummamuzzi
        äitiparta kirjoitti:

        Minulla kun on tapana kirjoittaa yhdeltä istumalta loppuun se minkä aloitan. Pari kertaa meinasin kyllä jättää kesken ja hävittää koko tekeleen, niin älyttömältä puuha alkoi tuntumaan. Mutta jos kirjoituksesta on iloa tai ajatuksen herätettä jollekin, kiva.
        Aloitin 21.00 aikaan. Seuraavana aamuna tuli eräs ystävä käymään ja pidin vajaan tunnin tauon, sitten jatkoin. Iltapäivällä alkoi sen verran väsyttää että oli pakko pitää puolen tunnin tauko ja juoda kolme mukia teetä, jonka jälkeen jatkoin 19.30 asti. Kirjoitin siis miltei tauotta 21 - 19.30. Pöhköä?

        Ei ollenkaan pöhköä - tosi kiva että viitsit!


      • Alvari Raappavaara
        äitiparta kirjoitti:

        esitystä, kovin vajaaksihan se vielä jäi.
        Monia tietoja jouduin etsimään muualta kuin omasta muistista ja muistamiani tarkistin etten olisi tullut puhuneeksi ihan puutaheinää. Kun lisäksi olen muutenkin kohtalaisen hidas kirjoittaja tekstin väsäämisessä meni useita tunteja, jos olisin ryhtynyt kaikkia puutteellisuuksia täydentämään ja kohta kohdalta hiomaan tuskin olisi vieläkään valmis.

        Esimerkiksi Volter Kilpeä en ole koskaan lukenut, siinä kohtaa turvauduin Wikipediassa oleviin tietoihin.
        Mika Waltarilta olen lukenut ainoastaan Sinuhen, Turmsin ja Karvajalan sekä yhden Komisario Palmun, niidenkin lukemisesta on jo 20 vuotta. Sitten olen joitain Waltarin teoksia pintapuolisesti selaillen lueskellut, viimeksi muistaakseni Ihmiskunnan viholliset noin kymmenen vuotta sitten, jonka syvälliseen lukemiseen en itseltäni löytänyt aikaa enkä oikeastaan kiinnostustakaan.
        Ilmari Kiannolta olen lukenut ainoastaan Punaisen viivan ja senkin lähinnä selaillen. Iki-Kiannon muistelmateoksen (muistaakseni hänen poikansa kirjoittama, oliko nimeltään Uolevi?) luin läpi muutama vuosi sitten myös vain pintapuolisesti ja siitä jäi tuntuma että Kianto taisi olla melko egoistinen ja psyykkisesti epätasapainoinen henkilö, tasapainottomuus ja hänen omalaatuinen narsisminsa varmaan korostui vanhoilla päivillä?
        Mielenkiintoista kuulla että Arvid Järnefelt (ilmeisesti jo aiemmin) toimi Kiannon "psykoterapeuttina", mitä sitten tarkoittaakin. Tämä yksityiskohta oli minulle uusi.
        Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta oli tietysti kyse. Siihen oli minulta lipsahtanut kirjoitusvirhe.

        Havaintojeni mukaan nykynuoriso ja jopa kolmekymppiset ovat melkoisen tietämättömiä lähihistoriamme tapahtumista. Eikö näitä asioita enää opeteta kouluissa, nukkuivatko tunneilla?

        Motiivina historiallisen kertauksen väsäämiseen oli laittaa pieneen ja helposti sulatettavaan pakettiin keskeiset historialliset tapahtumat jotka on vaikuttaneet kansallisen kirjallisuutemme syntyyn ja heijastuneet aiheiden käsittelyssä, näin muistuttaen kuinka kallisarvoista on oma kulttuuri ja itsenäisyys, joka ei sekään ole mikään itsestäänselvyys eikä ikuisiksi ajoiksi saavutettu luovuttamaton etu. Historialla kun on taipumusta toistaa itseään.

        Jokainen kaunokirjallinenkin teos on aina tietyssä mielessä oman aikansa lapsi, ei ainoastaan teokset jotka tapahtumiltaan sijoittuvat kyseiseen aikaan, muutkin. Kirjoittajahan elää siinä ajassa jossa elää eikä hän voi itseään siitä repäistä irti. Aikakauden tapahtumilla ja henkisellä ilmastolla on vaikutuksensa hänen sielunelämään.

        Arviri lisäks mult jäi mainitsemat moni muuki tärkee kirjailija. Niitähä o vaik kui paljo. Muute mistpäi sää oot ko puhut noi hassusti, eihä tost saa mitää selvää ilma tulkkii. Onks se savoo? Mää oo Porist.

        Psykoterapeutti on modernisoitu versio. Aikalaiset puhui tolstoilaisesta sielunhoidosta. Ilmari oli silloin sangen nuori. Uolevi-pojan muistelma on nimeltään "Saat kertoa kaiken..." ja löytyy tuosta Lundia-hyllystäni, Ikin nimikirjoituksella somistettuna.
        Sangen sekopää ukkeli Kianto oli, epäilemättä. Tai vapaa aikansa tapakulttuurista.

        Vanha työkaveri muisteli neitokaisena tehneensä paljon kuvia Ikille, innokkaalle amatöörifotograafille. Lähetti filminsä tois pual Suamme, ilmeisesti luotto oli loppu lähempänä. Kollega harmitteli, kun ei ymmärtänyt aikoinaan pistää talteen kirjailijan pitkiä ja polveilevia saatekirjeitä.

        Nii oikke, kui sit on kieleni laita. Vaellusvuodet ympäri rakkaan isänmaamme on turmelleet absoluuttisen kielikorvani totaalisesti. Mahtuu aikajanalle vuoden ja kuukauden asustelu Porissakin, kolkyt vuatta taakke. Pari vuotta Vakka-Suomessa, kymmenkunta Mansessa, viisi Mouhijärvellä ja asettuminen liki keskelle Suomea.
        Pari viikkoa Savossa on tietennii sekottanut lopunkin puhdasmurteisuuden. Valitettavasti.

        Saattaa olla, että tahallaan sekoittelen vivahteita. Ettei tutut tunnista eikä oudot ymmärrä.


      • äitiparta
        Alvari Raappavaara kirjoitti:

        Psykoterapeutti on modernisoitu versio. Aikalaiset puhui tolstoilaisesta sielunhoidosta. Ilmari oli silloin sangen nuori. Uolevi-pojan muistelma on nimeltään "Saat kertoa kaiken..." ja löytyy tuosta Lundia-hyllystäni, Ikin nimikirjoituksella somistettuna.
        Sangen sekopää ukkeli Kianto oli, epäilemättä. Tai vapaa aikansa tapakulttuurista.

        Vanha työkaveri muisteli neitokaisena tehneensä paljon kuvia Ikille, innokkaalle amatöörifotograafille. Lähetti filminsä tois pual Suamme, ilmeisesti luotto oli loppu lähempänä. Kollega harmitteli, kun ei ymmärtänyt aikoinaan pistää talteen kirjailijan pitkiä ja polveilevia saatekirjeitä.

        Nii oikke, kui sit on kieleni laita. Vaellusvuodet ympäri rakkaan isänmaamme on turmelleet absoluuttisen kielikorvani totaalisesti. Mahtuu aikajanalle vuoden ja kuukauden asustelu Porissakin, kolkyt vuatta taakke. Pari vuotta Vakka-Suomessa, kymmenkunta Mansessa, viisi Mouhijärvellä ja asettuminen liki keskelle Suomea.
        Pari viikkoa Savossa on tietennii sekottanut lopunkin puhdasmurteisuuden. Valitettavasti.

        Saattaa olla, että tahallaan sekoittelen vivahteita. Ettei tutut tunnista eikä oudot ymmärrä.

        Ilmeisesti sinulta löytyy sitten tuota kulttuuritietoutta moneen lähtöön aiheesta riippuen, kiva kun jaksat kirjoitella tänne, pienestäkin tiedosta kun voi jollekin pilkahtaa päivä risukasaan, ei nämä elämänilot aina ole isoista asioista kiinni.

        Minäkin ehkä silloin tällöin poikkean vilkaisemassa kun sille päälle satun että mistäs nyt jutustellaan. Osittain on vielä oma lehmä ojassa. Olen itselle tarpeettomia kirjoja listannut ja pistänyt myyntiin. Jos vaikka joku tätä kautta kiinnostuisi kyselemään että mitä myyt.


    • Jeeves

      Kiitosta vaan vastaajille; minä hyökin kirjaston suuntaan katsastamaan.

    • Edgar Wallacen dekkarit.

    • -------

      Eikös Waltari kirjoittanut jotain sen suuntaista Suuressa Illusiooni:ssa? Samoin Fitzgeraldin Kultahattu kertoo samasta ajasta. Hotelli Firenzessä myöskin.

    • mie voan

      Juu kyllä oli hyvä katsaus.

      • -parta

        Niin oikke, joo. Tosin en pyrkinytkään loppuun asti miettimään mitä aiheesta ajattelen, vaan mitä aiheesta yleisesti ottaen voidaan ajatella. Kuuluu sarjaan "mahdollisia tulkintoja".

        Ehkä oikeasti ajattelin, että "1920- ja 30-lukujen kiistattomasti merkittävin suomalainen kirjailija on Frans Emil Sillanpää (1888-1964)"? Eihän se täysin väärinkään ole, mutta riippuu näkökulmasta, öhöm kröhöm. Jos oikeasti ajattelin tuolla tavalla, asiaa syvemmälti ajatellen olisin varmasti ajatellut eri tavalla, no, ainakin nyt ajattelen eri tavalla. Ei Sillanpää ole kiistatta 1920- ja 30-lukujen merkittävin suomalainen kirjailija.

        Mitä nyt silmämääräisesti vilkaisin niin pääasiassa nuo koostamani historian ja kirjallisuuden- detaljit sisältävät kyllä oleellista pointteja, joiden pohjalta voi muodostaa omaa tulkintaa ja rönsyillä suuntaan toiseenkin. Menneisyyden ja nykyhetken puhuttelevista kosketuspinnoista poimisin ainakin seuraavan:

        " -- kun Venäjä ja Saksa olivat ajautuneet vastakkaisiin suurvaltablokkeihin koettiin Venäjällä tarvetta liittää Suomi kiinteämmin muuhun valtakuntaan, koska pelättiin Saksan mahdollista hyökkäystä Suomen kautta Venäjälle."

        Kirjallisuus ja yleisempi historia ympäristönä jossa kirjallisuus on syntynyt on mielenkiintoinen aihe.

        Kiitos. :)


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita

      Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p
      Jyväskylä
      56
      1896
    2. Persut petti kannattajansa, totaalisesti !

      Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,
      Maailman menoa
      48
      1648
    3. Ei luottoa lakko maahan

      Patria menetti sovitun ksupan.
      Suomen Keskusta
      52
      1574
    4. Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?

      Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.
      Ikävä
      5
      1527
    5. Sinäkö se olit...

      Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis
      Ikävä
      6
      1495
    6. Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat

      Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin
      Vaipat
      6
      1415
    7. Hyvää yötä ja kauniita unia!

      Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä
      Tunteet
      8
      1306
    8. Lepakot ja lepakkopönttö

      Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta
      12
      1281
    9. Revi siitä ja revi siitä

      Enkä revi, ei kiinnosta hevon vittua teidän asiat ja elämä. Revi itte vaan sitä emborullaas istuessas Aamupaskalla
      Varkaus
      4
      1163
    10. Kello on puoliyö - aika lopettaa netin käyttö tältä päivältä

      Kello on 12, on aika laittaa luurit pöydälle ja sallia yörauha kaupungin asukkaille ja työntekijöille. It is past midni
      Hämeenlinna
      4
      1138
    Aihe