Olen ollut pienestä pitäen herkkä, ujo ja vieraassa seurassa hiljainen. Tuttujen kanssa on juttua aina sitten ollut, koska heidän kanssaan puheensa on saanut esille.
Olen yrittänyt olla sosiaalisempi, ujouttakin on paljon vähemmän kuin vielä joskus yläasteella (olen nyt 20-vuotias), mutta silti saan kuulla siitä, kuinka en koskaan puhu mitään ja olen näkymätön (joo, aikuiset ihmiset jaksavat vieläkin kiusata!). Olen ihan sosiaalinen ja puhelias kavereiden ja lähempien tuttujen kanssa. Kaksistaan toisen ihmisen kanssa juttelu sujuu, paitsi jos toinen osapuoli on liian puhelias eikä anna puheenvuoroa. Olen yrittänyt sanoa jotain ryhmässä seisoessani väliin, mutta todella harvoin saan ääneni kuuluviin, kun tietyt ihmiset puhuvat jatkuvasti. En ymmärrä, mikä minussa on vikana, kun en saa ääntäni kuuluviin melkein koskaan! Muutkin, jotka eivät koko aikaa höpötä, saavat pienen kommenttinsa väliin, mutta minuun ei kiinnitetä huomiota eikä huomata. Joku saattaa vain katseesta päätellen huomata, että "tuo olisi yrittänyt sanoa jotain", mutta keskittyy silti niihin muihin puhujiin.
Äh... Kaikki tuntuu niin turhalta. Yritän olla sosiaalisempi ja joskus sanoakin jotain, mutta kun en saa ääntäni kuuluviin. Koulussa istuin aina yksin ja olin ajatuksissani... Se olisi yhä oikeastaan sitä, mitä koulussa tahtoisin tehdä, mutta yritän pitää välejä muihin luokkalaisiin istumalla heidän seurassaan ja yrittämällä välillä puhua jotain.
Onko mitään, mitä voisin tehdä, että minustakin voisi tulla se normaali sosiaalinen ihminen, joka ei olisi muille aina se "ujo ja hiljainen", jonka nimeä ei edes muisteta. Ei ole kiva, kun kaikki jatkuvasti kommentoivat, kuinka näkymätön ja hiljainen olen :(
Hiljaisista ei pidetä
72
15202
Vastaukset
- pidän hiljaisista
Kaikkialla tuntuu nykyaikana olevan muotia palauteleikki, jossa pitää sanoa toisesta ihmisestä hyviä puolia. Olen alkanut ihmetellä, miksi puheliaisuutta pidetään aina hyvänä puolena. Kumminkin, huomattava osa puheliaista on aivan liian puheliaita ja kovaäänisiäkin. He ovat jatkuvasti äänessä, ei anna puheenvuoroa toiselle eikä osaa edes kuunnella. Harva puhelias myöskään antaa toisen sanoa lausetta loppuun ennekuin aloittaa oman puheenvuoronsa. Miksi sellaista ihmistä kehutaan?
Luin kerran jonkun psykologin kirjoittaman kirjan (en muista nimeä), jossa hän sanoo, että tasapainoiset ihmiset on enimmäkseen hiljaisia. Niillä, jotka ovat koko ajan äänessä, on ongelma: huomatuksi tulemisen tarve. He eivät ole saaneet lapsena tarpeeksi huomiota osakseen ja ovat nyt siksi niin äänekkäitä.
Hyvin lohduttavaa, vai mitä? Ei meidän tarvitse muuttua puheliaiksi ollaksemme kelvollisia, muuttukoot pälpättäjät hiljaisemmiksi. Olemmehan kuitenkin kykeneviä keskustelemaan, kun siihen vain annetaan tilaisuus. Itsellä ei ole enää kiinni ujoudestakaan, en vain saa puheenvuoroa.- p. routalempi
Olen pari vuotta nuorempi kuin aloittaja, ja eri sukupuolta, mutta samanlaista se on minunkin elämäni täällä koulumaailmassa. Minulle ei ujoudesta ja hiljaisuudesta ihmeemmin kuittailla, mutta kuitenkin kerran tuli palautetta "ylemmältä taholta": pitäisi kuulemma tuoda enemmän itseään esiin! Aika käsittämätöntä, luulisi aikuisten ihmisten ymmärtävän, että toiset nyt vaan on luonnostaan hiljaisia.
Koitan kuitenkin olla välittämättä näistä yhteiskunnan asettamista paineista. Ihmisiä on yllätys yllätys erilaisia, eikä kaikki mahdu samaan muottiin. Joskus se tietysti rasittaa, kun ei uskalla isossa porukassa mitään sanoa, jne, mutta hyväksyn itseni silti semmoisena kuin olen.
Mikään ei tietysti estä harjoittelemasta sosiaalisia taitoja. Ei kaikkien tarvitse kuitenkaan olla mitään himo smalltalk-kälättäjiä, minun mielestäni.
- Blücher
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
Kuulun itsekin kaveriporukassa niihin "tarkkailijoihin", ja en ole hirveästi äänessä, kun tietyt henkilöt ovat paikalla. Keskustelen mieluummin pienemmässä porukassa.
Mitään ivailua en ole vaiteliaisuudestani onneksi kuullut. En kuitenkaan ole ujo, vaikka olenkin hiljainen. Minulla ei vain ole tarvetta jakaa omia asioitani muiden kanssa.- NoKYLLÄolenUjo
Minä olen niin kyllästynyt tähän hiljaiseen "syrjintään" (joka ei aina välttämättä ole niin hiljaistakaan), että en välitä enää mitä minusta ajatellaan. Ei kiinnosta kuunnella iänikuisia kuittailuja ja huomautuksia, että olen hiljainen. "En muistanu et oot täällä ku oot niin hiljaa" ja lässyn lässyn MY ASS! Vittuakos sitä mulle kerrotte että olen hiljainen, kyllä se itsekin jo tiedetään ja kaikki tietää!
Pysykää vahvoina toverit.
- normaaliksi haluava
kun on luonteeltaan ujo. Sun sanomisia ei sillon oteta vakavasti eikä oikeestaa ees noteerata. Itekkään en kyllä nuorempana kuvitellut, että aikuisten maailmassakin on samanlaista syrjintää kuin lasten ja nuorten maailmassa. Oon ite reilu parikymppinen mies ja painin samankaltaisten ongelmien kanssa. Kiinnostasko sua vaihtaa ajatuksia? Mun s-posti on [email protected] pistä emailia tai lisää vaikka mesee jos kiinnostaa :)
Moi broken. Tuo kuulostaa niin tutulta. Olen ikäni ollut se hiljainen ja yksin kulkeva tyttö. Minua on kiusattu koko ikäni ja nyt alkaa tulla mitta täyteen. Haluaisin niin kovasti olla normaali, mutta kun en voi olla. Itseään ei voi muuttaa toiseksi. Olen monesti miettinyt että mistä hiljaisuus johtuu, mutta kai se on vaan et toiset on hiljaisempia kuin toiset. Ei silti tarvitsisi syrjiä tai pilkata. Minä olen vaan koittanut hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
- eftjud
Ihan totta ettei hiljaisista pidetä. Olen itse jo 30 vuotias ja karvaammin olen tajunnut asiat vasta yli 20 vuotiaana. Koulussa pystyin vielä ypöilemään rauhassa ja kesätöihin otettiin kuka vaan. Kesän jälkeenhän minusta pääsi aina eroon. Oli opettajia, jotka haukkui ja antoi huonompia arvosanoja vain hiljaisuuteni takia, mutta myös opettajia, jotka ymmärsivät.
Työelämässä taas vaaditaan aina ulospäinsuuntautuneisuutta, kiitettävää suullista ilmaisua, neuvottelutaitoja ja ties mitä. Lisäksi jos olet hiljainen pitäisi sinun ainakin vakuuttaa kiitettävillä arvosanoilla. Puheliaammat pärjää vähemmällä. Minun opiskelujani myös häiritsi ujouteni ja hiljaisuuteni. En kyennyt olemaan läsnä ja stressasin liikaa. Tajusin aikani työpaikkoja hakiessa, että en ikinä tule saamaan useimpia työpaikkoja vikani takia. Olisi heti pitänyt jättää opiskelut vähemmälle, kun hiljainen ei kuitenkaan voi saada vastuullista hommaa.
Olen sentään tehnyt kaikenlaista hijaisuuttani poistaakseni, mutta mikään ei tunnu tehoavan ainkaan kovin pitkäaikaisesti tai tarpeeksi. Aina joku näkee minut hiljaisena hiipparina ja ressukkana, vaikka olisin elämäni kunnossa. Olen lukenut eri terapeuttien kirjoja, kokeillut psykiatria, mielialalääkkeitä, rauhottavia, juonut alkoholia, tehnyt aloitteita ja miettinyt juteltavaa etukäteen...
Olen kahden kesken ihan taitava juttelija tuntemattomammankin kanssa, jos haluan, mutta ryhmässä en saa suutani auki, ellei ole tarpeeksi tuttu ja sympaattinen ryhmä.
On myös niitä ihmisiä, joita ei tunnu kiinnostavan mikään mitä sanon, puhuvat päälle ja vastaavat itse puolestani kysymyksiinsä, kun eivät kestä odottaa pientä hetkeä. Kun toteavat kerran että olen hiljainen, eivät koskaan tule toimeen kanssani ja välttelevät kahdenkeskistä seuraani.- loukkaantunut
Olen itse joskus eräällä työpaikalla suorastaan loukkaantunut kun joku on selkeästi vältellyt seuraani ruokatauolla, vaikka isommassa porukassa istuimme aina kaikki yhdessä. Isossa porukassa olen hiljaa ja kuuntelen, mutta minäkin olen kahden kesken tai kolmen kesken ihan "normaali" ja pystyn juttelemaan. Kerankin tauolla istuin yksin pöydässä ja eräs työkaveri pälyili epätoivoisesti ympärilleen, että eikö tosiaan muita ole paikalla ja vastentanhtoisesti istui seuraani ja vaikutti jotenkin kiusaantuneelta. Myös kerran kun mentiin yhdessä ruokalaan ja menin ensimmäisenä pöytään, niin samainen tyyppi sanoi työkaverille, että "istutaanko me tähän" ja menivät toiseen pöytään. Ilmeisesti sitten vain kuvittelin kuuluvani samaan työporukkaan.
- loiskaus
loukkaantunut kirjoitti:
Olen itse joskus eräällä työpaikalla suorastaan loukkaantunut kun joku on selkeästi vältellyt seuraani ruokatauolla, vaikka isommassa porukassa istuimme aina kaikki yhdessä. Isossa porukassa olen hiljaa ja kuuntelen, mutta minäkin olen kahden kesken tai kolmen kesken ihan "normaali" ja pystyn juttelemaan. Kerankin tauolla istuin yksin pöydässä ja eräs työkaveri pälyili epätoivoisesti ympärilleen, että eikö tosiaan muita ole paikalla ja vastentanhtoisesti istui seuraani ja vaikutti jotenkin kiusaantuneelta. Myös kerran kun mentiin yhdessä ruokalaan ja menin ensimmäisenä pöytään, niin samainen tyyppi sanoi työkaverille, että "istutaanko me tähän" ja menivät toiseen pöytään. Ilmeisesti sitten vain kuvittelin kuuluvani samaan työporukkaan.
"Kerankin tauolla istuin yksin pöydässä ja eräs työkaveri pälyili epätoivoisesti ympärilleen, että eikö tosiaan muita ole paikalla ja vastentanhtoisesti istui seuraani ja vaikutti jotenkin kiusaantuneelta."
Kyllä mä sanoisin, että tässä tapauksessa se ongelma oli ihan täysin siinä toisessa osapuolessa, eikä sinussa... :)
- e45ytgjre
minun suustani tuo sinun "tarinasi"!
minulle eräs opiskelijakaveri avautui minulle humalassa hiljaisuudestani ja suorastaan syytteli minua siitä, kun olen hänen mielestään "liian hiljainen ja syrjäänvetäytyvä" - minkäs minä itselleni voin, jos olen aina ollut tällainen. ei minulla ole tarvetta hölötellä joutavia, mutta sanon kyllä jos on oikeasti asiaa.- Niinpäniin...
Samoja kokemuksia...
Toisaalta ärsyttää se, että koska hiljaisena en saa suunvuoroa pitkään aikaan keskusteluissa, niin odotetaan, että sitten kun avaan suuni, sieltä tulee jotakin todella viisasta ja "syvällistä", ja koska tunnistan, että tätä minulta odotetaan, niin en saa sitten ikinä sanotuksi yhtikäsmitään, koska kynnys sanoa mitään vaan kasvaa ja kasvaa...
Ja tuosta hiljaiseksi kuittailusta itse menen ehkä vielä enemmän lukkoon...Joskus toivoisin niin, että minut otettaisi vähän edes huomioon, ja koska olen hiljainen ja ujokin, voisi vastapuoli aloittaa ja kysyä minulta jotakin, tuntuu että kahdenkeskinen keskustelunaloitus on aina sen hiljaisen aloitettava, tavallaan paljastettava jotain itsestään... - hissukka-72
Niinpäniin... kirjoitti:
Samoja kokemuksia...
Toisaalta ärsyttää se, että koska hiljaisena en saa suunvuoroa pitkään aikaan keskusteluissa, niin odotetaan, että sitten kun avaan suuni, sieltä tulee jotakin todella viisasta ja "syvällistä", ja koska tunnistan, että tätä minulta odotetaan, niin en saa sitten ikinä sanotuksi yhtikäsmitään, koska kynnys sanoa mitään vaan kasvaa ja kasvaa...
Ja tuosta hiljaiseksi kuittailusta itse menen ehkä vielä enemmän lukkoon...Joskus toivoisin niin, että minut otettaisi vähän edes huomioon, ja koska olen hiljainen ja ujokin, voisi vastapuoli aloittaa ja kysyä minulta jotakin, tuntuu että kahdenkeskinen keskustelunaloitus on aina sen hiljaisen aloitettava, tavallaan paljastettava jotain itsestään...Eksyin tälle palstalle kesken töiden. Juuri oli ruokatauko ja kaikki muut änkesivät yhden pöydän ääreen, minä jäin yksin toiseen pöytään. Asia ei sinänsä ole uusi, kun yksinkertaisesti on niin että toisessa pöydässä olevat ovat istuneet siinä pöydässä "aina" ja minä uutena viereisessä. Nyt vain oli niin, että meille on tullut yksi uusi henkilö töihin ja hänkin istuu tuossa toisten pöydässä, otti tuolin ja istui selkä minuun päin. Siinä vaiheessa mietin, etten puhu kellekkään mitään koko ruokatauolla, tosi törkeetä!!
Syvennyin päivän lehteen, söin ja lähdin. Kovin hiljainen en enää ole (kuten nuorena), kommentoin usein juttuja kahvi- ja ruokatauolla ja uskallan sanoa asiani. Mutta mikä siinä on, että jos on vara valita, työkaverini mieluummin istuvat kuin "sillit suolassa" viereisessä pöydässä kuin minun kanssani väljemmin?? En koe olevani inhottava, olen ystävällinen ja tavallinen. Mulla on lapsia ja juttelen niistä kuten muutkin puhuvat lapsistaan. Mistä mun pitäs puhua, että musta kiinnostuttaisiin? Koetaanko hiljaa oleminen niin, ettei hiljaista ihmistä kiinnosta mitä muut puhuvat tai ettei hän ole kiinnostunut muista ihmisistä?
Mutta sama on tiettyjen tuttavien/sukulaisten kanssa. Ne jotka pölöttävät, niillä on seuraa. Jos minä en puhu, ei mullekkaan puhuta. Itse asiassa, multa joskus katoaa kaikki mielestä, kun pitäs puhua jostain tiettyjen ihmisten kanssa, mitä teit jouluna tms.. En sitten osaakkaan sanoa muuta kuin että eipä ihmeellistä, kotona oltiin. Vaikka oltas tehty jotain kiinnostavaa, en välttämättä muista sitä siinä hetkessä. Onko muilla käynyt näin ja mistä hiiskatista tuo johtuu? Mieheni sisko tuo aina hyvin kärkkäästi esille mitä on millonkin tehnyt ja missä käynyt ja erityisesti mitä ostanut. Kait sitä leuhkimista kuunnellessa unohtuu omat vaatimattomat tekemiset! - Piti vain sanoa
hissukka-72 kirjoitti:
Eksyin tälle palstalle kesken töiden. Juuri oli ruokatauko ja kaikki muut änkesivät yhden pöydän ääreen, minä jäin yksin toiseen pöytään. Asia ei sinänsä ole uusi, kun yksinkertaisesti on niin että toisessa pöydässä olevat ovat istuneet siinä pöydässä "aina" ja minä uutena viereisessä. Nyt vain oli niin, että meille on tullut yksi uusi henkilö töihin ja hänkin istuu tuossa toisten pöydässä, otti tuolin ja istui selkä minuun päin. Siinä vaiheessa mietin, etten puhu kellekkään mitään koko ruokatauolla, tosi törkeetä!!
Syvennyin päivän lehteen, söin ja lähdin. Kovin hiljainen en enää ole (kuten nuorena), kommentoin usein juttuja kahvi- ja ruokatauolla ja uskallan sanoa asiani. Mutta mikä siinä on, että jos on vara valita, työkaverini mieluummin istuvat kuin "sillit suolassa" viereisessä pöydässä kuin minun kanssani väljemmin?? En koe olevani inhottava, olen ystävällinen ja tavallinen. Mulla on lapsia ja juttelen niistä kuten muutkin puhuvat lapsistaan. Mistä mun pitäs puhua, että musta kiinnostuttaisiin? Koetaanko hiljaa oleminen niin, ettei hiljaista ihmistä kiinnosta mitä muut puhuvat tai ettei hän ole kiinnostunut muista ihmisistä?
Mutta sama on tiettyjen tuttavien/sukulaisten kanssa. Ne jotka pölöttävät, niillä on seuraa. Jos minä en puhu, ei mullekkaan puhuta. Itse asiassa, multa joskus katoaa kaikki mielestä, kun pitäs puhua jostain tiettyjen ihmisten kanssa, mitä teit jouluna tms.. En sitten osaakkaan sanoa muuta kuin että eipä ihmeellistä, kotona oltiin. Vaikka oltas tehty jotain kiinnostavaa, en välttämättä muista sitä siinä hetkessä. Onko muilla käynyt näin ja mistä hiiskatista tuo johtuu? Mieheni sisko tuo aina hyvin kärkkäästi esille mitä on millonkin tehnyt ja missä käynyt ja erityisesti mitä ostanut. Kait sitä leuhkimista kuunnellessa unohtuu omat vaatimattomat tekemiset!On kyllä törkeetä porukkaa sielä työpaikallasi :(
- tiinaliinaharja
hissukka-72 kirjoitti:
Eksyin tälle palstalle kesken töiden. Juuri oli ruokatauko ja kaikki muut änkesivät yhden pöydän ääreen, minä jäin yksin toiseen pöytään. Asia ei sinänsä ole uusi, kun yksinkertaisesti on niin että toisessa pöydässä olevat ovat istuneet siinä pöydässä "aina" ja minä uutena viereisessä. Nyt vain oli niin, että meille on tullut yksi uusi henkilö töihin ja hänkin istuu tuossa toisten pöydässä, otti tuolin ja istui selkä minuun päin. Siinä vaiheessa mietin, etten puhu kellekkään mitään koko ruokatauolla, tosi törkeetä!!
Syvennyin päivän lehteen, söin ja lähdin. Kovin hiljainen en enää ole (kuten nuorena), kommentoin usein juttuja kahvi- ja ruokatauolla ja uskallan sanoa asiani. Mutta mikä siinä on, että jos on vara valita, työkaverini mieluummin istuvat kuin "sillit suolassa" viereisessä pöydässä kuin minun kanssani väljemmin?? En koe olevani inhottava, olen ystävällinen ja tavallinen. Mulla on lapsia ja juttelen niistä kuten muutkin puhuvat lapsistaan. Mistä mun pitäs puhua, että musta kiinnostuttaisiin? Koetaanko hiljaa oleminen niin, ettei hiljaista ihmistä kiinnosta mitä muut puhuvat tai ettei hän ole kiinnostunut muista ihmisistä?
Mutta sama on tiettyjen tuttavien/sukulaisten kanssa. Ne jotka pölöttävät, niillä on seuraa. Jos minä en puhu, ei mullekkaan puhuta. Itse asiassa, multa joskus katoaa kaikki mielestä, kun pitäs puhua jostain tiettyjen ihmisten kanssa, mitä teit jouluna tms.. En sitten osaakkaan sanoa muuta kuin että eipä ihmeellistä, kotona oltiin. Vaikka oltas tehty jotain kiinnostavaa, en välttämättä muista sitä siinä hetkessä. Onko muilla käynyt näin ja mistä hiiskatista tuo johtuu? Mieheni sisko tuo aina hyvin kärkkäästi esille mitä on millonkin tehnyt ja missä käynyt ja erityisesti mitä ostanut. Kait sitä leuhkimista kuunnellessa unohtuu omat vaatimattomat tekemiset!Mulle on kans tuttua työpaikalta tuo eri pöydissä istuminen, jos on sama pöytä niin sit eri nurkassa istuminen, olen joskus koittanut sanoa jotain mut vastaukset on niin ykstavusia ettei siitä keskustelusta tuu mitään. Olen myös huomannut sen ettei ihmiset kuuntele mitä sanon, en tiedä missä vika koska puhun ihan samoista asioista kuin hekin. En ole enää viime vuosina edes odottanut muuta koska siten ei ainakaan pety. Koulussa olen kans välillä ollut niin sielläkin on sama meininki. Joskus on löytynyt joku juttukaveri mut sit huomaa et jää heti kakkoseksi kun tulee muita.
Meil on myös sellasia tuttuja jotka selvästi tulee meille kylään tapaan mun sosiaalista miestä. Yksi naapurikin joskus kysyy multa jotain asiaa ja sit rupeen selittään niin tää ei edes kuuntele vastauksia, vaan alkaa puhua muiden kanssa ihan eri asioista...eikä tää ole vaan yhden kerran tapahtunutta. Nykyään vastaan lyhyesti, että se jaksaa kuunnella, ehkä.
En mäkään jaksa oikeen enää panostaa jutteluun ja sit jos jotain sanon niin sanon vaan silleen että kivasti menee tai eipä ihmeitä....koska ei niitä kuulijoita kuitenkaan kiinnosta jos selitän mitä oon tehnyt. - olet normaali
hissukka-72 kirjoitti:
Eksyin tälle palstalle kesken töiden. Juuri oli ruokatauko ja kaikki muut änkesivät yhden pöydän ääreen, minä jäin yksin toiseen pöytään. Asia ei sinänsä ole uusi, kun yksinkertaisesti on niin että toisessa pöydässä olevat ovat istuneet siinä pöydässä "aina" ja minä uutena viereisessä. Nyt vain oli niin, että meille on tullut yksi uusi henkilö töihin ja hänkin istuu tuossa toisten pöydässä, otti tuolin ja istui selkä minuun päin. Siinä vaiheessa mietin, etten puhu kellekkään mitään koko ruokatauolla, tosi törkeetä!!
Syvennyin päivän lehteen, söin ja lähdin. Kovin hiljainen en enää ole (kuten nuorena), kommentoin usein juttuja kahvi- ja ruokatauolla ja uskallan sanoa asiani. Mutta mikä siinä on, että jos on vara valita, työkaverini mieluummin istuvat kuin "sillit suolassa" viereisessä pöydässä kuin minun kanssani väljemmin?? En koe olevani inhottava, olen ystävällinen ja tavallinen. Mulla on lapsia ja juttelen niistä kuten muutkin puhuvat lapsistaan. Mistä mun pitäs puhua, että musta kiinnostuttaisiin? Koetaanko hiljaa oleminen niin, ettei hiljaista ihmistä kiinnosta mitä muut puhuvat tai ettei hän ole kiinnostunut muista ihmisistä?
Mutta sama on tiettyjen tuttavien/sukulaisten kanssa. Ne jotka pölöttävät, niillä on seuraa. Jos minä en puhu, ei mullekkaan puhuta. Itse asiassa, multa joskus katoaa kaikki mielestä, kun pitäs puhua jostain tiettyjen ihmisten kanssa, mitä teit jouluna tms.. En sitten osaakkaan sanoa muuta kuin että eipä ihmeellistä, kotona oltiin. Vaikka oltas tehty jotain kiinnostavaa, en välttämättä muista sitä siinä hetkessä. Onko muilla käynyt näin ja mistä hiiskatista tuo johtuu? Mieheni sisko tuo aina hyvin kärkkäästi esille mitä on millonkin tehnyt ja missä käynyt ja erityisesti mitä ostanut. Kait sitä leuhkimista kuunnellessa unohtuu omat vaatimattomat tekemiset!Mulle käy tuota samaa, että pää tyhjenee, kun joku kerrankin kysyy jotakin. Olen unohtanut muiden muassa koirani nimen ja mitä sain joululahjaksi. Sellaisesta hämmentyy kyllä itse niin paljon, että saattaa vältellä keskusteluja hetken sen jälkeen.
Jos istun ensimmäisenä tyhjään pöytään, jään takuulla ainoaksi pöydässä istujaksi. On vain tungettava muiden seuraan, vaikka tietää ettei ole tervetullut eikä ole asiaakaan. Se on ihan kamalaa, mutta sitähän ne hölöttäjätkin tekevät mistään välittämättä - ja ovat pidettyjä. - Turhaapuhetta
hissukka-72 kirjoitti:
Eksyin tälle palstalle kesken töiden. Juuri oli ruokatauko ja kaikki muut änkesivät yhden pöydän ääreen, minä jäin yksin toiseen pöytään. Asia ei sinänsä ole uusi, kun yksinkertaisesti on niin että toisessa pöydässä olevat ovat istuneet siinä pöydässä "aina" ja minä uutena viereisessä. Nyt vain oli niin, että meille on tullut yksi uusi henkilö töihin ja hänkin istuu tuossa toisten pöydässä, otti tuolin ja istui selkä minuun päin. Siinä vaiheessa mietin, etten puhu kellekkään mitään koko ruokatauolla, tosi törkeetä!!
Syvennyin päivän lehteen, söin ja lähdin. Kovin hiljainen en enää ole (kuten nuorena), kommentoin usein juttuja kahvi- ja ruokatauolla ja uskallan sanoa asiani. Mutta mikä siinä on, että jos on vara valita, työkaverini mieluummin istuvat kuin "sillit suolassa" viereisessä pöydässä kuin minun kanssani väljemmin?? En koe olevani inhottava, olen ystävällinen ja tavallinen. Mulla on lapsia ja juttelen niistä kuten muutkin puhuvat lapsistaan. Mistä mun pitäs puhua, että musta kiinnostuttaisiin? Koetaanko hiljaa oleminen niin, ettei hiljaista ihmistä kiinnosta mitä muut puhuvat tai ettei hän ole kiinnostunut muista ihmisistä?
Mutta sama on tiettyjen tuttavien/sukulaisten kanssa. Ne jotka pölöttävät, niillä on seuraa. Jos minä en puhu, ei mullekkaan puhuta. Itse asiassa, multa joskus katoaa kaikki mielestä, kun pitäs puhua jostain tiettyjen ihmisten kanssa, mitä teit jouluna tms.. En sitten osaakkaan sanoa muuta kuin että eipä ihmeellistä, kotona oltiin. Vaikka oltas tehty jotain kiinnostavaa, en välttämättä muista sitä siinä hetkessä. Onko muilla käynyt näin ja mistä hiiskatista tuo johtuu? Mieheni sisko tuo aina hyvin kärkkäästi esille mitä on millonkin tehnyt ja missä käynyt ja erityisesti mitä ostanut. Kait sitä leuhkimista kuunnellessa unohtuu omat vaatimattomat tekemiset!Hissukka-72! Hienoa tekst, hyvin kuvattu. Itse tunistanhan samat asiat. Olen sosiaalinen mutten seurallinen. En väillä ymmärrä mistä minun pitäisi puhua, en jaksa tuhlata sanoja turhaan höpöttelyyn. Siksi varmasti ajoittain tunnen itseni yksinäiseksi. Se on ominaisuus minulle. Työssä olen vastuullisessa esimiesasemassa , työstä puhun, mutta isossa ryhmässä en omista asioistani tai muusta hömpästä puhele. Kahden kolmenhengen ryhmissä olen hyvää seuraa ja voin olla oma itseni. Jos tsemppaan, voin olla hyvinkin seurallinen ja vaikka olla illan emäntä. Mutta olen aivan poikki sen jälkeen. Tarvitsen paljon yksinoloa. Kenties tulen olemaan aina yksin. Jollen olisi tässä työssä, en olisi kehittynyt näinkään seurallisiksi. Tykkään kuunnella kun ihmiset puhuvat , voi kun se ymmärrettäisiin vahvuudeksi. Tsemppiä meille, arvostetaan omaa erityislaatuisuutta.
- Kaikki helppoa
Minä pidän kyllä hiljaisista enemmän kuin niistä joiden pitää koko ajan tuoda itseään esille. Monille tosi ujoille (lukemattomille) käy niin, että he eivät ikinä mene haluamaansa koulutukseen eivätkä pärjää koulussa ujoutensa takia ja hankkivat jonkun työn missä ei tarvitse olla esillä, mutta mikä ei mitenkään vastaa heidän taitojaan.
- retertertert
En minäkään varmaan ikinä tee sitä mitä osaisin, koska siinä on osioita jotka vaativat sosiaalisuutta.
- mölymaha
Moi näkymätön Elina
-Paljon äänessä oleva valehtelee enemmän kuin hiljainen- -R.R-
-Hiljaisuus on ihmiselle ystävä,yksinäisyys vihollinen- -R.R-
- Joka huutaa rakastavansa kaikkia,kuiskaa rakastavansa vain itseään- -R.R- - APeeee
Minua pännii että jos on hiljainen, välttelee katsekontakteja yms. niin toiset näkee sen automaattisesti YLIMIELISYYTENÄ eikä tule mieleenkään että vois olla vaan UJO. Ja sekös vielä lisää vaikeuttaa kun muillakaan ei ole kiinnostusta tehdä sosiaalista kontaktia mihinkään "ylimieliseen pissapäähän".
- hmmmmmmmmmmmmmm
Meinaatko että ite oot hiljainen ja välttelet katsekontakteja ja muut pitää sitä ylimielisyytenä vai ko itse ajattelet että hiljainen ihminen välttelee katseita ylimielisesti . :D Jos ollaan ujoja, sillon ei yleensä uskalleta katsoa toisia silmiin suoraan eli se ei meinaa että hiljainen ihminen on ylimielinen? Sen huomaa ihmisen reagoinnista kun välttää katseita että onko ylimielistä vaiko vaan arkuutta. Itserakkaat paskathan tässä kattoo ylimielisesti :D Ite en kato ylimielisesti mutta en myöskään oo ujo ja välttele ihmisten katseita:D mut oon huomannu useita näitä arkoja ja ujoja ihmisiä että vaikka kattoisinkin monia lempeesti useimmat silti kääntää katseensa pois heti ja painaa pään alas. Vaikuttaako se sun mielestä ylimielisyydeltä?
- APeeee
hmmmmmmmmmmmmmm kirjoitti:
Meinaatko että ite oot hiljainen ja välttelet katsekontakteja ja muut pitää sitä ylimielisyytenä vai ko itse ajattelet että hiljainen ihminen välttelee katseita ylimielisesti . :D Jos ollaan ujoja, sillon ei yleensä uskalleta katsoa toisia silmiin suoraan eli se ei meinaa että hiljainen ihminen on ylimielinen? Sen huomaa ihmisen reagoinnista kun välttää katseita että onko ylimielistä vaiko vaan arkuutta. Itserakkaat paskathan tässä kattoo ylimielisesti :D Ite en kato ylimielisesti mutta en myöskään oo ujo ja välttele ihmisten katseita:D mut oon huomannu useita näitä arkoja ja ujoja ihmisiä että vaikka kattoisinkin monia lempeesti useimmat silti kääntää katseensa pois heti ja painaa pään alas. Vaikuttaako se sun mielestä ylimielisyydeltä?
No öööö, miks muuten inhoaisin jos asia ei olis juuri niin että itse olen ujo ja muut pitää ylpeenä tai ylimielisenä? Eiköhän se ihan eläimistäkin tuttu alistumisreaktio ole se pään alaspainaminen, joten aika kaukana ylimielisyydestä sellanen. Ja mistä sellasen "lempeen katseen" sitten erottaa normikyyläämisestä... Silmä ku silmä.
- Okminee
Touchee oon saanu paljon kommenttia läheisimmältä kaveriltani että muut ei niin läheiset mutta kummiskin kaverit ovat haukkuneet usein että "on se kyllä niin ylimielinen itteänsä täynnä". Olen ujo aika hiljainen ja en uskalla aina katsoa kokoajan silmiin kun puhun. Plus tapahtumista (baaririehumiskutsuista) olen kieltäytynyt en siksi että olisin jotenkin muka ylimielinen . On kul ihmiset sokeita!
- tuntuu kun
jotkut sanoo hiljaiselle; "siinä ne tärkeimmät" ( kun ujo on ollut koko ajan hiljaa..)
tai ole nyt vähän aikaa hiljaa tai kiitos seurasta tmv.
se on heikkoutta, kun tällaiset ihmiset eivät keksi muuta sanottavaa, kuin nolata hiljaisen ja ujon ihmisen.- Joukossa yksinäinen
Olen aina ollut ujo mutta minulla on kuitenkin aina ollut hyviä kavereita ja aina aikaisemmin minut on otettu tosi kivasti mukaan kaikkeen. Kavereitten kanssa en ujostele ja heidän kanssaan olen kova puhumaan. Outoa kyllä osaan yleensä keskustella täysin vieraitten ihmisten kanssa melko hyvin mutta puolituttujen kanssa jutustelu sujuu huonosti tai ei ollenkaan. Nyt 40 opiskelen uutta ammattia ja opiskelukaverit kahta lukuunottamatta käyttäytyvät kuin minua ei olisi. Kun juttelen jonkun kanssa minulle vastataan mutta heti kun joku muu tulee paikalle minulle käännetään selkä. Minua ei kutsuta mukaan mihinkään, jos itse ehdotan jotain sitä tyrmätään aina. Myöhemmin joku voi ehdottaa samaa ja silloin se on "joo, tosi kivaa". Kukaan ei huomaa miten yksinäinen olen, tai sitten siitä ei vaan välitetä. Miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä näin? Pari tyyppiä pitäisi jo aikaisemman koulutuksensa takia ymmärtää paremmin mutta ei. Ala jota opiskelen on myös sellainen että sitä olisi voinut kuvitella että kaikki olisi tosi mukavia. Yleensä mitä paremmin olen oppinut tuntemaan jotakuta sitä paremmin olen pitänyt siitä henkilöstä mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen. Minun täytyy myös todella varoa mitä sanon etten suorastaan suututa muita, muut saa kyllä sanoa ihan mitä vaan ja tosi ilkeesti. En ole ennen kohdannut tällaista ja olen aivan ymmälläni siitä. Luokassa ei ole minkäänlaista yhteishenkeä vaan on pieniä ryhmiä jotka hädin tuskin sietävät toisiaan mutta olen ainoa jota suorastaan suljetaan pois kokonaan. Vaikka olen ujo ja aika hiljainen en voi ymmärtää miten minulle on käynyt näin. Miksi minusta ei pidetä?
- kyllästynyt_
Joukossa yksinäinen kirjoitti:
Olen aina ollut ujo mutta minulla on kuitenkin aina ollut hyviä kavereita ja aina aikaisemmin minut on otettu tosi kivasti mukaan kaikkeen. Kavereitten kanssa en ujostele ja heidän kanssaan olen kova puhumaan. Outoa kyllä osaan yleensä keskustella täysin vieraitten ihmisten kanssa melko hyvin mutta puolituttujen kanssa jutustelu sujuu huonosti tai ei ollenkaan. Nyt 40 opiskelen uutta ammattia ja opiskelukaverit kahta lukuunottamatta käyttäytyvät kuin minua ei olisi. Kun juttelen jonkun kanssa minulle vastataan mutta heti kun joku muu tulee paikalle minulle käännetään selkä. Minua ei kutsuta mukaan mihinkään, jos itse ehdotan jotain sitä tyrmätään aina. Myöhemmin joku voi ehdottaa samaa ja silloin se on "joo, tosi kivaa". Kukaan ei huomaa miten yksinäinen olen, tai sitten siitä ei vaan välitetä. Miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä näin? Pari tyyppiä pitäisi jo aikaisemman koulutuksensa takia ymmärtää paremmin mutta ei. Ala jota opiskelen on myös sellainen että sitä olisi voinut kuvitella että kaikki olisi tosi mukavia. Yleensä mitä paremmin olen oppinut tuntemaan jotakuta sitä paremmin olen pitänyt siitä henkilöstä mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen. Minun täytyy myös todella varoa mitä sanon etten suorastaan suututa muita, muut saa kyllä sanoa ihan mitä vaan ja tosi ilkeesti. En ole ennen kohdannut tällaista ja olen aivan ymmälläni siitä. Luokassa ei ole minkäänlaista yhteishenkeä vaan on pieniä ryhmiä jotka hädin tuskin sietävät toisiaan mutta olen ainoa jota suorastaan suljetaan pois kokonaan. Vaikka olen ujo ja aika hiljainen en voi ymmärtää miten minulle on käynyt näin. Miksi minusta ei pidetä?
Opiskelet varmaan sairaanhoitajaksi/lähihoitajaksi, oikea juoruakkojen ja selkäänpuukottajien paratiisiala! Itse tiedän tasan tarkkaan tunteen, kun minulle kyllä koitetaan jutella jos jotain puhun, mutta välittömästi jos joku muu tulee seuraan niin toisen ilme kirkastuu ja selkä kääntyy. Missään en ole tällaisena kelvannut, vaikka olen ystävällinen, koitan hymyillä ja juttelen jos minulle puhutaan, mutta ei kun ei.
- V*ttuuntunut
En puhu vieraille ihmisille tai ihmisille, joista en pidä, koska ei kiinnosta. Muutenkaan en ole p***** jauhavaa tyyppiä. Näiden ihmisten jakeluun vain ei tunnu menevän se että en ole ujo, en vain satu pitämään heistä. Jos ei ole mitään kaunista sanottavaa, miksi pitäisi sanoa mitään? Ehkä seuraavalla kerralla kun joku tulee sönköttämään mulle jotain ja ihmettelee olenko ujo, kun en puhu paljoa, taidan sanoa suoraan, että haista paska.
Ystävieni, perheeni ja poikaystävni kanssa olen todella puhelias, sosiaalinen ja iloinen tyyppi. Olen myös yleensä se porukan rohkein, jos pitää mennä kysmään jokin asia tms. En siis todellakaan ole ujo, en vain satu pitämään niistä ihmisistä, jotka luulevat, että olen. ;)
Sano joskus, että ei kuule kiinnosta. Ärsyttää "puheliaat" ihmiset, jotka luulevat olevansa maailman napa eikä heille vahingossakaan tule mieleen, että ehkä he eivät ole mukavaa seuraa.- hiljaahiljaaa
Itse pidän hiljaisista ihmisistä, olen itsekin sellainen. Hyvien lapsuudenystävien kanssa saatan kyllä puhua ihan liikaakin ja liian nopeasti, mutta vähänkin vieraammassa seurassa ihan yksinkertaisesti TYKKÄÄN OLLA HILJAA. Jos en edes kunnolla tunne ihmistä, en tunne minkäänlaista tarvetta höpöttää hänelle joutavia. Eri asia on jos löytyy joku kiehtova keskustelun aihe. Eli: hiljaisuus on hyvästä, ja riippuu usein paljolti siitä mistä "pitäisi" keskustella. Muut Hiljaiset ihmiset, olette just Kiinnostavia ja Hyviä just sellasina kuin ootte!
- tylsä tyyppi???!
hiljaahiljaaa kirjoitti:
Itse pidän hiljaisista ihmisistä, olen itsekin sellainen. Hyvien lapsuudenystävien kanssa saatan kyllä puhua ihan liikaakin ja liian nopeasti, mutta vähänkin vieraammassa seurassa ihan yksinkertaisesti TYKKÄÄN OLLA HILJAA. Jos en edes kunnolla tunne ihmistä, en tunne minkäänlaista tarvetta höpöttää hänelle joutavia. Eri asia on jos löytyy joku kiehtova keskustelun aihe. Eli: hiljaisuus on hyvästä, ja riippuu usein paljolti siitä mistä "pitäisi" keskustella. Muut Hiljaiset ihmiset, olette just Kiinnostavia ja Hyviä just sellasina kuin ootte!
ylläyinpä! luulin että olen ainoa, mutta täältä löytyykin ihan samanlaisia kokemuksia. Just tuo, että niin kauan voi jutella mun kanssa, että joku toinen tulee siihen, ja ilme kirkastuu ja selkä käännetään. Mietitytttää että onko sitä tosiaaan niiiiin tylsä ja epäkiinnostava ihminen??! =( masentavaa!
Ja porukassa ketään ei kiinnosta mitä MINULLA on sanottavaa, kaikkiin MUIHIN kyllllä kiinnitetään heti huomio, vaikka ne puhuis vähän hiljasemmallakin äänellä! Pitää huuuutaa melkein, että saa suunvuoron! Minulla taas on niin, että tutussa kaveriporukassa on helpompaa, kuin puolitutun kanssa kahden kesken, koska porukassa aina riittää puhuttavaa, mutta kahdestaan on vaikea keksiä puheen aiheita ja sitten tulee vaivautunut olo!! Tätä ongelmaa ei tietenkään parhaiden kavereiden kanssa ole, bestiksen kanssa ei onneksi pienestä hiljasesta hetkestä vaivaudu. se kai tarkottaakin sitä, että on oikee kaveri? (: Kyllä kavereitten hankkiminenkin on niin hankalaa ujolla.. ;( pelottaa mennä uuteen kouluun syksyllä, jos jää yksin... - IndiaN2
tylsä tyyppi???! kirjoitti:
ylläyinpä! luulin että olen ainoa, mutta täältä löytyykin ihan samanlaisia kokemuksia. Just tuo, että niin kauan voi jutella mun kanssa, että joku toinen tulee siihen, ja ilme kirkastuu ja selkä käännetään. Mietitytttää että onko sitä tosiaaan niiiiin tylsä ja epäkiinnostava ihminen??! =( masentavaa!
Ja porukassa ketään ei kiinnosta mitä MINULLA on sanottavaa, kaikkiin MUIHIN kyllllä kiinnitetään heti huomio, vaikka ne puhuis vähän hiljasemmallakin äänellä! Pitää huuuutaa melkein, että saa suunvuoron! Minulla taas on niin, että tutussa kaveriporukassa on helpompaa, kuin puolitutun kanssa kahden kesken, koska porukassa aina riittää puhuttavaa, mutta kahdestaan on vaikea keksiä puheen aiheita ja sitten tulee vaivautunut olo!! Tätä ongelmaa ei tietenkään parhaiden kavereiden kanssa ole, bestiksen kanssa ei onneksi pienestä hiljasesta hetkestä vaivaudu. se kai tarkottaakin sitä, että on oikee kaveri? (: Kyllä kavereitten hankkiminenkin on niin hankalaa ujolla.. ;( pelottaa mennä uuteen kouluun syksyllä, jos jää yksin...Eksyin tänne teidän keskusteluunne ja täällähän on vielä tuoreitakin vastauksia. :) Olen itse kanssa ollut oikeastaan koko ikäni aika ujo ja hiljainen. Ujous on ehkä karissut vähän vanhenemisen myötä (pienempänä en uskaltanut katsoa edes ihmisiä kamalasti silmiin jos piti keskustella jossain) mutta nykyään se onnistuu. Oon nyt siis 18.
Hiljainen kyllä olen vähän vieraammassa porukassa ja esim. aina koulussakin olen ollut. Aloitin juuri sellaisen työharjoittelun (siihen liittyy näytelmäjuttuja) ja siellä tunnen oloni vähän ulkopuoliseksi. Aloitin sen vähän myöhemmin kuin muut. Kaikki muut ovat koko ajan äänessä ja kun tauoilla istutaan isossa porukassa, niin yleensä vaan yritän vähän naureskella mukana ja en pahemmin osallistu keskusteluun. ''Ja porukassa ketään ei kiinnosta mitä MINULLA on sanottavaa, kaikkiin MUIHIN kyllllä kiinnitetään heti huomio, vaikka ne puhuis vähän hiljasemmallakin äänellä!''
- minähän en muutu!
Minäkin olen juuri samanlainen, todella hilainen ja joksus ujokin. Ennen minäkin jaksoin kantaa huolta tuosta asiasta ja mietin, että pidetäänkö minusta vaikka olen hiljainen...mutta eräänä päivänä sitten päätin,että PASKAT; minä olen mitä olen, jos ei se muille kelpaa niin olkoon kelpaamatta. Olen siis edelleen hiljainen, mutta paskat nakkaan siitä mitä muut siitä ajattelevat.
- jnnn1
Jep. Tiedän hyvinkin miltä susta tuntuu. Ite oon kans aina ollut ujo ja hiljanen. Olen kuitenkin päässyt siitä edes vähän eteenpäin, etten ole niin ujo kuin joskus lapsena olen ollut. OIen nyt 22-vuotias. Töissäkin kahvitauoilla istun yleensä vain pöydässä ja kuuntelen muita ja olen hiljaa vain. Toiset puhuu vaan kokoajan ja eipä siihen väliin saa sitten mitään sanottua ja yleensä sitä ei ees keksi mitään sanottavaa. Oon kans huomannut, et pienemmässä porukassa sitä tulee juteltua enemmän kuin siinä isossa.
Usein olen juuri tuolla tauolla huomannut, että kun joku tyyppi kertoo jotain juttua niin se katsoo pöydässä olevia ihmisiä silmiin. Ensin se katsoo sun vasemmalla puolella istuvaa, sit se hyppää sut väliin ja taas katsoo sitä joka istuu sun oikealla puolella jne. Tuollanen tuntuu pahalta, vaikka se onkin noin pieni juttu. Mut siitä tulee heti semmonen ulkopuolinen olo, sen takia ei voi kattoo silmiin, kun en kuitenkaan osaa siihen mitään sitten kommentoida..:S En tiedä, ootteko muut huomioineet samaa asiaa?
Mitä vanhemmaksi olen tullut, niin jotenkin olen tullut enemmän sinut näiden kahden luonteenpiirteeni kanssa. Ennen häpesin niitä enemmän ja ne on rajottanu mun elämää tosi paljon. Pikkuhiljaa oon päässy eteenpäin, askel askeleelta. Matka on vielä pitkä, mutta kuitenkin. :) Eniten toivoisin, että voisin muuttaa sen, etten ajattelis niin paljon mitä muut musta ajattelee.
- jokuhiljanen
Mulle on esitetty tuo kysymys kerran jopa kesken naimisen. Siis oikeasti, ei ollut vitsi. Nukkuessa ei oo sentään kukaan tullut kyselemään.
- cehha
Ärsyttävää, tekisi niin mieli olla ihmisten keskellä ja höpöttää suunsa puhtaaksi kaikkien mukavien ihmisten kanssa ja saada kunnon antoisia keskusteluja ja väittelyitä aikaan, mutta jostain syystä minusta tunnutaan pitävän enemmän kun olen hiljaa ja se onkin helpompaa, joten siihen sitten useimmiten päädyn. Puhevarastoni kun ei ole kovin monipuolinen ja olen vähän liian mukautuvainen toisten ihmisten persooniin ja mielialoihin, enkä tuo omaa itseäni kunnolla esiin, että kukaan kiinnostuisi erityisesti minusta tai minun kanssani olosta. Olen vain persoonaton mukanaroikkuja ja turhan höpöttäjä. Osaisinpa kertoa hauskoja juttuja, mutta en vain osaa tuoda asioita esiin hauskalla tavalla. Tai pitkiä tarinoita, mutten osaa puhua kiinnostavasti ja innostavasti, vaan laiskasti, tylsästi ja sekavasti. Ehkä puhuminen ei vain ole minun juttuni ja parempi olla hiljaa, vaikka sitten saisikin hiljaisen ihmisen leiman. Harvoin nykyään saa edes puheenvuoroa, kun kaikki olettavat "ettei sillä kuitenkaan ole mitään sanottavaa".
- vgbggg
Itse en jaksa enää pahemmin edes yrittää. Olen samanlainen kuin edellinen postaaja. Kommentoin välillä jotain johonkin väliin, nykyään harvemmin kun ei vaan jaksa. Ihiset juttelevat kuitenkin esim. työporukassa toisilleen, eivät minulle. Kun jotain joskus kommentoi ei se välttämättä edes kiinnosta ketään. Joten parempi olla hiljaa vaan.
- HiljaisuUs645
Olen itsekin ollut hiljainen koko elämäni ajan. Minullakin on sama juttu että yhden kaverin kanssa uskallan jutella ihan hyvin mutta isossa ryhmässa olen aina hiljaa. On tullut paljon kommentteja että kiinnostaako sua mikään, sul on aina toi sama ilme, osaatko puhua. Joskus vain toivon että olisin yhtä puhelias kuin kaikki muutkin. Voimia kaikille hiljaisille !!!🙂🙃
- heke1988
Tsemppiä elämään myös muille hiljaisille ja ujoille! Älkää unohtako sitä, että ette ole ainoita ujoja ja hiljaisia maailmassa! Teillä on oikeus olla hiljaisia ja ujoja. Muistakaa myös, että myös monet julkisuuden ja suomalaiset urheilusankari olivat/ovat ujoja ja hiljaisia: Hannes Kolehmainen, Martti Suosalo, Lasse Vïren, Anssi Kela.
Meissä hiljaisissa ja ujoissa on myös tiettyjä vahvoja puolia, joita nämä ns. normaalit sosiaaliset ihmiset eivät välttämättä ymmärrä. Osaamme kuunnella ihmisiä ja olemme myös auttavaisia. Osoitamme ehkä tunteemme erillä lailla kuin sosiaaliset ihmiset, omalla tavallamme tietysti ( eivät ehkä näy päälle päin).
Ujous on temperamentti, jonka kanssa pitää vaan oppia elämään, päivä kerrallaan. Jos koet ujouden haittaavaksi osaksi elämääsi, niin käy vaikka puhumassa terapeutille asiasta. Minä olen pikku hiljaa alkanut hyväksymään ujouteni ja hiljaisuuteni itsessäni. Toki siihen täydelliseen hyväksymiseen on vielä matkaa, mutta sen saavuttaminen on sitten todellinen voitto. - maiju987
Itse olen myös hiljainen, mutta en kuitenkaan sanoisi että olen ujo. Se, että on rauhallinen ihminen ja omaa tietynlaista tilannetajua, ei tarkoita että olisi jotenkin huono ihminen. Tällä tilannetajulla tarkoitan tässä tapauksessa esimerkiksi sitä, että ymmärtää ettei toisten päälle ole sopivaa puhua, minkä takia usein on vaikea löytää paikkaa niille omille sanomisilleen. Valitettavaahan se on, että röyhkeät ja itsekkäät ihmiset pärjäävät nyky-yhteiskunnassa "paremmin" kuin sellaiset, jotka eivät välttämättä halua pitää niin suurta numeroa itsestään. Nämä ryhmätyöskentelytilanteethan ovat oiva esimerkki siitä, miten töykeydellä saa omat mielipiteensä ilmaistua. Joillekin se on niin helppoa vain yksinkertaisesti puhua päälle ja keskyttää, itse en sellaista harrasta. Tsemppiä sulle, toivon että vielä huomaat olevasi tärkeä ja ainutlaatuinen ihminen juuri sellaisena kuin olet!
- asfghjk
Itse olen ujo, mutta olen huomannut sen, että on helpompi puhua tuntemattomille ihmisille kuin puolitutuille. Ystävien kanssa puhuminen on erittäin helppoa, mutta esim. koulutovereille/sukulaisille se on vähän ankeata jutella. Useimmiten tuntuu siltä, että liian moni puhuu pahaa toisistaan ja ainoastaan tällaisten kanssa ihmiset haluavat jutella. Kun itse yrittää esim ryhmätöitä tuntuu, että se ei olekkaan ryhmätyötä vaan itsenäistä työtä. Ironista on myös se, että aikuiset osaavat olla yhtä lapsellisia kuin joku 11 vuotias. Vaikka toinen saattaa vaikuttaa ja "keskustella" aikuismaisesti, tämä voi olla aivan muuta kuin esittää. Myöskin tuntuu, että vain itseään ajattelevat ihmiset pärjäävät parhaiten tässä elämässä, kun taas toisia ajattelevat pettyvät yhä enemmän ja enemmän ihmisten itsekkyydestä. On mukavaa, että en ole ainoa ujo ihminen jolla on samanlaisia ongelmia.
Omasta mielestäni ujous ei ole pahasta vaan hyvästä. Ujous on kaunista, eikä se kuulu olla heikkous vaikka kuinka hankalalta tuntuu. Pitää maailmassa olla hiljaisia symppiksiäkin olemassa. - bulbasaurhihii
Tää on aika vanha keskustelu, mutta tekee mieli silti kommentoida tätä, koska eihän nämä mielipiteet tästä ole varmaankaan muuttuneet kummemmin :) Itse olen 20-vuotias naikkonen ja olen huomannut itsessäni paljonkin erilaisia piirteitä. Välillä minulla on ollut niin sanotusti ujoja kausia, kun en ole oikein uskaltanut tuoda omaa luonnettani esille. Olen silloin yrittänyt mukautua liikaa siihen muottiin, jonka olen omassa päässäni luonut siksi, koska olen luullut sen olevan hyväksyttävä tietyssä seurassa.
Ujous ja hiljaisuus on vähän eri asioita mielestäni: ujo ihminen oman käsitykseni mukaan on epävarma itsestään ja uskoo ettei hänellä ole oikein annettavaa muille ihmisille, minkä takia hän sulkeutuu omaan kuoreensa ja pyrkii säästämään itseään mahdollisilta torjumisilta. Silloin on turvallisempaa vain pysyä hiljaa. Itse olen miettinyt, millainen olen ollut nuorempana. Olen aina ollut todella puhelias ja temperamenttinen, sanonut aina suoraan jos olen jotakin mieltä jostakin asiasta ollut. Ihmettelin, mihin se huolettomuus ja itsevarmuus itseltäni katosi lukion aikana?
On minulla ollut tämän luonteeni takia kaikennäköistä riitaa kavereiden kanssa ja välillä minua ollaan jätetty yksin. Välillä esimerkiksi yläasteella olin suosittu ja tasapainoinen, yhtäkkiä minulle sitten käännetäänkin selkä ja jään yksin. Kyllä minua vieläkin yksinjääminen pelottaa jonkin verran, mutta yritän unohtaa sen ja keskittyä siihen, että valitsen ITSE oman seurani, enkä yritä miellyttää kaikkia ihmisiä.
Nyt vaan itsekin haluan sanoa teille ujoille/hiljaisille ihmisille sen, että valitkaa itse seuranne ja ei tarvitse kaikkia miellyttää! Elätte vain itseänne varten ja saatte olla itsekkäitä. Jos olette perusluonteeltanne aina olleet hiljaisia, niin sitten olette, siinä ei ole mitään vikaa. Jos joku ryhmä ihmisiä on äänekäs, niin se on ikävä asia että kyllä hiljaisemmat ihmiset jäävät silloin huomiotta. Jos tekee mieli sanoa jotakin johonkin väliin niin sitten vaan itsekkäästi varastatte sen puheenvuoron itsellenne, niin jopas kaikki ryhmän pälpättäjät ovatkin kiinnostuneina heti siitä hiljaisesta tyypistä :)
Ja kyllä ainakin itseni kohdalla olen huomannut, että muutun hiljaiseksi sellaisessa seurassa jossa ei yksinkertaisesti ole kiinnostavia puheenaiheita, tai jos ihmiset ryhmässä ovat vain sellaisia joiden kanssa en koe viihtyväni. En välttämättä jaksa olla yli-innokkaiden ja hypettävien seurassa, vaan pysyn silloin mielelläni hiljaa ja seuraan sivusta :D
Todennäköisin syy miksi mietitte tätä teidän hiljaisuuttanne on se, että luulette ettei se muka ole sopivaa tai että se on jotenkin heikkoa ja kertoisi epäsosiaalisuudesta. Eipä todellakaan ole. Itse nyt vasta olen päässyt raiteille siitä, että millainen oikeasti olen ja viihdyn kyllä eniten vähän hiljaisempien ihmisten kanssa, koska he eivät pälätä turhia eikä tarvitse esittää että pälättäjien jutut kiinnostaisivat. - hiirulaismainen
Itselleni hiljaisuus ja ujous olivat (punastelun ym ohella) varsinkin yläaste ja lukioaikana suuri ongelma. Nykyään olen saanut lisää itsetuntoa siitä, että olen ajatellut hiljaisuuden hyviä puolia! Hiljainen yleensä käyttää pälpätyksen sijaan aikansa ajattelemiseen, ja saattaa loistaa esim. kirjallisessa ilmaisussa. Keskittyminenkin on helpompaa, kun ei ole jatkuvaa tarvetta puhua. Minulla on useamman vuoden ollut poikaystävä, joka on itse aika sosiaalinen, eikä hänelle tuota ongelmia puhua muille tai muutenkaan, ja olenkin joskus miettinyt, häpeääkö hän esim. kavereidensa seurassa hiljaista tyttöystäväänsä. Yllätyin suuresti, kun hän kerran sanoi, että yksi syy miksi hän pitää minusta, on se että olen hiljainen ja rauhallinen, enkä ainanen pälpättäjä, niinkuin monet muut hänen tapailemansa tytöt ovat olleet. Jos esimerkiksi hänen kaverinsa huomauttavat että "Liisa" (nimi muutettu :D) ei ole taaskaan puhunut mitään, vastaan ystävällisesti että lupaan kyllä avata suuni, jos minulla on jotai asiaa. Olenkin huomannut,että kun hiirulainen avaa suunsa, silloin muita kiinnostaa tavallista enemän, mitä sanottavaa hänellä on, koska hän harkitsee mitä puhuu! Kaikkein ärsyttävintä on, jos kaverini ihmettelevät onko joku huonosti, kun olen niin hiljainen, vaikka he tietävät sen kuuluvan luonteeseeni?? Hyvänä puolena voisi mainita myös sen, että kuuntelutaitojani on kehuttu, niin ihmissuhteissa kuin myös työelämässä! Tällä hetkellä työskentelen henkilökohtaisena avustajana, ja avustettavani onkin kehunut minua siitä, että osaan kuunnella ohjeita ja annan hänen olla myös rauhassa, hiljaisuus voi olla myös luontevaa. Yleensä huonoin itsetunto on juurikin näillä pälpättäjillä! Jos he kiusaantuvat ollessaan hiljaisen ihmisen seurassa, hankkikoot muuta seuraa:) Yleensä ne, jotka jaksavat tutustua kärsivällisesti hiljaiseen ihmiseen, huomaavat saaneensa herkän ja älykkään ystävän loppuiäksi, ja saattavat myös oppia, että ei tarvitse puhua jos mitään tärkeää sanottavaa ei ole.
Ei se aina noinkaan mene. Vaikka olen ujo ja hiljainen, niin silti ilmaisen itseäni paremmin suullisesti. Nettitreffit ovat kohdallani melko pois suljettu vaihtoehto, kun en vain saa tekstiä aikaiseksi enempää kuin pari riviä.
Ja keskittyminen on vielä hankalempaa. Kaikki keskittymistä vaativat jutut, esim. koulut ja harrastukset, menneet pieleen. Olin jopa ala-asteikäisenä jonkun kallonkutistajan hoidettavana keskittymisongelmien vuoksi.
- mitätönn
Mulla on samanlaista ongelmaa "kaveriporukassani" jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Minut on kuin leimattu siksi hiljaiseksi ja ujoksi tuppisuuksi ja tuntuu että olen AINA se hiljaisin ja mitättömin missä tilanteessa tahansa. Mieluusti vaihtaisin maisemia ja haluaisin löytää sellaisia kavereita joiden kanssa voin olla omaitseni enkä aina niin hiljainen ja arka eikä minua leimattaisi mihinkään yhteen lokeroon, että mä olen nyt tällänen enkä muuksi muutu ja minusta ei irtoa ikinä mitään mielenkiintoista. Tässä tilanteessa mun on vähän vaikea muuttua ja olla erilainen kuin nyt. Ajattelisivat vain että mikä mua vaivaa, pitäisivät jopa outona. Voi olla että alkaisivat välttelemäänkin mua kun ovat tottuneet että olen aina hiljainen, eivätkä pidemmän päälle sietäisi mun hölötystäni. ..En tiedä. Mutta sen tiedän että oikeita sydänystäviä meistä ei ikinä tule ellei he ala ottamaan minua enemmän huomioon jne. mutta tuskin.
- Hiljainen?1
Itse olen vasta 15-vuotias, enkä pidä itseäni ujona tai hiljasena, tai en ainakaan pitänyt, kunnes nyt olen ruvennut miettimään. Olen aina päiväkodista asti ollut sosiaalinen ja suosittu kaveri sillä olen luotettava ja rehellinen, mutta sitte sattui kaksi asiaa joita olen miettinyt, että ehkä ne ovat syy hiljaisuuteeni.
1. Kolmannella luokalla, parasystäväni suuuttui tai tuli mustasuikkaiseksi minulle sillä olin ollut toisen kanssa edellisen kesän, eikä hän sen jälkeen oikein koskaan ottanut minua vastaan samalla tavall kuin enen, vaikka olimme ollet parhaat ystävykset hyvin pinestä lähtien.
2. Kului vuosi ja vanhempani erosivat. Olin nuori ja häkeltynyt asiasta, vaikka tiesin todella monen vanhempien olevan ernnut, mutta että omat vanhempani? Tästä asiasta minun oli kyllä helppo kertoa ystävälleni, eikä surua ollut niin paljoa, mutta silti.
Nyt olen huomannut, että jokseenkin tunnen itseni yksinäiseksi, sillä jotain näiden parin vuoden aikana tapahtui, sillä ystäväni tuntuivat kaikkoavan. Ja huomaan monesti seisovani koulussa välitunnilla ystävieni kanssa piirissä, mutta kuuntelen kuulokkeista musiikkia, enkä ole sanonut kovinkaan montaa sanaa. Vaikka muutaman klaverin kanssa juttu luistaakin. - roma1
tuntuu tutulta. löysin tekstistäsi tuttuja piirteitä. itseänikin joskus vaivaa ujouteni, mutta ei kummiskaan niin hirveän häiritsevästi. (olen hieman sua vanhepi.)
- hiljainen18
Kuulkaa hiljaiset maan, ylöspäin me saamme katseen kohottaa..
- kathmandu
Tuntuu hyvältä lukee näitä viestejä kun oon taas tänään miettinyt, että mikä hitto minussa meni vikaan kun en vaan jotenkin tunnu tulevan toimeen ihmisten kanssa.
Olen ujo, mutten ehkä sellaisella "näkymättömällä" tavalla. En esimerkiksi yritä pukeutua niin, että sulautuisin massaan eikä kukaan huomaisi minua, päinvastoin. Minä kyllä pidän siitä, jos saan huomiota, vaikka samalla aikaa huomion keskipisteenä olo tuntuu aika kauhealta ja ahdistavalta. Luulen, että minussa on se vika, että ujouteni on erittäin helppo tulkita ja tuomita vakavaksi ylimielisyydeksi ja kusipäisyydeksi.
En ole varma, tulkitaanko käytökseni usein paskamaiseksi. En esim. tykkää hymyillä usein, sillä en pidä hymystäni ja muutenkin hymyileminen on välillä jotenkin todella vaikeaa. Aivan kuin naamani kieltäytyisi tottelemasta minua. Jos siis esim. tervehdin ihmisiä, sanon sen yleensä naama peruslukemilla. Ja ehkä minä silloin vaikutan vittumaiselta, en tiedä.
En myöskään nauti vähänkään vieraampien ihmisten kanssa juttelemisesta, sillä tuntuu etten välillä hallitse sanojani ollenkaan, en keksi mitään sanottavaa tai rupean joskus änkyttämään. Poikkeuksena ihmiset, jotka vaikuttavat erittäin mukavilta heti kättelyssä ja joiden seurassa pystyn heti rentoutumaan. Tälläisiä ihmisiä tulee tavattua erittäin harvoin.
Olen varmaan aika hyvä piilottamaan epävarmuuteni ja pelkoni. En esim. seiso arkana nurkassa tai epävarmasti naureskele sivussa muiden jutuille, vaan saatan ihan reilusti mennä istuskelemaan muista erilleen ja näyttää pitkästyneeltä ja väsyneeltä. Se on siis viesti muille, että älä tule minun luokseni, minua ei kiinnosta helvettiäkään, vaikka todellisuudessa toivoisin toki olevani seurassa mukana (ellei se todellakin ole paskaa). En vaan yksinkertaisesti uskalla mennä niiden muiden seuraan, varsinkin kun en uskalla sanoa yhtään mitään.
Kaikki on oikeastaan hyvin, kun olen tutussa seurassa (minun pitää yleensä tuntea ihminen yli vuosi), silloin voin puhua mitä sylki suuhun tuo ja käyttäytyä ihan rennosti. Kuitenkin aina silloin, kun päädyn tilanteeseen missä täytyy olla pidempiä aikoja uusien ihmisten kanssa, kaikki menee päin helvettiä ja en pysty muuta kuin vihaamaan itseäni ja omaa käytöstäni. Tämä varmaan heijastuu niin että alan ns. "vihaamaan" näitä uusia ihmisiä, ja ajattelen etten edes halua olla heidän seurassaan. Tämä koskee siis lähinnä sosiaalisia ihmisiä, joihin en oikein pysty millään tasolla samaistumaan. Luulen, että kyse on kateudestakin, sillä näillä sosiaalisilla ihmisillä on se haluttava luonteenpiirre, josta olisi (ainakin saamani _ehkä_ virheellisen kuvan takia) todella paljon hyötyä elämässä.
Kuten nytkin uudessa työpaikassa, tilanne on ajautunut siihen että olen lahjakkaasti eristänyt itseni muista, enkä usko että saisin tilannetta enää korjattua. Toisaalta kyse on vain väliaikaisesta työstä, mutta ahdistaa nyt kuitenkin mennä sinne kun tuntuu, että minua vältellään ja minun pitää vältellä muita. Toivoin alussa, että kyse olisi vain töiden tekemisestä, eikä minun sosiaalisilla kyvyilläni olisi mitään väliä, mutta kun muut sattuvat olemaan sitä lajia, että jutteleminen kiinnostaa enemmän kuin se työnteko niin....... - tympii
Minulla on paljon samoja kokemuksia, mitä täällä on jo jaettu. Tuntui ihmeellisesltä tietää, etten ole tässä asiassa yksin. Miksen koskaan tapaa muita samanlaisia ihmisiä oikeassa elämässä? Luulisi, että kaltaisemme ihmiset tulisivat jutuun.
Olen itse aina ollut hiljainen, nuorempana myös ujo, vaikken enää niin paljon kuin nyt (olen 20v naikkonen). Olen viime aikoina miettinyt, johtuisiko oma hiljaisuuteni siitä, etten yksinkertaisesti vain jaa samoja kiinnostuksenkohteita kuin muut ikäiseni? Monesti keskustelut tuntuvat hyvin pinnallisilta tai koskevat sellaisia asioita, jotka eivät oikeastaan kiinnosta minua. Silloin on vaikeaa keksiä myös sanottavaa.
Opiskelen tällä hetkellä hoitoalaa, nyt syksyllä tiedossa harjoittelu ison sairaan osastolla jossa tiedän, että kahvitauot tulevat olemaan kammottavia... Tulen aina hyvin juttuun potilaiden kanssa ja osaan työni mielestäni ihan hyvin, mutta työkavereiden kanssa tulee hiljaisuuteni kanssa ongelmia ainakin isoissa ryhmissä ollessa, kuten kahvitauoilla... Valitettavasti se, miten tulet jutuun työkavereiden kanssa vaikuttaa paljon myös arvosteluun. Luulisi, että tällä alalla olisi paljon mukavia, ymmärtäviä ihmisiä mutta ei.
Missä te muut hiljaiset olette töissä tai mitä opiskelette? Onko olemassa mitään alaa, missä hiljaisuus ei haittaisi?- juippipää
Oon kuorma-autonkuljettaja. Aika rauhassa saa töitä tehdä...Joillekkin asiakkaille aina ne samat lässytykset et on ilmoja pidelly jne.. Nuo tyhjän puhumiset menee jo unissaan ja ajattelematta vaikka alussa hikoilutti sekin vähä vieraille puhuminen
- katsokaapas
introvertit.net
Olen luonteeltani ujo, huomasin olevani myös introvertti- ikuinenystävänne
Minkä kirotun takia nykyään suuna ja päänä olija on niin suosittu ja NORMAALI
Mikään ei kamampi ole kuin SE joka ei suutaan kiinni osaa pitää
ujot ja hiljaiset ovat Aina miellyttäviä..
Raivostun sanasta sosiaali...on oltava SOSIAALI silloin on hyvä
Olkoon millainen Pässi muuten..kunhan on "Sosiaali"
K A I K K I ujot ...olette maailman miellyttävämpiä.. Olette rakastettavia
Olette ihania!!!!!! Älkää koskaan muuttuko!!!!
- samanlainen
Vaikea luonnettaan on muuttaa, vaikka usein tuntuu että pitäisi.
Kaltaiseni ujo ja hiljainen jää yksin, koska on näkymätön.
Tuttuja tai entisiä työkavereita kohdatessa kukaan ei pysähdy edes juttelemaan.
En mielestäni ole niin paha ihminen.
Kerran elämässäni olen tavannut ihmisen, jonka kanssa olisi voinut jutella ikuisuuden, hän oli valtavan puhelias ja iloinen, minun vastakohtani. - opiskelija11
Hei!
Käykää katsomassa ujouteen ja jännittämiseen liittyvä kirjoituspyyntö Nyytin sivuilla.
https://www.nyyti.fi/nyyti-ry/uutiset/kirjoita-sosiaalisesta-ahdistuksesta/
Nyytillä myös paljon samanlaista keskustelua ja mainostetaan syksyllä alkavaa vertaistukiryhmää. - lllooopn
Mua taas vituttaa niin helkutisti, kun olen oikealta luonteeltani sellainen normaali puhuja. Sitten kun mennään johonkin paikkaan, jossa on paljon ihmisiä, tässä tapauksessa kouluun, niin muutun hiljaiseksi ja vähän ujoksi. Tämän takia mulla ei ole yhtään kavereita (olen siis seiskaluokalla). Miten saisin aloitettua keskustelun vieraan ihmisen kanssa? Tekee jo tiukkaa edes tervehtiä! Yks kiva kaveriehdokas olisi, mutta kun en saa suutani auki! Mikä vammanen mäkin oon? Haluaisin niin kovasti olla oma itseni koulussa...
- se ujo vain...
Minä olen kuudennella luokalla. Olen aina ollut ujo, hiljainen ja rauhallinen. Minulla on myös aivan hirveä esiintymiskammo. Pelkään mennä yläasteelle. Voitko sanoa minulle jotakin rauhoittavaa (ja kertoa millaista yläasteella on?)
- lllooopn
se ujo vain... kirjoitti:
Minä olen kuudennella luokalla. Olen aina ollut ujo, hiljainen ja rauhallinen. Minulla on myös aivan hirveä esiintymiskammo. Pelkään mennä yläasteelle. Voitko sanoa minulle jotakin rauhoittavaa (ja kertoa millaista yläasteella on?)
Meidän koulussa suurin osa ainakin tosi mukavia ihmisiä ja olen yhdelle kertonut minun ongelmistani. Hän on tsempannut minua paljon ja auttanut uskomaan että maailmassa on oikeasti välittäviä ihmisiä. Yläasteella on mielestäni rennompaa ja parempi yhteishenki. Meillä ainakin sen verran mukava luokka että ei kukaan naura ainakaan pahaa tarkoittavasti jos tekee jonkun virheen. Äläkä ota itseäsi liian tosissaan, sillä muut reagoivat sen mukaan miten itse reagoit virheeseesi. Jos naurat virheelle itsekin, niin silloin muutkaan eivät ota sitä tosissaan. Jos sinulla on esim. Facebook niin siellä voi avautua jollekin avoimen ja mukavan oloiselle tyypille, jos et uskalla face to face mennä juttelemaan. Anna vain virran viedä päivä kerrallaan. Ajattele, että he kaikki ovat vain ihmisiä niin kuin sinäkin. Äläkä välitä vittuakaan mistään niin hyvin menee. Sitä kun ujona helposti ajattelee jopa kävelytyyliään ja kädenliikkeitään että näytänköhän jotenkin tyhmältä ja sitten näyttää entistäkin tyhmemmältä. Joten rennosti. Ole koulussa kuin kotonasi. Älä mieti sitä julkisena paikkana.
Hei..
Voit laittaa minulle postia, niin katsotaan keksitäänkö me jotain kiva
[email protected]- Hiljaisuus=varoa
Yleensä uudessa porukassa olen huomannut olevani hiljaa. Tutkin heidän elettä ja puhetta sekä yritän saada jotain tolkkua heistä ihmisinä. Seuraava mikä vaikuttaa on se onko minulla asiaan mitään sanomista tai kiinostusta. Myöskin se,että saanko edes puheenvuoroa ja noteerataanko minua ollenkaan tai mitätöidäänkö puheeni.
Jos ihmiset vaikuttavat mukavilta, heidänkanssaan on edes suht helppo puhua asioissta joista osaan ja kuuntelevat antavat sijaa ajatuksilleni puhun sitä mukaan enemmän kuin uskallusta ja luottamusta tulee. Kaikki ei tapahdu siis hetkessä!
Kavereiden ja läheisempien kanssa olen oikein iloinen,puhelias sekä jollain tapaa rohkea siis paljon rohkeampi. Puolituttujen, outojen/tuntemattomien kanssa hyvin varovainen ja ihmisestä riippuen erittäin hiljainen/varovainen kun ei tiedä mistä uskaltaa puhua heidän kanssaan. Mikäli en löydä tarpeeksi positiivista käsitystä ihmisestä niin voin antaa helposti ujon käsityksen kun en uskalla/viitsi heille mitään puhua. Tätä en siis tee silkkaa ilkeyttäni vaikka siltä saattaa ulkopuolisen mielestä näyttää. - Elämänniloa
Ujoja naisia on hauskin nussutella :)
- mitehomma
Itse olen 18v mikä on ongelma kun tapaan ihmisiä, aluksi tulee juttua mutta sitten yhtäkkiä muut eivät enään juttele minulle itse olen aika hiljainen.
Naiskauneuttakin pitäs itelle joskus saada pystynkö tyttöihin tekemään vaikutuksen kun olen hiljainen ? Jossakin sivulla sanottiin että tytöt ei tykkää hiljaisista pojista? - taas_tätä_paskaa
Jos on vähäpuheinen, sillä ei ole mitään tekemistä ujouden kanssa.
- vainiinvai
Jokainen nainen, johon olen koskaan ollut ihastunut on ollut hiljainen.
- Mummosanoo
Olen kohta viiskymppinen nainen ja tunnistan tarinasi.
Onneksi olet vasta 20-vuotias joten mitään ei ole menetetty. Elät vain luultavasti sitä ihmisen vaikeinta aikaa lapsuuden ja sen oikean aikuisuuden välillä ( mikä ei tosiaankaan koita heti kun täyttää 18). Tuo ikä on paskinta aikaa ikinä! Usko minua.
Kaikki ihan oikeasti muuttuu paremmaksi kun saat lisää elämänkokemusta ja jne.
Tätä on niin turha tankata nuorille jotka tykkää heti hypätä jonnekin junaradalle kun asiat ei suju heti.
Ei se elämä tosiaankaan mitään telkkusarjojen unelmaa ole. Sä elät oikeasti sitä nykyistä unelmaasi vasta 40-80-vuotiaana! Silloin sun elämä on sillä mallilla mihin useimmat pyrkii.
Sitä ennen kaikki mitä teet on pyristelyä kohti unelmaelämää. Ei siihen pääse miestä tai naista vaihtamalla, mulle heti kaikki nyt!
Ota oma elämä vakavasti. Ei se ole mikään huvipuistokierros vaikka meille niin tykätään nykyään uskotella.
Kyse on ihmiselämistä. Sun omasta elämästä. - Hiljainen22
Mistä teitä muita samanlaisia löytyy? Olen itse koko ikäni taistellut tämän asian kanssa. Olen toki vähitellen rohkaistunut, mutta huomasin nyt opiskeluni aikana jääväni ulkopuolelle muista sen takia koska en vain jaksa höpöttää kokoajan jos ei ole mielenkiintoisia aiheita. Välillä kuulen kommenttia tai oikeastaan päivittäin "ai säkin olit täällä, olet niin hiljainen" , "se on sellai hissukka" yms. Ja nauretaan kommentin päälle niinkuin se olisi yleinen vitsi. Mielestäni juttelen ihan samanlailla kuin muutkin jos minulla on sanottavaa.. Olen huomannut joidenkin muiden opiskelijoiden kääntävän minulle selkänsä niin kuin en olisi paikalla kun menen mukaan porukkaan tai muulla tavalla jätetään pois vaikka aluksi olin osa sitä porukkaa (kai huomasivat etten ole normaali sosiaalinen). Muutenkin olen huomannut että kun juttelen jonkun kanssa niin jos siihen tulee sosiaalinen ihminen niin juttu jätetään kesken. Parempi vaan vastata lyhyesti että ehtii sanomaan asiansa loppuun. On myös niitä mukavia jotka uskaltavat tulla juttelemaan ja niiden kanssa on helppo olla.
Työharjotteluissa olen saanut kuulla vain negatiivista luonteesta ja luulin sen olevan eduksi tällä alalla kun kuitenkin osaan hyvin käytännön asiat.. nyt olen siinä tilanteessa että lopetan koulun eikä tulevaisuudesta tietoakaan vaikka olen jo yli 20 vuotias.- ihminen22m
Samanlainen hiljainen täällä. Itse opiskelen toista vuotta ammattikoulussa ja tarkoitus ois valmistua ens syksyllä. Joidenkin ihmisten seurasta pidän ja juttelen silloin ku he juttelevat minulle mutta itse en osaa oikein aloittaa juttelua edes niiden kanssa jotka tunnen mukaviksi. Tällä hetkellä työharjoittelussa, joka on mennyt ihan ok. Tunnen oloni henkisesti väsyneeksi.
Minua pidetään varmaan outona kun en käy juomassa kahvia taukotilassa muiden kanssa, en vain näe sille mitään tarvetta ja en tykkää kuumista juomista. Työohjaaja tuntuu välillä jopa välttelevän minua ja aistin että hän ei erityisemmin pidä minusta. En osaa selittää paremmin mutta jotenkin aistin ihmisten tunteita ja asenteita ja yleistä ilmapiiriä. Imen itseeni kaiken kuin pesusieni ja kotia tultua olen kiukkuinen jos ihmiset töissä ovat olleet negatiivisia. En tiedä miten selviän toisesta toppi jaksosta joka on ensi syksyllä.
Olen tykännyt olla koulussa tähän mennessä paljon, luokan hyvän ilmapiirin takia. Tämän toppi jakson aikana olen vain ollut stressaantunut ja alakuloinen. Haluan silti saada edes jonkun ammatin suoritettua vaikka en sitä työkseni tekisikään paljoa.
- Grantte
Mä oon luonteeltani semmonen aika hiljainen, etten kauheasti harrasta mitään turhanpäiväistä lörpöttelyä. Kavereiden kanssa juttua riittää mutta uusien tuttavuuksien kanssa menen vähän lukkoon. Siis kaikki sanoo että mulla on hyvä huumorintaju, hyvät puheenaiheet ja hauskat jutut, mutta uusien ihmisten kanssa se ei vain toimi. Haluaisin kyllä tutustua muihin, mutta se ei vain ole mun luonteen tapaista ja muunentkaan minun tapaista tuosta vaan mennä koulussa juttelemaan jollekin. Se tuntuu niin epäluontevalta. Jos päädyn tilanteeseen jossa on monta ihmistä vaikkapa tekemässä ryhmätyötä, niin juttelu on helpompaa. Vieläpä siinä saatetaan sopia tapaaminen jonkun luokse jos työ jää pahasti kesken, ja siinä kyllä saa helposti kavereita. Ihan fine se on, vaikka en olekaan mikään erityisen suosittu. Mulla on ihan tarpeeksi niitä läheisempiä ystäviä, jotka auttaa ja kuuntelee mua, vaikka uusiinkin kavereihin on kyllä kiva tutustua. Jos sen vain saisi onnistumaan...
- taulahdusz
Älkää ihmiset aiheuttako itsellenne liikaa stressiä yrittämällä muuttua sellaisiksi mitä ette ole. Kyllä se rohkeus meissä hiljaisissakin kasvaa ajan myötä, mutta persoonan muuttamiseen ei kannata tuhlata voimavarojaan. Eihän ujous tai herkkyys ole mitään rangaistavia ominaisuuksia. Nykyään on kyllä vaikea saada hyväksyntää, siitä jos on hiljainen ja omissa oloissa viihtyvä. Eikö näiden sosiaalisten perhosten pitäisi oppia suvaitsemaan toisenlaisiakin persoonia kuin vain omaa tyyppiään?
- katomua-syndrooma
Moni minä-minä -ihminen, porukan suuriäänisin ja huomiohakuisin 'katomua-syndoomainen' , luulee olevan porukan paras ja hauskin ihminen, kaikkien kaveri. Vaikka tosiasiassa on se kaikkein rasittavin ja ärsyttävin. Useimpien mielestä olisi parasta, että tuo itsensä esittelijä ja pelle olisi edes joskus hiljaa ja antaisi muidenkin sanoa jotain.
Hiljaiset maan perii.- herkkis66
Aivan niin. Miksi tällaisia ihmisiä palvotaan ja vaaditaan että kaikkien pitää olla sellaisia? En halua olla mikään itseeni koko ajan keskittyvä pälpättäjä vaan ihan tavallinen maanläheinen ihminen. Kyllähän tuollaisetkin ihmiset ovat ihan hauskaa seuraa jonkun aikaa mutta jos jatkuvasti olisin heidän kanssaan niin varmasti turhautuisin, samoin kuin he muhun. Jos annettaisiin kaikkien kukkien vaan kukkia niin olisi asiat paljon paremmin. Ikä tuo yleensä enemmän itseluottamusta ja hyväksyy itsensä paremmin. Kumpa kaikki ujot ja hiljaiset löytäisivät ajoissa sellaisia ihmisiä jotka hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat eikä yrittäisi muuttaa sua koska se että sua yritetään muokata ja muuttaa on kamalinta.
- Hyväntahtoinen
Ihan kivi putosi sydämeltäni kun sattumalta löysin tämän palstan! Mikä helpotus! Olen kärsinyt ujoudesta koko ikäni ja näyttää ettei siitä pääse millään eroon. Työpaikoilla muakin on selvästi kartettu vaikka tykkäänkin jutella tavallisista asioista. Yleensä kun on enemmän porukkaa läsnä, en millään keksi mitään kommentoitavaa asioihin. Sitten kun satun vaikka kahdestaan jonkun puheliaankin työkaverin kanssa ruokatauolle niin olen AINA se jonka täytyy tehdä aloite jutteluun. Ellen tee aloitetta niin sitten vaan istutaan ja syödään puhumatta sanaakaan. Kun sanon jotain niin työkaveri vastaa vain lyhyesti ja taas hiljaisuus... Sitten taas kuumeisesti keksin että mitähän sanoisin seuraavaksi... En ole riidanhaluinen ja haluaisin sydämestäni olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa.
Nyt on ihanaa tietää että teitä kohtalotovereita löytyy paljon enemmän kuin olisin uskonut! - jonisaatanavittu
Oon aina ollu meidän luokan hiljaisin ja sen takii mua ei kunnioita muut kuin hyvät ystäväni ja haistakoon paskan vittuu niille mukamas kuuluu ku en puhu nii helvetisti saatana tekis vaa miel tappaa ne huorat jotka haukkuu mua jos pitää vaa valittaa ni minkä helvetin takii niil paskoil pitää vittu olla suut
- AjatuksiaSullekin
Olen itsekin hieman enempi syrjässä pysyttelevää tyyppiä.
En ole siis mikään joka paikan tyrkky ja äänekkäin rääväturpa.
Itselleni olen vain tehnyt selväksi, ettei kukaan ole sen kummempi ihminen, kuin minäkään. Ja näiden turhien rääväturpien jutuista en välitä laisinkaan, vaan jätän ne omaan arvoonsa.
Kyllä jokainen täyspäinen huomaa, kenen jutut ovat vain kuuntelijaa manipuloivaa juoruilua / valhetta ja omaa etua tavoittelevaa nälvintää.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p591927Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,491672- 521594
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.51527Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis61505Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin61425Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä81316Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta121281Revi siitä ja revi siitä
Enkä revi, ei kiinnosta hevon vittua teidän asiat ja elämä. Revi itte vaan sitä emborullaas istuessas Aamupaskalla41173Kello on puoliyö - aika lopettaa netin käyttö tältä päivältä
Kello on 12, on aika laittaa luurit pöydälle ja sallia yörauha kaupungin asukkaille ja työntekijöille. It is past midni41148