Keinot lopussa

varmaan, on taas jonkun muun tahon kirjoittama viesti. Yksityisen sairaalan tms. provo. Aivoleikkauksia tehdään todella vähän..

Ei sitä nyt aivoleikkaukseen mennä ja tuskinpa "timo" kirjoittaisit omalla nicilläsi..

Eli likaa on joka paikassa. Oireet ovat alkaneet kymmenisen vuotta sitten ja pari viime vuotta ovat olleet mahdottomia. Aluksi riitti käsienpesu, nyt ei meinaa suihkukaan riittää. Arki on todella vaikeaa, kaupassakäynnit ym. Tai itse asiassa kaupassa menee vielä ihan hyvin, ongelmat alkaa siitä kun tulen kotiin. Ylipäänsä koti on juuri se paikka jota yritän pitää ulkomaailman "lioista" erossa. Omat "liat" kotona eivät ole ongelma. Ketään ei juurikaan voi kutsua kylään eikä itse tulla mistään ja suoraan istahtaa sohvalle ilman suihkua ym. rutiineita.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Eli likaa on joka paikassa. Oireet ovat alkaneet kymmenisen vuotta sitten ja pari viime vuotta ovat olleet mahdottomia. Aluksi riitti käsienpesu, nyt ei meinaa suihkukaan riittää. Arki on todella vaikeaa, kaupassakäynnit ym. Tai itse asiassa kaupassa menee vielä ihan hyvin, ongelmat alkaa siitä kun tulen kotiin. Ylipäänsä koti on juuri se paikka jota yritän pitää ulkomaailman "lioista" erossa. Omat "liat" kotona eivät ole ongelma. Ketään ei juurikaan voi kutsua kylään eikä itse tulla mistään ja suoraan istahtaa sohvalle ilman suihkua ym. rutiineita.

Lue lisää

ihan puhdasta pakkoneuroosia, olet varmaankin lukenut kirjan "kerrasta poikki"

itsekkin sen lukenut montakertaa, niimpä muistan jotta siellähän on justiin samanlainen ja samanlaisia kertomuksia ja kuinka ihmiset ovat parantuneet niistä, oletko koittanut tehdä kirjan neuvojen mukaan???

-tai jos et ole lukenut niin hommaa kirja!

Luulin jo vastanneeni viestiin, mutta se ilmeisesti katosi jonnekin matkalla.

Eli ongelma on lika, jota on suurinpiirtein joka puolella. Ongelma alkoi kymmenisen vuotta sitten ja on parin viime vuoden aikana pahentunut sietämättömäksi. Aluksi riitti käsienpesu pahoissa tilanteissa ja nykyään ei meinaa suihkussakäyntikään riittää. Arkiset asiat kuten kaupassakäynti ovat ongelmallisia. Tai tarkemmin ottaen kaupassa vielä sujuu, mutta kotiintulo "likaisten" tavaroiden kanssa tuottaa tuskaa. Kotona olevat omat "liat" eivät ole niin pahoja kun kodin ulkopuolelta tulevat. Vieraita ei voi juurikaan kutsua ja mistään ei voi tulla normaalisti kotiin ja istahtaa sohvalle ennen suihkussakäyntiä ja muita rutiineja. Tietyt ihmiset aiheuttavat vahvasti oireita. Tällä hetkellä tilanne on todella paha, olen kaksi viimeistä päivää pyöritellyt yhtä asiaa mielessäni enkä tunnu siitä pääsevän yli. Järki sanoo että asiassa ei ole mitään "likaa" mutta tunne liasta on kuitenkin niin voimakas että mistään ei tule mitään. Kykenen keskittymään ainoastaan siihen asiaan ja mietin kuinka paljon jälkisiivousta asia teettää kun pääsen kotiin. Olen nyt mökkeilemässä ja asia on nyt jo näin vaikea niin pelkään että se taas räjähtää kun menen kotiin. Räjähtäminen tarkoittaa käytännössä erittäin runsasta pyykinpesua, imurointia, auton siivousta ja tietysti omaa suihkuttamista johon ei meinaa ilta riittää.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Luulin jo vastanneeni viestiin, mutta se ilmeisesti katosi jonnekin matkalla.

Eli ongelma on lika, jota on suurinpiirtein joka puolella. Ongelma alkoi kymmenisen vuotta sitten ja on parin viime vuoden aikana pahentunut sietämättömäksi. Aluksi riitti käsienpesu pahoissa tilanteissa ja nykyään ei meinaa suihkussakäyntikään riittää. Arkiset asiat kuten kaupassakäynti ovat ongelmallisia. Tai tarkemmin ottaen kaupassa vielä sujuu, mutta kotiintulo "likaisten" tavaroiden kanssa tuottaa tuskaa. Kotona olevat omat "liat" eivät ole niin pahoja kun kodin ulkopuolelta tulevat. Vieraita ei voi juurikaan kutsua ja mistään ei voi tulla normaalisti kotiin ja istahtaa sohvalle ennen suihkussakäyntiä ja muita rutiineja. Tietyt ihmiset aiheuttavat vahvasti oireita. Tällä hetkellä tilanne on todella paha, olen kaksi viimeistä päivää pyöritellyt yhtä asiaa mielessäni enkä tunnu siitä pääsevän yli. Järki sanoo että asiassa ei ole mitään "likaa" mutta tunne liasta on kuitenkin niin voimakas että mistään ei tule mitään. Kykenen keskittymään ainoastaan siihen asiaan ja mietin kuinka paljon jälkisiivousta asia teettää kun pääsen kotiin. Olen nyt mökkeilemässä ja asia on nyt jo näin vaikea niin pelkään että se taas räjähtää kun menen kotiin. Räjähtäminen tarkoittaa käytännössä erittäin runsasta pyykinpesua, imurointia, auton siivousta ja tietysti omaa suihkuttamista johon ei meinaa ilta riittää.

Lue lisää

Löytyihän se viesti sieltä, nyt tuli vähän toistoa. Tämä on vähän harjoittelua, olen ensimmäistä kertaa keskustelupalstalla.

Olen lukenut kirjan Kerrasta poikki muutama vuosi sitten ja se vaikutti aluksi tehokkaalta. Olen ajatellut lukea sen uudestaan jos siitä saisi nyt enemmän irti.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Luulin jo vastanneeni viestiin, mutta se ilmeisesti katosi jonnekin matkalla.

Eli ongelma on lika, jota on suurinpiirtein joka puolella. Ongelma alkoi kymmenisen vuotta sitten ja on parin viime vuoden aikana pahentunut sietämättömäksi. Aluksi riitti käsienpesu pahoissa tilanteissa ja nykyään ei meinaa suihkussakäyntikään riittää. Arkiset asiat kuten kaupassakäynti ovat ongelmallisia. Tai tarkemmin ottaen kaupassa vielä sujuu, mutta kotiintulo "likaisten" tavaroiden kanssa tuottaa tuskaa. Kotona olevat omat "liat" eivät ole niin pahoja kun kodin ulkopuolelta tulevat. Vieraita ei voi juurikaan kutsua ja mistään ei voi tulla normaalisti kotiin ja istahtaa sohvalle ennen suihkussakäyntiä ja muita rutiineja. Tietyt ihmiset aiheuttavat vahvasti oireita. Tällä hetkellä tilanne on todella paha, olen kaksi viimeistä päivää pyöritellyt yhtä asiaa mielessäni enkä tunnu siitä pääsevän yli. Järki sanoo että asiassa ei ole mitään "likaa" mutta tunne liasta on kuitenkin niin voimakas että mistään ei tule mitään. Kykenen keskittymään ainoastaan siihen asiaan ja mietin kuinka paljon jälkisiivousta asia teettää kun pääsen kotiin. Olen nyt mökkeilemässä ja asia on nyt jo näin vaikea niin pelkään että se taas räjähtää kun menen kotiin. Räjähtäminen tarkoittaa käytännössä erittäin runsasta pyykinpesua, imurointia, auton siivousta ja tietysti omaa suihkuttamista johon ei meinaa ilta riittää.

Lue lisää

Hei taas nimimerkki "pakko-oireiden vanki".
Käytät hyvää kielikuvaa vankina olemisesta, sillä sitä elämä pakko-oireiden kanssa pahimmillaan todellakin on. Olen käynyt läpi kaikki samat asiat kuin sinäkin sillä erotuksella, että minulla ei koskaan ole ollut perhettä, mökkiä tai autoa.
Ennen aivoleikkausta oli minunkin vaikea tulla kotiin ulkoa. Oli pakko hangata harjalla vaatteet "puhtaiksi liasta" ja pestä kädet lukuisia kertoja, jotta sai tunteen, että niissä ei enää ollut "likaa". Käytät itsekin tekstissäsi lika-sanaa lainausmerkeissä, mikä kertoo tämän sairauden ydinasian eli sen, että järjellä ymmärrät, että niin sanottua likaa ei olekaan, mutta tunne likaisuudesta saa kuitenkin ylivallan. Tämä on tyypillinen pakko-oireisen sairauden paradoksi, josta voi käyttää myös sanaa oravanpyörä. Rituaalit seuraavat toisiaan pakonomaisesti niin, että et saa oravanpyörää katkeamaan. Millaista terapiaa sinä olet saanut? Kirjallisuudessa puhutaan usein kognitiivisesta altistusterapiasta, jossa terapeutin avustuksella ikäänkuin yritetään harjoitella pois pakkorituaaleista. Sen on todettu auttavan monia potilaita. Oletko saanut sellaista terapiaa? Altistuksessa potilas joutuu kohtaamaan esim. kuvittelemansa lian, mutta ei saakaan pestä käsiä sen jälkeen. Kun tätä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin potilas pystyy paremmin kohtaamaan kuvittelemansa lian ja sen aiheuttaman ahdistuksen, ja ehkä pääsee eroon juuri siihen tilanteeseen liittyvästä likaisuudentunteesta ja pesupakosta. Itse sairastuin jo 80-luvulla, ja silloin ei vielä tiedetty kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta mitään. Lääkkeillä ja jonkinlaisella terapialla minua kyllä yritettiin hoitaa, mutta sairaus vain paheni entisestään. Niinpä vuonna 1992 kokeiltiin sitten sitä vihonviimeistä hoitomuotoa eli aivoleikkausta, joka tehtiin Ruotsissa, koska Suomessa sitä ei osattu tehdä. Leikkaus kaikeksi onneksi sai maitsemani oravanpyörän katkeamaan, ja alkoi jo aiemmin mainitsemani "uusi elämä". Se tarkoittaa sitä, että voin esim. lähteä kotoa vaikka kauppaan tai minne vaan ilman, että kotiin tullessa pitäisi tehdä mainitsemiasi puhdistusrituaaleja.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Hei taas nimimerkki "pakko-oireiden vanki".
Käytät hyvää kielikuvaa vankina olemisesta, sillä sitä elämä pakko-oireiden kanssa pahimmillaan todellakin on. Olen käynyt läpi kaikki samat asiat kuin sinäkin sillä erotuksella, että minulla ei koskaan ole ollut perhettä, mökkiä tai autoa.
Ennen aivoleikkausta oli minunkin vaikea tulla kotiin ulkoa. Oli pakko hangata harjalla vaatteet "puhtaiksi liasta" ja pestä kädet lukuisia kertoja, jotta sai tunteen, että niissä ei enää ollut "likaa". Käytät itsekin tekstissäsi lika-sanaa lainausmerkeissä, mikä kertoo tämän sairauden ydinasian eli sen, että järjellä ymmärrät, että niin sanottua likaa ei olekaan, mutta tunne likaisuudesta saa kuitenkin ylivallan. Tämä on tyypillinen pakko-oireisen sairauden paradoksi, josta voi käyttää myös sanaa oravanpyörä. Rituaalit seuraavat toisiaan pakonomaisesti niin, että et saa oravanpyörää katkeamaan. Millaista terapiaa sinä olet saanut? Kirjallisuudessa puhutaan usein kognitiivisesta altistusterapiasta, jossa terapeutin avustuksella ikäänkuin yritetään harjoitella pois pakkorituaaleista. Sen on todettu auttavan monia potilaita. Oletko saanut sellaista terapiaa? Altistuksessa potilas joutuu kohtaamaan esim. kuvittelemansa lian, mutta ei saakaan pestä käsiä sen jälkeen. Kun tätä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin potilas pystyy paremmin kohtaamaan kuvittelemansa lian ja sen aiheuttaman ahdistuksen, ja ehkä pääsee eroon juuri siihen tilanteeseen liittyvästä likaisuudentunteesta ja pesupakosta. Itse sairastuin jo 80-luvulla, ja silloin ei vielä tiedetty kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta mitään. Lääkkeillä ja jonkinlaisella terapialla minua kyllä yritettiin hoitaa, mutta sairaus vain paheni entisestään. Niinpä vuonna 1992 kokeiltiin sitten sitä vihonviimeistä hoitomuotoa eli aivoleikkausta, joka tehtiin Ruotsissa, koska Suomessa sitä ei osattu tehdä. Leikkaus kaikeksi onneksi sai maitsemani oravanpyörän katkeamaan, ja alkoi jo aiemmin mainitsemani "uusi elämä". Se tarkoittaa sitä, että voin esim. lähteä kotoa vaikka kauppaan tai minne vaan ilman, että kotiin tullessa pitäisi tehdä mainitsemiasi puhdistusrituaaleja.

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei taas! Perhe on yksi syy mikä tekee tästä niin vaikeaa. Ensinnäkin minun kannaltani on todella raskasta se, että vahdin ja siivoan jatkuvasti myös muiden tuomia "likoja" ja kyttään missä kaikki liikkuvat ja mitä he tekevät. Ja toisaalta heidän kannaltaan vaikeutta lisää se, että minun sairauteni rajoittaa koko perheen elämää ja menoja ja tulemisia. Ja se taas lisää syyllisyyttä. Vaikka yritän lapsille pitää tiettyä kulissia, he kasvavat koko ajan ja samalla alkavat ymmärtää että käytökseni ei ole normaalia. Suuri haaveeni olisi, että lasten ei koskaan tarvitsisi tajuta mikä minulla on, mutta se taitaa olla mahdotonta.

Saamani terapia on ollut melko kevyttä, ei ole käytetty varsinaista altistusta. Olen käynyt useammalla terapeutilla ja kukaan ei ole ymmärtänyt oireideni vakavuutta. Jatkan koko ajan etsintää.

Onko sinulle Timo koskaan selvinnyt mikä sai kohdallasi taudin puhkeamaan? Oliko se jokin tietty asia vai onko oireet tulleet vähitellen?

Itselläni oieet alkoivat olla selviä esikoiseni syntymän jälkeen. Mutta tarkemmin kun olen vuosien varrella asioita miettinyt, niin muistelen lapsuudessani olleen myös pakko-oireisia piirteitä, en ole niille vaan osannut antaa nimeä ennen kuin nyt.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei taas! Perhe on yksi syy mikä tekee tästä niin vaikeaa. Ensinnäkin minun kannaltani on todella raskasta se, että vahdin ja siivoan jatkuvasti myös muiden tuomia "likoja" ja kyttään missä kaikki liikkuvat ja mitä he tekevät. Ja toisaalta heidän kannaltaan vaikeutta lisää se, että minun sairauteni rajoittaa koko perheen elämää ja menoja ja tulemisia. Ja se taas lisää syyllisyyttä. Vaikka yritän lapsille pitää tiettyä kulissia, he kasvavat koko ajan ja samalla alkavat ymmärtää että käytökseni ei ole normaalia. Suuri haaveeni olisi, että lasten ei koskaan tarvitsisi tajuta mikä minulla on, mutta se taitaa olla mahdotonta.

Saamani terapia on ollut melko kevyttä, ei ole käytetty varsinaista altistusta. Olen käynyt useammalla terapeutilla ja kukaan ei ole ymmärtänyt oireideni vakavuutta. Jatkan koko ajan etsintää.

Onko sinulle Timo koskaan selvinnyt mikä sai kohdallasi taudin puhkeamaan? Oliko se jokin tietty asia vai onko oireet tulleet vähitellen?

Itselläni oieet alkoivat olla selviä esikoiseni syntymän jälkeen. Mutta tarkemmin kun olen vuosien varrella asioita miettinyt, niin muistelen lapsuudessani olleen myös pakko-oireisia piirteitä, en ole niille vaan osannut antaa nimeä ennen kuin nyt.

Lue lisää

tuo että vaatii muilta samaa käyttäytymistä ja terveet taas eivät ymmärrä tätä ja ristiriidat ovat valmiit. Pahinta omalla kohdallani oli se kun olin 2 viikon päästä itsemurhasta (ja olisin varmasti tehnyt) niin oma veli huutaa hulluksi. Se oli viimeinen niitti päätökselle. onneksi oli toinen veli joka pelasti mut silti ja tuki sairaudessa ja tekee sitä nytkin. Toinen ei. Eli perheen tuki on äärimmäisen tärkeä tässä.

En ole itse ollut terapiassa koska silloin kun pyysin, sanottiin etten tarvitse nyt kun en enää jaksa kuunnella turhia, tarjotaan. Tiedän kokemuksesta (psykiatreista) ettei ne tiedä miltä tosiasiassa tässä sairaudessa on kyse. Jotta voisi täysin ymmärtää pitää sairastaa itse tätä. Lisäksi mulla on psykoosi. SE vaikeuttaa. Lisäksi epilepsia. Eli mikään terapia mua ei varmaankaan koskaan paranna. enkä edes yritä vaan elää sen kanssa ja yrittää hyväksyä.

Minulle se alkoi samoihin aikoihin kun epilepsia. ja se paheni ensimmäisen muuttoni johdosta opiskelemaan liian pieneen yksiöön. Stressi aiheutti lopulta tämän siis.

t. mies vaan

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei taas! Perhe on yksi syy mikä tekee tästä niin vaikeaa. Ensinnäkin minun kannaltani on todella raskasta se, että vahdin ja siivoan jatkuvasti myös muiden tuomia "likoja" ja kyttään missä kaikki liikkuvat ja mitä he tekevät. Ja toisaalta heidän kannaltaan vaikeutta lisää se, että minun sairauteni rajoittaa koko perheen elämää ja menoja ja tulemisia. Ja se taas lisää syyllisyyttä. Vaikka yritän lapsille pitää tiettyä kulissia, he kasvavat koko ajan ja samalla alkavat ymmärtää että käytökseni ei ole normaalia. Suuri haaveeni olisi, että lasten ei koskaan tarvitsisi tajuta mikä minulla on, mutta se taitaa olla mahdotonta.

Saamani terapia on ollut melko kevyttä, ei ole käytetty varsinaista altistusta. Olen käynyt useammalla terapeutilla ja kukaan ei ole ymmärtänyt oireideni vakavuutta. Jatkan koko ajan etsintää.

Onko sinulle Timo koskaan selvinnyt mikä sai kohdallasi taudin puhkeamaan? Oliko se jokin tietty asia vai onko oireet tulleet vähitellen?

Itselläni oieet alkoivat olla selviä esikoiseni syntymän jälkeen. Mutta tarkemmin kun olen vuosien varrella asioita miettinyt, niin muistelen lapsuudessani olleen myös pakko-oireisia piirteitä, en ole niille vaan osannut antaa nimeä ennen kuin nyt.

Lue lisää

Omalla kohdallani oireet alkoivat, kun olin opiskelemassa yliopistossa. Olen useasti puhunut ammattiauttajien kanssa, mutta yhtä selvää syytä ei ole löytynyt, vaan on tultu siihen tulokseen, että sairastuminen on ollut monen eri tekijän summa. Herkkyys sairastua pakko-oireisiin on varmaankin ollut aina, sillä muistan, että jo peruskoulun ala-asteella pyrin täydellisyyteen sillä tapaa, että halusin kokeista aina mahdollisimman hyviä numeroita. Ala-asteelta lähtien olin myös koulukiusattu; se jatkui aina lukion loppuun asti. Tutkimusten mukaan koulukiusattuna oleminen on hyvinkin tavallista mielenterveysongelmista kärsivillä. Onko sinua kiusattu koskaan koulussa?
Kun minulla ensimmäiset pakko-oireet ilmestyivät, en vielä vähään aikaan tajunnut niiden merkitsevän sairautta. Vasta aikojen saatossa oireita oli jo niin paljon, että uuvuin niiden alla samalla tavalla kuin sinäkin. Silloin minun piti keskeyttää opinnot ja lähteä hakemaan apua.

Turhaudutko koskaan siihen, että terapeutit eivät ymmärrä oireidesi vakavuutta? Se on nimittäin valitettavan yleistä. Ylipäätään olen usein epäillyt, osataankohan Suomessa vieläkään hoitaa pakko-oireista sairautta kunnolla. Muualla maailmassa näytetään oltavan pidemmällä tämän sairauden hoidossa, esim. Ruotsissa, jossa on jopa aktiivista vertaistukitoimintaa.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Omalla kohdallani oireet alkoivat, kun olin opiskelemassa yliopistossa. Olen useasti puhunut ammattiauttajien kanssa, mutta yhtä selvää syytä ei ole löytynyt, vaan on tultu siihen tulokseen, että sairastuminen on ollut monen eri tekijän summa. Herkkyys sairastua pakko-oireisiin on varmaankin ollut aina, sillä muistan, että jo peruskoulun ala-asteella pyrin täydellisyyteen sillä tapaa, että halusin kokeista aina mahdollisimman hyviä numeroita. Ala-asteelta lähtien olin myös koulukiusattu; se jatkui aina lukion loppuun asti. Tutkimusten mukaan koulukiusattuna oleminen on hyvinkin tavallista mielenterveysongelmista kärsivillä. Onko sinua kiusattu koskaan koulussa?
Kun minulla ensimmäiset pakko-oireet ilmestyivät, en vielä vähään aikaan tajunnut niiden merkitsevän sairautta. Vasta aikojen saatossa oireita oli jo niin paljon, että uuvuin niiden alla samalla tavalla kuin sinäkin. Silloin minun piti keskeyttää opinnot ja lähteä hakemaan apua.

Turhaudutko koskaan siihen, että terapeutit eivät ymmärrä oireidesi vakavuutta? Se on nimittäin valitettavan yleistä. Ylipäätään olen usein epäillyt, osataankohan Suomessa vieläkään hoitaa pakko-oireista sairautta kunnolla. Muualla maailmassa näytetään oltavan pidemmällä tämän sairauden hoidossa, esim. Ruotsissa, jossa on jopa aktiivista vertaistukitoimintaa.

Terveisin Timo

Lue lisää

Aika hassua mutta olin itsekin koulukiusattu henkisesti. Koskemaan kukaan ei uskaltanut koska jokainen tiesi että lyön ja heti. se oli sellaista pikku pirullista ivaamista ohi kun kuljettiin. Soitin itseasiassa juhannuksena koulukiusaajille ja sanoin että miten on asian laita nyt. Yksi pyysi anteeksi heti kun kuuli asiasta ja toinen ei ehkä ollut niin fiksu mutta tajusi kyllä ettei asian kanssa leikitä.

Olen sitä mieltä että pitäisi saada jokin asiaa koskeva ohjelma jossa olisi näitä ihmisiä omalla kasvollaan kommentoimassa asiaa. Asia on vaiettu vaikka se on aivan liian yleinen. Turha hävetä asiaa jolle ei itse mitään voi. Sairaiden olisi helpompi elää sen jälkeen itsensä kanssakin .Tämähän haittaa jo työn hakemista. Ei kukaan palkkaa tällaista jos sanoo että kärsii tästä kun leimataan hulluksi.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Löytyihän se viesti sieltä, nyt tuli vähän toistoa. Tämä on vähän harjoittelua, olen ensimmäistä kertaa keskustelupalstalla.

Olen lukenut kirjan Kerrasta poikki muutama vuosi sitten ja se vaikutti aluksi tehokkaalta. Olen ajatellut lukea sen uudestaan jos siitä saisi nyt enemmän irti.

Lue lisää

Kerrasta poikki on ihan hyvä kirja,mutta itse pidän vielä parempina kahta kirjaa.

Elisabeth Lukas,Elämän voimat
Elisabeth Lukas,Sinunkin elämällä on tarkoitus

Nämä on nimenomaan pakkiksille ja panikoijille kirjoitettuja.Kirjoja tuskin löytää mistään myynnistä,joten kirjasto on ainoa vaihtoehto.

ocd-potilas kirjoitti:

Omalla kohdallani oireet alkoivat, kun olin opiskelemassa yliopistossa. Olen useasti puhunut ammattiauttajien kanssa, mutta yhtä selvää syytä ei ole löytynyt, vaan on tultu siihen tulokseen, että sairastuminen on ollut monen eri tekijän summa. Herkkyys sairastua pakko-oireisiin on varmaankin ollut aina, sillä muistan, että jo peruskoulun ala-asteella pyrin täydellisyyteen sillä tapaa, että halusin kokeista aina mahdollisimman hyviä numeroita. Ala-asteelta lähtien olin myös koulukiusattu; se jatkui aina lukion loppuun asti. Tutkimusten mukaan koulukiusattuna oleminen on hyvinkin tavallista mielenterveysongelmista kärsivillä. Onko sinua kiusattu koskaan koulussa?
Kun minulla ensimmäiset pakko-oireet ilmestyivät, en vielä vähään aikaan tajunnut niiden merkitsevän sairautta. Vasta aikojen saatossa oireita oli jo niin paljon, että uuvuin niiden alla samalla tavalla kuin sinäkin. Silloin minun piti keskeyttää opinnot ja lähteä hakemaan apua.

Turhaudutko koskaan siihen, että terapeutit eivät ymmärrä oireidesi vakavuutta? Se on nimittäin valitettavan yleistä. Ylipäätään olen usein epäillyt, osataankohan Suomessa vieläkään hoitaa pakko-oireista sairautta kunnolla. Muualla maailmassa näytetään oltavan pidemmällä tämän sairauden hoidossa, esim. Ruotsissa, jossa on jopa aktiivista vertaistukitoimintaa.

Terveisin Timo

Lue lisää

Heippa nimimerkki "pakko-oireiden vanki"!
Vastasin tässä jo viimeisimpään viestiisi, jossa kysyit, kuinka sairaus minulla alkoi. Kerroin siinä koulukiusaamisesta, joka mielestäni on hyvinkin voinut olla yksi syy sairastumiseeni. Toisenkin syyn jo mainitsin eli luonteenpiirteen, jossa ikäänkuin haluaa täydellisyyttä. Täydellisyysvaatimus oli minulla koko kouluajan ja jatkui myös yliopistossa. Jälkeenpäin ajattelen, että kunpa joku olisi silloin puhunut järkeä ja sanonut minulle, että ei aina tarvitse pyrkiä huipputuloksiin. Onko sinulla ollut perfektionismiä jo ennen sairastumistasi? Oliko sinulla ns. synnytyksen jälkeistä masennusta, sehän on aika yleistä? Voihan olla niin, että synnytys laukaisi kohdallasi pakko-oireet.

Mielestäni sinun kannattaisi hankkia itsellesi terapeutti, joka tuntee kognitiivisen altistusterapian, sillä se on ehkä ainoa terapiamuoto, joka auttaa pakko-oireisiin.

Oletko koskaan etsinyt vertaisryhmää, jossa voisit kasvotusten puhua toisten pakko-oireista kärsivien kanssa? Itse asun Etelä-Pohjanmaalla, Seinäjoella. Olen vetänyt täällä kohta vuoden vertaistukiryhmää. Seuraavan kerran kokoonnumme 11.8. Järjestötalossa asemaa vastapäätä kello 12-14. Olet tervetullut sinnekin.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Heippa nimimerkki "pakko-oireiden vanki"!
Vastasin tässä jo viimeisimpään viestiisi, jossa kysyit, kuinka sairaus minulla alkoi. Kerroin siinä koulukiusaamisesta, joka mielestäni on hyvinkin voinut olla yksi syy sairastumiseeni. Toisenkin syyn jo mainitsin eli luonteenpiirteen, jossa ikäänkuin haluaa täydellisyyttä. Täydellisyysvaatimus oli minulla koko kouluajan ja jatkui myös yliopistossa. Jälkeenpäin ajattelen, että kunpa joku olisi silloin puhunut järkeä ja sanonut minulle, että ei aina tarvitse pyrkiä huipputuloksiin. Onko sinulla ollut perfektionismiä jo ennen sairastumistasi? Oliko sinulla ns. synnytyksen jälkeistä masennusta, sehän on aika yleistä? Voihan olla niin, että synnytys laukaisi kohdallasi pakko-oireet.

Mielestäni sinun kannattaisi hankkia itsellesi terapeutti, joka tuntee kognitiivisen altistusterapian, sillä se on ehkä ainoa terapiamuoto, joka auttaa pakko-oireisiin.

Oletko koskaan etsinyt vertaisryhmää, jossa voisit kasvotusten puhua toisten pakko-oireista kärsivien kanssa? Itse asun Etelä-Pohjanmaalla, Seinäjoella. Olen vetänyt täällä kohta vuoden vertaistukiryhmää. Seuraavan kerran kokoonnumme 11.8. Järjestötalossa asemaa vastapäätä kello 12-14. Olet tervetullut sinnekin.

Terveisin Timo

Lue lisää

Kiitos kaikille neuvoista ja uusista näkökulmista! Täytyy käydä kirjastossa etsimässä uusia kirjoja, tosin niidenkin lukeminen on erittäin rajoitettua nykyään, tai siis hankalaa lika-asioiden takia.

Itsekin ajattelin että ensimmäisen lapsen syntymä on ollut jonkinlainen käännekohta pakko-oireilussa. Minulla ei ollut mitään selkeää synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta näin jälkikäteen ajatellen on saattanut jotain lievää ollakin. Puhtausasiat jollain lailla korostuu lasten kanssa, uusi vauva piti aina pukea erittäin puhtaisiin vaatteisiin ja niitä vaihdettiin usein. Myös ärsytti heti alusta saakka vieraiden ihmisten koskeminen vauvaan. Myös käytettyjen vaatteiden alkuperä piti olla selvillä, ei kenen tahansa vanhat vaatteet käyneet, ainoastaan hyviltä ystäviltä saadut. Samoihin aikoihin alkoi myös tulla mieleen kaikenlaisia käsittelemättömiä asioita lapsuudesta ja välit äitini kanssa huononivat. En kutsu häntä enää kylään älyttömän siivousrumban vuoksi. Tapaamme harvoin hänen luonaan lähinnä lasten takia ja sen jälkeen pestään kaikki vaatteet kun tullaan kotiin. On ajatuksena kauheaa, että oma äiti saa tällaisen reaktion. Mutta siis uskon vakaasti että lapsuuteni jollain lailla liittyy tähän nykytilaani. Koulussa minua ei ole kiusattu, mutta en ole ollut kovin sosiaalinenkaan. Alkoholi leimaa lapsuuttani (ja aikuisuuttanikin) vahvasti isäni toimesta ja moni asia on sen vuoksi häiriintynyt.

Lisäksi olen sairaalloisen mustasukkainen, se vielä tähän päälle ja voitte kuvitella että mieheni ei ajattele olevansa maailman onnellisin mies.. Niin, ja en myöskään katso suopeasti hänen alkoholinkäyttöään, vaikka se on erittäin vähäistä. Uskon, että nämä kaikki linkittyvätjollain lailla toisiinsa.

En ole selvittänyt mitään vertaistukiryhmiä täällä etelä-Suomessa. Olen vielä niin sanotusti kaapissa, olen puhunut ainoastaan parille ihmiselle. Ja kun huomaa, miten vaikeaa ihmisen on ymmärtää vaikka katsoo tätä vierestä joka päivä, niin usko muiden ihmisten ymmärtämiseen horjuu vahvasti. On ihan totta varmasti tuo, että ainoastaan saman kokeneet voivat ymmärtää näitä asioita.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos kaikille neuvoista ja uusista näkökulmista! Täytyy käydä kirjastossa etsimässä uusia kirjoja, tosin niidenkin lukeminen on erittäin rajoitettua nykyään, tai siis hankalaa lika-asioiden takia.

Itsekin ajattelin että ensimmäisen lapsen syntymä on ollut jonkinlainen käännekohta pakko-oireilussa. Minulla ei ollut mitään selkeää synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta näin jälkikäteen ajatellen on saattanut jotain lievää ollakin. Puhtausasiat jollain lailla korostuu lasten kanssa, uusi vauva piti aina pukea erittäin puhtaisiin vaatteisiin ja niitä vaihdettiin usein. Myös ärsytti heti alusta saakka vieraiden ihmisten koskeminen vauvaan. Myös käytettyjen vaatteiden alkuperä piti olla selvillä, ei kenen tahansa vanhat vaatteet käyneet, ainoastaan hyviltä ystäviltä saadut. Samoihin aikoihin alkoi myös tulla mieleen kaikenlaisia käsittelemättömiä asioita lapsuudesta ja välit äitini kanssa huononivat. En kutsu häntä enää kylään älyttömän siivousrumban vuoksi. Tapaamme harvoin hänen luonaan lähinnä lasten takia ja sen jälkeen pestään kaikki vaatteet kun tullaan kotiin. On ajatuksena kauheaa, että oma äiti saa tällaisen reaktion. Mutta siis uskon vakaasti että lapsuuteni jollain lailla liittyy tähän nykytilaani. Koulussa minua ei ole kiusattu, mutta en ole ollut kovin sosiaalinenkaan. Alkoholi leimaa lapsuuttani (ja aikuisuuttanikin) vahvasti isäni toimesta ja moni asia on sen vuoksi häiriintynyt.

Lisäksi olen sairaalloisen mustasukkainen, se vielä tähän päälle ja voitte kuvitella että mieheni ei ajattele olevansa maailman onnellisin mies.. Niin, ja en myöskään katso suopeasti hänen alkoholinkäyttöään, vaikka se on erittäin vähäistä. Uskon, että nämä kaikki linkittyvätjollain lailla toisiinsa.

En ole selvittänyt mitään vertaistukiryhmiä täällä etelä-Suomessa. Olen vielä niin sanotusti kaapissa, olen puhunut ainoastaan parille ihmiselle. Ja kun huomaa, miten vaikeaa ihmisen on ymmärtää vaikka katsoo tätä vierestä joka päivä, niin usko muiden ihmisten ymmärtämiseen horjuu vahvasti. On ihan totta varmasti tuo, että ainoastaan saman kokeneet voivat ymmärtää näitä asioita.

Lue lisää

tuosta täydellisyyteen pyrkimisestä. Minulla ei kouluaikoina ole sitä ollut, olen ollut kouluasioissa aika hällä väliä- tyyppi lukioon saakka. Siellä alkoi numeroilla olla enemmän merkitystä, mutta ei vieläkään liikaa. Täydellisyyteen pyrkiminen näkyy kyllä nykyään elämässäni, monessakin asiassa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos kaikille neuvoista ja uusista näkökulmista! Täytyy käydä kirjastossa etsimässä uusia kirjoja, tosin niidenkin lukeminen on erittäin rajoitettua nykyään, tai siis hankalaa lika-asioiden takia.

Itsekin ajattelin että ensimmäisen lapsen syntymä on ollut jonkinlainen käännekohta pakko-oireilussa. Minulla ei ollut mitään selkeää synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta näin jälkikäteen ajatellen on saattanut jotain lievää ollakin. Puhtausasiat jollain lailla korostuu lasten kanssa, uusi vauva piti aina pukea erittäin puhtaisiin vaatteisiin ja niitä vaihdettiin usein. Myös ärsytti heti alusta saakka vieraiden ihmisten koskeminen vauvaan. Myös käytettyjen vaatteiden alkuperä piti olla selvillä, ei kenen tahansa vanhat vaatteet käyneet, ainoastaan hyviltä ystäviltä saadut. Samoihin aikoihin alkoi myös tulla mieleen kaikenlaisia käsittelemättömiä asioita lapsuudesta ja välit äitini kanssa huononivat. En kutsu häntä enää kylään älyttömän siivousrumban vuoksi. Tapaamme harvoin hänen luonaan lähinnä lasten takia ja sen jälkeen pestään kaikki vaatteet kun tullaan kotiin. On ajatuksena kauheaa, että oma äiti saa tällaisen reaktion. Mutta siis uskon vakaasti että lapsuuteni jollain lailla liittyy tähän nykytilaani. Koulussa minua ei ole kiusattu, mutta en ole ollut kovin sosiaalinenkaan. Alkoholi leimaa lapsuuttani (ja aikuisuuttanikin) vahvasti isäni toimesta ja moni asia on sen vuoksi häiriintynyt.

Lisäksi olen sairaalloisen mustasukkainen, se vielä tähän päälle ja voitte kuvitella että mieheni ei ajattele olevansa maailman onnellisin mies.. Niin, ja en myöskään katso suopeasti hänen alkoholinkäyttöään, vaikka se on erittäin vähäistä. Uskon, että nämä kaikki linkittyvätjollain lailla toisiinsa.

En ole selvittänyt mitään vertaistukiryhmiä täällä etelä-Suomessa. Olen vielä niin sanotusti kaapissa, olen puhunut ainoastaan parille ihmiselle. Ja kun huomaa, miten vaikeaa ihmisen on ymmärtää vaikka katsoo tätä vierestä joka päivä, niin usko muiden ihmisten ymmärtämiseen horjuu vahvasti. On ihan totta varmasti tuo, että ainoastaan saman kokeneet voivat ymmärtää näitä asioita.

Lue lisää

Nimimerkille "pakko-oireiden vanki". Tiedän hyvin tunteen, että kirjaston kirjat ovat likaisia. Opiskeluaikanani jouduin usein pyyhkimään kirjojen kansia kostealla talouspaperilla; onneksi kirjojen päällä oli kontaktimuovi, sillä muuten ne olisivat menneet käsittelyssäni pilalle. Näin ollen ymmärrän hyvin oireesi. Minulla ei ole kyseistä oiretta ollut enää aivoleikkauksen jälkeen, mutta muistan sen oireen vielä hyvin.

Olen myös kasvanut alkoholistiperheessä, jossa isä joi. Hän kuoli jo -96, mutta senkin asian muistan hyvin ja olen myös kanssasi samaa mieltä, että sen vuoksi omassa elämässänikin moni asia on häiriintynyt; jotkut ammattiauttajat ovat pitäneet tätä asiaa yhtenä syynä sairastumiseeni.

Voisitko tiedustella vertaisryhmästä Auroran sairaalasta Helsingissä, sillä tiedän, että heillä on ollut mm. pakko-oireisten vertaisryhmiä? Olen täysin samaa mieltä siinä, että monikaan tätä sairautta itse sairastamaton EI pysty ymmärtämään, mitä helvettiä arki voi olla tämän sairauden kanssa. Eivät edes kaikki ammattiauttajatkaan pysty ymmärtämään.

Lokakuun viimeisenä päivänä olisi tarkoitus pitää Arcada-ammattioppilaitoksessa Helsingissä pakko-oire- eli OCD-seminaari. Olet sinnekin tervetullut kuuntelemaan lääkäreitä, jotka luennoivat tästä sairaudesta. Miltä kuulostaisi?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "pakko-oireiden vanki". Tiedän hyvin tunteen, että kirjaston kirjat ovat likaisia. Opiskeluaikanani jouduin usein pyyhkimään kirjojen kansia kostealla talouspaperilla; onneksi kirjojen päällä oli kontaktimuovi, sillä muuten ne olisivat menneet käsittelyssäni pilalle. Näin ollen ymmärrän hyvin oireesi. Minulla ei ole kyseistä oiretta ollut enää aivoleikkauksen jälkeen, mutta muistan sen oireen vielä hyvin.

Olen myös kasvanut alkoholistiperheessä, jossa isä joi. Hän kuoli jo -96, mutta senkin asian muistan hyvin ja olen myös kanssasi samaa mieltä, että sen vuoksi omassa elämässänikin moni asia on häiriintynyt; jotkut ammattiauttajat ovat pitäneet tätä asiaa yhtenä syynä sairastumiseeni.

Voisitko tiedustella vertaisryhmästä Auroran sairaalasta Helsingissä, sillä tiedän, että heillä on ollut mm. pakko-oireisten vertaisryhmiä? Olen täysin samaa mieltä siinä, että monikaan tätä sairautta itse sairastamaton EI pysty ymmärtämään, mitä helvettiä arki voi olla tämän sairauden kanssa. Eivät edes kaikki ammattiauttajatkaan pysty ymmärtämään.

Lokakuun viimeisenä päivänä olisi tarkoitus pitää Arcada-ammattioppilaitoksessa Helsingissä pakko-oire- eli OCD-seminaari. Olet sinnekin tervetullut kuuntelemaan lääkäreitä, jotka luennoivat tästä sairaudesta. Miltä kuulostaisi?

Terveisin Timo

Lue lisää

Kiitos tiedoista, on varmaan mielenkiintoisia puhujia, täytyy yrittää tulla.

Noista kirjoista vielä, on erikoista että kirjastossa pystyn niitä lukemaan mutta kotona alkaa kaikki erikoisjärjestelyt. Ja kuinka paljon onkaan kaikenlaista tavaraa joutunut heittämään pois ihan siksi, että niitä ei "lian" vuoksi voi käyttää.

Tämä on todella rankkaa. Vieläkin mietin sitä asiaa josta tänne ensimmäisenä kirjoitin. Neljättä päivää pyörii yksi ja sama asia mielessä ja se vaikeuttaa kaikkea toimintaa. Voisiko joku vielä vakuuttaa että auton sisälle ei tule mitään likaa kun ovat ja ikkunat ovat kiinni? Siis vaikka joku "likainen" olisi auton vieressä ulkopuolella? Tämä on ihan mahdotonta pyörittelyä ja taas tuntuu siltä että voiko tämä lähteä aivan loputtomiin ja pilata taas kaiken?

Aivoleikkaus tuntuu todella pelottavalta asialta. Kauanko Timo mietit sitä ennen kun uskaltauduit? Auttoiko sinulla sitä ennen mikään lääke?

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos tiedoista, on varmaan mielenkiintoisia puhujia, täytyy yrittää tulla.

Noista kirjoista vielä, on erikoista että kirjastossa pystyn niitä lukemaan mutta kotona alkaa kaikki erikoisjärjestelyt. Ja kuinka paljon onkaan kaikenlaista tavaraa joutunut heittämään pois ihan siksi, että niitä ei "lian" vuoksi voi käyttää.

Tämä on todella rankkaa. Vieläkin mietin sitä asiaa josta tänne ensimmäisenä kirjoitin. Neljättä päivää pyörii yksi ja sama asia mielessä ja se vaikeuttaa kaikkea toimintaa. Voisiko joku vielä vakuuttaa että auton sisälle ei tule mitään likaa kun ovat ja ikkunat ovat kiinni? Siis vaikka joku "likainen" olisi auton vieressä ulkopuolella? Tämä on ihan mahdotonta pyörittelyä ja taas tuntuu siltä että voiko tämä lähteä aivan loputtomiin ja pilata taas kaiken?

Aivoleikkaus tuntuu todella pelottavalta asialta. Kauanko Timo mietit sitä ennen kun uskaltauduit? Auttoiko sinulla sitä ennen mikään lääke?

Lue lisää

että auton sisälle tulee likaa jos joku väärä henkilö vieressä. itselläni oli pahimmassa vaiheessa sama oire vaikka istuin autossa ja viereen tuli joku epämiellyttävä henkilö. meni monta tuntia että pääsin sen asian yli jos en ehtinyt laittaa ovea sisältä lukkoon sitä ennen. nyt ei ole enää sitä vaivaa kun olen paremmassa kunnossa. yritä järkeillä itsellesi siis että jos kerran olen laittanut ovet ja ikkunat kiinni niin sinne ei voi mennä mitään. ei se sen kummempaa ole. sun täytyy vaan sanoa itsellesi että asia on näin kun se kerran on niin.

aivoleikkaus ei ole musta nyt se ensimmäinen vaihtoehto tässä vaiheessa vaan luotettava ystävä joka jakaa sun murheesi. joku joka lähtee vaikka kauppaan sun kanssa tietäen sun pelot. eli opit sitä kautta huomaamaan ettei ole syytä pelätä asiointia kodin ulkopuolella ym.

mies vaan kirjoitti:

että auton sisälle tulee likaa jos joku väärä henkilö vieressä. itselläni oli pahimmassa vaiheessa sama oire vaikka istuin autossa ja viereen tuli joku epämiellyttävä henkilö. meni monta tuntia että pääsin sen asian yli jos en ehtinyt laittaa ovea sisältä lukkoon sitä ennen. nyt ei ole enää sitä vaivaa kun olen paremmassa kunnossa. yritä järkeillä itsellesi siis että jos kerran olen laittanut ovet ja ikkunat kiinni niin sinne ei voi mennä mitään. ei se sen kummempaa ole. sun täytyy vaan sanoa itsellesi että asia on näin kun se kerran on niin.

aivoleikkaus ei ole musta nyt se ensimmäinen vaihtoehto tässä vaiheessa vaan luotettava ystävä joka jakaa sun murheesi. joku joka lähtee vaikka kauppaan sun kanssa tietäen sun pelot. eli opit sitä kautta huomaamaan ettei ole syytä pelätä asiointia kodin ulkopuolella ym.

Lue lisää

Kiitos vakuuttelusta! Olen nyt lueskellut autojen ilmanvaihtoasioita netistä ja pohtinut tuleeko sitä kautta jotain. Ja sitten mietin pitääkö kaikki autossa olleet tavarat pyyhkiä ennen kun niitä vie kotiin. Mietin sitäkin, että kokeilen päästä vähemmällä, eli "ottaa riskin", mutta aikaisemman kokemuksen perusteella se kostautuu siten, että jossain vaiheessa asia kuitenkin käy ylivoimaiseksi ja siinä vaiheessa siivottavaa onkin jo paljon enemmän, kun "lika" välillisesti leviää paikkoihin, joissa autossa olleet tavarat ovat. Tämä on ihan hirveätä! Tekisi varmaan hyvää vaihtaa paikkakuntaa jonnekin, jossa olisi enemmän vieraita ihmisiä, eikä näitä vaikeita joihin ei voi törmätä. Se olisi melko itsekästä kun lapsillakin on omat elämät ja kaverit ja koulut täällä.

Ajatelkaas kuinka paljon asioita saisi aikaan, jos kaiken tämän asioiden pyörittelyajan käyttäisi johonkin ns. järkevään?

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos vakuuttelusta! Olen nyt lueskellut autojen ilmanvaihtoasioita netistä ja pohtinut tuleeko sitä kautta jotain. Ja sitten mietin pitääkö kaikki autossa olleet tavarat pyyhkiä ennen kun niitä vie kotiin. Mietin sitäkin, että kokeilen päästä vähemmällä, eli "ottaa riskin", mutta aikaisemman kokemuksen perusteella se kostautuu siten, että jossain vaiheessa asia kuitenkin käy ylivoimaiseksi ja siinä vaiheessa siivottavaa onkin jo paljon enemmän, kun "lika" välillisesti leviää paikkoihin, joissa autossa olleet tavarat ovat. Tämä on ihan hirveätä! Tekisi varmaan hyvää vaihtaa paikkakuntaa jonnekin, jossa olisi enemmän vieraita ihmisiä, eikä näitä vaikeita joihin ei voi törmätä. Se olisi melko itsekästä kun lapsillakin on omat elämät ja kaverit ja koulut täällä.

Ajatelkaas kuinka paljon asioita saisi aikaan, jos kaiken tämän asioiden pyörittelyajan käyttäisi johonkin ns. järkevään?

Lue lisää

neuvoni on että kun se on erittäin vaikeassa vaiheessa tuo neuroosi niin ei kannata yrittää vaatia liian paljon itseltään eli ei kannata taistella sitä vastaan liikaa vielä tässä vaiheessa. Se ei kuitenkaan onnistu, tiedän kokemuksesta kun olin aivan sekaisin ja itsemurhaa lähellä sen vuoksi. Pelastukseni tuolloin oli muutto siltä paikkakunnalta jossa en viihtynyt päivääkään.

Lisäksi. neuvoni on että tee niitä asioita joista nautit. keskity niihin. Näin ollen energiaasi ei kulu niin paljon itsensä tarkkailuun ja rituaaleihin. Mulle se oli nurmikonleikkuu, imurointi ym. , musiiikin kuuntelu ja liikunta on varmasti tehokasta terapiaa sulle. Nyt et saa pyörittää noita auton ilmanvaihto juttuja yhtään enempää. Tiedät itsekin että siinä ajatuksessa ei ole järkeä. heti kun tulee sellainen ajatus niin sano itsellesi että okei, joko taas sairas mieleni yrittää ottaa vallan ja sano itsellesi sen jälkeen että lopeta tuo ajatuskuvio heti. sitä täytyy koko ajan taistella vastaan kun se tulee.

ja mitä tulee riskin ottamiseen niin ei ole mitään riskiä eli otat sen riskin. aloita ensin jostain pienemmästä ahdistuksesta joka aiheutuu ja jonka voit halllita. älä kokeile riskin ottamisesta pahimpaan neuroosiisi kun sitten pyörität päässäsi sitä viikko tolkulla.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos vakuuttelusta! Olen nyt lueskellut autojen ilmanvaihtoasioita netistä ja pohtinut tuleeko sitä kautta jotain. Ja sitten mietin pitääkö kaikki autossa olleet tavarat pyyhkiä ennen kun niitä vie kotiin. Mietin sitäkin, että kokeilen päästä vähemmällä, eli "ottaa riskin", mutta aikaisemman kokemuksen perusteella se kostautuu siten, että jossain vaiheessa asia kuitenkin käy ylivoimaiseksi ja siinä vaiheessa siivottavaa onkin jo paljon enemmän, kun "lika" välillisesti leviää paikkoihin, joissa autossa olleet tavarat ovat. Tämä on ihan hirveätä! Tekisi varmaan hyvää vaihtaa paikkakuntaa jonnekin, jossa olisi enemmän vieraita ihmisiä, eikä näitä vaikeita joihin ei voi törmätä. Se olisi melko itsekästä kun lapsillakin on omat elämät ja kaverit ja koulut täällä.

Ajatelkaas kuinka paljon asioita saisi aikaan, jos kaiken tämän asioiden pyörittelyajan käyttäisi johonkin ns. järkevään?

Lue lisää

Onko sinulla lääkitystä. Itselläni Sertralin-lääke pelasti elämäni.

Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on lääkkeistä pakkoajatusten hoidossa?

äiti kolmelle kirjoitti:

Onko sinulla lääkitystä. Itselläni Sertralin-lääke pelasti elämäni.

Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on lääkkeistä pakkoajatusten hoidossa?

käytän itse seronil lääkitystä. sopii hyvin. en tiedä onko paras mahdollinen silti. lääkkeesi voi olla tehokkaampi kuin seronil mutta sehän on yksilöllistä ja täytyy huomioida että käytän epilepsialääkitystä samalla joten ne on sovittava yhteen.

sanoisin että onneksi en sortunut alkoholiin silloin vaikeina aikoina. nykyään käytän aika reippaastikin koska ahdistus on joka päiväistä kun tietää ettei parane samanlaiseksi kuin oli nuorena. olen siis 40v mies ja sairastanut nyt 15v neuroosia. Olen vain ilman terapeutteja ja lääkkeittäkin syömättä noussut omalla sinnikkyydellä ylös. Silloin kun on pahin vaihe niin lääkkeitä on ehdottomasti käytettävä. ja sen sanon että ilman läheisten tukea tai ystävän on erittäin vaikeata nousta ylös kun on aivan yksin sairautensa kanssa. Pahimmassa vaiheessa pesin käsiä fairy astiapesuaineen kanssa 1 tunti koko ajan ja kädet olivat aivan kirkkaan punaiset. nyt en pese kuin 3 kertaa kerralla mutta usein silti. ovien kolkutus on edelleen voimakas kun lähden ulos mutta ei sitten kun tulen sisään. että sellaista . tosin mulla on vielä abilify lääkitys psykoosiin. mutta en ole vielä kokeillut. oletko ottanut alkoholia ahdistukseesi?

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos tiedoista, on varmaan mielenkiintoisia puhujia, täytyy yrittää tulla.

Noista kirjoista vielä, on erikoista että kirjastossa pystyn niitä lukemaan mutta kotona alkaa kaikki erikoisjärjestelyt. Ja kuinka paljon onkaan kaikenlaista tavaraa joutunut heittämään pois ihan siksi, että niitä ei "lian" vuoksi voi käyttää.

Tämä on todella rankkaa. Vieläkin mietin sitä asiaa josta tänne ensimmäisenä kirjoitin. Neljättä päivää pyörii yksi ja sama asia mielessä ja se vaikeuttaa kaikkea toimintaa. Voisiko joku vielä vakuuttaa että auton sisälle ei tule mitään likaa kun ovat ja ikkunat ovat kiinni? Siis vaikka joku "likainen" olisi auton vieressä ulkopuolella? Tämä on ihan mahdotonta pyörittelyä ja taas tuntuu siltä että voiko tämä lähteä aivan loputtomiin ja pilata taas kaiken?

Aivoleikkaus tuntuu todella pelottavalta asialta. Kauanko Timo mietit sitä ennen kun uskaltauduit? Auttoiko sinulla sitä ennen mikään lääke?

Lue lisää

Hei taas kaikki. Nimimerkki "pakko-oireiden vanki", kysyit kauanko mietin, ennen kuin uskaltauduin aivoleikkaukseen. Itse asiassa pohdiskelin kyllä asiaa silloin mielessäni aina välillä, mutta minua auttoi se, että olin silloin psykiatrisen sairaalan osastolla, jossa kaikkina arkipäivinä oli periaatteessa mahdollisuus nähdä minut aivoleikkaukseen järjestänyt osastonlääkäri. Hänelle sain joka päivä kertoa, kuinka pelkäsin leikkausta. Hän osasi hyvin kannustaa minua kestämään tulevan aivoleikkauksen aiheuttaman ahdistuksen.

Itse asiassa tilanteeni oli tuolloin niin toivoton, että toisaalta odotinkin, että aivoleikkaus tehtäisiin mahdollisimman pian. Minulla pakko-oireet olivat riistäytyneet täysin hallinnasta, en voinut niille enää mitään. Ennen aivoleikkausta olin 6 vuotta samaisessa psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana pakko-oireiden takia. Kysyt myös, auttoiko mikään lääke ennen aivoleikkausta. Oikeastaan minulle kokeiltiin noiden kuuden vuoden aikana mitä moninaisempia psyykelääkkeitä, mutta yksikään niistä EI auttanut. Näin ollen aivoleikkaus oli VIIMEINEN käytettävissä oleva vaihtoehto. JA SE TODELLA AUTTOI! Näin voin nyt tänä päivänä sanoa.

Terveisin Timo

mies vaan kirjoitti:

käytän itse seronil lääkitystä. sopii hyvin. en tiedä onko paras mahdollinen silti. lääkkeesi voi olla tehokkaampi kuin seronil mutta sehän on yksilöllistä ja täytyy huomioida että käytän epilepsialääkitystä samalla joten ne on sovittava yhteen.

sanoisin että onneksi en sortunut alkoholiin silloin vaikeina aikoina. nykyään käytän aika reippaastikin koska ahdistus on joka päiväistä kun tietää ettei parane samanlaiseksi kuin oli nuorena. olen siis 40v mies ja sairastanut nyt 15v neuroosia. Olen vain ilman terapeutteja ja lääkkeittäkin syömättä noussut omalla sinnikkyydellä ylös. Silloin kun on pahin vaihe niin lääkkeitä on ehdottomasti käytettävä. ja sen sanon että ilman läheisten tukea tai ystävän on erittäin vaikeata nousta ylös kun on aivan yksin sairautensa kanssa. Pahimmassa vaiheessa pesin käsiä fairy astiapesuaineen kanssa 1 tunti koko ajan ja kädet olivat aivan kirkkaan punaiset. nyt en pese kuin 3 kertaa kerralla mutta usein silti. ovien kolkutus on edelleen voimakas kun lähden ulos mutta ei sitten kun tulen sisään. että sellaista . tosin mulla on vielä abilify lääkitys psykoosiin. mutta en ole vielä kokeillut. oletko ottanut alkoholia ahdistukseesi?

Lue lisää

Taidat olla sama ihminen, jonka kanssa olen keskustellut Abilify-lääkkeestä. Silloin mulla oli paha ahdistus ja tuntui, että Sertralin ei riitä ja psykiatri suositteli rinnalle Abilifyä. Ahdistus kuitenkin lieveni ja taas tuntuu, että Sertralin riittää mainiosti. En ole onneksi ottanut alkoholia ahdistukseen. Toivottavasti sinäkin pystyt lopettamaan ja vaihtamaan sen Abilifyyn. Se auttaa sinua psykoosin lisäksi luultavasti myös pakko-oireisiin.

ocd-potilas kirjoitti:

Hei taas kaikki. Nimimerkki "pakko-oireiden vanki", kysyit kauanko mietin, ennen kuin uskaltauduin aivoleikkaukseen. Itse asiassa pohdiskelin kyllä asiaa silloin mielessäni aina välillä, mutta minua auttoi se, että olin silloin psykiatrisen sairaalan osastolla, jossa kaikkina arkipäivinä oli periaatteessa mahdollisuus nähdä minut aivoleikkaukseen järjestänyt osastonlääkäri. Hänelle sain joka päivä kertoa, kuinka pelkäsin leikkausta. Hän osasi hyvin kannustaa minua kestämään tulevan aivoleikkauksen aiheuttaman ahdistuksen.

Itse asiassa tilanteeni oli tuolloin niin toivoton, että toisaalta odotinkin, että aivoleikkaus tehtäisiin mahdollisimman pian. Minulla pakko-oireet olivat riistäytyneet täysin hallinnasta, en voinut niille enää mitään. Ennen aivoleikkausta olin 6 vuotta samaisessa psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana pakko-oireiden takia. Kysyt myös, auttoiko mikään lääke ennen aivoleikkausta. Oikeastaan minulle kokeiltiin noiden kuuden vuoden aikana mitä moninaisempia psyykelääkkeitä, mutta yksikään niistä EI auttanut. Näin ollen aivoleikkaus oli VIIMEINEN käytettävissä oleva vaihtoehto. JA SE TODELLA AUTTOI! Näin voin nyt tänä päivänä sanoa.

Terveisin Timo

Lue lisää

Lisäisin viestiini sen, että minulla on takana monta itsemurhayritystä ja että ne kaikki tein aikoinaan psyykelääkkeillä. Tämä kuvastaa sitä epätoivoa, jota pakko-oireiden vankina oleminen elämässäni toi mukanaan.

Hankalimpana pakkorituaalina minä koin käsienpesun. Ei paljoakaan tarvinnut koskea mihinkään, kun oli taas pestävä kädet: rituaalissa piti ensin puhdistaa lavuaari kuumalla vedellä ja sitten kääriä paidan hihat (jos oli pitkähihainen paita); sen jälkeen piti kädet pestä saippualla kyynärpäitä myöden tietty kertamäärä ja sitten piti huuhdella kädet kuumalla vedellä tietty kertamäärä. Kaikki tämä kesti kauan aikaa ja se piti tehdä monta kertaa päivässä, esim. aina jos vaikka söi voileivän. Nykyään kyseistä oiretta EI ole enää LAINKAAN, se jäi leikkauspöydälle Ruotsissa.

Toinen yhtä hankala rituaali oli suihkussakäynti. Siihen meni 3-4 tuntia kerrallaan. Ei vain millään uskonut, että kaikki shampoo huuhtoutuu pois hiuksista tai että vartalo on puhtaaksi pesty. Tähänkin aivoleikkaus on auttanut, sillä suihkussa menee nyt vain 15-20 minuuttia.

Itsemurhaa EN enää halua yrittää, vaikka tulisi vaikeitakin päiviä elämässä. Sen olen lopullisesti päättänyt.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Lisäisin viestiini sen, että minulla on takana monta itsemurhayritystä ja että ne kaikki tein aikoinaan psyykelääkkeillä. Tämä kuvastaa sitä epätoivoa, jota pakko-oireiden vankina oleminen elämässäni toi mukanaan.

Hankalimpana pakkorituaalina minä koin käsienpesun. Ei paljoakaan tarvinnut koskea mihinkään, kun oli taas pestävä kädet: rituaalissa piti ensin puhdistaa lavuaari kuumalla vedellä ja sitten kääriä paidan hihat (jos oli pitkähihainen paita); sen jälkeen piti kädet pestä saippualla kyynärpäitä myöden tietty kertamäärä ja sitten piti huuhdella kädet kuumalla vedellä tietty kertamäärä. Kaikki tämä kesti kauan aikaa ja se piti tehdä monta kertaa päivässä, esim. aina jos vaikka söi voileivän. Nykyään kyseistä oiretta EI ole enää LAINKAAN, se jäi leikkauspöydälle Ruotsissa.

Toinen yhtä hankala rituaali oli suihkussakäynti. Siihen meni 3-4 tuntia kerrallaan. Ei vain millään uskonut, että kaikki shampoo huuhtoutuu pois hiuksista tai että vartalo on puhtaaksi pesty. Tähänkin aivoleikkaus on auttanut, sillä suihkussa menee nyt vain 15-20 minuuttia.

Itsemurhaa EN enää halua yrittää, vaikka tulisi vaikeitakin päiviä elämässä. Sen olen lopullisesti päättänyt.

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei taas! Kiitos tuesta! Yritän keskittyä johonkin mieluisampaan touhuun kun auton ilmanvaihdon miettimiseen. Silti pelottaa kotiinmeno, olen edelleen mökkireissulla.

Olen kokeillut todella monia lääkkeitä. Jotkut helpottivat oloa hieman, mutta tosi paikan tullen niistä ei kuitenkaan ollut hyötyä. Sivuvaikutuksia on tullut kaikista ja loppujen lopuksi hyöty on jäänyt niin pieneksi että se on jäänyt sivuvaikutusten jalkoihin. Tällä hetkellä en syö mitään.

Minulla on käsienpesu laajentunut suihkuksi ja paljon muuksikin, eli aikaisemmin riitti käsienpesu kun koski johonkin "likaiseen", mutta nyt esimerkiksi pyykkikoneen päälle laiton jälkeen pitää mennä suihkuun. Samoin riittää jonkun "likaisen" ihmisen näkeminen aiheuttamaan suihkuunmenopakon, vaikka ei edes pysähtyisi juttelemaan kyseisen henkilön kanssa. Aiemmin oli kädet verillä, nyt on kuiva koko ihminen.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei taas! Kiitos tuesta! Yritän keskittyä johonkin mieluisampaan touhuun kun auton ilmanvaihdon miettimiseen. Silti pelottaa kotiinmeno, olen edelleen mökkireissulla.

Olen kokeillut todella monia lääkkeitä. Jotkut helpottivat oloa hieman, mutta tosi paikan tullen niistä ei kuitenkaan ollut hyötyä. Sivuvaikutuksia on tullut kaikista ja loppujen lopuksi hyöty on jäänyt niin pieneksi että se on jäänyt sivuvaikutusten jalkoihin. Tällä hetkellä en syö mitään.

Minulla on käsienpesu laajentunut suihkuksi ja paljon muuksikin, eli aikaisemmin riitti käsienpesu kun koski johonkin "likaiseen", mutta nyt esimerkiksi pyykkikoneen päälle laiton jälkeen pitää mennä suihkuun. Samoin riittää jonkun "likaisen" ihmisen näkeminen aiheuttamaan suihkuunmenopakon, vaikka ei edes pysähtyisi juttelemaan kyseisen henkilön kanssa. Aiemmin oli kädet verillä, nyt on kuiva koko ihminen.

Lue lisää

Hei nimimerkki "pakko-oireiden vanki". On totta, että psyykelääkkeillä on sivuvaikutuksia. Olen itsekin kärsinyt niistä. Mutta silloin, kun on huono olo, olen pyrkinyt ohittamaan sivuvaikutukset ja tyytynyt siihen apuun, jonka niistä saa.

Pelkäät ilmeisesti kotiinmenoa mökiltä. Kumpi siinä enemmän pelottaa autossa istuminen vai pesurituaalit sitten kotiin saavuttuasi? Itse olen käynyt läpi elämässäni sen vaiheen, että pelkäsin aina kotiin menoa, kun tiesin, että se tarkoittaa vaatteiden puhdistusrituaaleja ja loputonta käsienpesua. Siihen meni aikaa tuntikausia. Nyt niin EI ENÄÄ tarvitse käyttäytyä kiitos aivoleikkauksen.

Onko sinulla tarkistelurituaaleja? Ne kuuluvat myös niin sanottuihin perinteisiin pakko-oireisiin, joita on aika monella tästä sairaudesta kärsivällä. Tarkistelun kohteena voi olla melkein mikä vain: ovet, sähköhella, vesihanat, kahvinkeitin, ulko-ovi, avaimet, lompakko jne. Minulla nämä saivat myös ennen aivoleikkausta suunnattomat mittasuhteet.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkki "pakko-oireiden vanki". On totta, että psyykelääkkeillä on sivuvaikutuksia. Olen itsekin kärsinyt niistä. Mutta silloin, kun on huono olo, olen pyrkinyt ohittamaan sivuvaikutukset ja tyytynyt siihen apuun, jonka niistä saa.

Pelkäät ilmeisesti kotiinmenoa mökiltä. Kumpi siinä enemmän pelottaa autossa istuminen vai pesurituaalit sitten kotiin saavuttuasi? Itse olen käynyt läpi elämässäni sen vaiheen, että pelkäsin aina kotiin menoa, kun tiesin, että se tarkoittaa vaatteiden puhdistusrituaaleja ja loputonta käsienpesua. Siihen meni aikaa tuntikausia. Nyt niin EI ENÄÄ tarvitse käyttäytyä kiitos aivoleikkauksen.

Onko sinulla tarkistelurituaaleja? Ne kuuluvat myös niin sanottuihin perinteisiin pakko-oireisiin, joita on aika monella tästä sairaudesta kärsivällä. Tarkistelun kohteena voi olla melkein mikä vain: ovet, sähköhella, vesihanat, kahvinkeitin, ulko-ovi, avaimet, lompakko jne. Minulla nämä saivat myös ennen aivoleikkausta suunnattomat mittasuhteet.

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei! Nimenomaan kotiinmeno aiheuttaa niin paljon siivuousrutiineita, että se uuvuttaa jo valmiiksi. Pyykkikone on kovilla ja suihkussa menee aikaa. Yleensäkin kun jossain kodin ulkopuolella viettää aikaa alkaa ahdistus kotiinmenorutiineista vaivaamaan jo reilusti ennen kotiinmenoa. Nyt on siis tämä autoon tullut "lika" joka aikaansaa tämän kaiken.

Tarkisteluakin minulla on jonkn verran, mutta sen kanssa pärjään, se ei ole mitään kohdallani verrattuna pesuihin. Aikaisemmin oli pahempana, mutta se on tavallaan väistynyt pesujen tieltä.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei! Nimenomaan kotiinmeno aiheuttaa niin paljon siivuousrutiineita, että se uuvuttaa jo valmiiksi. Pyykkikone on kovilla ja suihkussa menee aikaa. Yleensäkin kun jossain kodin ulkopuolella viettää aikaa alkaa ahdistus kotiinmenorutiineista vaivaamaan jo reilusti ennen kotiinmenoa. Nyt on siis tämä autoon tullut "lika" joka aikaansaa tämän kaiken.

Tarkisteluakin minulla on jonkn verran, mutta sen kanssa pärjään, se ei ole mitään kohdallani verrattuna pesuihin. Aikaisemmin oli pahempana, mutta se on tavallaan väistynyt pesujen tieltä.

Lue lisää

tähän oireeseen kuuluu nimenomaan se, että jos pääset toisesta niin toinen oire tulee tilalle eli rituaalin kohde muuttuu. siihen voit varautua ja varmaan olet huomannutkin. Nyt olisi vain tärkeätä että jankutat itsellesi koko ajan päässäsi ettet pese niin paljon vaikka kuinka tekisi mieli pestä. Sitä pitää koko ajan hokea itselleen. Ajan myötä se kiusaus vähenee. Siinä auttaa esim. se , että päättelet että jos kerran muutkaan ei tee niin , niin en tee minäkään!!! Tiedät itsekin että asia on näin.

Sitä paitsi liiallinen puhtaus ei ole enää hyvästä vaan pahaksi kun hyvätkin bakteerit häviävät ihosta. luin juuri iltasanomia netistä hyväolo kohdasta . lue itse.
Tätä sairautta voi vain hallita menemällä sitä kohti eikä menemällä sen mukaan.Sinun pitää näyttää sille että sinua ei mikään sairaus hallitse vaan sinä häntä!

mies vaan kirjoitti:

tähän oireeseen kuuluu nimenomaan se, että jos pääset toisesta niin toinen oire tulee tilalle eli rituaalin kohde muuttuu. siihen voit varautua ja varmaan olet huomannutkin. Nyt olisi vain tärkeätä että jankutat itsellesi koko ajan päässäsi ettet pese niin paljon vaikka kuinka tekisi mieli pestä. Sitä pitää koko ajan hokea itselleen. Ajan myötä se kiusaus vähenee. Siinä auttaa esim. se , että päättelet että jos kerran muutkaan ei tee niin , niin en tee minäkään!!! Tiedät itsekin että asia on näin.

Sitä paitsi liiallinen puhtaus ei ole enää hyvästä vaan pahaksi kun hyvätkin bakteerit häviävät ihosta. luin juuri iltasanomia netistä hyväolo kohdasta . lue itse.
Tätä sairautta voi vain hallita menemällä sitä kohti eikä menemällä sen mukaan.Sinun pitää näyttää sille että sinua ei mikään sairaus hallitse vaan sinä häntä!

Lue lisää

Kiitos että jaksat kannustaa! Kai tässä vaan täytyy pienin askelin yrittää mennä vaikka vaikeaa onkin. Mieli tekisi mennä vuodeksi nukkumaan niin saisi vähän taukoa näistä ahdistuksista..

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei! Nimenomaan kotiinmeno aiheuttaa niin paljon siivuousrutiineita, että se uuvuttaa jo valmiiksi. Pyykkikone on kovilla ja suihkussa menee aikaa. Yleensäkin kun jossain kodin ulkopuolella viettää aikaa alkaa ahdistus kotiinmenorutiineista vaivaamaan jo reilusti ennen kotiinmenoa. Nyt on siis tämä autoon tullut "lika" joka aikaansaa tämän kaiken.

Tarkisteluakin minulla on jonkn verran, mutta sen kanssa pärjään, se ei ole mitään kohdallani verrattuna pesuihin. Aikaisemmin oli pahempana, mutta se on tavallaan väistynyt pesujen tieltä.

Lue lisää

Hei nimimerkki "pakko-oireiden vanki". Kotiinmeno oli itselläni niin pahana, että silloin täytyi tavallaan yrittää kontrolloida aivan kaikkea. Muistan vielä hyvin elävästi nämä asiat, vaikka ne nykyään eivät enää kuulukaan elämääni. Suunnittelin aina tarkasti kotia tulon ja jouduin aina tekemään puhdistusrituaalit saman kaavan mukaan. Monasti oli vaikeaa, kun oli tavallaan päässyt puhdistusrituaaleissa puoliväliin, ja sitten tuli tarve käydä vessassa, mutta vessassakäynti tuntui itsestä niin likaiselta, että sen jälkeen kaikki puhdistusrituaalit oli aloitettava ALUSTA. Näin siihen saattoi mennä aikaa tuntitolkulla. Nyt olen tosi ONNELLINEN, että minun EI ENÄÄ tarvitse tehdä näitä rituaaleja, vaan juuri puoli tuntia sitten tulin esim. kotiin pyörälenkiltä ja nyt olen tietokoneen ääressä kirjoittamassa tätä viestiä. Kaiken tämän hyvän on tuonut AIVOLEIKKAUS.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkki "pakko-oireiden vanki". Kotiinmeno oli itselläni niin pahana, että silloin täytyi tavallaan yrittää kontrolloida aivan kaikkea. Muistan vielä hyvin elävästi nämä asiat, vaikka ne nykyään eivät enää kuulukaan elämääni. Suunnittelin aina tarkasti kotia tulon ja jouduin aina tekemään puhdistusrituaalit saman kaavan mukaan. Monasti oli vaikeaa, kun oli tavallaan päässyt puhdistusrituaaleissa puoliväliin, ja sitten tuli tarve käydä vessassa, mutta vessassakäynti tuntui itsestä niin likaiselta, että sen jälkeen kaikki puhdistusrituaalit oli aloitettava ALUSTA. Näin siihen saattoi mennä aikaa tuntitolkulla. Nyt olen tosi ONNELLINEN, että minun EI ENÄÄ tarvitse tehdä näitä rituaaleja, vaan juuri puoli tuntia sitten tulin esim. kotiin pyörälenkiltä ja nyt olen tietokoneen ääressä kirjoittamassa tätä viestiä. Kaiken tämän hyvän on tuonut AIVOLEIKKAUS.

Terveisin Timo

Lue lisää

Todella hienoa Timo, että voit noin hyvin! Itselläni on vielä pitkä matka tuollaiseen. Kotiinmeno vie tosiaan paljon aikaa, ja on hankalaa. Tuo alusta aloittaminen on myös tuttua, siihen ei paljoa tarvita kun jo ollaan siinä pisteessä. Pyykkiasiat työllistävät myös paljon. Kone menee heti päälle kun pääsen kotiin, mutta jos kaikki eivät mahdu samaan koneeseen, täytyy likapyykkiä jättää odottamaan. Se taas aikaansaa lisäongelmia. Huomenna varmaan täytyy mennä kotiin, vaikka mikä olisi. Olen todella väsynyt tähän ja toivon hartaasti että tulisi pian parempi jakso, jolloin ei tarvitsisi niin paljon siivota.

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkki "pakko-oireiden vanki". Kotiinmeno oli itselläni niin pahana, että silloin täytyi tavallaan yrittää kontrolloida aivan kaikkea. Muistan vielä hyvin elävästi nämä asiat, vaikka ne nykyään eivät enää kuulukaan elämääni. Suunnittelin aina tarkasti kotia tulon ja jouduin aina tekemään puhdistusrituaalit saman kaavan mukaan. Monasti oli vaikeaa, kun oli tavallaan päässyt puhdistusrituaaleissa puoliväliin, ja sitten tuli tarve käydä vessassa, mutta vessassakäynti tuntui itsestä niin likaiselta, että sen jälkeen kaikki puhdistusrituaalit oli aloitettava ALUSTA. Näin siihen saattoi mennä aikaa tuntitolkulla. Nyt olen tosi ONNELLINEN, että minun EI ENÄÄ tarvitse tehdä näitä rituaaleja, vaan juuri puoli tuntia sitten tulin esim. kotiin pyörälenkiltä ja nyt olen tietokoneen ääressä kirjoittamassa tätä viestiä. Kaiken tämän hyvän on tuonut AIVOLEIKKAUS.

Terveisin Timo

Lue lisää

kun olin pahimmassa jamassa käsien pesun suhteen niin mikäs olikaan pahinta. se että joku tuli keskeyttämään sen juuri kun oli saamassa rituaalin loppuun. eikun taas alusta. niin kauan että se meni oikean kaavan mukaan ja hermot täysin riekaleina sen jälkeen. ja joku muka ei ymmärrä että jos pesee käsiä niin paljon niin kyse ei ole enää pesemisestä vaan sairaudesta.

Olenkin aina sanonut että sellainen joka aliarvioi pakkoneurootikon elämää niin toivon että sairastuu itse samaan. sitten tietää mitä tämä tuska on. tämä jatkuva tarkkailu ja kontrollointi kaiken suhteen on erittäin kuluttavaa elämää. Sanoisin vaan tälle kysyjälle että tässä ei nyt unet auta. Se on vaan kohdattava ja taisteltava jos vaan voi ja on voimia. On pakko olla voimia. en voi kaunistella asioita. Timolla asiat oli vaan niin pahassa mallissa että se oli varmaan ainut keino enää hänen kohdallaan. sinun kohdallasi en usko että tarvitset vielä leikkausta. en tarvinnut minäkään ja voin paljon paremmin omalla sinnikkyydellläni. Eli TAISTELE.

mies vaan kirjoitti:

kun olin pahimmassa jamassa käsien pesun suhteen niin mikäs olikaan pahinta. se että joku tuli keskeyttämään sen juuri kun oli saamassa rituaalin loppuun. eikun taas alusta. niin kauan että se meni oikean kaavan mukaan ja hermot täysin riekaleina sen jälkeen. ja joku muka ei ymmärrä että jos pesee käsiä niin paljon niin kyse ei ole enää pesemisestä vaan sairaudesta.

Olenkin aina sanonut että sellainen joka aliarvioi pakkoneurootikon elämää niin toivon että sairastuu itse samaan. sitten tietää mitä tämä tuska on. tämä jatkuva tarkkailu ja kontrollointi kaiken suhteen on erittäin kuluttavaa elämää. Sanoisin vaan tälle kysyjälle että tässä ei nyt unet auta. Se on vaan kohdattava ja taisteltava jos vaan voi ja on voimia. On pakko olla voimia. en voi kaunistella asioita. Timolla asiat oli vaan niin pahassa mallissa että se oli varmaan ainut keino enää hänen kohdallaan. sinun kohdallasi en usko että tarvitset vielä leikkausta. en tarvinnut minäkään ja voin paljon paremmin omalla sinnikkyydellläni. Eli TAISTELE.

Lue lisää

Nimenomaan kuluttavaa tämä elämä on. Itse näytän kymmenen vuotta ikäisiäni vanhemmalta ja naamasta näkyy todellakin miten rankkaa elämää tämä on. Ei kai tässä auta kuin taistella.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Nimenomaan kuluttavaa tämä elämä on. Itse näytän kymmenen vuotta ikäisiäni vanhemmalta ja naamasta näkyy todellakin miten rankkaa elämää tämä on. Ei kai tässä auta kuin taistella.

Lue lisää

eli älä luovuta. älä edes silloin kun tulee kaikista heikoin hetki vaan lyö kädet vaikka ristiin kuten mä tein jotta en olisi tehnyt itsemurhaa. ja sain avun ylhäältä. ilman että kerroin mitä suunnitelmissa niin kaksosveli aavisti ja esti. pyysin apua aidosti. sitä ei muuten saa. en ole siis uskovainen. olen ihan tavallinen kadun tallaaja. se oli vain ainut vaihtoehto enää siinä kohtaa. en olisi jaksanut muuten sitä ahdistusta. pisin aika istumattakin oli 12 tuntia kun pelkäsi istuimien saastuttavan housut. tai paperia kului 3 talouspaperi rullaa per viikko ovien avaamiseen kun asuin kerrostalossa. yleisessä vessassa en voinut ajatellakaan käydä. en käy kyllä vieläkään mielellään ellei ihan pakko. Uskon että mä pystyn nostamaan sut ylös tästä suosta. luota minuun. mä haluan aidosti auttaa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Todella hienoa Timo, että voit noin hyvin! Itselläni on vielä pitkä matka tuollaiseen. Kotiinmeno vie tosiaan paljon aikaa, ja on hankalaa. Tuo alusta aloittaminen on myös tuttua, siihen ei paljoa tarvita kun jo ollaan siinä pisteessä. Pyykkiasiat työllistävät myös paljon. Kone menee heti päälle kun pääsen kotiin, mutta jos kaikki eivät mahdu samaan koneeseen, täytyy likapyykkiä jättää odottamaan. Se taas aikaansaa lisäongelmia. Huomenna varmaan täytyy mennä kotiin, vaikka mikä olisi. Olen todella väsynyt tähän ja toivon hartaasti että tulisi pian parempi jakso, jolloin ei tarvitsisi niin paljon siivota.

Lue lisää

Nimimerkille "pakko-oireiden vanki".
Kyllä minunkin täytyy rehellisesti sanoa, että olen sairastumiseni (80-luvun alkupuolella) jälkeen ollut monta kertaa lopen uupunut ja väsynyt tähän sairauteen. Täällä keskusteleva nimimerkki "mies vaan" on ihan oikeassa siinä, että tätä sairautta EI voi ymmärtää täysin kukaan muu kuin sitä itse sairastava. Olen vuosien saatossa jutellut pakko-oireista monenkin niin sanotun ammattiauttajan kanssa ja huomannut, että läheskään kaikki eivät todellakaan ymmärrä. Kuinka sinun sukulaisesi suhtautuvat sairauteesi? Omalla kohdallani kesti todella KAUAN, ennen kuin ymmärrystä tuli heidän taholtaan. Pakko-oireissa onkin varmasti se pointti, että potilas on mestari salaamaan ja peittämään oireet viimeiseen asti. Ainakin niin tein itse. Kyllä toisaalta muistan, kuinka tilanne kärjistyi kotona lähinnä isän hermostumisen takia. Yksi esimerkki tästä oli se, että isä katkaisi vedentulon, jotta lopettaisin käsienpesun. Meillä omakotitalossa on kellarissa pumppu, jota säätämällä voi katkaista vedentulon hanoista. Tämä tilanne toistui usein. Muistan elävästi, että isä oli todella vihainen minulle. Toisaalta muistan myös sen, että niiden kuuden sairaalassa vietetyn vuoden aikana henkilökunta yritti moneen kertaan selvittää tätä pakko-oiresairautta isälle, mutta tuntui siltä, että hän ei tahtonut sittenkään ymmärtää tilannettani. Jotenkin hän ymmärsi vasta aivoleikkauksen jälkeen, mitä kaikkea minä olin joutunut kärsimään. Pakko-oireet on vain niin vaikeasti hahmotettava sairaus.

Terveisin Timo

mies vaan kirjoitti:

eli älä luovuta. älä edes silloin kun tulee kaikista heikoin hetki vaan lyö kädet vaikka ristiin kuten mä tein jotta en olisi tehnyt itsemurhaa. ja sain avun ylhäältä. ilman että kerroin mitä suunnitelmissa niin kaksosveli aavisti ja esti. pyysin apua aidosti. sitä ei muuten saa. en ole siis uskovainen. olen ihan tavallinen kadun tallaaja. se oli vain ainut vaihtoehto enää siinä kohtaa. en olisi jaksanut muuten sitä ahdistusta. pisin aika istumattakin oli 12 tuntia kun pelkäsi istuimien saastuttavan housut. tai paperia kului 3 talouspaperi rullaa per viikko ovien avaamiseen kun asuin kerrostalossa. yleisessä vessassa en voinut ajatellakaan käydä. en käy kyllä vieläkään mielellään ellei ihan pakko. Uskon että mä pystyn nostamaan sut ylös tästä suosta. luota minuun. mä haluan aidosti auttaa.

Lue lisää

Niin kai se on, että askel kerrallaan täytyy mennä. Täytyy ottaa pieniä askelia arjessa ja saada arki jotenkin toimimaan niin, että muutkin voivat elää saman katon alla. Varmaan asia kerrallaan täytyy yrittää, muuten käy ylivoimaiseksi. Se on vaan haastavaa, kun ongelmatilanteita on niin paljon ja kaikkiin täytyisi saada nopea ratkaisu. Oireet ovat saaneet jo aivan liikaa valtaa. Ensi viikolla on taas pakollisia sukulaistapaamisia, ne on yleensä hankalimpia tapauksia. Haasteita riittää!

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Niin kai se on, että askel kerrallaan täytyy mennä. Täytyy ottaa pieniä askelia arjessa ja saada arki jotenkin toimimaan niin, että muutkin voivat elää saman katon alla. Varmaan asia kerrallaan täytyy yrittää, muuten käy ylivoimaiseksi. Se on vaan haastavaa, kun ongelmatilanteita on niin paljon ja kaikkiin täytyisi saada nopea ratkaisu. Oireet ovat saaneet jo aivan liikaa valtaa. Ensi viikolla on taas pakollisia sukulaistapaamisia, ne on yleensä hankalimpia tapauksia. Haasteita riittää!

Lue lisää

Hei, ajattelin vielä kirjoittaa yhden viestin, ennen kuin menen nukkumaan. Kerro sunnuntaina, kuinka kotiinmeno onnistui. Olen hengessä mukana.

Sukulaiset varmaankin ovat vaikea paikka, kun niiltä pitää salata oireet. Itse salasin niin kauan kuin pystyin, mutta viimein kaikki tiesivät ainakin jotain. Tiedän, että kulissien ylläpito on raskasta.

Oletko muuten pystynyt olemaan työelämässä?

Terveisin Timo

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Niin kai se on, että askel kerrallaan täytyy mennä. Täytyy ottaa pieniä askelia arjessa ja saada arki jotenkin toimimaan niin, että muutkin voivat elää saman katon alla. Varmaan asia kerrallaan täytyy yrittää, muuten käy ylivoimaiseksi. Se on vaan haastavaa, kun ongelmatilanteita on niin paljon ja kaikkiin täytyisi saada nopea ratkaisu. Oireet ovat saaneet jo aivan liikaa valtaa. Ensi viikolla on taas pakollisia sukulaistapaamisia, ne on yleensä hankalimpia tapauksia. Haasteita riittää!

Lue lisää

jos koet että sua ei arvosteta tai että sun sairautta aliarvioidaan niin pysy pois niistä juhlista. älä kiusaa itseäsi. ei ole sen arvoista. tiedän kokemuksesta. itsensä siinä viime kädessä loukkaa kun huomaa ettei toiset käsitä mistä on kyse ja katsovat kuin olisi hullu. joten pysy pois. näin on vaan parempi tässä vaiheessa. älä alennu siihen katseiden alaisuuteen.

mies vaan kirjoitti:

jos koet että sua ei arvosteta tai että sun sairautta aliarvioidaan niin pysy pois niistä juhlista. älä kiusaa itseäsi. ei ole sen arvoista. tiedän kokemuksesta. itsensä siinä viime kädessä loukkaa kun huomaa ettei toiset käsitä mistä on kyse ja katsovat kuin olisi hullu. joten pysy pois. näin on vaan parempi tässä vaiheessa. älä alennu siihen katseiden alaisuuteen.

Lue lisää

Nimimerkille "mies vaan".
Tietävätkö sinun kohdallasi sukulaisesi sairaudestasi ja ymmärtävätkö he myös sinua?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "mies vaan".
Tietävätkö sinun kohdallasi sukulaisesi sairaudestasi ja ymmärtävätkö he myös sinua?

Terveisin Timo

tietävät mutta eivät välitä vaan aliarvioivat. eivät selvästikään ymmärrä mistä on kyse vaan pitävät yksinkertaisena.

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "mies vaan".
Tietävätkö sinun kohdallasi sukulaisesi sairaudestasi ja ymmärtävätkö he myös sinua?

Terveisin Timo

Kotona olen, siivoukset reissun jäljiltä on tehty ja niitä tehdessä onnistuin vähän vähentämään kaikkia "pakollisia" tekemisiä. Ja pakollisten sukulaisvisiittien osalta päätin vähentää niitäkin jotta oma jaksaminen ei taas mene äärirajoille. Minun kohdallani harvat tietävät sairaudestani ja ne jotka tietävät, periaatteessa tukevat mutta käytäntö on kuitenkin ihan eri juttu. Yksikin sukulainen pyrkii vaihtamaan puheenaihetta aina kun jutut näihin mun oireisiin menee. Eli oikeata tukemista en juuri ole kohdannut.

Olen työelämässä ja se ei tuota juurikaan hankaluuksia. Tosin työvaatteissa en pysty tulemaan kotiin jne. ja välillä töissä on hankalaa likojen puolesta, mutta suurin osa vaikeuksistani näkyy kotona. En usko, että työelämässä kukaan edes osaa epäillä minulla olevan mitään sairautta. Koti on minulla se paikka, josta yritän kaikin keinoin pitää ulkomaailman "liat" pois. Ja kaikki lika ei ole yhtä pahaa, tietyt ihmiset ja asiat aiheuttavat niitä pahimpia, ja silloin on ihan mahdottomat siivoustoimenpiteet.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kotona olen, siivoukset reissun jäljiltä on tehty ja niitä tehdessä onnistuin vähän vähentämään kaikkia "pakollisia" tekemisiä. Ja pakollisten sukulaisvisiittien osalta päätin vähentää niitäkin jotta oma jaksaminen ei taas mene äärirajoille. Minun kohdallani harvat tietävät sairaudestani ja ne jotka tietävät, periaatteessa tukevat mutta käytäntö on kuitenkin ihan eri juttu. Yksikin sukulainen pyrkii vaihtamaan puheenaihetta aina kun jutut näihin mun oireisiin menee. Eli oikeata tukemista en juuri ole kohdannut.

Olen työelämässä ja se ei tuota juurikaan hankaluuksia. Tosin työvaatteissa en pysty tulemaan kotiin jne. ja välillä töissä on hankalaa likojen puolesta, mutta suurin osa vaikeuksistani näkyy kotona. En usko, että työelämässä kukaan edes osaa epäillä minulla olevan mitään sairautta. Koti on minulla se paikka, josta yritän kaikin keinoin pitää ulkomaailman "liat" pois. Ja kaikki lika ei ole yhtä pahaa, tietyt ihmiset ja asiat aiheuttavat niitä pahimpia, ja silloin on ihan mahdottomat siivoustoimenpiteet.

Lue lisää

juu. se että joku välttelee puheenaihetta kertoo juuri siitä mitä sanoin eli ettei ymmärrä pätkääkään mistä kyse. eli neuvo:vältä sitä henkilöä.älä kyseenalaista neuvoa vaan tee kuten sanon. tiedän kokemuksesta. ei ne ymmärrä.

toiseksi, kun jäät tavallaan kiinni itse rysän päältä eli oireilusta niin väitän että se on sulle myös eräänlainen helpotus. silloin sun ei tarvitse elää kaksoiselämää . se oli mulle suuri lohtu kun jäin kiinni. salasin sitä viimeiseen asti mutta olin heti onnellinen kun jäin kiinni. Silloin tiesin että pelini on pelattu. älä siis elä kaksoiselämää vaan avaudu ja kerro rehellisesti sairautesi. se kuka ei ymmärrä sua, ei ole sun arvoisesi.

mies vaan kirjoitti:

juu. se että joku välttelee puheenaihetta kertoo juuri siitä mitä sanoin eli ettei ymmärrä pätkääkään mistä kyse. eli neuvo:vältä sitä henkilöä.älä kyseenalaista neuvoa vaan tee kuten sanon. tiedän kokemuksesta. ei ne ymmärrä.

toiseksi, kun jäät tavallaan kiinni itse rysän päältä eli oireilusta niin väitän että se on sulle myös eräänlainen helpotus. silloin sun ei tarvitse elää kaksoiselämää . se oli mulle suuri lohtu kun jäin kiinni. salasin sitä viimeiseen asti mutta olin heti onnellinen kun jäin kiinni. Silloin tiesin että pelini on pelattu. älä siis elä kaksoiselämää vaan avaudu ja kerro rehellisesti sairautesi. se kuka ei ymmärrä sua, ei ole sun arvoisesi.

Lue lisää

Ensin nimimerkille "mies vaan".
Puhuit aikaisemmin, että sinulla oli vaihe, jolloin pelkäsit, että housut likaantuvat istuimista ja että sinulla meni 3 talouspaperirullaa paperia viikossa ovien avaamiseen. Itse olen käynyt läpi samankaltaisia oireita: pesin aina jos mahdollista istuimen päällisen, ennen kuin istuin sille. Tämä oli helvettiä, kun yliopiston kirjastossakin jouduin niin tekemään, vaikka samalla pelkäsin kuollakseni, että joku huomaa tekemiseni. Talouspaperia jouduin minäkin pitämään kädessäni, kun esim. koskin WC-pytyn kanteen tai muihin vastaaviin paikkoihin. Kotona isä ei millään voinut ymmärtää, että en juurikaan voinut istuutua kuin yhteen puutuoliin, jonka pesin aina ensin huolellisesti. Nämä rituaalit ovat nyt kuitenkin onneksi vain historiaa.

Terveisin Timo

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kotona olen, siivoukset reissun jäljiltä on tehty ja niitä tehdessä onnistuin vähän vähentämään kaikkia "pakollisia" tekemisiä. Ja pakollisten sukulaisvisiittien osalta päätin vähentää niitäkin jotta oma jaksaminen ei taas mene äärirajoille. Minun kohdallani harvat tietävät sairaudestani ja ne jotka tietävät, periaatteessa tukevat mutta käytäntö on kuitenkin ihan eri juttu. Yksikin sukulainen pyrkii vaihtamaan puheenaihetta aina kun jutut näihin mun oireisiin menee. Eli oikeata tukemista en juuri ole kohdannut.

Olen työelämässä ja se ei tuota juurikaan hankaluuksia. Tosin työvaatteissa en pysty tulemaan kotiin jne. ja välillä töissä on hankalaa likojen puolesta, mutta suurin osa vaikeuksistani näkyy kotona. En usko, että työelämässä kukaan edes osaa epäillä minulla olevan mitään sairautta. Koti on minulla se paikka, josta yritän kaikin keinoin pitää ulkomaailman "liat" pois. Ja kaikki lika ei ole yhtä pahaa, tietyt ihmiset ja asiat aiheuttavat niitä pahimpia, ja silloin on ihan mahdottomat siivoustoimenpiteet.

Lue lisää

Nimimerkille "pakko-oireiden vanki".

Sanoit, että pystyt olemaan työelämässä. Se on minusta superhieno asia, sillä harva pakko-oireista kärsivä tietääkseni pystyy olemaan työelämässä. Saat olla ILOINEN tästä asiasta. Itse olen ollut eläkkeellä jo yli 20 vuotta, vaikka aina välillä teen käännöstöitä tai annan ruotsin kielen yksityisopetusta. En niin pahasti enää häpeä eläkkeellä olemista, aikoinaan en kylläkään uskaltanut sanoa sitä ääneen. Nyt kaikki sukulaiset ja ystävät tietävät tilanteen. Oletko muuten nyt kesälomalla ja hyvä, että kotiintulo onnistui paremmin?

Terveisin ja kirjoittelemisiin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "pakko-oireiden vanki".

Sanoit, että pystyt olemaan työelämässä. Se on minusta superhieno asia, sillä harva pakko-oireista kärsivä tietääkseni pystyy olemaan työelämässä. Saat olla ILOINEN tästä asiasta. Itse olen ollut eläkkeellä jo yli 20 vuotta, vaikka aina välillä teen käännöstöitä tai annan ruotsin kielen yksityisopetusta. En niin pahasti enää häpeä eläkkeellä olemista, aikoinaan en kylläkään uskaltanut sanoa sitä ääneen. Nyt kaikki sukulaiset ja ystävät tietävät tilanteen. Oletko muuten nyt kesälomalla ja hyvä, että kotiintulo onnistui paremmin?

Terveisin ja kirjoittelemisiin Timo

Lue lisää

Opiskelu ja työnteko ovat aina tuoneet kaivattua vastapainoa kotielämään, tavallaan lomaa, kun oireeni ovat nimenomaan kotipainoitteisia. Äitiysloma-ajat ovat olleet myös hankalia ja ensimmäisen äitiysloman aikana sairaus puhkesikin kunnolla. Kotona oli mahdollista elää oireiden vaatimaa elämää, töissä se ei ole mahdollista, eikä tosin tarpeellistakaan sairauteni näkökulmasta.

Nyt lomailen ja vaikka kotiintulo meni kuviteltua paremmin, niin ilta on taas ollut vaikeampi. Suihkussa meni taas älytön aika ja miehelleni räpätin niin että hän ei varmaan jaksa kauaa enää. Hänen kasvoillaan alkaa näkyä jo sama väsymys kuin omillani. Ei kukaan voi tässä pysyä mukana,elämä on älyttömän vaikeaa. Enkä osaa päätellä miksi kaikki nyt on taas tavallistakin hankalampaa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Opiskelu ja työnteko ovat aina tuoneet kaivattua vastapainoa kotielämään, tavallaan lomaa, kun oireeni ovat nimenomaan kotipainoitteisia. Äitiysloma-ajat ovat olleet myös hankalia ja ensimmäisen äitiysloman aikana sairaus puhkesikin kunnolla. Kotona oli mahdollista elää oireiden vaatimaa elämää, töissä se ei ole mahdollista, eikä tosin tarpeellistakaan sairauteni näkökulmasta.

Nyt lomailen ja vaikka kotiintulo meni kuviteltua paremmin, niin ilta on taas ollut vaikeampi. Suihkussa meni taas älytön aika ja miehelleni räpätin niin että hän ei varmaan jaksa kauaa enää. Hänen kasvoillaan alkaa näkyä jo sama väsymys kuin omillani. Ei kukaan voi tässä pysyä mukana,elämä on älyttömän vaikeaa. Enkä osaa päätellä miksi kaikki nyt on taas tavallistakin hankalampaa.

Lue lisää

Minulla oli kyllä yliopiston tiloissakin pakko-oireita, vaikka yritin ne salata, mutta varmasti aina joku näki. Esimerkiksi ruokalan WC:ssä piti aina pestä kauan käsiä ruokailun jälkeen. Muistan, mitä helvettiä se oli, kun aina piti lähteä sieltä pois, jos joku toinen tuli pesutiloihin. Menin käytävään odottamaan, että tämä henkilö tuli pois. Sitten menin aloittamaan käsienpesun aina uudestaan ja uudestaan.

Terveisin Timo

Nimimerkille "mies vaan".
Olen aina pyrkinyt kuluneen vuoden aikana tiedottamaan näillä sivuilla, milloin ryhmämme seuraavan kerran kokoontuu, mutta se on tuntunut hieman turhauttavalta, koska KUKAAN uusi henkilö EI ole näiden tiedottamisten perusteella tullut ryhmäämme. Me olemme siellä samat 4 henkilöä olleet suurin piirtein alusta saakka, kukaan muu EI OLE VIITSINYT VAIVAUTUA TULEMAAN. Olisiko sinulla antaa jokin vinkki, jolla saisi ihmisiä tulemaan tähän ryhmään? Kuitenkin tulemme taas kokoontumaan Seinäjoen keskustassa Järjestötalossa 11.8. kello 12-14.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "mies vaan".
Olen aina pyrkinyt kuluneen vuoden aikana tiedottamaan näillä sivuilla, milloin ryhmämme seuraavan kerran kokoontuu, mutta se on tuntunut hieman turhauttavalta, koska KUKAAN uusi henkilö EI ole näiden tiedottamisten perusteella tullut ryhmäämme. Me olemme siellä samat 4 henkilöä olleet suurin piirtein alusta saakka, kukaan muu EI OLE VIITSINYT VAIVAUTUA TULEMAAN. Olisiko sinulla antaa jokin vinkki, jolla saisi ihmisiä tulemaan tähän ryhmään? Kuitenkin tulemme taas kokoontumaan Seinäjoen keskustassa Järjestötalossa 11.8. kello 12-14.

Terveisin Timo

Lue lisää

laittanut lehteen ilmoituksen asiasta? eli päivälehteen alueellasi? satakunnan kansa yms. Tai tiedottanut lääkäreille asiasta? Luulen että suurin kynnyskysymys on se että ihmiset häpeävät niin paljon etteivät uskalla tulla jotta ei leimautuisi vaikka pitäisi tajuta että juuri päinvastoin pitäisi tehdä eli kuten sinä. Olit rohkea kun uskalsit pistää oman maineesi peliin ja tulla esiin sairauden kanssa.

Tulisin itse paikan päälle ellei etäisyys olisi niin iso . Tuosta ocd tapahtumasta helsingissä lokakuussa eli onko siitä jossain tietoa netissä. en ole löytänyt vielä asiasta tietoa.

t. mies vaan

mies vaan kirjoitti:

laittanut lehteen ilmoituksen asiasta? eli päivälehteen alueellasi? satakunnan kansa yms. Tai tiedottanut lääkäreille asiasta? Luulen että suurin kynnyskysymys on se että ihmiset häpeävät niin paljon etteivät uskalla tulla jotta ei leimautuisi vaikka pitäisi tajuta että juuri päinvastoin pitäisi tehdä eli kuten sinä. Olit rohkea kun uskalsit pistää oman maineesi peliin ja tulla esiin sairauden kanssa.

Tulisin itse paikan päälle ellei etäisyys olisi niin iso . Tuosta ocd tapahtumasta helsingissä lokakuussa eli onko siitä jossain tietoa netissä. en ole löytänyt vielä asiasta tietoa.

t. mies vaan

Lue lisää

Paikallislehdessä oli ryhmän alkaessa viime elokuussa juttu tästä kuvani kera. Lisäksi tukihenkilövälittäjä toimistolta vei tietoa eri terveysalan toimipisteisiin. Eli kyllä tällä alueella on ryhmästä tiedotettu, mutta on varmaankin niin kuin sanoit, että HÄPEÄ on ihmisillä vieläkin se suurin este. Lisäksi otin juuri ennen kesälomien alkua yhteyttä alueen psykiatrisen sairaalan yhteen tuntemaani ylilääkäriin. Pyysin häntä selvittämään, olisiko mitenkään mahdollista, että joku lääkäri tulisi käymään ryhmässämme ja puhuisi OCD:stä, sillä olen huomannut, että ryhmäläisillä näyttää olevan paljon kysyttävää. Ylilääkäri lupasi välittää viestiä edelleen erikoislääkäreille.
Helsinkiin suunnitellusta OCD-seminaarista ei ole vielä netissä tarkempia tietoja. Yritin tänä aamuna soittaa asiaa puuhanneelle Suomen Tourette-yhdistyksen toiminnanjohtaja Tuula Savikujalle, mutta hänen vastaajassaan oli viesti, että hän palaa lomalta elokuun alussa. Jos ihmettelet, miksi kyseessä on Tourette-yhdistys, niin tilanne on sellainen, että koska Suomessa ei ole OCD-yhdistystä olemassa, niin meidän on täytynyt tukeutua johonkin. Tourette on sairautena sellainen, että sitä sairastavilla on usein liitännäissairautena pakko-oireinen häiriö. Ja jotta raha-automaattiyhdistykseltä saa tukea OCD-seminaarin järjestämiseen, on se kanavoitava jo jonkun olemassaolevan yhdistyksen kautta. Tässä apuun tuli Suomen Tourette-yhdistys. Netistä löytyy Tourettesta paljonkin tietoa. Katso esim. Googlen kautta.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Paikallislehdessä oli ryhmän alkaessa viime elokuussa juttu tästä kuvani kera. Lisäksi tukihenkilövälittäjä toimistolta vei tietoa eri terveysalan toimipisteisiin. Eli kyllä tällä alueella on ryhmästä tiedotettu, mutta on varmaankin niin kuin sanoit, että HÄPEÄ on ihmisillä vieläkin se suurin este. Lisäksi otin juuri ennen kesälomien alkua yhteyttä alueen psykiatrisen sairaalan yhteen tuntemaani ylilääkäriin. Pyysin häntä selvittämään, olisiko mitenkään mahdollista, että joku lääkäri tulisi käymään ryhmässämme ja puhuisi OCD:stä, sillä olen huomannut, että ryhmäläisillä näyttää olevan paljon kysyttävää. Ylilääkäri lupasi välittää viestiä edelleen erikoislääkäreille.
Helsinkiin suunnitellusta OCD-seminaarista ei ole vielä netissä tarkempia tietoja. Yritin tänä aamuna soittaa asiaa puuhanneelle Suomen Tourette-yhdistyksen toiminnanjohtaja Tuula Savikujalle, mutta hänen vastaajassaan oli viesti, että hän palaa lomalta elokuun alussa. Jos ihmettelet, miksi kyseessä on Tourette-yhdistys, niin tilanne on sellainen, että koska Suomessa ei ole OCD-yhdistystä olemassa, niin meidän on täytynyt tukeutua johonkin. Tourette on sairautena sellainen, että sitä sairastavilla on usein liitännäissairautena pakko-oireinen häiriö. Ja jotta raha-automaattiyhdistykseltä saa tukea OCD-seminaarin järjestämiseen, on se kanavoitava jo jonkun olemassaolevan yhdistyksen kautta. Tässä apuun tuli Suomen Tourette-yhdistys. Netistä löytyy Tourettesta paljonkin tietoa. Katso esim. Googlen kautta.

Terveisin Timo

Lue lisää

selvensi kummasti asiaa kuinka vaikeaa on saada asiaansa ihmisten tietoon tai ihmisiä sairaudesta kertomaan. sinä olet ainakin parhaasi tehnyt ja se saa riittää. et pysty enempään eikä sitä voi edes vaatia . kiitos . yritän keksiä jotain ja lähetän tietoa jos keksin.

ocd-potilas kirjoitti:

Paikallislehdessä oli ryhmän alkaessa viime elokuussa juttu tästä kuvani kera. Lisäksi tukihenkilövälittäjä toimistolta vei tietoa eri terveysalan toimipisteisiin. Eli kyllä tällä alueella on ryhmästä tiedotettu, mutta on varmaankin niin kuin sanoit, että HÄPEÄ on ihmisillä vieläkin se suurin este. Lisäksi otin juuri ennen kesälomien alkua yhteyttä alueen psykiatrisen sairaalan yhteen tuntemaani ylilääkäriin. Pyysin häntä selvittämään, olisiko mitenkään mahdollista, että joku lääkäri tulisi käymään ryhmässämme ja puhuisi OCD:stä, sillä olen huomannut, että ryhmäläisillä näyttää olevan paljon kysyttävää. Ylilääkäri lupasi välittää viestiä edelleen erikoislääkäreille.
Helsinkiin suunnitellusta OCD-seminaarista ei ole vielä netissä tarkempia tietoja. Yritin tänä aamuna soittaa asiaa puuhanneelle Suomen Tourette-yhdistyksen toiminnanjohtaja Tuula Savikujalle, mutta hänen vastaajassaan oli viesti, että hän palaa lomalta elokuun alussa. Jos ihmettelet, miksi kyseessä on Tourette-yhdistys, niin tilanne on sellainen, että koska Suomessa ei ole OCD-yhdistystä olemassa, niin meidän on täytynyt tukeutua johonkin. Tourette on sairautena sellainen, että sitä sairastavilla on usein liitännäissairautena pakko-oireinen häiriö. Ja jotta raha-automaattiyhdistykseltä saa tukea OCD-seminaarin järjestämiseen, on se kanavoitava jo jonkun olemassaolevan yhdistyksen kautta. Tässä apuun tuli Suomen Tourette-yhdistys. Netistä löytyy Tourettesta paljonkin tietoa. Katso esim. Googlen kautta.

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei!
Olen 18 v nuori, ja minullakin on pakko-oireinen häiriö. Lievempiä oireita on ollut jo kauan mutta vuosi sitten käsien pesut kävivät niin pahoiksi, että menin jollekkin nuorisopsykiatrian osastolle niin että vietin siellä päiväni 2 viikon ajan. Sinänsä tästä ei ollut mitään muuta apua kuin se, että siellä aloitin lääkityksen. Nykyään syön 60 mg seronilia joka päivä. Lääkitys auttaa minua jonkin verran, tarpeeksi että pääsin taas jaloilleni ja aloitin taistelun sairautta vastaan. Minulle on ehdoteltu kognitiivista terapiaa, mutta en siihen ole suostunut, luotan siihen että saan itse pidettyä oireet kurissa. Nykyään saan pidettyä pesuoireet erittäin hyvin kurissa, mutta ennen ei tarvinnut kuin mielessä käydä joku "likainen" henkilö niin eikös sitten juostu käsienpesulle, ja ne kädet piti kyllä muutamaan kertaan pestä. Jossain vaiheessa tämä käsienpesu levisi tavaroiden pesuun. Tulipa yksi kännykkäkin rikottua liialla pesemisellä, ei se oikeen tykänny vedestä ja saippuasta. Välillä saatoin vain makoilla sohvalla koko päivän, koska tiesin että jokin tavara huoneessani on "likainen" ja se pitäisi pestä, mutta ei vaan jaksanut.
Itsekin olen huomannut että sairaus ei ainakaan minulta ole koskaan poistunut, oireet vain vaihtaneet muotoaan, itselläni onneksi lievempään suuntaa nykyään. Nykyään tulee väkisinkin mietittyä jonkin sanan lukiessaan että montako konsonanttia ja vokaalia siinä on. Elokuvien katselu on välillä myös hieman rasittavaa. Jos elokuva tulee katsottua dvd:ltä, niin välillä saa kyllä paljon kelailla että mitä se tyyppi ny siinä sanokaa, jos mä missasinki elokuvan kannalta jotain tärkeetä. Näitä oireitra ei kyllä missään tapauksessa voi verrata omiin aikasempiim pesuoireisiini, saatika teidän oireisiin joista olete ilmeisesti kärsineet vuosia, ja joutuneet niiden takia tekemään erittäin radikaaleja ratkasuja (aivoleikkaus), mutta kuhan mainitsin.
Itselläni auttoi näihin pahimpiin oireisiin lääkitys ja itseään niskasta kiinni ottaminen. Kun on ollut muutaman päivän pesemättä käsiään (paitsi tietenkin "normaaleissa" tilanteissa, esim. kakkos hädän jälkeen) niin oireet helpottavat. Myös se auttaa erittäin paljon että suoraan kysyy joltain (minä äidiltäni) että nyt kävi näin ja näin että kannattaako mun nyt oikeesti pestä käsiäni. Hyvänä esimerkkinä tapaus, kun muutama viikko sitten otin vaskitsan käteen ja se paksansikin päälleni. Pyyhin saman tien käteni vain maahan. Kerroin äidilleni että nyt kävi näin, ja lisäsin vielä että "lapsuudessani ei olisi kyllä tullut varmaan mieleenkään pestä käsiäni tällaisen jälkeen". Siihen äiti sanoi ettei minun todellakaan tarvitse pestä käsiäni. Tämän jälkeen ei enää käynyt kertaakaan mielessäni että ovatko kädet vaskitsan takia likaiset. Itseäni auttaa myös se, että kun tulee tunne että nyt kädet on pestävä niin ikään kuin "siirtää" sitä käsien pesua, näin ahdistus itselläni lievenee, ja on käynyt niin että käsiä ei ole tarvinnut pestä ollenkaan.

Nuori mies kirjoitti:

Hei!
Olen 18 v nuori, ja minullakin on pakko-oireinen häiriö. Lievempiä oireita on ollut jo kauan mutta vuosi sitten käsien pesut kävivät niin pahoiksi, että menin jollekkin nuorisopsykiatrian osastolle niin että vietin siellä päiväni 2 viikon ajan. Sinänsä tästä ei ollut mitään muuta apua kuin se, että siellä aloitin lääkityksen. Nykyään syön 60 mg seronilia joka päivä. Lääkitys auttaa minua jonkin verran, tarpeeksi että pääsin taas jaloilleni ja aloitin taistelun sairautta vastaan. Minulle on ehdoteltu kognitiivista terapiaa, mutta en siihen ole suostunut, luotan siihen että saan itse pidettyä oireet kurissa. Nykyään saan pidettyä pesuoireet erittäin hyvin kurissa, mutta ennen ei tarvinnut kuin mielessä käydä joku "likainen" henkilö niin eikös sitten juostu käsienpesulle, ja ne kädet piti kyllä muutamaan kertaan pestä. Jossain vaiheessa tämä käsienpesu levisi tavaroiden pesuun. Tulipa yksi kännykkäkin rikottua liialla pesemisellä, ei se oikeen tykänny vedestä ja saippuasta. Välillä saatoin vain makoilla sohvalla koko päivän, koska tiesin että jokin tavara huoneessani on "likainen" ja se pitäisi pestä, mutta ei vaan jaksanut.
Itsekin olen huomannut että sairaus ei ainakaan minulta ole koskaan poistunut, oireet vain vaihtaneet muotoaan, itselläni onneksi lievempään suuntaa nykyään. Nykyään tulee väkisinkin mietittyä jonkin sanan lukiessaan että montako konsonanttia ja vokaalia siinä on. Elokuvien katselu on välillä myös hieman rasittavaa. Jos elokuva tulee katsottua dvd:ltä, niin välillä saa kyllä paljon kelailla että mitä se tyyppi ny siinä sanokaa, jos mä missasinki elokuvan kannalta jotain tärkeetä. Näitä oireitra ei kyllä missään tapauksessa voi verrata omiin aikasempiim pesuoireisiini, saatika teidän oireisiin joista olete ilmeisesti kärsineet vuosia, ja joutuneet niiden takia tekemään erittäin radikaaleja ratkasuja (aivoleikkaus), mutta kuhan mainitsin.
Itselläni auttoi näihin pahimpiin oireisiin lääkitys ja itseään niskasta kiinni ottaminen. Kun on ollut muutaman päivän pesemättä käsiään (paitsi tietenkin "normaaleissa" tilanteissa, esim. kakkos hädän jälkeen) niin oireet helpottavat. Myös se auttaa erittäin paljon että suoraan kysyy joltain (minä äidiltäni) että nyt kävi näin ja näin että kannattaako mun nyt oikeesti pestä käsiäni. Hyvänä esimerkkinä tapaus, kun muutama viikko sitten otin vaskitsan käteen ja se paksansikin päälleni. Pyyhin saman tien käteni vain maahan. Kerroin äidilleni että nyt kävi näin, ja lisäsin vielä että "lapsuudessani ei olisi kyllä tullut varmaan mieleenkään pestä käsiäni tällaisen jälkeen". Siihen äiti sanoi ettei minun todellakaan tarvitse pestä käsiäni. Tämän jälkeen ei enää käynyt kertaakaan mielessäni että ovatko kädet vaskitsan takia likaiset. Itseäni auttaa myös se, että kun tulee tunne että nyt kädet on pestävä niin ikään kuin "siirtää" sitä käsien pesua, näin ahdistus itselläni lievenee, ja on käynyt niin että käsiä ei ole tarvinnut pestä ollenkaan.

Lue lisää

Nimimerkille "nuori mies".
Kiitos että USKALSIT ottaa osaa tähän keskusteluun. Jokaisen kommentit ovat TÄRKEITÄ. Olen usein itsekseni pohtinut, kuinka paljon meitä pakko-oireista häiriötä sairastavia Suomessa oikein on. Ei edes netistä saa kovin tarkkoja tutkimustuloksia. Olen itse tullut julkisuuteen aikoinani omalla nimelläni ja kuvallani, jotta tästäkin sairaudesta alettaisi puhua avoimemmin. En kuitenkaan osaa sanoa tarkasti, kuinka suuri joukko meitä OCD-ihmisiä on, jotka kuollakseenkaan eivät uskalla puhua asiasta HÄPEÄN pelon vuoksi. Usein sanotaan, että nyt eletään 2000-luvulla ja että asenteet ovat muuttuneet, mutta epäilen pahasti, että asenteiden muuttamiseksi on vielä paljon työsarkaa jäljellä. Mitä mieltä olet nuorena ihmisenä?

Sellaisen asian olen kyllä huomannut, että kun olen antanut nimeni julkisuuteen, niin moni OCD:n kanssa painiskeleva on ottanut minuun yhteyttä.

Mainitsit kognitiivisen terapian. Olen useassa yhteydessä lukenut, että se on tuloksia tuottava hoitomuoto OCD:ssä. Mielestäni sinun kannattaisi kokeilla sitä, jos kerta kotipaikkakunnallasi on mahdollista saada sitä. Se voisi olla sinulle hyvä tuki lääkehoidon lisänä. Usein sen voi saada hyvin edullisestikin, jos saa KELAn korvaamaan sen. Mitä mieltä olet tästä?

Opiskeletko vielä vai pystytkö olemaan työelämässä?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nimimerkille "nuori mies".
Kiitos että USKALSIT ottaa osaa tähän keskusteluun. Jokaisen kommentit ovat TÄRKEITÄ. Olen usein itsekseni pohtinut, kuinka paljon meitä pakko-oireista häiriötä sairastavia Suomessa oikein on. Ei edes netistä saa kovin tarkkoja tutkimustuloksia. Olen itse tullut julkisuuteen aikoinani omalla nimelläni ja kuvallani, jotta tästäkin sairaudesta alettaisi puhua avoimemmin. En kuitenkaan osaa sanoa tarkasti, kuinka suuri joukko meitä OCD-ihmisiä on, jotka kuollakseenkaan eivät uskalla puhua asiasta HÄPEÄN pelon vuoksi. Usein sanotaan, että nyt eletään 2000-luvulla ja että asenteet ovat muuttuneet, mutta epäilen pahasti, että asenteiden muuttamiseksi on vielä paljon työsarkaa jäljellä. Mitä mieltä olet nuorena ihmisenä?

Sellaisen asian olen kyllä huomannut, että kun olen antanut nimeni julkisuuteen, niin moni OCD:n kanssa painiskeleva on ottanut minuun yhteyttä.

Mainitsit kognitiivisen terapian. Olen useassa yhteydessä lukenut, että se on tuloksia tuottava hoitomuoto OCD:ssä. Mielestäni sinun kannattaisi kokeilla sitä, jos kerta kotipaikkakunnallasi on mahdollista saada sitä. Se voisi olla sinulle hyvä tuki lääkehoidon lisänä. Usein sen voi saada hyvin edullisestikin, jos saa KELAn korvaamaan sen. Mitä mieltä olet tästä?

Opiskeletko vielä vai pystytkö olemaan työelämässä?

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei!
Suuremmassa mittakaavassa en osaa tästä ihmisten suhtautumisesta mitään sanoa, mutta kun parille parhaalle kaverilleni kerroin niin he kyllä ottivat asian huolissaan ja olivat aidosti huolissaan, mutta asiasta ei oikeastaan ole sen jälkeen puhuttu. Melko arka puheenaihe tuntuu mielenterveys asiat olevan, varsinkin kun joku kaveri/tuttu omaa tällaisen sairauden.
Kognitiivista terapiaa olen kyllä siinä mielessä harkinnut, että vaikka oireita olenkin saanut lievennettyä erittäin paljon itse, niin jonkin verran niitä silti esiintyy. Varmasti jokaisen pakko-oireisen häiriön omaavalla ihmisellä on suurin haave päästä sairaudesta kokonaan eroon. Luultavasti kukaan ihminen jolla sairautta ei ole, ei pysty oikeasti ymmärtämään kuinka paljon tämä sairaus kuluttaa ja "syö miestä". Voimat ainakin itsellä meni täysin tämän sairauden kanssa. Vaikka jotain muuta tekemistä olikin, niin silti aina oli mielessä että koska se seuraava helvetillinen pesutilanne tulee. Yleensä siihen ei kauaa mennyt.
Ensi vuonna aloitan lukion kolmannen vuoden. Opiskelua tämä sairaus ei onneksi nykyään haittaa käytännössä yhtään.

nuori mies kirjoitti:

Hei!
Suuremmassa mittakaavassa en osaa tästä ihmisten suhtautumisesta mitään sanoa, mutta kun parille parhaalle kaverilleni kerroin niin he kyllä ottivat asian huolissaan ja olivat aidosti huolissaan, mutta asiasta ei oikeastaan ole sen jälkeen puhuttu. Melko arka puheenaihe tuntuu mielenterveys asiat olevan, varsinkin kun joku kaveri/tuttu omaa tällaisen sairauden.
Kognitiivista terapiaa olen kyllä siinä mielessä harkinnut, että vaikka oireita olenkin saanut lievennettyä erittäin paljon itse, niin jonkin verran niitä silti esiintyy. Varmasti jokaisen pakko-oireisen häiriön omaavalla ihmisellä on suurin haave päästä sairaudesta kokonaan eroon. Luultavasti kukaan ihminen jolla sairautta ei ole, ei pysty oikeasti ymmärtämään kuinka paljon tämä sairaus kuluttaa ja "syö miestä". Voimat ainakin itsellä meni täysin tämän sairauden kanssa. Vaikka jotain muuta tekemistä olikin, niin silti aina oli mielessä että koska se seuraava helvetillinen pesutilanne tulee. Yleensä siihen ei kauaa mennyt.
Ensi vuonna aloitan lukion kolmannen vuoden. Opiskelua tämä sairaus ei onneksi nykyään haittaa käytännössä yhtään.

Lue lisää

Niin elikkä tosiaan kaverit ottivat asian hyvin ja olivat aidosti huolissaan.

nuori mies kirjoitti:

Hei!
Suuremmassa mittakaavassa en osaa tästä ihmisten suhtautumisesta mitään sanoa, mutta kun parille parhaalle kaverilleni kerroin niin he kyllä ottivat asian huolissaan ja olivat aidosti huolissaan, mutta asiasta ei oikeastaan ole sen jälkeen puhuttu. Melko arka puheenaihe tuntuu mielenterveys asiat olevan, varsinkin kun joku kaveri/tuttu omaa tällaisen sairauden.
Kognitiivista terapiaa olen kyllä siinä mielessä harkinnut, että vaikka oireita olenkin saanut lievennettyä erittäin paljon itse, niin jonkin verran niitä silti esiintyy. Varmasti jokaisen pakko-oireisen häiriön omaavalla ihmisellä on suurin haave päästä sairaudesta kokonaan eroon. Luultavasti kukaan ihminen jolla sairautta ei ole, ei pysty oikeasti ymmärtämään kuinka paljon tämä sairaus kuluttaa ja "syö miestä". Voimat ainakin itsellä meni täysin tämän sairauden kanssa. Vaikka jotain muuta tekemistä olikin, niin silti aina oli mielessä että koska se seuraava helvetillinen pesutilanne tulee. Yleensä siihen ei kauaa mennyt.
Ensi vuonna aloitan lukion kolmannen vuoden. Opiskelua tämä sairaus ei onneksi nykyään haittaa käytännössä yhtään.

Lue lisää

koska huomasit että oireilet eli kuinka kauan olet jo sairastanut. jos alkuvaiheessa niin hyvät mahdollisuudet parantua parempaan kuntoon. pääasia että toimit asian suhteen etkä jää toimettomaksi. itse tein sen virheen ja meinasin maksaa ahdistuksen omalla kuolemalla. Tärkeintä on että puhut asiastasi niiden kanssa jotka jaksavat kuunnella sinua ja ymmärtävät mistä on kyse eli paras ystävä tai luokkakaveri tai sisko tai veli . kuka tahansa kunhan ymmärtää eikä aliarvioi.
puhuminen helpottaa , luota minuun kun se tuska ei jää sisälle. sitä kautta pelastuin myös itse.

toiseksi. pyri tekemään niitä asioita joista nautit jotta et keskity niin paljon itseesi. olkoot se mitä vaan.

kolmanneksi, pyri liikkumaan ja ulkoilemaan. se helpottaa stressiä ja saa hyvän olon tunteen. ja yritä olla ihmisten parissa äläkä jumittaudu 4 seinän sisälle jos vaan pystyt siihen . en tiedä kuinka pahat oireesi tarkalleen on.

neljänneksi. hae lääkärin apua lääkkeiden suhteen jos ei ole lääkkeitä. Lääkäreitä on moneen lähtöön joten hae niin kauan kunnes löydät ihmisen joka ymmärtää ja tietää mistä puhuu eikä rahasta. tsemppiä opiskeluun.

t. mies vaan (40v)

mies vaan kirjoitti:

koska huomasit että oireilet eli kuinka kauan olet jo sairastanut. jos alkuvaiheessa niin hyvät mahdollisuudet parantua parempaan kuntoon. pääasia että toimit asian suhteen etkä jää toimettomaksi. itse tein sen virheen ja meinasin maksaa ahdistuksen omalla kuolemalla. Tärkeintä on että puhut asiastasi niiden kanssa jotka jaksavat kuunnella sinua ja ymmärtävät mistä on kyse eli paras ystävä tai luokkakaveri tai sisko tai veli . kuka tahansa kunhan ymmärtää eikä aliarvioi.
puhuminen helpottaa , luota minuun kun se tuska ei jää sisälle. sitä kautta pelastuin myös itse.

toiseksi. pyri tekemään niitä asioita joista nautit jotta et keskity niin paljon itseesi. olkoot se mitä vaan.

kolmanneksi, pyri liikkumaan ja ulkoilemaan. se helpottaa stressiä ja saa hyvän olon tunteen. ja yritä olla ihmisten parissa äläkä jumittaudu 4 seinän sisälle jos vaan pystyt siihen . en tiedä kuinka pahat oireesi tarkalleen on.

neljänneksi. hae lääkärin apua lääkkeiden suhteen jos ei ole lääkkeitä. Lääkäreitä on moneen lähtöön joten hae niin kauan kunnes löydät ihmisen joka ymmärtää ja tietää mistä puhuu eikä rahasta. tsemppiä opiskeluun.

t. mies vaan (40v)

Lue lisää

Niin eli olen siis kyllä apua jo hakenut ja minulla on siis lääkitys päällä (60 mg seronil). Sairaudesta olen puhunut kyllä niin lääkärin kuin porukoitteni kanssa.
Tarkkaa aikaa milloin huomasin sairastuneeni on vaikea sanoa. Ymmärsin kyllä että käytökseni ei ole normaalia jo n. 3-4 vuotta sitten. Äidilleni avauduin asiasta n. 1.5-2 vuotta sitten (kerroin äidille ensimmäisenä). En oikeastaan osaa sanoa yhtään milloin tajusin olevani sairas. Heti äidille avauduttuani menin lääkäriin josta sain lähetteen psykiatriselle puolelle. Nyt kun muistelen aikaa, jolloin oireet olivat pahimmillaan en muista yhtään ajatelleeni että olen sairas. Jatkuvasti vaan vitutti ja ahdisti. Ei siinä oikeen muuta ajatellut. Mutta yleisesti verrattuna esim. teihin jotka olette kärsineet oireista jopa vuosikymmenen tai enemmän, niin hain apua melko aikaisin. Kynnys kertoa tästä sairaudesta edes omalle äidille (ja meillä on kaiken lisäksi erittäin hyvät välit) oli suuri. Olen melko herkkä, joten kyllä siinä tuli itkua väännettyä. Äiti kyllä lohdutti etten ole ainoa joka tästä kärsii. Äiti myös kertoi että hän oli kyllä huomannut että jotain on vialla. Ei sitä terveet ihmiset pese käsiään jatkuvasti ja vie puhtaita vaatteita pyykkiin. Minulla oli myös kädet haavoilla ja aivan punaiset jatkuvasta pesemisestä, tämän oli sitten käytännössä kaikki omaiset ja kaverit huomanneet. Aina vain väitin että minulla on vaan niin kuivat kädet.

Huomaan tuosta kommentistasi että ilmeisesti et sairasta tätä sairautta. On erittäin vaikea ihmisen, jolla ei tätä sairautta ole, ymmärtää, kuinka vahvasti se mieli sanoo että ne kädet ovat likaiset. En voi edes sanoin kuvailla kuinka ahdistavaa on ajatella että pitäisi pestä huoneesta läppäri, kapiin ovet, hiiri, puhelin, kaukosäätimet jne. Eikä mikään perus pesu riitä. Niitä tavaroita saa jynssätä aivan järjettömästi. Ja silti voi jokin mennä pieleen ja täytyy aloittaa alusta. Tätä sitten vähintään kerran viikossa, plus käsien pesut ja tarkistukset, jotka ovat täysin päivittäisiä.

nuori mies kirjoitti:

Huomaan tuosta kommentistasi että ilmeisesti et sairasta tätä sairautta. On erittäin vaikea ihmisen, jolla ei tätä sairautta ole, ymmärtää, kuinka vahvasti se mieli sanoo että ne kädet ovat likaiset. En voi edes sanoin kuvailla kuinka ahdistavaa on ajatella että pitäisi pestä huoneesta läppäri, kapiin ovet, hiiri, puhelin, kaukosäätimet jne. Eikä mikään perus pesu riitä. Niitä tavaroita saa jynssätä aivan järjettömästi. Ja silti voi jokin mennä pieleen ja täytyy aloittaa alusta. Tätä sitten vähintään kerran viikossa, plus käsien pesut ja tarkistukset, jotka ovat täysin päivittäisiä.

Lue lisää

Hei nimimerkki "nuori mies".

Osuit naulankantaan sanoessasi, että on erittäin vaikea ihmisen, jolla ei tätä sairautta ole, ymmärtää, kuinka vahvasti se mieli sanoo, että ne kädet ovat likaiset. Nimimerkki "ajattele järjellä" EI tosiaankaan ymmärrä meitä pakko-oireisia. Itselläni on takana päin vuosikymmen liiallista käsienpesua, jolloin kädet olivat myös verihaavoilla. Minulla on sentään ylempi akateeminen loppututkinto, joten järjen puutteesta en tosiaankaan käsiä pessyt. Muistan hyvin, että mieli ja tunne näyttelivät siinä suurta osaa, oli vain PAKKO pestä käsiä kymmeniä kertoja päivässä. Ei siinä järjen ääni paljoa pystynyt vaikuttamaan. Oli jopa niin, että psykiatrisessa sairaalassa viettämieni 6 vuoden aikana minulle koetettiin opettaa järjen ääntä, mutta sekään EI PYSTYNYT ESTÄMÄÄN KÄSIEN PAKKOPESEMISTÄ.

Haluaisin kysyä sinulta, kuinka suhtaudut ruokailuun. Itselläni oli vaikeaa esim. pitää voileipää kädessä, koska silloin kouriintuntuvasti tunsi käsien likaantuvan. Siitä seurasi massiivinen käsienpesurituaali, jossa piti pestä myös käsivarret moneen kertaan vedellä ja saippualla. Tätä ei luonnollisestikaan kukaan ymmärtänyt!!!

Nyt tänä päivänä olen niin hyvässä kunnossa, että voin ruokailla KAIKESSA RAUHASSA ajattelematta ylimääräisiä käsienpesuja sen jälkeen. Kun olen esim. syönyt voileivän ja juonut kupin kahvia, voin ottaa jonkun hyvän kirjan ja alkaa samantien lukemaan sitä. Tämän kaiken mahdollisti vuonna 1992 tehty psykokirurginen aivoleikkaus, jonka jälkeen pääsin myös pois sairaalasta siviilielämään.

Monenlaisia pakkotarkistamisrituaaleja olen myös läpikäynyt. Muistan hyvin elävästi, kuinka minun oli vaikea päästä lähtemään yliopistossa opiskellessani asunnostani pois myöhästymättä reilusti sovitusta aikataulusta. Minun piti tarkistella asunnossani KAIKKI tarkistettavissa oleva, ennen kuin pääsin lähtemään. Nykyään pääsen hyvin nopeasti lähtemään asunnostani, ja tähänkin on myötävaikuttanut aivoleikkaus. Millaisia tarkistusrituaaleja sinulla on?

Luitko muuten täällä toisaalla olevan tänään kirjoittamani viestin Helsingissä lokakuussa pidettävästä OCD-seminaarista? Itse tulen paikanpäälle pitämään siellä puheenvuoron. Voisitko ajatella tulevasi seminaariin, se on KAIKILLE avoin tilaisuus?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkki "nuori mies".

Osuit naulankantaan sanoessasi, että on erittäin vaikea ihmisen, jolla ei tätä sairautta ole, ymmärtää, kuinka vahvasti se mieli sanoo, että ne kädet ovat likaiset. Nimimerkki "ajattele järjellä" EI tosiaankaan ymmärrä meitä pakko-oireisia. Itselläni on takana päin vuosikymmen liiallista käsienpesua, jolloin kädet olivat myös verihaavoilla. Minulla on sentään ylempi akateeminen loppututkinto, joten järjen puutteesta en tosiaankaan käsiä pessyt. Muistan hyvin, että mieli ja tunne näyttelivät siinä suurta osaa, oli vain PAKKO pestä käsiä kymmeniä kertoja päivässä. Ei siinä järjen ääni paljoa pystynyt vaikuttamaan. Oli jopa niin, että psykiatrisessa sairaalassa viettämieni 6 vuoden aikana minulle koetettiin opettaa järjen ääntä, mutta sekään EI PYSTYNYT ESTÄMÄÄN KÄSIEN PAKKOPESEMISTÄ.

Haluaisin kysyä sinulta, kuinka suhtaudut ruokailuun. Itselläni oli vaikeaa esim. pitää voileipää kädessä, koska silloin kouriintuntuvasti tunsi käsien likaantuvan. Siitä seurasi massiivinen käsienpesurituaali, jossa piti pestä myös käsivarret moneen kertaan vedellä ja saippualla. Tätä ei luonnollisestikaan kukaan ymmärtänyt!!!

Nyt tänä päivänä olen niin hyvässä kunnossa, että voin ruokailla KAIKESSA RAUHASSA ajattelematta ylimääräisiä käsienpesuja sen jälkeen. Kun olen esim. syönyt voileivän ja juonut kupin kahvia, voin ottaa jonkun hyvän kirjan ja alkaa samantien lukemaan sitä. Tämän kaiken mahdollisti vuonna 1992 tehty psykokirurginen aivoleikkaus, jonka jälkeen pääsin myös pois sairaalasta siviilielämään.

Monenlaisia pakkotarkistamisrituaaleja olen myös läpikäynyt. Muistan hyvin elävästi, kuinka minun oli vaikea päästä lähtemään yliopistossa opiskellessani asunnostani pois myöhästymättä reilusti sovitusta aikataulusta. Minun piti tarkistella asunnossani KAIKKI tarkistettavissa oleva, ennen kuin pääsin lähtemään. Nykyään pääsen hyvin nopeasti lähtemään asunnostani, ja tähänkin on myötävaikuttanut aivoleikkaus. Millaisia tarkistusrituaaleja sinulla on?

Luitko muuten täällä toisaalla olevan tänään kirjoittamani viestin Helsingissä lokakuussa pidettävästä OCD-seminaarista? Itse tulen paikanpäälle pitämään siellä puheenvuoron. Voisitko ajatella tulevasi seminaariin, se on KAIKILLE avoin tilaisuus?

Terveisin Timo

Lue lisää

olet täysin oikeassa sanoessasi ettei kaveri oikein ymmärtänyt mistä on kyse. kuten timokin sanoi. Tiedän mitä helvettiä käyt läpi juuri nyt. Pyri tekemään niinkuin me jotka selviytyneet johonkin kuntoon , meidän neuvoja. niistä pitäisi olla apua. Ja mene ihmeessä ocd tapahtumaan helsinkiin . aioin itse yrittää päästä myös paikan päälle vaikka olen jo aika hyvässä kunnossa. Tämä sairaus taitaa vaivata lopun ikää. myönnettävä se on. Ei siitä eroon koskaan varmaankaan pääse kun siihen sairastuu. Ainut mitä voi on yrittää elää sen kanssa. Eli sun yksi tärkein asia minkä pitää oppia on se , että opit nauramaan itsellesi. Et osaa sitä taitoa vielä mutta ajan kanssa varmaan kuten mäkin.

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkki "nuori mies".

Osuit naulankantaan sanoessasi, että on erittäin vaikea ihmisen, jolla ei tätä sairautta ole, ymmärtää, kuinka vahvasti se mieli sanoo, että ne kädet ovat likaiset. Nimimerkki "ajattele järjellä" EI tosiaankaan ymmärrä meitä pakko-oireisia. Itselläni on takana päin vuosikymmen liiallista käsienpesua, jolloin kädet olivat myös verihaavoilla. Minulla on sentään ylempi akateeminen loppututkinto, joten järjen puutteesta en tosiaankaan käsiä pessyt. Muistan hyvin, että mieli ja tunne näyttelivät siinä suurta osaa, oli vain PAKKO pestä käsiä kymmeniä kertoja päivässä. Ei siinä järjen ääni paljoa pystynyt vaikuttamaan. Oli jopa niin, että psykiatrisessa sairaalassa viettämieni 6 vuoden aikana minulle koetettiin opettaa järjen ääntä, mutta sekään EI PYSTYNYT ESTÄMÄÄN KÄSIEN PAKKOPESEMISTÄ.

Haluaisin kysyä sinulta, kuinka suhtaudut ruokailuun. Itselläni oli vaikeaa esim. pitää voileipää kädessä, koska silloin kouriintuntuvasti tunsi käsien likaantuvan. Siitä seurasi massiivinen käsienpesurituaali, jossa piti pestä myös käsivarret moneen kertaan vedellä ja saippualla. Tätä ei luonnollisestikaan kukaan ymmärtänyt!!!

Nyt tänä päivänä olen niin hyvässä kunnossa, että voin ruokailla KAIKESSA RAUHASSA ajattelematta ylimääräisiä käsienpesuja sen jälkeen. Kun olen esim. syönyt voileivän ja juonut kupin kahvia, voin ottaa jonkun hyvän kirjan ja alkaa samantien lukemaan sitä. Tämän kaiken mahdollisti vuonna 1992 tehty psykokirurginen aivoleikkaus, jonka jälkeen pääsin myös pois sairaalasta siviilielämään.

Monenlaisia pakkotarkistamisrituaaleja olen myös läpikäynyt. Muistan hyvin elävästi, kuinka minun oli vaikea päästä lähtemään yliopistossa opiskellessani asunnostani pois myöhästymättä reilusti sovitusta aikataulusta. Minun piti tarkistella asunnossani KAIKKI tarkistettavissa oleva, ennen kuin pääsin lähtemään. Nykyään pääsen hyvin nopeasti lähtemään asunnostani, ja tähänkin on myötävaikuttanut aivoleikkaus. Millaisia tarkistusrituaaleja sinulla on?

Luitko muuten täällä toisaalla olevan tänään kirjoittamani viestin Helsingissä lokakuussa pidettävästä OCD-seminaarista? Itse tulen paikanpäälle pitämään siellä puheenvuoron. Voisitko ajatella tulevasi seminaariin, se on KAIKILLE avoin tilaisuus?

Terveisin Timo

Lue lisää

Hei!
Syöminen tai ruoka ei ole koskaan tuottanut mitään oireita itselleni. Minulle tunne että kädet ovat likaiset tulee valtaosin eritteistä. Mutta joka tapauksessa tiedän tasan tarkkaan mitä tarkoitat sillä että jostain tulee käsienpesu rituaali. Niitä on itselläni myös riittänyt.
Tarkistuksen kohteita pääosin itselläni ovat kaikki sähkölaitteet ja hanat/suihkut.
Seminaariin Helsinkiin voisi olla hieman hankala tulla, sen verran matkaa täältä sinne on. Ei se tietenkään pois suljettua ole että sinne ilmestyisin. Mitä siellä käsitellään? Erilaisia oireita? Selviytymiskeinoja? Infoa asiasta tietämättömille?

mies vaan kirjoitti:

olet täysin oikeassa sanoessasi ettei kaveri oikein ymmärtänyt mistä on kyse. kuten timokin sanoi. Tiedän mitä helvettiä käyt läpi juuri nyt. Pyri tekemään niinkuin me jotka selviytyneet johonkin kuntoon , meidän neuvoja. niistä pitäisi olla apua. Ja mene ihmeessä ocd tapahtumaan helsinkiin . aioin itse yrittää päästä myös paikan päälle vaikka olen jo aika hyvässä kunnossa. Tämä sairaus taitaa vaivata lopun ikää. myönnettävä se on. Ei siitä eroon koskaan varmaankaan pääse kun siihen sairastuu. Ainut mitä voi on yrittää elää sen kanssa. Eli sun yksi tärkein asia minkä pitää oppia on se , että opit nauramaan itsellesi. Et osaa sitä taitoa vielä mutta ajan kanssa varmaan kuten mäkin.

Lue lisää

Niin ja vielä miehelle vaan:
Olen itsekin jo melko hyvässä kunnossa. Olen myös hyväksynyt sen että niinkuin sanoit, tästä sairaudesta ei luultavasti koskaan kokonaan parane. Osaan muuten kyllä nauraa itselleni. Silloin kun tästä äidilleni kerroin niin aloitin näin: "Älä huoli, en ole homo". Vaikka se olisikin kyllä ollut parempi vaihtoehto. Ei minulla siis ole mitään homoja/lesboja/transuja vastaan. Tälle sairaudelle on vain osattava nauraa, ei sitä muuten selviä.

nuori mies kirjoitti:

Hei!
Syöminen tai ruoka ei ole koskaan tuottanut mitään oireita itselleni. Minulle tunne että kädet ovat likaiset tulee valtaosin eritteistä. Mutta joka tapauksessa tiedän tasan tarkkaan mitä tarkoitat sillä että jostain tulee käsienpesu rituaali. Niitä on itselläni myös riittänyt.
Tarkistuksen kohteita pääosin itselläni ovat kaikki sähkölaitteet ja hanat/suihkut.
Seminaariin Helsinkiin voisi olla hieman hankala tulla, sen verran matkaa täältä sinne on. Ei se tietenkään pois suljettua ole että sinne ilmestyisin. Mitä siellä käsitellään? Erilaisia oireita? Selviytymiskeinoja? Infoa asiasta tietämättömille?

Lue lisää

HEIPPA TAAS!

Nyt minun täytyy myöntää, että ERITTEET ovat omalla kohdallani olleet myös vielä suurempi syy käsien pakkopesemiseen kuin ruokailu. En vain hoksannut kertoa niistä eilen. Olen kylläkin näiden 20 sairausvuoden aikana yrittänyt löytää syytä tähän, kerran jos toisenkin. Mutta en ole oikein saanut selville, miksi juuri eritteet ovat monelle pakko-oireiselle ja käsiä liikaa pesevälle se kompastuskivi. Aikoinaanhan psykiatri Sigmund Freud puhui juuri näistä asioista, mutta hänen teorioitaan ei kaiketi enää sellaisinaan pidetä arvossa. Onko sinulla muuten psykologia oppiaineena lukiossa? Muistan itse omalta lukioajaltani, että tutustuimme psykologiassa myös Freudin oppeihin. Hänen teoriassaan muistaakseni oli niin, että ulosteet, virtsa ja esimerkiksi sperma koettiin likaisiksi. Nämä kaikki ovat ainakin itselläni aiheuttaneet käsien pakkopesemistä. Aivoleikkauksesta sain kyllä apua myös tähän.

Kuten sanoin saan tarkempaa tietoa seminaarin ohjelmasta Suomen Tourette-yhdistyksen työntekijöiden lomien loputtua, viimeistään elokuussa. Silloin voin kertoa sinullekin tarkemmin. Mutta sen tiedän jo nyt, että tilaisuudessa tullaan VARMASTI jakamaan tietoa OCD:stä kaikille niille, jotka sinne tulevat. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämä seminaari voisi olla suunnannäyttäjä OCD-asiassa Suomessa, koska täältä puuttuu kokonaisuudessaan esimerkiksi OCD-yhdistys, joka ajaisi meidän asiaa. Ruotsissa tällainen yhdistys (www.ananke.org) on ollut toiminnassa jo 20 vuotta. Voitko käsittää tilannetta, että Ananke-yhdistys järjestää siellä monenlaisia tapahtumia (esim. kesäleiri nyt tänä kesänä) koko maan laajuisesti? Jos minulla olisi enemmän rahaa, voisin hyvinkin ruotsin kielen opettajan koulutuksen aikoinani hankkineena jopa osallistua heidän tapahtumiinsa esim. Uumajassa, joka on lähinnä kotipaikkaani Ruotsin puolella. Mutta työkyvyttömyyseläkeläisenä minulla EI ole siihen varaa, sääli sinänsä.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

HEIPPA TAAS!

Nyt minun täytyy myöntää, että ERITTEET ovat omalla kohdallani olleet myös vielä suurempi syy käsien pakkopesemiseen kuin ruokailu. En vain hoksannut kertoa niistä eilen. Olen kylläkin näiden 20 sairausvuoden aikana yrittänyt löytää syytä tähän, kerran jos toisenkin. Mutta en ole oikein saanut selville, miksi juuri eritteet ovat monelle pakko-oireiselle ja käsiä liikaa pesevälle se kompastuskivi. Aikoinaanhan psykiatri Sigmund Freud puhui juuri näistä asioista, mutta hänen teorioitaan ei kaiketi enää sellaisinaan pidetä arvossa. Onko sinulla muuten psykologia oppiaineena lukiossa? Muistan itse omalta lukioajaltani, että tutustuimme psykologiassa myös Freudin oppeihin. Hänen teoriassaan muistaakseni oli niin, että ulosteet, virtsa ja esimerkiksi sperma koettiin likaisiksi. Nämä kaikki ovat ainakin itselläni aiheuttaneet käsien pakkopesemistä. Aivoleikkauksesta sain kyllä apua myös tähän.

Kuten sanoin saan tarkempaa tietoa seminaarin ohjelmasta Suomen Tourette-yhdistyksen työntekijöiden lomien loputtua, viimeistään elokuussa. Silloin voin kertoa sinullekin tarkemmin. Mutta sen tiedän jo nyt, että tilaisuudessa tullaan VARMASTI jakamaan tietoa OCD:stä kaikille niille, jotka sinne tulevat. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämä seminaari voisi olla suunnannäyttäjä OCD-asiassa Suomessa, koska täältä puuttuu kokonaisuudessaan esimerkiksi OCD-yhdistys, joka ajaisi meidän asiaa. Ruotsissa tällainen yhdistys (www.ananke.org) on ollut toiminnassa jo 20 vuotta. Voitko käsittää tilannetta, että Ananke-yhdistys järjestää siellä monenlaisia tapahtumia (esim. kesäleiri nyt tänä kesänä) koko maan laajuisesti? Jos minulla olisi enemmän rahaa, voisin hyvinkin ruotsin kielen opettajan koulutuksen aikoinani hankkineena jopa osallistua heidän tapahtumiinsa esim. Uumajassa, joka on lähinnä kotipaikkaani Ruotsin puolella. Mutta työkyvyttömyyseläkeläisenä minulla EI ole siihen varaa, sääli sinänsä.

Terveisin Timo

Lue lisää

heti.

mies vaan kirjoitti:

heti.

Hei kukas sinä olitkaan? Nyt en oikein muista yht'äkkiä. Missä päin asuitkaan? Jos kerrot, missä asut, niin saattaisinkin ehkä muistaa.

Terveisin Timo

P.S. Anteeksi muistamattomuuteni tässä asiassa!

mies vaan kirjoitti:

heti.

sanooko sana erkka mitäään

mies vaan kirjoitti:

sanooko sana erkka mitäään

Yritin eilen etsiä puhelinnumeroasi, mutta en löytänyt. Mielelläni soittaisin kyllä sinulle. Muistankin sinut.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Yritin eilen etsiä puhelinnumeroasi, mutta en löytänyt. Mielelläni soittaisin kyllä sinulle. Muistankin sinut.

Terveisin Timo

Hei nimimerkit "pakko-oireiden vanki" ja "nuori mies". Mitä teille nyt kuuluu?
Erkalle soitin tänään. Hänkään ei oikein tiennyt, kuinka tätä keskustelua saisi aktivoitua eteenpäin. Mielestäni on ollut antoisaa jutella täällä teidän KAIKKIEN kanssa. Toivoisinkin, että jatkaisimme tätä keskustelua yhdessä.

Terveisin ja kirjoittelemisiin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Hei nimimerkit "pakko-oireiden vanki" ja "nuori mies". Mitä teille nyt kuuluu?
Erkalle soitin tänään. Hänkään ei oikein tiennyt, kuinka tätä keskustelua saisi aktivoitua eteenpäin. Mielestäni on ollut antoisaa jutella täällä teidän KAIKKIEN kanssa. Toivoisinkin, että jatkaisimme tätä keskustelua yhdessä.

Terveisin ja kirjoittelemisiin Timo

Lue lisää

Hei! Minulla on tietokone ollut rikki ja kirjoittelu sen vuoksi jäänyt, mutta täällä taas ollaan. Eipä tässä paljon uutta kuulu, saman kaavan mukaan aika lailla elämä menee.

Kiva että on uusia kirjoittajiakin. Nuori mies, tarinasi kuulosti kovin tutulta. Mainitsit, että jonkin ihmisen ajatteleminenkin aikaansaa pesun aloituksen. Minkälaisia ihmisiä tarkoitat? Ovatko he joitain henkilöitä, joiden kanssa et ole tullut toimeen tai joista et pidä? Itselläni nämä "likaiset" ihmiset ovat nimenomaan omasta menneisyydestäni, eivätkä esimerkiksi mitään oikeasti likaisia ihmisiä.

Tuo tavaroiden pesu ja pyyhintä on myös kovin tuttua. Minäkin olen pilannut monta tavaraa liialla pesulla ja sairaus vaikuttaakin kaikkiin ostoksiini. Esimerkiksi vaatteisiin ei viitsi panostaa, koska laadukkaatkaan vaatteet eivät kestä ainaista "turhaa" pesua. Samaten monta tavaraa olen jättänyt hankkimatta ihan sen vuoksi, että tiedän etten selviäisi niiden kanssa siivouksen puolesta. Myös monta kaappia ja laatikkoa on ollut jopa kuukausia käyttämättä sen vuoksi, että siellä on jokin likainen tavara enkä ole saanut siivottua sitä.

Olen yrittänyt kovasti miettiä taustoja omaan tilaani ja se on kylläkin todella haastavaa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei! Minulla on tietokone ollut rikki ja kirjoittelu sen vuoksi jäänyt, mutta täällä taas ollaan. Eipä tässä paljon uutta kuulu, saman kaavan mukaan aika lailla elämä menee.

Kiva että on uusia kirjoittajiakin. Nuori mies, tarinasi kuulosti kovin tutulta. Mainitsit, että jonkin ihmisen ajatteleminenkin aikaansaa pesun aloituksen. Minkälaisia ihmisiä tarkoitat? Ovatko he joitain henkilöitä, joiden kanssa et ole tullut toimeen tai joista et pidä? Itselläni nämä "likaiset" ihmiset ovat nimenomaan omasta menneisyydestäni, eivätkä esimerkiksi mitään oikeasti likaisia ihmisiä.

Tuo tavaroiden pesu ja pyyhintä on myös kovin tuttua. Minäkin olen pilannut monta tavaraa liialla pesulla ja sairaus vaikuttaakin kaikkiin ostoksiini. Esimerkiksi vaatteisiin ei viitsi panostaa, koska laadukkaatkaan vaatteet eivät kestä ainaista "turhaa" pesua. Samaten monta tavaraa olen jättänyt hankkimatta ihan sen vuoksi, että tiedän etten selviäisi niiden kanssa siivouksen puolesta. Myös monta kaappia ja laatikkoa on ollut jopa kuukausia käyttämättä sen vuoksi, että siellä on jokin likainen tavara enkä ole saanut siivottua sitä.

Olen yrittänyt kovasti miettiä taustoja omaan tilaani ja se on kylläkin todella haastavaa.

Lue lisää

Nyt on muuten todella kivaa kun on nämä helteet, saa käydä ihan hyvällä omallatunnolla todella usein suihkussa!

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Nyt on muuten todella kivaa kun on nämä helteet, saa käydä ihan hyvällä omallatunnolla todella usein suihkussa!

Täällä Seinäjoellakin on nyt tänään 33 astetta hellettä. Minulle riittäisi kyllä vähempikin, tätä on kestänyt jo niin kauan, että alkaa pikkuhiljaa väsähtämään. Suihkussa minäkin käyn tällaisella kelillä useaan kertaan päivässä. Minulla viilennykseen menee 5 minuuttia, kauempaa hermot eivät kestäisi lutrata veden kanssa yhdellä kertaa. Kauanko sinulla yksi suihkussakäyntikerta kestää?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Täällä Seinäjoellakin on nyt tänään 33 astetta hellettä. Minulle riittäisi kyllä vähempikin, tätä on kestänyt jo niin kauan, että alkaa pikkuhiljaa väsähtämään. Suihkussa minäkin käyn tällaisella kelillä useaan kertaan päivässä. Minulla viilennykseen menee 5 minuuttia, kauempaa hermot eivät kestäisi lutrata veden kanssa yhdellä kertaa. Kauanko sinulla yksi suihkussakäyntikerta kestää?

Terveisin Timo

Lue lisää

Minulla kestää suihkussa hyvin vaihtelevia aikoja. Tällä kelillä viilennyssuihkut kestävät n. 5 minuttia, mutta pahoina hetkinä menee pahimmillaan lähempänä puoltatuntia. Puoleen tuntiin täytyy yrittää tosissaan pyrkiä, voisi mennä kauemminkin jos ei ottaisi itseään niskasta kiinni. Pahimpina hetkinä pitää itse suihkukin siivota kunnolla ja seinät ja lattiat ym. että kyllä siihen aikaa saisi menemään vaikka puoli päivää.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Minulla kestää suihkussa hyvin vaihtelevia aikoja. Tällä kelillä viilennyssuihkut kestävät n. 5 minuttia, mutta pahoina hetkinä menee pahimmillaan lähempänä puoltatuntia. Puoleen tuntiin täytyy yrittää tosissaan pyrkiä, voisi mennä kauemminkin jos ei ottaisi itseään niskasta kiinni. Pahimpina hetkinä pitää itse suihkukin siivota kunnolla ja seinät ja lattiat ym. että kyllä siihen aikaa saisi menemään vaikka puoli päivää.

Lue lisää

Itse olen käynyt saman suihkunsiivousrituaalielämänvaiheen läpi. Sanon elämänvaihe, koska aivoleikkauksen jälkeen tilanne helpottui. Miten miehesi suhtautuu suihkutilojen siivoamiseen ennen sinne menoa? Itselläni pahimmillaan piti aina käsienpesulavuaarikin "pestä" ennen omien käsien pesua. Onko sinulla sellaista?

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Itse olen käynyt saman suihkunsiivousrituaalielämänvaiheen läpi. Sanon elämänvaihe, koska aivoleikkauksen jälkeen tilanne helpottui. Miten miehesi suhtautuu suihkutilojen siivoamiseen ennen sinne menoa? Itselläni pahimmillaan piti aina käsienpesulavuaarikin "pestä" ennen omien käsien pesua. Onko sinulla sellaista?

Terveisin Timo

Lue lisää

Kaikkea löytyy, lavuaari pitää joskus pestä ennen ja jälkeen käsienpesun, koska pitäähän se "likojen" jälkeen kin pestä. Ja sitten yleensä pitää vielä pestä kädet. Alueet ja pesukerrat laajenevat aina sen mukaan miten ahdistava tilanne kulloinkin on päällä. Ja entäs sitten jos oikein likaisena menee suihkuun, niin ne kaikki paikat jonka läpi pitää sinne kulkea? Aivan mahdotonta. Kuten koko tämä elämäkin on aivan mahdotonta.

Mieheni on aivan väsynyt kun kuljen perässä pyyhkimässä reittejä. Viimeksi tänään sanoi ettei tiedä kauanko tätä jaksaa. Enkä itsekään tiedä kauanko viitsii toista kiduttaa. Tuntuu että mieheni on myös vankina tässä tilanteessa ja siksi onkin harmillista että sairastuin vasta lasten syntymän jälkeen. Jos tämä olisi ollut tiedossa aikaisemmin niin ei olisi koskaan kannattanut perhettä perustaa. Kaikki vaan kärsivät. Eniten minua pelottaa miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Yritän kaikkeni tehdä, jotta he välttyisivät näiltä asioilta, mutta tokihan he väkisinkin huomaavat kaikenlaista. Väsyttää koko touhu, kun ei ole edes enää mitään ongelma-asioita vaan koko elämä on samaa lika-ongelmaa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kaikkea löytyy, lavuaari pitää joskus pestä ennen ja jälkeen käsienpesun, koska pitäähän se "likojen" jälkeen kin pestä. Ja sitten yleensä pitää vielä pestä kädet. Alueet ja pesukerrat laajenevat aina sen mukaan miten ahdistava tilanne kulloinkin on päällä. Ja entäs sitten jos oikein likaisena menee suihkuun, niin ne kaikki paikat jonka läpi pitää sinne kulkea? Aivan mahdotonta. Kuten koko tämä elämäkin on aivan mahdotonta.

Mieheni on aivan väsynyt kun kuljen perässä pyyhkimässä reittejä. Viimeksi tänään sanoi ettei tiedä kauanko tätä jaksaa. Enkä itsekään tiedä kauanko viitsii toista kiduttaa. Tuntuu että mieheni on myös vankina tässä tilanteessa ja siksi onkin harmillista että sairastuin vasta lasten syntymän jälkeen. Jos tämä olisi ollut tiedossa aikaisemmin niin ei olisi koskaan kannattanut perhettä perustaa. Kaikki vaan kärsivät. Eniten minua pelottaa miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Yritän kaikkeni tehdä, jotta he välttyisivät näiltä asioilta, mutta tokihan he väkisinkin huomaavat kaikenlaista. Väsyttää koko touhu, kun ei ole edes enää mitään ongelma-asioita vaan koko elämä on samaa lika-ongelmaa.

Lue lisää

Hei
Joo on tää kirjottelu vähän jäänyt. On ollut kaikenlaista menoo tyttöystävän kanssa =)
Itselläni menee nykyään todella hyvin. Oli tuossa vähän pahempi jakso noiden "likojen" kanssa mut nyt niistä on taas pääsemässä ylitse. Suosittelen kaikille seuraavaa keinoa, kun tulee se likaisuuden tunne, niin älkää menkö pesemään niitä käsiä tai tavaroita. Odottakaa. Ahdistus on muutaman tunnin, mahdollisesti loppupäivän melko suuri, mutta sitten se helpottaa ja mahdollisesti teidän ei tarvitse pestä yhtään mitään. Itselläni tuo on ainakin tepsinyt. Juuri eilen tuli tunne että kädet ovat likaiset. No siinä odottelin päivän ja enpä sitten loppujen lopuksi pessyt ollenkaan. Tiedän että varsinkin alussa tämä vaatii henkistä kanttia paljon, mutta se on sen arvoista. Tuo prosessi on kyllä paljon helpommin sanottu kuin tehty. Olen itsekkin lähtenyt pesemään käsiä vaikka olisi pitänyt odottaa. Jälkiviisaus ei paljoa auta.

nuori mies kirjoitti:

Hei
Joo on tää kirjottelu vähän jäänyt. On ollut kaikenlaista menoo tyttöystävän kanssa =)
Itselläni menee nykyään todella hyvin. Oli tuossa vähän pahempi jakso noiden "likojen" kanssa mut nyt niistä on taas pääsemässä ylitse. Suosittelen kaikille seuraavaa keinoa, kun tulee se likaisuuden tunne, niin älkää menkö pesemään niitä käsiä tai tavaroita. Odottakaa. Ahdistus on muutaman tunnin, mahdollisesti loppupäivän melko suuri, mutta sitten se helpottaa ja mahdollisesti teidän ei tarvitse pestä yhtään mitään. Itselläni tuo on ainakin tepsinyt. Juuri eilen tuli tunne että kädet ovat likaiset. No siinä odottelin päivän ja enpä sitten loppujen lopuksi pessyt ollenkaan. Tiedän että varsinkin alussa tämä vaatii henkistä kanttia paljon, mutta se on sen arvoista. Tuo prosessi on kyllä paljon helpommin sanottu kuin tehty. Olen itsekkin lähtenyt pesemään käsiä vaikka olisi pitänyt odottaa. Jälkiviisaus ei paljoa auta.

Lue lisää

Tiedän tarkalleen tuon mekanismin, että pakko-oireiden ilmaannuttua olisi ensin hyvä odottaa eikä heti suinpäin mennä käsiä pesemään. Tällaista kutsutaan psykologiassa altistukseksi ja reaktion ehkäisyksi (=exposure and reaction prevention). Siinä voi ahdistus nousta suureksikin, jos ei saa tehdä pakkotoimintoja, joihin ahdistus "kehoittaa" ryhtymään. Käsittääkseni tätä hoitometodia käytetään juuri ns. kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa, jossa ikäänkuin yritetään "harjoitella" pois pakkorituaaleista.

Terveisin Timo

P.S. Kiva, että te molemmat haluatte jatkaa tätä keskustelua. Kirjoittelemisiin.

ocd-potilas kirjoitti:

Tiedän tarkalleen tuon mekanismin, että pakko-oireiden ilmaannuttua olisi ensin hyvä odottaa eikä heti suinpäin mennä käsiä pesemään. Tällaista kutsutaan psykologiassa altistukseksi ja reaktion ehkäisyksi (=exposure and reaction prevention). Siinä voi ahdistus nousta suureksikin, jos ei saa tehdä pakkotoimintoja, joihin ahdistus "kehoittaa" ryhtymään. Käsittääkseni tätä hoitometodia käytetään juuri ns. kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa, jossa ikäänkuin yritetään "harjoitella" pois pakkorituaaleista.

Terveisin Timo

P.S. Kiva, että te molemmat haluatte jatkaa tätä keskustelua. Kirjoittelemisiin.

Lue lisää

Terve
Ilman muuta tätä kirjoittelua on pakko jatkaa. Saa ensimmäistä kertaa puhua oireistaan niin, että joku oikeasti ymmärtää mitä joutuu kestämään ja mitä tarkoittaa.
Timo, minulla olisi pari kysymystä tuosta leikkauksesta missä olit sairauden takia. Katosiko oireet täysin leikkauksen jälkeen? Oletko sinä tai läheisesi huomanneet sinussa joitain sivuvaikutuksia leikkauksesta? Olen kuullut että leikkauksen jälkeen potilaasta muistaakseni voi tulla vähemmän tunteellinen tai vastaavaa. Ihan tarkkaan en muista.

nuori mies kirjoitti:

Terve
Ilman muuta tätä kirjoittelua on pakko jatkaa. Saa ensimmäistä kertaa puhua oireistaan niin, että joku oikeasti ymmärtää mitä joutuu kestämään ja mitä tarkoittaa.
Timo, minulla olisi pari kysymystä tuosta leikkauksesta missä olit sairauden takia. Katosiko oireet täysin leikkauksen jälkeen? Oletko sinä tai läheisesi huomanneet sinussa joitain sivuvaikutuksia leikkauksesta? Olen kuullut että leikkauksen jälkeen potilaasta muistaakseni voi tulla vähemmän tunteellinen tai vastaavaa. Ihan tarkkaan en muista.

Lue lisää

Kiva, että haluat jatkaa tätä keskustelua, sillä olen itsekin useasti huomannut, että ihmisten (jopa ammattiauttajien) on vaikea ymmärtää meitä pakko-oireista kärsiviä.

Kyselit leikkauksesta. Kohdallani suurin osa pakkorituaaleista todellakin katosi leikkauksen jälkeen, mitä kuvastaa se, että pystyin aloittamaan "siviilielämän" sairaalan ulkopuolella; tämä EI olisi ollut mahdollista ilman aivoleikkausta. Psykiatrisessa sairaalassa olin 6 vuotta ennen aivoleikkausta.

Kysyit myös leikkauksen sivuvaikutuksista; tämä onkin kysymys, johon olen useasti joutunut vastaamaan. Ilmeisesti psykokirurgialla on hieman huono maine johtuen muinoin tehdyistä lobotomialeikkauksista, joiden jälkeen potilaasta saattoi tulla ns."vihannes". Itselleni tehtiin kuitenkin paljon sofistikoidumpi operaatio, jossa riskit ovat paljon pienemmät. Kyseessä oli KAPSULOTOMIA-niminen leikkaus, josta löytyy paljonkin tietoa netistä esim. Googlen hakusanoilla "Capsulotomy OCD".

Minulle EI ole kukaan läheinen ole sanonut, että minusta olisi tullut vähemmän tunteellinen leikkauksen jälkeen. Sukulaiset ainakin ovat hyvillään, että leikkaus tehtiin, sillä oma sairauteni oli tuolloin niin invalidisoiva, että EI ollut muuta vaihtoehtoa.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Kiva, että haluat jatkaa tätä keskustelua, sillä olen itsekin useasti huomannut, että ihmisten (jopa ammattiauttajien) on vaikea ymmärtää meitä pakko-oireista kärsiviä.

Kyselit leikkauksesta. Kohdallani suurin osa pakkorituaaleista todellakin katosi leikkauksen jälkeen, mitä kuvastaa se, että pystyin aloittamaan "siviilielämän" sairaalan ulkopuolella; tämä EI olisi ollut mahdollista ilman aivoleikkausta. Psykiatrisessa sairaalassa olin 6 vuotta ennen aivoleikkausta.

Kysyit myös leikkauksen sivuvaikutuksista; tämä onkin kysymys, johon olen useasti joutunut vastaamaan. Ilmeisesti psykokirurgialla on hieman huono maine johtuen muinoin tehdyistä lobotomialeikkauksista, joiden jälkeen potilaasta saattoi tulla ns."vihannes". Itselleni tehtiin kuitenkin paljon sofistikoidumpi operaatio, jossa riskit ovat paljon pienemmät. Kyseessä oli KAPSULOTOMIA-niminen leikkaus, josta löytyy paljonkin tietoa netistä esim. Googlen hakusanoilla "Capsulotomy OCD".

Minulle EI ole kukaan läheinen ole sanonut, että minusta olisi tullut vähemmän tunteellinen leikkauksen jälkeen. Sukulaiset ainakin ovat hyvillään, että leikkaus tehtiin, sillä oma sairauteni oli tuolloin niin invalidisoiva, että EI ollut muuta vaihtoehtoa.

Terveisin Timo

Lue lisää

Minun mielestäni tässä kirjoittelussa on juuri parast ase, että tietää että toiset oikeasti ymmärtävät miltä tuntuu, eivätkä vaan myötäile ja ole ymmärtävinään.

Minä törmäsin eilen vaikeaan tilanteeseen likojen kanssa ja selviydyin siitä mielestäni paremmin kuin yleensä. Eli oli tällainen ei-toivottuun henkilöön törmääminen (ei tosin vaikeimmasta päästä) ja se aiheutti pesemistä mutta vähemmän kuin etukäteen kuvittelin. Joskus sentään näinkin päin!

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Minun mielestäni tässä kirjoittelussa on juuri parast ase, että tietää että toiset oikeasti ymmärtävät miltä tuntuu, eivätkä vaan myötäile ja ole ymmärtävinään.

Minä törmäsin eilen vaikeaan tilanteeseen likojen kanssa ja selviydyin siitä mielestäni paremmin kuin yleensä. Eli oli tällainen ei-toivottuun henkilöön törmääminen (ei tosin vaikeimmasta päästä) ja se aiheutti pesemistä mutta vähemmän kuin etukäteen kuvittelin. Joskus sentään näinkin päin!

Lue lisää

Täysin samaa mieltä pakko-oireiden vangin kanssa. On mahtavaa kun täällä oikeasti ymmärretään eikä vain myötäillä. Ei tietenkään toisia voi siitä syyttää että he eivät ymmärrä. On tätä sairautta niin vaikea muiden ymmärtää, niinkuin Timo sanoi ei edes ammattiauttajat aina ymmärrä.

Harvoin olen hirveän onnellinen muiden puolesta, varsinkaan ihmisten joita en ole koskaan nähnyt, mutta täytyy sanoa että kyllä tuli hyvä olo kun luki että olet pakko-oireiden vanki selviytynyt vähemmällä pesulla kuin normaalisti. Siitä se lähtee! Yritä jatkaa samaan malliin.

nuori mies kirjoitti:

Täysin samaa mieltä pakko-oireiden vangin kanssa. On mahtavaa kun täällä oikeasti ymmärretään eikä vain myötäillä. Ei tietenkään toisia voi siitä syyttää että he eivät ymmärrä. On tätä sairautta niin vaikea muiden ymmärtää, niinkuin Timo sanoi ei edes ammattiauttajat aina ymmärrä.

Harvoin olen hirveän onnellinen muiden puolesta, varsinkaan ihmisten joita en ole koskaan nähnyt, mutta täytyy sanoa että kyllä tuli hyvä olo kun luki että olet pakko-oireiden vanki selviytynyt vähemmällä pesulla kuin normaalisti. Siitä se lähtee! Yritä jatkaa samaan malliin.

Lue lisää

Olen itse seurannut pakko-oireisiin suhtautumista jo yli 20 vuotta. Aikoinaan niitä ei tahdottu ymmärtää sitäkään vähää kuin nykyään. Olen useassa yhteydessä kuullut hoettavan, että nyt eletään 2000-luvulla ja että tänä päivänä mielenterveysasioita ymmärretään paremmin, esim. koska monet julkkikset ovat avoimesti puhuneet masennuksestaan. Mutta kukaan julkkis ei muistaakseni ole kertonut sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Onkohan siinä yksi syy, miksi meitä ei oikein ymmärretä? Toisaalta olen täälläkin usein maininnut sen avoimuuden, joka naapurimaassamme Ruotsissa on OCD:n suhteen. Olen kateellinen heille, kun heillä on oma valtakunnallinen etujärjestö ANANKE. Se tekee Ruotsissa todella hyvää työtä aivan ruohonjuuritasoa myöten. Heillä on mm. erityinen palveleva puhelin pakko-oireisille, sinne voi soittaa jos kovasti oireet ahdistaa. En ole tietenkään koskaan itse sinne soittanut (koska se olisi liian kallista), joten en aivan tarkalleen osaa sanoa, millaisia työntekijöitä siellä on vastaamassa puhelimeen. Mutta luulisi heidän ymmärtävän pakko-oirepotilaita, kun ovat tällaisessa työssä.

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Olen itse seurannut pakko-oireisiin suhtautumista jo yli 20 vuotta. Aikoinaan niitä ei tahdottu ymmärtää sitäkään vähää kuin nykyään. Olen useassa yhteydessä kuullut hoettavan, että nyt eletään 2000-luvulla ja että tänä päivänä mielenterveysasioita ymmärretään paremmin, esim. koska monet julkkikset ovat avoimesti puhuneet masennuksestaan. Mutta kukaan julkkis ei muistaakseni ole kertonut sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Onkohan siinä yksi syy, miksi meitä ei oikein ymmärretä? Toisaalta olen täälläkin usein maininnut sen avoimuuden, joka naapurimaassamme Ruotsissa on OCD:n suhteen. Olen kateellinen heille, kun heillä on oma valtakunnallinen etujärjestö ANANKE. Se tekee Ruotsissa todella hyvää työtä aivan ruohonjuuritasoa myöten. Heillä on mm. erityinen palveleva puhelin pakko-oireisille, sinne voi soittaa jos kovasti oireet ahdistaa. En ole tietenkään koskaan itse sinne soittanut (koska se olisi liian kallista), joten en aivan tarkalleen osaa sanoa, millaisia työntekijöitä siellä on vastaamassa puhelimeen. Mutta luulisi heidän ymmärtävän pakko-oirepotilaita, kun ovat tällaisessa työssä.

Terveisin Timo

Lue lisää

Kiitos! Se on myös mielenkiintoinen ilmiö, että ei kovasti uskalla iloita onnistumisestaan koska tietää, että kohta jo uusi koettelemus odottaa. Mutta täytyy vaan nauttia niistä hyvistä hetkistä joita on ja yrittää niistä saada voimia. On tämä arki niin raskasta muuten.

Tuo on varmaankin ihan totta, että masennus on jo lähes muoti-ilmiö. Melkein jokainen v'ähintään tuntee jonkun, joka on tai on ollut masentunut ja julkisuudessa siitä puhutaan niin paljon että masennuksen myöntaminen on monelle varmasti helpompaa. Pakko-oireisuushan on monen tietämättömän mielestä vaan hullun oire. Ärsyynnyn hullu-sanan käytöstä, aina kun kuulen että joku puhuu hulluista niin kysyn että mitä tarkoitat. Useimmiten minua katsotaan vaan suu auki ihmeissään. Mutta eihän hullu oikeastaan tarkoita mitään. Sehän on vaan epämääräinen ilmaisu jostain asiasta, josta ei tiedetä enempää.

Jos joku pesee käsiään sata kertaa päivässä niin moni ajattelee sen olevan "hullu", mahdollisesti naurahtaa ja sen jälkeen jatkaa omia touhujaan. Sehän on tavallaan se helpoin tie, että ei edes yritä ajatella asiaa tai ymmärtää. Niin kauan kun itsellä asiat ovat hyvin niin voi puhua yleisesti hulluista. Juuri tämänkaltaiset ihmiset nostavat pakko-oireisten kynnystä puhua sairaudestaan. Omatkin sukulaiseni ja monet "ystävät" kuuluvat tuohon ryhmään. Ja vaikka joku ymmärtäisikin pienimuotoiset käsienpesut niin kuka ymmärtää yleisen likaisuuden tunteen, joka on lähes joka paikassa ja vaikeuttaa jokaista asiaa elämässä? Ei monikaan.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos! Se on myös mielenkiintoinen ilmiö, että ei kovasti uskalla iloita onnistumisestaan koska tietää, että kohta jo uusi koettelemus odottaa. Mutta täytyy vaan nauttia niistä hyvistä hetkistä joita on ja yrittää niistä saada voimia. On tämä arki niin raskasta muuten.

Tuo on varmaankin ihan totta, että masennus on jo lähes muoti-ilmiö. Melkein jokainen v'ähintään tuntee jonkun, joka on tai on ollut masentunut ja julkisuudessa siitä puhutaan niin paljon että masennuksen myöntaminen on monelle varmasti helpompaa. Pakko-oireisuushan on monen tietämättömän mielestä vaan hullun oire. Ärsyynnyn hullu-sanan käytöstä, aina kun kuulen että joku puhuu hulluista niin kysyn että mitä tarkoitat. Useimmiten minua katsotaan vaan suu auki ihmeissään. Mutta eihän hullu oikeastaan tarkoita mitään. Sehän on vaan epämääräinen ilmaisu jostain asiasta, josta ei tiedetä enempää.

Jos joku pesee käsiään sata kertaa päivässä niin moni ajattelee sen olevan "hullu", mahdollisesti naurahtaa ja sen jälkeen jatkaa omia touhujaan. Sehän on tavallaan se helpoin tie, että ei edes yritä ajatella asiaa tai ymmärtää. Niin kauan kun itsellä asiat ovat hyvin niin voi puhua yleisesti hulluista. Juuri tämänkaltaiset ihmiset nostavat pakko-oireisten kynnystä puhua sairaudestaan. Omatkin sukulaiseni ja monet "ystävät" kuuluvat tuohon ryhmään. Ja vaikka joku ymmärtäisikin pienimuotoiset käsienpesut niin kuka ymmärtää yleisen likaisuuden tunteen, joka on lähes joka paikassa ja vaikeuttaa jokaista asiaa elämässä? Ei monikaan.

Lue lisää

olen itse törmännyt aina tähän ongelmaan sairauteni kanssa. Pahinta on se jos tulee oman läheisen kautta tuo nimitys. silloin murenee kyllä se viimeinenkin itsetunto. Silloin kokee olevansa mitätön ja täysin paska ihminen jolle ei ole mitään arvoa. mutta kuten sanottu mua ei lannisteta ja nykyään sanon aina suoraan mitä sairastan. jos joku ei kestä sitä , se on hänen ongelma , ei minun.

Se että sukulaiset myös aliarvioivat kun luulevat että olen tyhmä eivätkä ymmärrä ettei ole kyse siitä. kaikki tämä taakka niskassa on erittäin raskas. Siihen kun lisätään epilepsia, työttömyys, yksinäisyys, masennus ja elämämisen ilon menetys niin on huumori kaukana. taistelkaa itsenne tähden ja myöntäkää avoimesti sairauden. Ei ole syytä hävetä.

mies vaan kirjoitti:

olen itse törmännyt aina tähän ongelmaan sairauteni kanssa. Pahinta on se jos tulee oman läheisen kautta tuo nimitys. silloin murenee kyllä se viimeinenkin itsetunto. Silloin kokee olevansa mitätön ja täysin paska ihminen jolle ei ole mitään arvoa. mutta kuten sanottu mua ei lannisteta ja nykyään sanon aina suoraan mitä sairastan. jos joku ei kestä sitä , se on hänen ongelma , ei minun.

Se että sukulaiset myös aliarvioivat kun luulevat että olen tyhmä eivätkä ymmärrä ettei ole kyse siitä. kaikki tämä taakka niskassa on erittäin raskas. Siihen kun lisätään epilepsia, työttömyys, yksinäisyys, masennus ja elämämisen ilon menetys niin on huumori kaukana. taistelkaa itsenne tähden ja myöntäkää avoimesti sairauden. Ei ole syytä hävetä.

Lue lisää

Mies vaan, ymmärtävätkö ihmiset kun kerrot heille mitä sairastat? Miten he yleensä reagoivat? Itse epäilen, että moni ei ole kuullutkaan tästä sairaudesta ja sen vuoksi tulee juuri tuo hullu-nimitys

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Mies vaan, ymmärtävätkö ihmiset kun kerrot heille mitä sairastat? Miten he yleensä reagoivat? Itse epäilen, että moni ei ole kuullutkaan tästä sairaudesta ja sen vuoksi tulee juuri tuo hullu-nimitys

Lue lisää

Sitä mietin vielä, että tuleeko teille muille nopeasti näitä pahoja oloja, siis tarkoitan että kohtalaisen hyvä tuuli vaihtuu hetkessä lika-ongelmaksi. Minulle on käynyt varsinkin viime aikoina niin, että yhtäkkiä joku tavara alkaa häiritsemään ja aina en edes tiedä syytä. Välillä jotain asiaa tulee välteltyä ja myöhemmin ei edes muista miksi.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Sitä mietin vielä, että tuleeko teille muille nopeasti näitä pahoja oloja, siis tarkoitan että kohtalaisen hyvä tuuli vaihtuu hetkessä lika-ongelmaksi. Minulle on käynyt varsinkin viime aikoina niin, että yhtäkkiä joku tavara alkaa häiritsemään ja aina en edes tiedä syytä. Välillä jotain asiaa tulee välteltyä ja myöhemmin ei edes muista miksi.

Lue lisää

Lokakuun Helsingin seminaari voisi olla yksi mahdollisuus saada ulkopuolistenkin ymmärrystä tälle sairaudelle, koska minulla on sellainen käsitys, että mediaakin on siellä paikalla.

Terveisin Timo

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Sitä mietin vielä, että tuleeko teille muille nopeasti näitä pahoja oloja, siis tarkoitan että kohtalaisen hyvä tuuli vaihtuu hetkessä lika-ongelmaksi. Minulle on käynyt varsinkin viime aikoina niin, että yhtäkkiä joku tavara alkaa häiritsemään ja aina en edes tiedä syytä. Välillä jotain asiaa tulee välteltyä ja myöhemmin ei edes muista miksi.

Lue lisää

se kertoo juuri siitä että sulla on pakko-oire. mulla sama ongelma. tosin luulen että se voi johtua jostain muusta kuin neuroosista eli sulla on piilevä sairaus kuten mä sairastan epilepsiaa. se tuo juuri tuo kuvailemasi pahan olon tunteen. Eli menen magneettikuvaukseen jossa tehdään varjo-ainen kuvaus. suosittelen. kutittaa. ei ole paha. siinä selviää paljon sun kannalta asioita ja ota selväää onko suvussa jotain siihen viittaavaa. pärjäile. olen 40 v. pian eli tiedän mistä puhun.

t. mies vaan

mies vaan kirjoitti:

se kertoo juuri siitä että sulla on pakko-oire. mulla sama ongelma. tosin luulen että se voi johtua jostain muusta kuin neuroosista eli sulla on piilevä sairaus kuten mä sairastan epilepsiaa. se tuo juuri tuo kuvailemasi pahan olon tunteen. Eli menen magneettikuvaukseen jossa tehdään varjo-ainen kuvaus. suosittelen. kutittaa. ei ole paha. siinä selviää paljon sun kannalta asioita ja ota selväää onko suvussa jotain siihen viittaavaa. pärjäile. olen 40 v. pian eli tiedän mistä puhun.

t. mies vaan

Lue lisää

jos ei selviä siinä niin uni tutkimus.eli valvot yön ja menet aamulla tutkimuksiin . siinä se mun epilepsia löydettiin eikä magneettikuvauksessa. kokeile. ei satu.

mies vaan kirjoitti:

jos ei selviä siinä niin uni tutkimus.eli valvot yön ja menet aamulla tutkimuksiin . siinä se mun epilepsia löydettiin eikä magneettikuvauksessa. kokeile. ei satu.

Mies vaan, mitä kaikkea siinä kuvauksessa näkyy? Mitkä oireet sinut itsesi sai menemään kuvaukseen? Olen itsekin ajatellut kuvausta joskus, mutta en ole selvittänyt sitä asiaa koskaan enempää.

mies vaan kirjoitti:

se kertoo juuri siitä että sulla on pakko-oire. mulla sama ongelma. tosin luulen että se voi johtua jostain muusta kuin neuroosista eli sulla on piilevä sairaus kuten mä sairastan epilepsiaa. se tuo juuri tuo kuvailemasi pahan olon tunteen. Eli menen magneettikuvaukseen jossa tehdään varjo-ainen kuvaus. suosittelen. kutittaa. ei ole paha. siinä selviää paljon sun kannalta asioita ja ota selväää onko suvussa jotain siihen viittaavaa. pärjäile. olen 40 v. pian eli tiedän mistä puhun.

t. mies vaan

Lue lisää

olipa pitkä viestiketju ja ihanaa kun löysin tämän ketjun!! saankohan tulla jutusteluun mukaan??

tuossa vähän ylempänä oleva lause "Minun mielestäni tässä kirjoittelussa on juuri parasta se, että tietää että toiset oikeasti ymmärtävät miltä tuntuu, eivätkä vaan myötäile ja ole ymmärtävinään."
se lause niin osui ja upposi..... totta joka sana.

mutta nyt, kerronpa vähän kuka olen ja miksi kirjoittelen tähän viestiketjuun!!
olen kolmen lapsen äiti, minulla ei ole tätä sairautta, vaan esikois tytölläni on, joka on nyt 9vuotta!
meidän arki on ihan hirveää...... voi luoja.. :(

kerronpas nyt lyhyesti meidän tarinan (tai yritän kertoa lyhyesti)
kaikki "alkoi" esikoisemme ollessa esikoulussa 6 vuotiaana (oli pikku juttuja 4-5 vuotiaanakin mutta tauti puhkesi kukkaan kuuden vuoden ikäisenä)
siihen aikaan ei tiedetty mieheni kanssa tällaisesta taudista yhtään mitään ja kyllä ihmeteltiin ja äimisteltiin mitä tää oikeen on....
taudin "puhkeaminen kukkaan" tapahtui rajuhkolla tavalla, mieheni hakiessa lapset tarhasta niinkuin aina ennenkin, ja komensi tytöt pukemaan ulkovaatteet päällensä, esikoinen sai silloin ensimmäisen jumittumisen.sanotaan esikoistamme vaikka "sinikka" nimellä.
eli sinikka ei lähtenytkään pukemaan vaan jäi taputtamaan ja toisti ja hoki vaan että täytyy keretä pukemaan ensin...täytyy keretä..... täytyyy (taputti samalla koko ajan) mieheni katsoi ihmeissään että mitä ihmettä.... ja komensi moneen kertaan että lopeta tuo, mee pukemaan.....

tätä puitiin sitten kotonamme ja kysyttiin sinikalta että mitä se oikein oli ja miksi teki niin jne. eihän sinikka sitä osannut selittää kun ei tiennyt itsekkään miksi teki niin, osasi sanoa vain että oli pakko tehdä.

kului päiviä, viikkoja, kuukausia, ja ilmestyi erilaisia juttuja ja me huolissamme ihmeteltiin mitä tämä oikein on...
en edes kaikkia muista mitä kaikkea sitä olikaan, oireet oli kuin virtaava joki, yksi juttu tuli kesti jonkin aikaa, jäi pois, ja tilalle tuli jotain muuta. on ollut ties mitä ääntelyä, naksutusta maiskutusta,taputusta, hampaiden takomista, änkytystä,käsien/jalkojen vääntelyä,pakonomaista hyppelyä,siis ihan kaikenlaista.ja jopa kunnon liikesarjoja tietyssä järjestyksessä. alussa oli siis enemmän sellaista tourette oireita.

jossain vaiheessa päästiin jyvälle mikä tyttöämme vaivaa, helpotti jo vähän se että löydettiin taudille nimi.
eskari oli jo päättynyt ja sinikka oli eka luokalla. käännyttiin koulu lääkärin puoleen ja kerroimme oireet sille koulu lääkärille,ja kerroimme myös että oireita tulee koko ajan lisää ja lisää ja pahenee vaan.
koulu lääkäri nyökytteli päätään ja sanoi että selvä tourette.
ja että asian kans pitää vaan oppia elämään ja se ei ole sairaus vaan ominaisuus kuten esim.silmien väri.

rosemarie äippä kirjoitti:

olipa pitkä viestiketju ja ihanaa kun löysin tämän ketjun!! saankohan tulla jutusteluun mukaan??

tuossa vähän ylempänä oleva lause "Minun mielestäni tässä kirjoittelussa on juuri parasta se, että tietää että toiset oikeasti ymmärtävät miltä tuntuu, eivätkä vaan myötäile ja ole ymmärtävinään."
se lause niin osui ja upposi..... totta joka sana.

mutta nyt, kerronpa vähän kuka olen ja miksi kirjoittelen tähän viestiketjuun!!
olen kolmen lapsen äiti, minulla ei ole tätä sairautta, vaan esikois tytölläni on, joka on nyt 9vuotta!
meidän arki on ihan hirveää...... voi luoja.. :(

kerronpas nyt lyhyesti meidän tarinan (tai yritän kertoa lyhyesti)
kaikki "alkoi" esikoisemme ollessa esikoulussa 6 vuotiaana (oli pikku juttuja 4-5 vuotiaanakin mutta tauti puhkesi kukkaan kuuden vuoden ikäisenä)
siihen aikaan ei tiedetty mieheni kanssa tällaisesta taudista yhtään mitään ja kyllä ihmeteltiin ja äimisteltiin mitä tää oikeen on....
taudin "puhkeaminen kukkaan" tapahtui rajuhkolla tavalla, mieheni hakiessa lapset tarhasta niinkuin aina ennenkin, ja komensi tytöt pukemaan ulkovaatteet päällensä, esikoinen sai silloin ensimmäisen jumittumisen.sanotaan esikoistamme vaikka "sinikka" nimellä.
eli sinikka ei lähtenytkään pukemaan vaan jäi taputtamaan ja toisti ja hoki vaan että täytyy keretä pukemaan ensin...täytyy keretä..... täytyyy (taputti samalla koko ajan) mieheni katsoi ihmeissään että mitä ihmettä.... ja komensi moneen kertaan että lopeta tuo, mee pukemaan.....

tätä puitiin sitten kotonamme ja kysyttiin sinikalta että mitä se oikein oli ja miksi teki niin jne. eihän sinikka sitä osannut selittää kun ei tiennyt itsekkään miksi teki niin, osasi sanoa vain että oli pakko tehdä.

kului päiviä, viikkoja, kuukausia, ja ilmestyi erilaisia juttuja ja me huolissamme ihmeteltiin mitä tämä oikein on...
en edes kaikkia muista mitä kaikkea sitä olikaan, oireet oli kuin virtaava joki, yksi juttu tuli kesti jonkin aikaa, jäi pois, ja tilalle tuli jotain muuta. on ollut ties mitä ääntelyä, naksutusta maiskutusta,taputusta, hampaiden takomista, änkytystä,käsien/jalkojen vääntelyä,pakonomaista hyppelyä,siis ihan kaikenlaista.ja jopa kunnon liikesarjoja tietyssä järjestyksessä. alussa oli siis enemmän sellaista tourette oireita.

jossain vaiheessa päästiin jyvälle mikä tyttöämme vaivaa, helpotti jo vähän se että löydettiin taudille nimi.
eskari oli jo päättynyt ja sinikka oli eka luokalla. käännyttiin koulu lääkärin puoleen ja kerroimme oireet sille koulu lääkärille,ja kerroimme myös että oireita tulee koko ajan lisää ja lisää ja pahenee vaan.
koulu lääkäri nyökytteli päätään ja sanoi että selvä tourette.
ja että asian kans pitää vaan oppia elämään ja se ei ole sairaus vaan ominaisuus kuten esim.silmien väri.

Lue lisää

noh, arki jatkui kotona ja paheni vaan ja oireet paheni ja paheni.
sinikka sai koulun jälkeen hirveitä raivareita kun ilmeisesti koulussa oli pidätellyt oireita,ja kotona tuli sitten nämä tulivuorenpurkaukset.
itkua ja parkua ja kuolemasta puhuminen kun ei jaksa eikä halua tehdä niitä kaikenmaailman rituaaleja ja toistoja (saattoi ulko-ovesta tulla sisään lukemattomia kertoja, niin kauan että se meni ns.oikein ja läksyissä kumitti ja kumitti yhä uudelleen ja uudelleen... tässä vaiheessa oli mukana jo kaikupuhe, eli toisti omia ja muiden sanomisia)

niin siis puhui kuolemasta, että halusi olla enkeli.
tässä vaiheessa soitin yksityiselle, ja kerroin kaiken, ja sen että ei tää oo normaali arkea enään, koko perhe ihan varpaisillaan joutuu olemaan koko ajan ettei tee mitään "väärää" liikettä tai sano mitään väärään aikaan, koska muuten sinikka "räjähti", ahdistui ja tuskastui kun piti toistaa tekemisiä ja sanomisia uudelleen ja uudelleen...

voi sitä itkua ja parkua.. :( ja raivareita... ja toistoja....
sen puhelun myötä apu saatiin heti, päästiin sairaalaan osastolle jossa oli n. viikon. siellä tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja testit ym. ja sai lääkityksen.
hetken lääkitys tepsikin ja arkemme oli pienen hetken NORMAALI!!! voi että oli ihanaa puhua normaalisti eikä yrittää puhua hitaasti, että tyttömme pysyy perässä ja muistaisi kaiken mitä puhun (kaikupuhe)
mutta aikaa meni eteenpäin ja lääkkeen vaikutus ikään kuin heikkeni ja heikkeni..... sitten jossain vaiheessa tyttömme alkoi käymään terapiassa, ja aloimme lääkitystä vähentämään asteittain koska lääke ei enään tuonut mielestämme mitään apua.

tälläkään hetkellä ei tyttömme syö mitään lääkettä, ja terapiakin loppui viime kuussa, koska yllättäen ihanan mukava terapeutti jäi virkavapaalle :(
etsinnöissä on uusi terapeutti, mutta ei ole tietoa milloin se löytyy, kuukauden päästä?puolen vuoden päästä? vuoden päästä? en tiedä.... toivottavasti pian, tyttömme tarvitsee terapiaa.

on ahdistunut oireistaan (ocd) ja arkemme on kaukana normaalista. toki on parempiakin hetkiä, ja arkemme on jopa siedettävää.

mutta tyttömme tiedostaa olevansa erilainen, ja on ahdistunut oireistaan, itkee ja raivoaa niitä usein, ja toistot on joskus aika rankkoja meille kaikille, ei tarvitse olla kuin pieni häiriö tekijä niin pitää aloittaa koko juttu alusta...ja taas.... ja taas..... ja taas..... ja se on kuluttavaa, meille ja sinikalle!! voi luoja että on kuluttavaa.

tyttömme sanookin monesti itkien että ei jaksa ei jaksa ei jaksa enää näitä........ :(
alussa siis oli tourette oireita enemmän mutta nykyään en paljoa tourettea näe, enemmän näitä toistoja, ja jumittumisia. jotain pientä bakteerikammoa (ainoastaan siskon bakteerit kammottaa) mutta pelkään että se ajan kans rönsyilee se bakteeri kammo... just käsien pesuna ja suihkussa tuntikausia olemisena jne, tavaroiden puunaamisena.... toivottavasti ei, tarpeeksi kestämistä näissä muissakin.
pikkutarkka on, ja järjestelee tavaroita ja suunilleen oikoo matonhapsutkin... sisko kun koskee sinikan tavaroihin tai sinikkaan, heti pitää tehdä kauheat rituaalit, ja niistä seuraa ahdistus ja raivoamiset ja uupumus, kun koko ajan pitäää tehdä niitä uuvuttavia rituaaleja.

välillä sinikasta oikeen huokuu miten väsynyt ja uupunut se on :(
voi kun lapsi saisi olla vain lapsi, huoleton, iloinen, leikkisä, eikä pakko oireiden vanki, täynnä tuskaa ja ahdistusta ja pakkotoistoja ja rituaaleja....

ympärillämme on ihania ymmärtäväisiä ihmisiä tukemassa, ja kerromme kyllä mielellämme tästä sairaudesta kaikille jotka vaan kysyy ja haluaa tietää.
mutta joukkoon aina mahtuu niitä jotka ei ymmärrä vaikka ovat ymmärtävinään, ja ehkä vähättelevät asiaa, tai antavat "viisaita" neuvojaan miten pitää tehdä, vaikkei tiedä mistään mitään.

mutta,lopettelen nyt, kirjoittelen ja vaihdan ajatuksia tästä mielellään lisää jos vaan on halukkaita :)
terveisin rakastava ja huolestunut äippä, jonka lapsen oireista tuli tässä vain pieni osa julki...

rosemarie äippä kirjoitti:

noh, arki jatkui kotona ja paheni vaan ja oireet paheni ja paheni.
sinikka sai koulun jälkeen hirveitä raivareita kun ilmeisesti koulussa oli pidätellyt oireita,ja kotona tuli sitten nämä tulivuorenpurkaukset.
itkua ja parkua ja kuolemasta puhuminen kun ei jaksa eikä halua tehdä niitä kaikenmaailman rituaaleja ja toistoja (saattoi ulko-ovesta tulla sisään lukemattomia kertoja, niin kauan että se meni ns.oikein ja läksyissä kumitti ja kumitti yhä uudelleen ja uudelleen... tässä vaiheessa oli mukana jo kaikupuhe, eli toisti omia ja muiden sanomisia)

niin siis puhui kuolemasta, että halusi olla enkeli.
tässä vaiheessa soitin yksityiselle, ja kerroin kaiken, ja sen että ei tää oo normaali arkea enään, koko perhe ihan varpaisillaan joutuu olemaan koko ajan ettei tee mitään "väärää" liikettä tai sano mitään väärään aikaan, koska muuten sinikka "räjähti", ahdistui ja tuskastui kun piti toistaa tekemisiä ja sanomisia uudelleen ja uudelleen...

voi sitä itkua ja parkua.. :( ja raivareita... ja toistoja....
sen puhelun myötä apu saatiin heti, päästiin sairaalaan osastolle jossa oli n. viikon. siellä tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja testit ym. ja sai lääkityksen.
hetken lääkitys tepsikin ja arkemme oli pienen hetken NORMAALI!!! voi että oli ihanaa puhua normaalisti eikä yrittää puhua hitaasti, että tyttömme pysyy perässä ja muistaisi kaiken mitä puhun (kaikupuhe)
mutta aikaa meni eteenpäin ja lääkkeen vaikutus ikään kuin heikkeni ja heikkeni..... sitten jossain vaiheessa tyttömme alkoi käymään terapiassa, ja aloimme lääkitystä vähentämään asteittain koska lääke ei enään tuonut mielestämme mitään apua.

tälläkään hetkellä ei tyttömme syö mitään lääkettä, ja terapiakin loppui viime kuussa, koska yllättäen ihanan mukava terapeutti jäi virkavapaalle :(
etsinnöissä on uusi terapeutti, mutta ei ole tietoa milloin se löytyy, kuukauden päästä?puolen vuoden päästä? vuoden päästä? en tiedä.... toivottavasti pian, tyttömme tarvitsee terapiaa.

on ahdistunut oireistaan (ocd) ja arkemme on kaukana normaalista. toki on parempiakin hetkiä, ja arkemme on jopa siedettävää.

mutta tyttömme tiedostaa olevansa erilainen, ja on ahdistunut oireistaan, itkee ja raivoaa niitä usein, ja toistot on joskus aika rankkoja meille kaikille, ei tarvitse olla kuin pieni häiriö tekijä niin pitää aloittaa koko juttu alusta...ja taas.... ja taas..... ja taas..... ja se on kuluttavaa, meille ja sinikalle!! voi luoja että on kuluttavaa.

tyttömme sanookin monesti itkien että ei jaksa ei jaksa ei jaksa enää näitä........ :(
alussa siis oli tourette oireita enemmän mutta nykyään en paljoa tourettea näe, enemmän näitä toistoja, ja jumittumisia. jotain pientä bakteerikammoa (ainoastaan siskon bakteerit kammottaa) mutta pelkään että se ajan kans rönsyilee se bakteeri kammo... just käsien pesuna ja suihkussa tuntikausia olemisena jne, tavaroiden puunaamisena.... toivottavasti ei, tarpeeksi kestämistä näissä muissakin.
pikkutarkka on, ja järjestelee tavaroita ja suunilleen oikoo matonhapsutkin... sisko kun koskee sinikan tavaroihin tai sinikkaan, heti pitää tehdä kauheat rituaalit, ja niistä seuraa ahdistus ja raivoamiset ja uupumus, kun koko ajan pitäää tehdä niitä uuvuttavia rituaaleja.

välillä sinikasta oikeen huokuu miten väsynyt ja uupunut se on :(
voi kun lapsi saisi olla vain lapsi, huoleton, iloinen, leikkisä, eikä pakko oireiden vanki, täynnä tuskaa ja ahdistusta ja pakkotoistoja ja rituaaleja....

ympärillämme on ihania ymmärtäväisiä ihmisiä tukemassa, ja kerromme kyllä mielellämme tästä sairaudesta kaikille jotka vaan kysyy ja haluaa tietää.
mutta joukkoon aina mahtuu niitä jotka ei ymmärrä vaikka ovat ymmärtävinään, ja ehkä vähättelevät asiaa, tai antavat "viisaita" neuvojaan miten pitää tehdä, vaikkei tiedä mistään mitään.

mutta,lopettelen nyt, kirjoittelen ja vaihdan ajatuksia tästä mielellään lisää jos vaan on halukkaita :)
terveisin rakastava ja huolestunut äippä, jonka lapsen oireista tuli tässä vain pieni osa julki...

Lue lisää

Tervetuloa tänne kirjoittelemaan! Luin kirjoituksesi ja tekisi mieli antaa jotain neuvoja, valitettavasti vaan en osaa. On hienoa, että olette hakeneet apua heti ja ottaneet asian vakavasti. Itselläni on ollut myös lapsena kaikenlaisia oireita, ei noin pahoja, mutta kuitenkin sen verran selviä, että mielestäni aikuisten olisi pitänyt ne nähdä ja tajuta paha oloni joka selvästi tuli ilmi. Nuorena aikuisena tilanne muuttui todella pahaksi ja pahenee koko ajan. Olen usein miettinyt, olisiko tämä päässyt näin pahaksi jos asiaan olisi puututtu jo ollessani lapsi.

Toivon koko perheellenne kovasti jaksamista ja sitkeyttä hyvän terapeutin etsimisessä. Kokemuksesta valitettavasti tiedän, että tämä koettelee kovasti koko perhettä. Toivottavasti kirjoittelu tänne auttaa!

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Tervetuloa tänne kirjoittelemaan! Luin kirjoituksesi ja tekisi mieli antaa jotain neuvoja, valitettavasti vaan en osaa. On hienoa, että olette hakeneet apua heti ja ottaneet asian vakavasti. Itselläni on ollut myös lapsena kaikenlaisia oireita, ei noin pahoja, mutta kuitenkin sen verran selviä, että mielestäni aikuisten olisi pitänyt ne nähdä ja tajuta paha oloni joka selvästi tuli ilmi. Nuorena aikuisena tilanne muuttui todella pahaksi ja pahenee koko ajan. Olen usein miettinyt, olisiko tämä päässyt näin pahaksi jos asiaan olisi puututtu jo ollessani lapsi.

Toivon koko perheellenne kovasti jaksamista ja sitkeyttä hyvän terapeutin etsimisessä. Kokemuksesta valitettavasti tiedän, että tämä koettelee kovasti koko perhettä. Toivottavasti kirjoittelu tänne auttaa!

Lue lisää

eipä tähän varmaan mitään järkevää neuvoa voi kukaan sanoa, mutta auttaa pelkästään sekin että kirjoittelee :)

tauti kun puhkesi tytöllemme, ja kun aloimme lukemaan kovasti kaikkea touretesta ja ocd:stä, huomasimme mieheni kanssa että meilläkin on ollut lapsena ja on vieläkin jotain pientä harmitonta tic oiretta tai pientä lievää tarkistamis pakkoa (hellat, kahvinkeitin,onko ovi lukossa jne)

mut ne on niin lieviä ja huomaamattomia, joten eipä niistä enempää.

pakko oireiden-vanki, sinä viestissäsi pohdit että olisiko asiasi paremmalla tolalla jos asiaan olisi puututtu ollessasi lapsi. en tiedä minkä ikäinen olet, mutta ota huomioon että ennen näistä ei tiedetty niin paljon kuin nykyään. ja tuntuu että nykyäänkin monet ei oo kuullukkaan tällaisista taudeista..
mutta toivotaan että sinulla ei menisi elämä ihan plörinäksi, siis tarkoitan että arki ei mene liian vaikeaksi!

se on kyllä totta että tämä koettelee koko perhettä!
asian kans kamppailtu (vasta) n.3-4 vuotta ja on tullut ajateltua että eikö tää jo riitä, eikö oireet voisi välillä hellittää että tyttömme saisi "hengähtää", mutta oon lukenut kun moni on kirjoittanut että samanlaisen asian kans kamppaillut jo 10, 15, 20 vuotta tai enemmän, niin aika alkutaipaleellahan me taidetaan vielä olla.

ja vielähän me ei tiedetä, eikä kukaan tiedä, mihin suuntaan tää kehittyy vuosien aikana. helpottaako iän myötä vai paheneeko vain, ja jos pahenee niin millä tavalla..

ja oon kuullut "ihmetarinoita" että iän mukana oireet häipyy tai ainakin vähenee ihan huomaamattomalle tasolle.(että tämä olisi vain ns. "väliaikainen tila") olisihan se hienoa jos niin kävisi meillekkin, mutta en oo liian sinisilmäinen tuon asian suhteen, haluan olla realisti, enkä uskoa sellaiseen mitä ei ehkä koskaan tuu tapahtumaan.

mutta siihen uskon että kun tytöllemme tulee ikää lisää, se ehkä oppii hillitseen ja hallitseen oireita sen verran että osaa elää niiden kanssa, tai sitten ei........(jos oireet on sen verran pahoja tai pahenee vaan)

tytöllämme on myös onychotillomania (ihan lievänä) siis se kynsien/kynsinauhojen rappaaminen
ja
dermatillomania, eli se ihon/rupien nyppiminen/repiminen jota ei osaa oikein itse lopettaa.
jalat täynnä haavoja ja rupia tälläkin hetkellä ja nilkassa isohko ällö haava joka märkii, jota nytkin yritän parannella ja pitää suojaa siinä ettei tyttömme pääsisi repimään sitä enää auki, että pääsisi parantumaan.

rosemarie äippä kirjoitti:

eipä tähän varmaan mitään järkevää neuvoa voi kukaan sanoa, mutta auttaa pelkästään sekin että kirjoittelee :)

tauti kun puhkesi tytöllemme, ja kun aloimme lukemaan kovasti kaikkea touretesta ja ocd:stä, huomasimme mieheni kanssa että meilläkin on ollut lapsena ja on vieläkin jotain pientä harmitonta tic oiretta tai pientä lievää tarkistamis pakkoa (hellat, kahvinkeitin,onko ovi lukossa jne)

mut ne on niin lieviä ja huomaamattomia, joten eipä niistä enempää.

pakko oireiden-vanki, sinä viestissäsi pohdit että olisiko asiasi paremmalla tolalla jos asiaan olisi puututtu ollessasi lapsi. en tiedä minkä ikäinen olet, mutta ota huomioon että ennen näistä ei tiedetty niin paljon kuin nykyään. ja tuntuu että nykyäänkin monet ei oo kuullukkaan tällaisista taudeista..
mutta toivotaan että sinulla ei menisi elämä ihan plörinäksi, siis tarkoitan että arki ei mene liian vaikeaksi!

se on kyllä totta että tämä koettelee koko perhettä!
asian kans kamppailtu (vasta) n.3-4 vuotta ja on tullut ajateltua että eikö tää jo riitä, eikö oireet voisi välillä hellittää että tyttömme saisi "hengähtää", mutta oon lukenut kun moni on kirjoittanut että samanlaisen asian kans kamppaillut jo 10, 15, 20 vuotta tai enemmän, niin aika alkutaipaleellahan me taidetaan vielä olla.

ja vielähän me ei tiedetä, eikä kukaan tiedä, mihin suuntaan tää kehittyy vuosien aikana. helpottaako iän myötä vai paheneeko vain, ja jos pahenee niin millä tavalla..

ja oon kuullut "ihmetarinoita" että iän mukana oireet häipyy tai ainakin vähenee ihan huomaamattomalle tasolle.(että tämä olisi vain ns. "väliaikainen tila") olisihan se hienoa jos niin kävisi meillekkin, mutta en oo liian sinisilmäinen tuon asian suhteen, haluan olla realisti, enkä uskoa sellaiseen mitä ei ehkä koskaan tuu tapahtumaan.

mutta siihen uskon että kun tytöllemme tulee ikää lisää, se ehkä oppii hillitseen ja hallitseen oireita sen verran että osaa elää niiden kanssa, tai sitten ei........(jos oireet on sen verran pahoja tai pahenee vaan)

tytöllämme on myös onychotillomania (ihan lievänä) siis se kynsien/kynsinauhojen rappaaminen
ja
dermatillomania, eli se ihon/rupien nyppiminen/repiminen jota ei osaa oikein itse lopettaa.
jalat täynnä haavoja ja rupia tälläkin hetkellä ja nilkassa isohko ällö haava joka märkii, jota nytkin yritän parannella ja pitää suojaa siinä ettei tyttömme pääsisi repimään sitä enää auki, että pääsisi parantumaan.

Lue lisää

Rosemarie-äippä, uskon, että jo se helpottaa tilannetta paljon, että puhutte asiasta avoimesti myös lähipiirillenne. Itselläni ainakin juuri salailu on se kaikkein kuormittavin asia tässä sairaudessa. Kun pitää kulissia jatkuvasti yllä niin se syö voimia. Itse olen kertonut vain ihan lähimmilleni ja hekin ymmärtävät huonosti. Oireeni alkoivat pahentua selvästi kahdenkympin jälkeen, eli reilu kymmenen vuotta sitten kun sain ensimmäisen lapseni. Se on omasta mielestäni ollut jonkin sortin laukaiseva tekijä. SIlti meni vuosia, että itsekään tajusin mistä on kyse. Te olette onneksi ajoissa liikkeellä.

Onko tyttärenne ottanut pikkusisaruksen syntymän raskaasti? Tuon ikäisillähän ei varsinaisesti yleensä mitään kovin mullistavia asioita elämässä. Vaikka eihän aina välttämättä mitään laukaisevaa yksittäistä tekijää edes ole.

Pelkään myös lasteni puolesta, kun kerran geenit ovat tällaiset ja sitten he väkisinkin huomaavat omasta käytöksestäni kaikenlaista vaikka yritänkin sitä heiltä salata.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Rosemarie-äippä, uskon, että jo se helpottaa tilannetta paljon, että puhutte asiasta avoimesti myös lähipiirillenne. Itselläni ainakin juuri salailu on se kaikkein kuormittavin asia tässä sairaudessa. Kun pitää kulissia jatkuvasti yllä niin se syö voimia. Itse olen kertonut vain ihan lähimmilleni ja hekin ymmärtävät huonosti. Oireeni alkoivat pahentua selvästi kahdenkympin jälkeen, eli reilu kymmenen vuotta sitten kun sain ensimmäisen lapseni. Se on omasta mielestäni ollut jonkin sortin laukaiseva tekijä. SIlti meni vuosia, että itsekään tajusin mistä on kyse. Te olette onneksi ajoissa liikkeellä.

Onko tyttärenne ottanut pikkusisaruksen syntymän raskaasti? Tuon ikäisillähän ei varsinaisesti yleensä mitään kovin mullistavia asioita elämässä. Vaikka eihän aina välttämättä mitään laukaisevaa yksittäistä tekijää edes ole.

Pelkään myös lasteni puolesta, kun kerran geenit ovat tällaiset ja sitten he väkisinkin huomaavat omasta käytöksestäni kaikenlaista vaikka yritänkin sitä heiltä salata.

Lue lisää

pikku sisko kun syntyi (2v ikäeroa) otti raskaasti, omalla tavallaan. oli siis silloin 2v kun sisko syntyi, ja r-kirjain jäi pois niin että vilahti (oli aiemmin niin mahtavasti sanonut r kirjaimen.ja siskon syntymän jälkeen r kirjain oli kateissa monta vuotta.

sinikka oli 7 v kun velipoika syntyi, ja pian alkoikin sitten koulu (ekaluokka) niin ainakin sellaisia mullistuksia oli ja nuihin aikoihin oireet paheni räjähdysmäisesti.

minäkin olen miettinyt että tulikohan tuo geeneissä, kun siis minulla ja miehelläni on kaikenlaista pientä, mitä tuossa ylempänä kerroinkin!

mutta on se vaan niin vaikea ymmärtää se voimakas tunne joka pakottaa tekemään toistot vaikka sitä näkee tästä ihan vierestä 24/7.
sitä ei voi tajuta ellei itse koe. pystyn käsittämään vain pienen murto osan siitä tunteesta että "pitää tehdä" koska siis itellä jotain ihan pientä, ja ei ole käsitystä siitä voimakkaasta tunteesta :(

suvulle ja läheisille ollaan kerrottu, ja ainakin alussa monella oli vaikea käsittää tätä koska kyläillessä monikaan ei nähnyt oireilua (tyttömme oli vieraskorea, pidätteli oireitaan) niin koitappa siinä selittää että joo kyllä se saa päivittäin raivareita kotona kun on ahdistunut niin, ja joo se jumittaa monta kertaa päivässä ja toistaa tilanteet... siinä sitten vieraat vilkaisee tyttöämme joka leikkii ihan rauhassa siinä lähettyvillä... ja tekivät varmaan omat johtopäätöksensä...

mutta nykyään eiköhän kaikki läheiset tuttumme oo nähnyt jossain vaiheessa raivarit ja oireet... niitä on sen verran paljon ja pahoja että eipä ne enään piilossa pysy...

rosemarie-äippä kirjoitti:

pikku sisko kun syntyi (2v ikäeroa) otti raskaasti, omalla tavallaan. oli siis silloin 2v kun sisko syntyi, ja r-kirjain jäi pois niin että vilahti (oli aiemmin niin mahtavasti sanonut r kirjaimen.ja siskon syntymän jälkeen r kirjain oli kateissa monta vuotta.

sinikka oli 7 v kun velipoika syntyi, ja pian alkoikin sitten koulu (ekaluokka) niin ainakin sellaisia mullistuksia oli ja nuihin aikoihin oireet paheni räjähdysmäisesti.

minäkin olen miettinyt että tulikohan tuo geeneissä, kun siis minulla ja miehelläni on kaikenlaista pientä, mitä tuossa ylempänä kerroinkin!

mutta on se vaan niin vaikea ymmärtää se voimakas tunne joka pakottaa tekemään toistot vaikka sitä näkee tästä ihan vierestä 24/7.
sitä ei voi tajuta ellei itse koe. pystyn käsittämään vain pienen murto osan siitä tunteesta että "pitää tehdä" koska siis itellä jotain ihan pientä, ja ei ole käsitystä siitä voimakkaasta tunteesta :(

suvulle ja läheisille ollaan kerrottu, ja ainakin alussa monella oli vaikea käsittää tätä koska kyläillessä monikaan ei nähnyt oireilua (tyttömme oli vieraskorea, pidätteli oireitaan) niin koitappa siinä selittää että joo kyllä se saa päivittäin raivareita kotona kun on ahdistunut niin, ja joo se jumittaa monta kertaa päivässä ja toistaa tilanteet... siinä sitten vieraat vilkaisee tyttöämme joka leikkii ihan rauhassa siinä lähettyvillä... ja tekivät varmaan omat johtopäätöksensä...

mutta nykyään eiköhän kaikki läheiset tuttumme oo nähnyt jossain vaiheessa raivarit ja oireet... niitä on sen verran paljon ja pahoja että eipä ne enään piilossa pysy...

Lue lisää

Niinpä, ahdistuksen tunne on tosiaan niin voimakas, että sitä on vaikeaa kuvailla toiselle. Itsellänikin vaikka olen aikuinen ja mielestäni en edes ole erityisen herkkä, niin silti pahan olon tullessa näistä lika-asioista, jotka ovat siis minun suurin ongelmani, tulee ihan fyysinen huono olo. Rintaa pistää, henkeä ahdistaa, huimaa ja välillä tulee itku siitä toivottomuuden tunteesta joka tilanteen mukana tulee. Ja tätä kun aikansa jatkuu, niin ei enää jaksa uskoa että olo koskaan on lähellekään normaali. Ja itselleni on tullut sellainen asenne elämään yleensäkin, että ei uskalla/viitsi nauttia mistään positiivisista asioista, koska tietää että paha olo valtaa taas pian. Ja mitään asioita tulevaisuuteen ei enää viitsi suunnitella, koska aina jotain ongelmia tulee kuitenkin. Tällainenkin lamaantuminen rajoittaa elämää paljon.

Jos aikuisella on näin vaikea olo vaikka on asiasta paljon tietoakin, niin lapsi kokee varmasti kaiken hyvin hämmentävänä.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Niinpä, ahdistuksen tunne on tosiaan niin voimakas, että sitä on vaikeaa kuvailla toiselle. Itsellänikin vaikka olen aikuinen ja mielestäni en edes ole erityisen herkkä, niin silti pahan olon tullessa näistä lika-asioista, jotka ovat siis minun suurin ongelmani, tulee ihan fyysinen huono olo. Rintaa pistää, henkeä ahdistaa, huimaa ja välillä tulee itku siitä toivottomuuden tunteesta joka tilanteen mukana tulee. Ja tätä kun aikansa jatkuu, niin ei enää jaksa uskoa että olo koskaan on lähellekään normaali. Ja itselleni on tullut sellainen asenne elämään yleensäkin, että ei uskalla/viitsi nauttia mistään positiivisista asioista, koska tietää että paha olo valtaa taas pian. Ja mitään asioita tulevaisuuteen ei enää viitsi suunnitella, koska aina jotain ongelmia tulee kuitenkin. Tällainenkin lamaantuminen rajoittaa elämää paljon.

Jos aikuisella on näin vaikea olo vaikka on asiasta paljon tietoakin, niin lapsi kokee varmasti kaiken hyvin hämmentävänä.

Lue lisää

on tämä vaan tympeä tauti.. :(
oon monesti ajatellutkin että miten pieni lapsi tällaisen kokee, koska aikuisellekkin tämä on vaikeaa (kun on pahana siis tämä)
oon miettinyt myös että miksi nyt piti puhjeta tää tauti, miksei voinut vasta myöhemmällä iällä, että saisi edes mukavan huolettoman lapsuuden :(
lapsellamme ei pahemmin kavereita, ja julma koulumaailma mua surettaa ja pelottaa että miten pienen siellä käy.....

lapsellamme ei siis (ainakaan vielä) ole mitään käsien pesua tai lika juttuja pahemmin (ainoastaan siskoaan kohtaan se bakteeri kammo)

mutta mihinkään ei mennä eikä mitään juttua aloteta ennenkuin sinikka on saanut laitettua tavarat tiettyyn paikkaan tai asentoon.
vaikka esimerkiksi jos ollaan läksyjä alkamassa tekemään, kaikki tarvittavat pitää laittaa esille ja asetella ne millin tarkkuudella sinikan mielestä hyvin. siinä sivussa saattaa siivoilla jotain, esim. huomaa päiväpeiton olevan rytyssä, se pitää suoristaa, samalla huomaa matonhapsujen olevan vinossa, ne pitää suoristaa jne... vihdoin kun päästään "asiaan" eli läksyihin, huokaisen että vihdoinkin ja samalla pelkään ja toivon ettei tulisi muita häiriötekijöitä....

toistot ja jumittumiset on siinä mielessä paremmalla mallilla, että enään ei kävele paikasta toiseen isolla äänellä puhuen ja käsillä huitoen,vaan tekee sitä enemmän ns. pään sisällä... mielessään kertaa sen tilanteen, mumisee vähän ja kädet vispaa...

oireita pahempi mielestäni on nää raivarit jota se saa kun ahistaa niin, ainakun toistoja pitää tehdä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sinikka saa siis itkupotku raivarin kun ei jaksa eikä halua tehä enään niitä.
tiedän sen että jos ei pääse toistoa tekemään jää huono tunne tuonne sisimpään, mutta joskus mun on pakko tehdä siitä loppu kun se ei millään pääse jonkun tilanteen yli, se on ihan hirveää katsottavaa kun tyttö rääkyy kurkku suorana ja TAAS meni pieleen, TAAS alusta (on tosi herkkä) ja tuntuu ettei sille loppua näy, oon "väkisin" vienyt tilanteesta pois, ja yrittänyt rauhotella, ja oon sanonut että ei tästä tuu mitään, nyt pitää jotenkin päästä eteenpäin tästä tilanteesta, joskus se on auttanut, tyttö on rauhoittunut rauhoittelun jälkeen ja päässyt eteenpäin, mutta monesti käy niin, että kunhan on rauhoittunut, kokoaa itsensä (on rauhallisempi jo) ja tekee sen toiston, ja sitten jatkaa leikkejään.

silloin kun ollaan saatu rauhoitettua tyttömme, ja sen jälkeen toistokin sujuu paljon paremmin.
mutta ennen rauhoitusta, tyttö on niin kiihtyneessä tilassa ja ressaantunut, että sen ihan näkee että ei tuu asiasta mitään, häiriötekijöitä on ihan joka paikassa, ihan vaikka autojen melu...

rosemarie-äippä kirjoitti:

on tämä vaan tympeä tauti.. :(
oon monesti ajatellutkin että miten pieni lapsi tällaisen kokee, koska aikuisellekkin tämä on vaikeaa (kun on pahana siis tämä)
oon miettinyt myös että miksi nyt piti puhjeta tää tauti, miksei voinut vasta myöhemmällä iällä, että saisi edes mukavan huolettoman lapsuuden :(
lapsellamme ei pahemmin kavereita, ja julma koulumaailma mua surettaa ja pelottaa että miten pienen siellä käy.....

lapsellamme ei siis (ainakaan vielä) ole mitään käsien pesua tai lika juttuja pahemmin (ainoastaan siskoaan kohtaan se bakteeri kammo)

mutta mihinkään ei mennä eikä mitään juttua aloteta ennenkuin sinikka on saanut laitettua tavarat tiettyyn paikkaan tai asentoon.
vaikka esimerkiksi jos ollaan läksyjä alkamassa tekemään, kaikki tarvittavat pitää laittaa esille ja asetella ne millin tarkkuudella sinikan mielestä hyvin. siinä sivussa saattaa siivoilla jotain, esim. huomaa päiväpeiton olevan rytyssä, se pitää suoristaa, samalla huomaa matonhapsujen olevan vinossa, ne pitää suoristaa jne... vihdoin kun päästään "asiaan" eli läksyihin, huokaisen että vihdoinkin ja samalla pelkään ja toivon ettei tulisi muita häiriötekijöitä....

toistot ja jumittumiset on siinä mielessä paremmalla mallilla, että enään ei kävele paikasta toiseen isolla äänellä puhuen ja käsillä huitoen,vaan tekee sitä enemmän ns. pään sisällä... mielessään kertaa sen tilanteen, mumisee vähän ja kädet vispaa...

oireita pahempi mielestäni on nää raivarit jota se saa kun ahistaa niin, ainakun toistoja pitää tehdä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sinikka saa siis itkupotku raivarin kun ei jaksa eikä halua tehä enään niitä.
tiedän sen että jos ei pääse toistoa tekemään jää huono tunne tuonne sisimpään, mutta joskus mun on pakko tehdä siitä loppu kun se ei millään pääse jonkun tilanteen yli, se on ihan hirveää katsottavaa kun tyttö rääkyy kurkku suorana ja TAAS meni pieleen, TAAS alusta (on tosi herkkä) ja tuntuu ettei sille loppua näy, oon "väkisin" vienyt tilanteesta pois, ja yrittänyt rauhotella, ja oon sanonut että ei tästä tuu mitään, nyt pitää jotenkin päästä eteenpäin tästä tilanteesta, joskus se on auttanut, tyttö on rauhoittunut rauhoittelun jälkeen ja päässyt eteenpäin, mutta monesti käy niin, että kunhan on rauhoittunut, kokoaa itsensä (on rauhallisempi jo) ja tekee sen toiston, ja sitten jatkaa leikkejään.

silloin kun ollaan saatu rauhoitettua tyttömme, ja sen jälkeen toistokin sujuu paljon paremmin.
mutta ennen rauhoitusta, tyttö on niin kiihtyneessä tilassa ja ressaantunut, että sen ihan näkee että ei tuu asiasta mitään, häiriötekijöitä on ihan joka paikassa, ihan vaikka autojen melu...

Lue lisää

Mielestäni on hyvä, jos pystytte katkaisemaan rutiinien teon jollain lailla. Kuulostaa kauhealta neuvolta, kun itse tiedän miten tärkeää on saada suorittaa omat pesut loppuun. Mutta jos ajattelen itseäni, niin minulle annettiin jo lapsena kaikissa asioissa periksi ja sain tavallaan tehdä ison numeron kaikesta. Mielestäni se on luonut pohjaa tälle ajattelutavalle joka minulla nyt on. Kun omat oireeni pahenivat, olin silloin äitiyslomalla ja hoitovapaalla ja tavallaan pystyin toteuttamaan kaikkia näitä siivousasioita ja hallitsemaan kotia ihan eri tavalla. Eli minulla oli tavallaan tilaisuus luoda ihan oma maailma ja omat jutut.

En tiedä kuulostaako tämä ollenkaan selkeältä, mutta siis uskon, että "normaalit" rutiinit auttavat ja "normaalien" ihmisten kanssa seurustelu myös. Uskon, että tytärtänne voisi auttaa jokin mieleinen harrastus, jos vaan löytyy sellainen mihin suht helposti voi lähteä. Hän saisi tunteä kuuluvansa johonkin ryhmään, jossa on "tavallisia" ihmisiä. Ainakin oma kokemus kertoo siitä, että mitä kauemmin ja enemmän näiden asioiden kanssa saa rauhassa rypeä, sen pahempi. Itse koen saavani pienen hengähdystauon oireista kun pääsen oman harrastukseni pariin ja saan muuta ajateltavaa. Ja hyvässä seurassa tulee välillä sellainen olo, että olisi itsekin normaali, ja se on tervetullutta piristystä tämän helvetin keskellä.

Miten oireet ilmenevät koulussa?

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Mielestäni on hyvä, jos pystytte katkaisemaan rutiinien teon jollain lailla. Kuulostaa kauhealta neuvolta, kun itse tiedän miten tärkeää on saada suorittaa omat pesut loppuun. Mutta jos ajattelen itseäni, niin minulle annettiin jo lapsena kaikissa asioissa periksi ja sain tavallaan tehdä ison numeron kaikesta. Mielestäni se on luonut pohjaa tälle ajattelutavalle joka minulla nyt on. Kun omat oireeni pahenivat, olin silloin äitiyslomalla ja hoitovapaalla ja tavallaan pystyin toteuttamaan kaikkia näitä siivousasioita ja hallitsemaan kotia ihan eri tavalla. Eli minulla oli tavallaan tilaisuus luoda ihan oma maailma ja omat jutut.

En tiedä kuulostaako tämä ollenkaan selkeältä, mutta siis uskon, että "normaalit" rutiinit auttavat ja "normaalien" ihmisten kanssa seurustelu myös. Uskon, että tytärtänne voisi auttaa jokin mieleinen harrastus, jos vaan löytyy sellainen mihin suht helposti voi lähteä. Hän saisi tunteä kuuluvansa johonkin ryhmään, jossa on "tavallisia" ihmisiä. Ainakin oma kokemus kertoo siitä, että mitä kauemmin ja enemmän näiden asioiden kanssa saa rauhassa rypeä, sen pahempi. Itse koen saavani pienen hengähdystauon oireista kun pääsen oman harrastukseni pariin ja saan muuta ajateltavaa. Ja hyvässä seurassa tulee välillä sellainen olo, että olisi itsekin normaali, ja se on tervetullutta piristystä tämän helvetin keskellä.

Miten oireet ilmenevät koulussa?

Lue lisää

ainakin se että ennenkuin aloittaa tehtävien teon siellä, kynät, viivottimet, kumit kirjat pitää olla aseteltuna tiettyyn malliin pulpetilla. ja kumitus. eli pyyhkii pois vaikka ei tarvitsisi, mutta kun kynän jälki ei sinikan mielestä ole tarpeeksi hyvä. koulun opettaja kerran sanoi että ottivat kumin pois niin kumitus loppui ja tehtävien teko sujui paljon paremmin.
kotona sitten kerran otin kans kumin pois,kun läksyjen teosta ei meinannut tulla mitään, ja mun kohdalla se ei onnistunut, tyttö vaan hermostui ja sanoi että on pakko kumittaa ja ei voi muuten jatkaa, ja että tuntuu huonolta (alkoi kiihtymään ja hermostumaan ihan kunnolla) niin annoin kumin takaisin.

tyttömme on sanonut että koulussa käy välitunnilla vessassa tekemässä juttunsa.

ja ainakin eka luokalla oli aina kun koulupäivä loppui, niin niillä oli jokin hei hei laulu, ja kerran tyttömme sanoi minulle itku kurkussa kun ei ikinä kerkeä siihen lauluun mukaan, sitten kun on valmis, muut on jo laulaneet ja lähteneet. tyttömme sitten yksin seiso pulpetin vieressä ja lauloi sen :(
mainitsin asiasta opettajallekkin, mutta en ole ihan varma edes tekikö se asialle mitään...
tietääkseni ei ole enää mitään heippa laulua..

ja sitten ennen tätä kesälomaa mietitiin ja puitiin koulun opettajan kanssa kun tyttömme tekee kotona läksyjä, tuntuu että se ei osaa ollenkaan, että asiat pitää ikäänkuin opettaa uudelleen joka läksykerralla. vaikka olisi samasta asiasta montakertaa läksyä.

pohdittiin että vastaanottaako tyttömme koulun tunnilla sitä opetusta ollenkaan kun ei ole kärryillä ollenkaan. (tyhmä ei tyttömme ole, siitä ei oo kysymys)

niin meille valkeni että tyttömme on ihan omissa (leikki)maailmoissaan tunnilla, niin siksi ei vastaanota opetusta. saitä samaa omissa maailmoissaan oli kotonakin, saattoi pitkään olla vaan sängyssänsä makoilemassa, monesti kysyin mitä oikeen teet, ja tyttömme sanoi että leikkii. (se ei näyttänyt leikiltä)
eli se tavallaan leikki päänsisällä jotain.

nyt tuo on hävinnyt ainakin näin kesälomalla.

tyttömme harrastikin kevät talvella/keväällä uintia, kävi siis kerran viikossa uimassa, ja kehittyi huimasti, vaikkei samalla tasolla ollutkaan ollut muiden kanssa. oli se eräänlaista terapiaa sille :)
syksyllä ehdottomasti jatketaan joko uintia tai jotain muuta. tyttömme on hyvin taiteellinen, tykkää piirtää/maalata/askarrella, ja silloinko tekee jotain tuollaista mielekästä, ei oireile ollenkaan :)

niin ja rauhoituskeinomme on ollut selästä tai jaloista/käsistä hiveleminen hellästi, sitä se rakastaa, ja sen aikana rauhottuu ja rentoutuu. ilman tuota oltas varmaan pulassa :)

pakko-oireiden vanki, olet kyllä melko sissi, kun olet onnistunut salailemaan perheeltäsi tuota (lapsilta) ja voin vaan villeimmissä mielikuvituksissani kuvitella miten rankkaa se on. :(

meilläkin tytöllä menee tuhottomasti energiaa kun se tappelee oireita vastaan, yrittää olla viimeiseen asti tekemättä, vähän kuin yrittäisi tulivuorta estää purkautumasta...

rosemarie-äippä kirjoitti:

ainakin se että ennenkuin aloittaa tehtävien teon siellä, kynät, viivottimet, kumit kirjat pitää olla aseteltuna tiettyyn malliin pulpetilla. ja kumitus. eli pyyhkii pois vaikka ei tarvitsisi, mutta kun kynän jälki ei sinikan mielestä ole tarpeeksi hyvä. koulun opettaja kerran sanoi että ottivat kumin pois niin kumitus loppui ja tehtävien teko sujui paljon paremmin.
kotona sitten kerran otin kans kumin pois,kun läksyjen teosta ei meinannut tulla mitään, ja mun kohdalla se ei onnistunut, tyttö vaan hermostui ja sanoi että on pakko kumittaa ja ei voi muuten jatkaa, ja että tuntuu huonolta (alkoi kiihtymään ja hermostumaan ihan kunnolla) niin annoin kumin takaisin.

tyttömme on sanonut että koulussa käy välitunnilla vessassa tekemässä juttunsa.

ja ainakin eka luokalla oli aina kun koulupäivä loppui, niin niillä oli jokin hei hei laulu, ja kerran tyttömme sanoi minulle itku kurkussa kun ei ikinä kerkeä siihen lauluun mukaan, sitten kun on valmis, muut on jo laulaneet ja lähteneet. tyttömme sitten yksin seiso pulpetin vieressä ja lauloi sen :(
mainitsin asiasta opettajallekkin, mutta en ole ihan varma edes tekikö se asialle mitään...
tietääkseni ei ole enää mitään heippa laulua..

ja sitten ennen tätä kesälomaa mietitiin ja puitiin koulun opettajan kanssa kun tyttömme tekee kotona läksyjä, tuntuu että se ei osaa ollenkaan, että asiat pitää ikäänkuin opettaa uudelleen joka läksykerralla. vaikka olisi samasta asiasta montakertaa läksyä.

pohdittiin että vastaanottaako tyttömme koulun tunnilla sitä opetusta ollenkaan kun ei ole kärryillä ollenkaan. (tyhmä ei tyttömme ole, siitä ei oo kysymys)

niin meille valkeni että tyttömme on ihan omissa (leikki)maailmoissaan tunnilla, niin siksi ei vastaanota opetusta. saitä samaa omissa maailmoissaan oli kotonakin, saattoi pitkään olla vaan sängyssänsä makoilemassa, monesti kysyin mitä oikeen teet, ja tyttömme sanoi että leikkii. (se ei näyttänyt leikiltä)
eli se tavallaan leikki päänsisällä jotain.

nyt tuo on hävinnyt ainakin näin kesälomalla.

tyttömme harrastikin kevät talvella/keväällä uintia, kävi siis kerran viikossa uimassa, ja kehittyi huimasti, vaikkei samalla tasolla ollutkaan ollut muiden kanssa. oli se eräänlaista terapiaa sille :)
syksyllä ehdottomasti jatketaan joko uintia tai jotain muuta. tyttömme on hyvin taiteellinen, tykkää piirtää/maalata/askarrella, ja silloinko tekee jotain tuollaista mielekästä, ei oireile ollenkaan :)

niin ja rauhoituskeinomme on ollut selästä tai jaloista/käsistä hiveleminen hellästi, sitä se rakastaa, ja sen aikana rauhottuu ja rentoutuu. ilman tuota oltas varmaan pulassa :)

pakko-oireiden vanki, olet kyllä melko sissi, kun olet onnistunut salailemaan perheeltäsi tuota (lapsilta) ja voin vaan villeimmissä mielikuvituksissani kuvitella miten rankkaa se on. :(

meilläkin tytöllä menee tuhottomasti energiaa kun se tappelee oireita vastaan, yrittää olla viimeiseen asti tekemättä, vähän kuin yrittäisi tulivuorta estää purkautumasta...

Lue lisää

kannattaisi miettiä nyt. on sen verran pahat oireet. en tiedä saako sen ikäistä hoitoon mutta nyt tarvitaan nopeasti ammattilaisten apua. tytön oireet erittäin pahat ja voin luvata ettei mene parempaan suuntaan jos te kamppailette yksin asian kanssa. Suosittelen nopeata toimintaa. itsekin neurootikko yli 15v. ja selvinnyt pahimman yli omalla päättelyllä ja veljen tuella.

mies vaan kirjoitti:

kannattaisi miettiä nyt. on sen verran pahat oireet. en tiedä saako sen ikäistä hoitoon mutta nyt tarvitaan nopeasti ammattilaisten apua. tytön oireet erittäin pahat ja voin luvata ettei mene parempaan suuntaan jos te kamppailette yksin asian kanssa. Suosittelen nopeata toimintaa. itsekin neurootikko yli 15v. ja selvinnyt pahimman yli omalla päättelyllä ja veljen tuella.

Lue lisää

tytöllämme on parempia kausia ja huonompia kausia. ei kuitenkaan ihan joka hetki ole "pahinta laatua"
mutta oireita on.

mehän siis olemme yhteyksissä paikkakuntamme sairaalaan, säännöllisiä kokoontumisia siellä (paitsi nyt heinäkuun ajan) ja koko ajan on haku päällä uudelle terapeutille... ne näyttää olevan kiven alla... :(
mutta siis ihan tyhjän päällä ei olla vaikka se terapia loppui, tiiviit kontaktit sairaalaan on,.
en tiedä onko mulla sitten sumentunu aivot tän tyttömme sairauden myötä, mutta mielestäni (vaikka rankkoja hetkiä onkin) asiat ei oo niin huonosti kuin ekaluokan aikana. sillon oli hel##tti irti.

onhan meillä siis vaikeaa, mutta meillä on nyt elokuun alussa taas sairaalaan meno, ja kerromme kesän kuulumiset ja kaikki, ja katellaan mitä ne siellä tuumaa.....
että jatkammeko näin, vai joutuuko tyttö neurologiselle osastolle vai mitä.....

mutta siis ilman apua me emme pärjää, siinä olen kanssasi samaa mieltä

en nyt osaa oikeen muuta kuin odottaa elokuun alkua että menemme siis sinne sairaalaan.

rosemarie-äippä kirjoitti:

tytöllämme on parempia kausia ja huonompia kausia. ei kuitenkaan ihan joka hetki ole "pahinta laatua"
mutta oireita on.

mehän siis olemme yhteyksissä paikkakuntamme sairaalaan, säännöllisiä kokoontumisia siellä (paitsi nyt heinäkuun ajan) ja koko ajan on haku päällä uudelle terapeutille... ne näyttää olevan kiven alla... :(
mutta siis ihan tyhjän päällä ei olla vaikka se terapia loppui, tiiviit kontaktit sairaalaan on,.
en tiedä onko mulla sitten sumentunu aivot tän tyttömme sairauden myötä, mutta mielestäni (vaikka rankkoja hetkiä onkin) asiat ei oo niin huonosti kuin ekaluokan aikana. sillon oli hel##tti irti.

onhan meillä siis vaikeaa, mutta meillä on nyt elokuun alussa taas sairaalaan meno, ja kerromme kesän kuulumiset ja kaikki, ja katellaan mitä ne siellä tuumaa.....
että jatkammeko näin, vai joutuuko tyttö neurologiselle osastolle vai mitä.....

mutta siis ilman apua me emme pärjää, siinä olen kanssasi samaa mieltä

en nyt osaa oikeen muuta kuin odottaa elokuun alkua että menemme siis sinne sairaalaan.

Lue lisää

HEI KAIKKI!

Olin viikonloppuna kylässä avioparin luona, siinä nainen on pakkoneurootikko. Oli todella KAMALAA katsella sivusta, kun tämä nainen teki kaikkia niitä pakkorituaaleja, joista minä aivoleikkauksen ansiosta olen parantunut. Siinä oli valtavaa pakkopesemistä kädet punaisina tuntikausia. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun vierailen siinä huushollissa. Niin pahan ahdistuksen näiden rituaalien vierestä seuraaminen aiheutti. Nyt voin ehkä jollain lailla ymmärtää, miksi ammattiauttajatkin ovat neuvottomia pakko-oireiden edessä. KOMMENTOIKAA!

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

HEI KAIKKI!

Olin viikonloppuna kylässä avioparin luona, siinä nainen on pakkoneurootikko. Oli todella KAMALAA katsella sivusta, kun tämä nainen teki kaikkia niitä pakkorituaaleja, joista minä aivoleikkauksen ansiosta olen parantunut. Siinä oli valtavaa pakkopesemistä kädet punaisina tuntikausia. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun vierailen siinä huushollissa. Niin pahan ahdistuksen näiden rituaalien vierestä seuraaminen aiheutti. Nyt voin ehkä jollain lailla ymmärtää, miksi ammattiauttajatkin ovat neuvottomia pakko-oireiden edessä. KOMMENTOIKAA!

Terveisin Timo

Lue lisää

pesin itse silloin aikoinaan fairy astianpesuaineella tunnin verran koko ajan ja kädet kirkuvan punaiset. nyt pesen 3 kertaa tavallisella saippualla kuten muutkin. Asian ydin ei ole siinä että ammattiauttajat ovat neuvottomia vaan siinä ettei kyseenalaisteta syytä joka johti pakkoneuroosiin. aina vaan lääkettä naamaan yms. eli pitäisi pyrkiä ratkomaan syitä jotka johtivat tähän. Tämän laukaisee aina jokin. Mulle se oli stressi. Huomenna mua haastattellaan MTV3 studio55 joka pyörii TV:ssä. Tulen kertomaan oman versioni siitä mitkä syyt johtavat minusta tähän, mitä pitäsi lääkärien ottaa huomioon ja läheisten. ja miltä tuntuu itsestä tämä sairaus. Tervehän sitä ei voi käsittää. ja timo mun nimeä ei täällä netissä sitten paljasteta!!!

ja mitä tulee tähän kysyjään niin teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea apua heti. Ongelmat ei poistu. Turha luulla edes sitä. mitä nopeammin sen parempi. Suosittelen varjoainekuvausta ja magneettikuvausta jotta voidaan poissulkea mahdolliset muut sairaudet jotka pahentavat tätä oireilua. Itsellläni epilepsia ja selvisi vasta varjoainekuvauksessa . Samaan aikaan sairastuin myös tähän neuroosiin.

t. mies vaan

mies vaan kirjoitti:

pesin itse silloin aikoinaan fairy astianpesuaineella tunnin verran koko ajan ja kädet kirkuvan punaiset. nyt pesen 3 kertaa tavallisella saippualla kuten muutkin. Asian ydin ei ole siinä että ammattiauttajat ovat neuvottomia vaan siinä ettei kyseenalaisteta syytä joka johti pakkoneuroosiin. aina vaan lääkettä naamaan yms. eli pitäisi pyrkiä ratkomaan syitä jotka johtivat tähän. Tämän laukaisee aina jokin. Mulle se oli stressi. Huomenna mua haastattellaan MTV3 studio55 joka pyörii TV:ssä. Tulen kertomaan oman versioni siitä mitkä syyt johtavat minusta tähän, mitä pitäsi lääkärien ottaa huomioon ja läheisten. ja miltä tuntuu itsestä tämä sairaus. Tervehän sitä ei voi käsittää. ja timo mun nimeä ei täällä netissä sitten paljasteta!!!

ja mitä tulee tähän kysyjään niin teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea apua heti. Ongelmat ei poistu. Turha luulla edes sitä. mitä nopeammin sen parempi. Suosittelen varjoainekuvausta ja magneettikuvausta jotta voidaan poissulkea mahdolliset muut sairaudet jotka pahentavat tätä oireilua. Itsellläni epilepsia ja selvisi vasta varjoainekuvauksessa . Samaan aikaan sairastuin myös tähän neuroosiin.

t. mies vaan

Lue lisää

HEIPPA TAAS!

En tietenkään halua paljastaa sinun nimeäsi, minuun voit luottaa.

Kerroin vain tästä viikonlopusta, koska olin niin järkyttynyt näkemästäni. Kunnioitan tätä avioparia, kun he pystyivät käskemään minut kylään kotiinsa, vaikka heillä on todella vaikea elämäntilanne. Minulla muistuivat vain niin KONKREETISTI mieleen ne pakko-oireet, joista olen päässyt eroon. Siksi en varmaankaan enää toista kertaa halua mennä heidän luokseen, pitää ajatella myös omaa jaksamista.

Terveisin Timo

mies vaan kirjoitti:

pesin itse silloin aikoinaan fairy astianpesuaineella tunnin verran koko ajan ja kädet kirkuvan punaiset. nyt pesen 3 kertaa tavallisella saippualla kuten muutkin. Asian ydin ei ole siinä että ammattiauttajat ovat neuvottomia vaan siinä ettei kyseenalaisteta syytä joka johti pakkoneuroosiin. aina vaan lääkettä naamaan yms. eli pitäisi pyrkiä ratkomaan syitä jotka johtivat tähän. Tämän laukaisee aina jokin. Mulle se oli stressi. Huomenna mua haastattellaan MTV3 studio55 joka pyörii TV:ssä. Tulen kertomaan oman versioni siitä mitkä syyt johtavat minusta tähän, mitä pitäsi lääkärien ottaa huomioon ja läheisten. ja miltä tuntuu itsestä tämä sairaus. Tervehän sitä ei voi käsittää. ja timo mun nimeä ei täällä netissä sitten paljasteta!!!

ja mitä tulee tähän kysyjään niin teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea apua heti. Ongelmat ei poistu. Turha luulla edes sitä. mitä nopeammin sen parempi. Suosittelen varjoainekuvausta ja magneettikuvausta jotta voidaan poissulkea mahdolliset muut sairaudet jotka pahentavat tätä oireilua. Itsellläni epilepsia ja selvisi vasta varjoainekuvauksessa . Samaan aikaan sairastuin myös tähän neuroosiin.

t. mies vaan

Lue lisää

Olen 20-vuotias tyttö ja minulla on ollu pakko-oireita ala-asteesta asti. Kuudennella luokalla oireet alkoivat olla näkyviä vaikka itse ajattelin että oma ajatusmaailmani oli vain erilainen kuin muilla. Äitini vei minut lastenpsykiatrin vastaanotolle kertoi lääkärille oireistani ja lääkäri sanoi heti että minulla on pakko-oireinen häiriö ja määräsi siihen lääkkeet. Minulle määrättiin Zoloft lääkettä ja puolen vuoden sisään oireet alkoivat helpottaa huomattavasti. Kuudennella luokalla pakko-oireet haittasivat koulunkäyntiä koska läksyjen tekeminen ja kirjoittaminen oli vaikeaa koska kumitin koko ajan kirjoittamani lauseet pois. Oireeni "perusajatus" on se että pelkään että aiheutan jollekkin jotain pahaa. Aloitin ylä-asteen ja ensimmäisenä lukuvuonna oireet olivat aika hyvin hallussa. Kahdeksannella luokalla oireet alkoivat lisääntyä. Ylä-asteen aikana kävin esim. musiikkiterapiassa ja psykiatrin vastaanotolla ja lääkitystäni seurattiin. Yhdeksännellä luokalla tilanne "karkautui" käsistä ja jouduin nuorisopsykiatrian osastolle tutkimusjaksolle. Siellä tehtiin erilaisia testejä ja lääkitykseeni lisättiin pieni annos seroquel lääkettä ahdistukseen sekä kävin koulua sairaalakoulussa. Tutkimusjakson päätyttyä lääkäri ohjasi minut avopuolen nuorisopsykiatrian poliklinikan sairaanhoitajalle jossa kävin kerran viikossa juttelemassa jonkin aikaa ja sitten siirryin kuntoutusohjaajalle ja perheeni kävi myös juttelemassa voinnistani ja saivat neuvoja miten he voisivat esimerkiksi auttaa minua pitämään pakko-oireeni kurissa. Myöhemmin aloitin ammattikoulun jonka ensimmäinen vuosi meni mukavasti. Ensimmäisen ammattikouluvuoden jälkeen kesällä mummoni joka oli minulle läheinen sairastui syöpään ja kuntoni romahti. Mieleni sanoi että mummoni sairastuminen oli minun vikani tai pakko-oireilla ehkä pystyisin estämään hänen kuolemansa. Tiesin että eihän se voi olla mahdollista mutta jotenkin uskoin siihen ja melkein koko aikani kului pakko-oireisiin. Olin todella väsynyt ja fyysisesti ja henkisesti 2007 kesällä. Pääsin nuorisopsykiatrian avo-osastolle jossa sain tavallaan "levähtää" ja elokuussa aloitin koulunkäynnin osastolta käsin. Olin viikonloput kotona ja viikot osastolla. Hoitajat joutuivat alussa estämään isoimmat pakko-oireeni ja sain paljon keskusteluapua. Pakko-oireeni näkyivät osastolla ja hoitajat pystyivät puuttumaan niihin koska en jaksanut enää piilotella niitä. Lääkitystäni vaihdeltiin ja nostettiin. Jouduin keskeyttämään koulun kiusaamisen takia. Tavallaan se oli helpotus koska kiusaaminen ja koulu vei pakko-oireideni lisäksi kaikki voimani. Mummoni vointi huononi aika nopeasti ja kävin häntä katsomassa melkein joka viikonloppu välillä kotona ja myöhemmin sairaalassa. Tiesin että mummoni tulee kuolemaan. Juttelin paljon hoitajien kanssa osastolla ja lopulta tajusin että minun oireeni eivät voi vaikuttaa kenenkään ihmisen elämään. Siitä alkoi kuntoni koheneminen. Helmikuussa 2008 mummoni kuoli ja sain paljon tukea hoitajilta suruuni. Osastolla kokeiltiin kognitiivista psykoterapiaa. Hoitoni päättyi osastolla ja muutin yksityiseen palvelukotiin. Pääsin kognitiiviseen psykoterapiaan ja terapeutti tietää paljon sairaiudestani ja sen kautta osaa antaa vinkkejä pakko-oireiden hallitsemiseen ja rentoutumisharjoituksia ahdistuksen vähentämiseen. Asuin palvelukodissa puolitoista vuotta jonka jälkeen muutin omaan asuntoon. Minulla on ollut koko ajan lääkitys siitä asti kun menin lastenpsykiatrin vastaanotolle ja nykyään käytän optipar lääkettä. Nykyään olen opiskelija pakko-oireet ovat hyvin vähäisiä ja lähinnä pakkoajatuksia jotka eivät näy ulospäin. Niin hassulta kuin se tuntuikin uskoin siihen että tekemisilläni voisin vaikuttaa että pahaa ei tapahdu. Terapiassa olen käynyt kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa ja se on auttanut todella paljon kun joku ymmärtää ajatuksenjuoksuni. Aluksi rituaalien pois jättämisen ajattelukin tuotti ahdistusta ja siitä seurasi paljon pelkoa. Luulisin että se voisi auttaa että kertoisit läheisillesi miksi teet pakko-oireita koska siten he voisivat ymmärtää sinua paremmin. Itse en nuorempana puhunut paljoa oireistani koska se oli jotenkin noloa mutta mitä enemmän kerroin sitä enemmän minua ymmärrettiin ja voitiin auttaa. Ystäväpiirini on vuosien mittaan pienentynyt ja monet ihmissuhteet ovat kariutuneet sen takia koska minulla ei ollu aikaa muuhun kuin pakko-oireisiin. Toivon että saat apua joltain joka osaa auttaa sinua ja osaa neuvoa mikä olisi sinulle parhain tapa saada rituaalit hallintaan. Minulla päivät koostuivat melkein kokonaan pakko-oireista ja jos siirsin niitä myöhemmäksi ne kasaantuivat ja aikaa meni enemmän niiden suorittamiseen. Terapeutti joka on erikoistunut pakko-oireisiin voisi olla hyvä koska he yleensä tietävät pakko-oireisen ihmisen ajatusmallin ja antavat neuvoja pakko-oireiden hallitsemiseen. Hyvää jatkoa toivottavasti tästä oli jotain apua pakko-oireisiisi.

Neitonen1989 kirjoitti:

Olen 20-vuotias tyttö ja minulla on ollu pakko-oireita ala-asteesta asti. Kuudennella luokalla oireet alkoivat olla näkyviä vaikka itse ajattelin että oma ajatusmaailmani oli vain erilainen kuin muilla. Äitini vei minut lastenpsykiatrin vastaanotolle kertoi lääkärille oireistani ja lääkäri sanoi heti että minulla on pakko-oireinen häiriö ja määräsi siihen lääkkeet. Minulle määrättiin Zoloft lääkettä ja puolen vuoden sisään oireet alkoivat helpottaa huomattavasti. Kuudennella luokalla pakko-oireet haittasivat koulunkäyntiä koska läksyjen tekeminen ja kirjoittaminen oli vaikeaa koska kumitin koko ajan kirjoittamani lauseet pois. Oireeni "perusajatus" on se että pelkään että aiheutan jollekkin jotain pahaa. Aloitin ylä-asteen ja ensimmäisenä lukuvuonna oireet olivat aika hyvin hallussa. Kahdeksannella luokalla oireet alkoivat lisääntyä. Ylä-asteen aikana kävin esim. musiikkiterapiassa ja psykiatrin vastaanotolla ja lääkitystäni seurattiin. Yhdeksännellä luokalla tilanne "karkautui" käsistä ja jouduin nuorisopsykiatrian osastolle tutkimusjaksolle. Siellä tehtiin erilaisia testejä ja lääkitykseeni lisättiin pieni annos seroquel lääkettä ahdistukseen sekä kävin koulua sairaalakoulussa. Tutkimusjakson päätyttyä lääkäri ohjasi minut avopuolen nuorisopsykiatrian poliklinikan sairaanhoitajalle jossa kävin kerran viikossa juttelemassa jonkin aikaa ja sitten siirryin kuntoutusohjaajalle ja perheeni kävi myös juttelemassa voinnistani ja saivat neuvoja miten he voisivat esimerkiksi auttaa minua pitämään pakko-oireeni kurissa. Myöhemmin aloitin ammattikoulun jonka ensimmäinen vuosi meni mukavasti. Ensimmäisen ammattikouluvuoden jälkeen kesällä mummoni joka oli minulle läheinen sairastui syöpään ja kuntoni romahti. Mieleni sanoi että mummoni sairastuminen oli minun vikani tai pakko-oireilla ehkä pystyisin estämään hänen kuolemansa. Tiesin että eihän se voi olla mahdollista mutta jotenkin uskoin siihen ja melkein koko aikani kului pakko-oireisiin. Olin todella väsynyt ja fyysisesti ja henkisesti 2007 kesällä. Pääsin nuorisopsykiatrian avo-osastolle jossa sain tavallaan "levähtää" ja elokuussa aloitin koulunkäynnin osastolta käsin. Olin viikonloput kotona ja viikot osastolla. Hoitajat joutuivat alussa estämään isoimmat pakko-oireeni ja sain paljon keskusteluapua. Pakko-oireeni näkyivät osastolla ja hoitajat pystyivät puuttumaan niihin koska en jaksanut enää piilotella niitä. Lääkitystäni vaihdeltiin ja nostettiin. Jouduin keskeyttämään koulun kiusaamisen takia. Tavallaan se oli helpotus koska kiusaaminen ja koulu vei pakko-oireideni lisäksi kaikki voimani. Mummoni vointi huononi aika nopeasti ja kävin häntä katsomassa melkein joka viikonloppu välillä kotona ja myöhemmin sairaalassa. Tiesin että mummoni tulee kuolemaan. Juttelin paljon hoitajien kanssa osastolla ja lopulta tajusin että minun oireeni eivät voi vaikuttaa kenenkään ihmisen elämään. Siitä alkoi kuntoni koheneminen. Helmikuussa 2008 mummoni kuoli ja sain paljon tukea hoitajilta suruuni. Osastolla kokeiltiin kognitiivista psykoterapiaa. Hoitoni päättyi osastolla ja muutin yksityiseen palvelukotiin. Pääsin kognitiiviseen psykoterapiaan ja terapeutti tietää paljon sairaiudestani ja sen kautta osaa antaa vinkkejä pakko-oireiden hallitsemiseen ja rentoutumisharjoituksia ahdistuksen vähentämiseen. Asuin palvelukodissa puolitoista vuotta jonka jälkeen muutin omaan asuntoon. Minulla on ollut koko ajan lääkitys siitä asti kun menin lastenpsykiatrin vastaanotolle ja nykyään käytän optipar lääkettä. Nykyään olen opiskelija pakko-oireet ovat hyvin vähäisiä ja lähinnä pakkoajatuksia jotka eivät näy ulospäin. Niin hassulta kuin se tuntuikin uskoin siihen että tekemisilläni voisin vaikuttaa että pahaa ei tapahdu. Terapiassa olen käynyt kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa ja se on auttanut todella paljon kun joku ymmärtää ajatuksenjuoksuni. Aluksi rituaalien pois jättämisen ajattelukin tuotti ahdistusta ja siitä seurasi paljon pelkoa. Luulisin että se voisi auttaa että kertoisit läheisillesi miksi teet pakko-oireita koska siten he voisivat ymmärtää sinua paremmin. Itse en nuorempana puhunut paljoa oireistani koska se oli jotenkin noloa mutta mitä enemmän kerroin sitä enemmän minua ymmärrettiin ja voitiin auttaa. Ystäväpiirini on vuosien mittaan pienentynyt ja monet ihmissuhteet ovat kariutuneet sen takia koska minulla ei ollu aikaa muuhun kuin pakko-oireisiin. Toivon että saat apua joltain joka osaa auttaa sinua ja osaa neuvoa mikä olisi sinulle parhain tapa saada rituaalit hallintaan. Minulla päivät koostuivat melkein kokonaan pakko-oireista ja jos siirsin niitä myöhemmäksi ne kasaantuivat ja aikaa meni enemmän niiden suorittamiseen. Terapeutti joka on erikoistunut pakko-oireisiin voisi olla hyvä koska he yleensä tietävät pakko-oireisen ihmisen ajatusmallin ja antavat neuvoja pakko-oireiden hallitsemiseen. Hyvää jatkoa toivottavasti tästä oli jotain apua pakko-oireisiisi.

Lue lisää

Luin vain aika alun tästä ketjusta ja nyt lähetettyäni viestin rupesin lukemaan sinun kirjoituksiasi. Edellisessä viestissä kerroin omista pakko-oireistani. Kun luin viestejäsi ne muistuttivat aika paljon minun pakko-oireitani pienempänä. Minulla oli myös "raivokohtauksia" ja olin todella väsynyt toistamispakkoon. Ja sekin kuulosti tutulta että jos rituaalin aikana tulee pienikin häiriö tai se ei mene "oikein" joutuu aloittamaan alusta. Silloin kuin pakko-oireisiin jumiutuu ja tuntuu ettei jaksa toistaa ja aloittaa alusta minua auttoi se että pakko-oireen tekeminen estettiin esimerkiksi jos kävelin edes takaisin niin perheenjäseneni meni eteeni jotta en voinut jatkaa rituaaliani joskus se oli hyvä koska jos oli niin jumiutunut rituaaliin että ei olisi meinannut päästä eteenpäin siitä mutta toisaalta ahdistus lisääntyi kun ei saa suorittaa sitä ja minulle tuli usein sen takia raivokohtaus ja kun olin rauhoittunut puhuin perheeni kanssa ja he sanoivat että minun ei tarvitse tehdä rituaalejani vaikka mielestäni niin tuntuikin että olisi. Myös se voisi auttaa jos tietäisi minkä takia hän oireita tekee mutta itsekkään en aikaisemmin osannut vastata siihen tai en kehdannut puhua koska asia tuntui niin älyttömältä mutta kuitenki siihen uskoi. Osastolla minulle määrättiin pieni määrä lääkettä ahdistukseen jonka jälkeen raivokohtaukset loppuivat eikä niitä tullutkaan kuin kotona koska siellä olin oma itseni ja muualla "pidättelin" pakko-oireita. Eniten minulle tuli pakko-oireita kun olin omissa oloissani ja ahdistus sai vallan mutta jos oli muuta tekemistä niin se auttoi. Pakko-oireista kertominen oli minulle aluksi todella vaikeaa koska pelkäsin että minua pidetään hulluna tai nauretaan mutta kun niin ei käynyt puhuminen oli helpompaa ja sen kautta oli helpompi saada apua oireisiin. Pakko-oireet ovat pahimmillaan aika kahlitsevia vai vaikuttaa koko perheeseen mutta tuntui että perheen kanssa keskustelu auttoi minua. Ja ymmärsin että jokaisella on oma käsitys siitä minkä takia joku tekee pakko-toimintoja ja keskustelun kautta olen voinut kertoa jos vanhempani ovat luulleet että pakko-toimintoni olisivat johtuneet väärästä kasvatustavasta tai muusta syystä. Itsekkään en täysin tiedä mistä oireeni alkoivat mutta kun miettii niin niitä oli jo aika nuorena.

Neitonen1989 kirjoitti:

Luin vain aika alun tästä ketjusta ja nyt lähetettyäni viestin rupesin lukemaan sinun kirjoituksiasi. Edellisessä viestissä kerroin omista pakko-oireistani. Kun luin viestejäsi ne muistuttivat aika paljon minun pakko-oireitani pienempänä. Minulla oli myös "raivokohtauksia" ja olin todella väsynyt toistamispakkoon. Ja sekin kuulosti tutulta että jos rituaalin aikana tulee pienikin häiriö tai se ei mene "oikein" joutuu aloittamaan alusta. Silloin kuin pakko-oireisiin jumiutuu ja tuntuu ettei jaksa toistaa ja aloittaa alusta minua auttoi se että pakko-oireen tekeminen estettiin esimerkiksi jos kävelin edes takaisin niin perheenjäseneni meni eteeni jotta en voinut jatkaa rituaaliani joskus se oli hyvä koska jos oli niin jumiutunut rituaaliin että ei olisi meinannut päästä eteenpäin siitä mutta toisaalta ahdistus lisääntyi kun ei saa suorittaa sitä ja minulle tuli usein sen takia raivokohtaus ja kun olin rauhoittunut puhuin perheeni kanssa ja he sanoivat että minun ei tarvitse tehdä rituaalejani vaikka mielestäni niin tuntuikin että olisi. Myös se voisi auttaa jos tietäisi minkä takia hän oireita tekee mutta itsekkään en aikaisemmin osannut vastata siihen tai en kehdannut puhua koska asia tuntui niin älyttömältä mutta kuitenki siihen uskoi. Osastolla minulle määrättiin pieni määrä lääkettä ahdistukseen jonka jälkeen raivokohtaukset loppuivat eikä niitä tullutkaan kuin kotona koska siellä olin oma itseni ja muualla "pidättelin" pakko-oireita. Eniten minulle tuli pakko-oireita kun olin omissa oloissani ja ahdistus sai vallan mutta jos oli muuta tekemistä niin se auttoi. Pakko-oireista kertominen oli minulle aluksi todella vaikeaa koska pelkäsin että minua pidetään hulluna tai nauretaan mutta kun niin ei käynyt puhuminen oli helpompaa ja sen kautta oli helpompi saada apua oireisiin. Pakko-oireet ovat pahimmillaan aika kahlitsevia vai vaikuttaa koko perheeseen mutta tuntui että perheen kanssa keskustelu auttoi minua. Ja ymmärsin että jokaisella on oma käsitys siitä minkä takia joku tekee pakko-toimintoja ja keskustelun kautta olen voinut kertoa jos vanhempani ovat luulleet että pakko-toimintoni olisivat johtuneet väärästä kasvatustavasta tai muusta syystä. Itsekkään en täysin tiedä mistä oireeni alkoivat mutta kun miettii niin niitä oli jo aika nuorena.

Lue lisää

luin viestisi.
meilläkin kotona tulee ne raivarit ja pahimmat oireet, yleisellä paikalla oireet ei ole niin voimakkaita.
olemme huomanneet että tyttömme alkaa oireileen heti (enemmän) kun on ressaantunut,ahdistunut jne.

esim.heti kun pitää läksyjä alkaa tekemään, kylläpä alkaa oireileen.

ja tyttömme patoo sisälleen kaikki negatiiviset tunteet,viha,suru,pettymys...jne. itkuakin pidättelee viimeiseen asti.

edellinen terapeutti sanoikin että hän sai jo kaivettua hieman patoutuneita tunteita, ja silloin kun tyttömme saa ilmaistua tunteensa, ei oireile!!!!
eli siis jotenkin silleen kun tunteet jää tuonne sisään, eikä pääse ulos, ne purkautuu sitten jollain tavalla ja se on pakko oireet.


mikä sitten tyttömme on ajanut tähän tilanteeseen että patoo tunteitaan, ja on ahdistunut??? en tiedä.......... sitä miettii että onko ite vanhempana tehnyt jotain väärin :( onko ollut liian ankara joissakin asioissa tai jotain....
voi, kunpa tietäisin.......

rosemarie-äippä kirjoitti:

luin viestisi.
meilläkin kotona tulee ne raivarit ja pahimmat oireet, yleisellä paikalla oireet ei ole niin voimakkaita.
olemme huomanneet että tyttömme alkaa oireileen heti (enemmän) kun on ressaantunut,ahdistunut jne.

esim.heti kun pitää läksyjä alkaa tekemään, kylläpä alkaa oireileen.

ja tyttömme patoo sisälleen kaikki negatiiviset tunteet,viha,suru,pettymys...jne. itkuakin pidättelee viimeiseen asti.

edellinen terapeutti sanoikin että hän sai jo kaivettua hieman patoutuneita tunteita, ja silloin kun tyttömme saa ilmaistua tunteensa, ei oireile!!!!
eli siis jotenkin silleen kun tunteet jää tuonne sisään, eikä pääse ulos, ne purkautuu sitten jollain tavalla ja se on pakko oireet.


mikä sitten tyttömme on ajanut tähän tilanteeseen että patoo tunteitaan, ja on ahdistunut??? en tiedä.......... sitä miettii että onko ite vanhempana tehnyt jotain väärin :( onko ollut liian ankara joissakin asioissa tai jotain....
voi, kunpa tietäisin.......

Lue lisää

No en ainakaan usko että pakko-oireinen häiriö johtuisi vanhempien tavasta kasvattaa. Vanhempani miettivät ihan samaa ja olen sanonut monta kertaa että se ei liity mitenkään siihen. Kertomassasi jotain tuttuja kohtia koska itsekkin olen älyttömän herkkä ihminen ja en ehkä pienempänä osannut tai uskaltanut puhua jos jokin asia mietitytti. Muistan sellaisen asian kun leikin ystäväni kanssa pihalla ja saatoin vaikka kaatua ja rupesin itkemään koska minua sattui niin lähdin juoksemaan kotiin päin ja ystäväni lähti seuraamaan koska halusi varmistaa olenko kunnossa mutta huusin että älä seuraa ja kotona kerroin että kaaduin mutta jotenkin tunteiden ilmaiseminen kotona oli helppoa mutta muualla vaikeaa. En tiedä liittykö tämä pakko-oireitteni puhkeamiseen mutta kun olin pieni meidän suvusta kuoli monta ihmistä pienen ajan sisällä ja en tuntenut silloin olevani niin järkyttynyt koska en ollut nähnyt osaa heistä usein mutta jälkeenpäin mietin että en ehkä huomaanut että sekin vaikutti minuun jotenkin koska olen niin herkkä. Ja siitä olen myös varma että oppimisvaikeudet eivät johdu tyhmyydestä vaan juuri siitä että tavallaan on omissa maailmoissa. Jossain vaiheessa minulla oli semmoista laskemista ja mietin eri asioiden symmetriaa en tiedä kuulostaako tutulta mutta olen lukenut että sellainenkin liittyy pakko-oireisiin. Tuo kumittamisjuttukin on tuttua ja juuri se että kotona uskaltaa olla oma itsensä jos alkaa ahdistamaan niin se näkyy perheenjäsenille enemmän kuin koulussa. Tuo rauhoittumisjuttu on todella hyvä koska itsellänikin kun oli paljon pakko-oireita vanhempani saattoivat hieroa jalkapohjiani samalla kuin juttelivat minulle ja tuntui että pakko-oireitteni keskellä sain vähän "huilata" ja rentoutua. Osaisiko tyttärenne sanoa itse lisää juttuja mikä häntä voisi auttaa rentoutumaan? Joku yhteinen mieleinen tekeminen joka veisi ajatukset pois pakko-oireista.

Neitonen1989 kirjoitti:

No en ainakaan usko että pakko-oireinen häiriö johtuisi vanhempien tavasta kasvattaa. Vanhempani miettivät ihan samaa ja olen sanonut monta kertaa että se ei liity mitenkään siihen. Kertomassasi jotain tuttuja kohtia koska itsekkin olen älyttömän herkkä ihminen ja en ehkä pienempänä osannut tai uskaltanut puhua jos jokin asia mietitytti. Muistan sellaisen asian kun leikin ystäväni kanssa pihalla ja saatoin vaikka kaatua ja rupesin itkemään koska minua sattui niin lähdin juoksemaan kotiin päin ja ystäväni lähti seuraamaan koska halusi varmistaa olenko kunnossa mutta huusin että älä seuraa ja kotona kerroin että kaaduin mutta jotenkin tunteiden ilmaiseminen kotona oli helppoa mutta muualla vaikeaa. En tiedä liittykö tämä pakko-oireitteni puhkeamiseen mutta kun olin pieni meidän suvusta kuoli monta ihmistä pienen ajan sisällä ja en tuntenut silloin olevani niin järkyttynyt koska en ollut nähnyt osaa heistä usein mutta jälkeenpäin mietin että en ehkä huomaanut että sekin vaikutti minuun jotenkin koska olen niin herkkä. Ja siitä olen myös varma että oppimisvaikeudet eivät johdu tyhmyydestä vaan juuri siitä että tavallaan on omissa maailmoissa. Jossain vaiheessa minulla oli semmoista laskemista ja mietin eri asioiden symmetriaa en tiedä kuulostaako tutulta mutta olen lukenut että sellainenkin liittyy pakko-oireisiin. Tuo kumittamisjuttukin on tuttua ja juuri se että kotona uskaltaa olla oma itsensä jos alkaa ahdistamaan niin se näkyy perheenjäsenille enemmän kuin koulussa. Tuo rauhoittumisjuttu on todella hyvä koska itsellänikin kun oli paljon pakko-oireita vanhempani saattoivat hieroa jalkapohjiani samalla kuin juttelivat minulle ja tuntui että pakko-oireitteni keskellä sain vähän "huilata" ja rentoutua. Osaisiko tyttärenne sanoa itse lisää juttuja mikä häntä voisi auttaa rentoutumaan? Joku yhteinen mieleinen tekeminen joka veisi ajatukset pois pakko-oireista.

Lue lisää

huomasin että olet hyvin herkkä kuten minäkin miehenä. joten se yhdistää ilmeisesti meitä kuten monia muitakin jotka sairastavat neuroosia. minua kosketti erityisesti aikoinaan kun menetin mummun, pappan ja enoni liian lyhyen aikavälin jaksossa. eli ei ollut aikaa käsitellä surua. se lisäsi osaltaan sen että ajatukset pyörivät päässä liikaa täysin väärään aikaan.

nyt kysyn että, että onko niin että esim naisilla, olkoon nuori tai vanhempi , niin hormoni toiminta (tiedät mitä tarkoitan) vaikuttaa siihen kuinka helposti nainen voi sairastua tähän neuroosiin. Onko sillä edes merkitystä vai onko mun luuloa . voisi auttaa muita naisia jotka varmaankin pähkäilevät tämän asian kanssa. En tiedä itse asiasta , tuli mieleen vaan.

Kuinka hyvin voit itse tällä hetkellä. itse olen sairastanut nyt 15v. neuroosia ja epilepsiaa mutta voin suhteellisen hyvin nyt. olen vaan niin sinnikäs.

tsemppiä. mies vaan

mies vaan kirjoitti:

huomasin että olet hyvin herkkä kuten minäkin miehenä. joten se yhdistää ilmeisesti meitä kuten monia muitakin jotka sairastavat neuroosia. minua kosketti erityisesti aikoinaan kun menetin mummun, pappan ja enoni liian lyhyen aikavälin jaksossa. eli ei ollut aikaa käsitellä surua. se lisäsi osaltaan sen että ajatukset pyörivät päässä liikaa täysin väärään aikaan.

nyt kysyn että, että onko niin että esim naisilla, olkoon nuori tai vanhempi , niin hormoni toiminta (tiedät mitä tarkoitan) vaikuttaa siihen kuinka helposti nainen voi sairastua tähän neuroosiin. Onko sillä edes merkitystä vai onko mun luuloa . voisi auttaa muita naisia jotka varmaankin pähkäilevät tämän asian kanssa. En tiedä itse asiasta , tuli mieleen vaan.

Kuinka hyvin voit itse tällä hetkellä. itse olen sairastanut nyt 15v. neuroosia ja epilepsiaa mutta voin suhteellisen hyvin nyt. olen vaan niin sinnikäs.

tsemppiä. mies vaan

Lue lisää

Hei taas kaikki uudet ja vanhat kirjoittelijat! Kauheaa kun joutuu olemaan ilman toimivaa tietokonetta, kun on tullut jo riippuvaiseksi tästä.

Rosemarie-äippä, miten teillä jaksellaan? Mietin tuota kun ihmettelit oletteko vaikuttaneet tyttärenne sairauteen jotenkin. Uskon, että kun on noin nuoresta kyse, niin ette ole mitenkään voineet vaikuttaa sairauden puhkeamiseen. Ja niinkuin moni täällä on kirjoitellutkin, niin usein oireet alkavat jo lapsena, mikä viittaa siihen ettei siihen olisi kukaan voinut vaikuttaa. Itselläni on ollut jo lapsena kaikenlaista, mutta kova elämä selkeästi pahentanut oireita, ja nykyään ne jo lamauttavat lähes kaiken. Uskon vakaasti siihen, että puuttumalla ajoissa tyttärenne ongelmaan ja puhumalla siitä avoimesti voitte auttaa häntä hyvin. Olette ottaneet vakavasti asian heti alusta lähtien ettekä ole vähätelleet asiaa ja kuvitelleet että se menee pian ohi, niinkuin esimerkiksi minulle tehtiin.

Mitä teille muille kuuluu?

Itselläni asiat menee samaa rataa, paitsi että koko ajan tulee vahvampana ajatus että näin ei voi jatkua. Olen lopen uupunut, avioliitto on riekaleina ja mikä pahinta, lapset kasvavat koko ajan ja ymmärtävät ja kyseenalaistavat asioita enemmän. Ja tietysti ihmettelevät kun äiti siivoaa koko ajan jotain, yleensä asioita jotka on juuri siivottu. En tiedä mitä voin tehdä, kun kaikki onistuneetkin yritykset ovat niin pientä, eivätkä riitä alkuunkaan. Koko elämä täytyisi laittaa uusiksi ja joka asiassa yrittää elää normaalisti vaikka kuinka tekee pahaa. Mitä sitten jos se ei koskaan onnistu?

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Hei taas kaikki uudet ja vanhat kirjoittelijat! Kauheaa kun joutuu olemaan ilman toimivaa tietokonetta, kun on tullut jo riippuvaiseksi tästä.

Rosemarie-äippä, miten teillä jaksellaan? Mietin tuota kun ihmettelit oletteko vaikuttaneet tyttärenne sairauteen jotenkin. Uskon, että kun on noin nuoresta kyse, niin ette ole mitenkään voineet vaikuttaa sairauden puhkeamiseen. Ja niinkuin moni täällä on kirjoitellutkin, niin usein oireet alkavat jo lapsena, mikä viittaa siihen ettei siihen olisi kukaan voinut vaikuttaa. Itselläni on ollut jo lapsena kaikenlaista, mutta kova elämä selkeästi pahentanut oireita, ja nykyään ne jo lamauttavat lähes kaiken. Uskon vakaasti siihen, että puuttumalla ajoissa tyttärenne ongelmaan ja puhumalla siitä avoimesti voitte auttaa häntä hyvin. Olette ottaneet vakavasti asian heti alusta lähtien ettekä ole vähätelleet asiaa ja kuvitelleet että se menee pian ohi, niinkuin esimerkiksi minulle tehtiin.

Mitä teille muille kuuluu?

Itselläni asiat menee samaa rataa, paitsi että koko ajan tulee vahvampana ajatus että näin ei voi jatkua. Olen lopen uupunut, avioliitto on riekaleina ja mikä pahinta, lapset kasvavat koko ajan ja ymmärtävät ja kyseenalaistavat asioita enemmän. Ja tietysti ihmettelevät kun äiti siivoaa koko ajan jotain, yleensä asioita jotka on juuri siivottu. En tiedä mitä voin tehdä, kun kaikki onistuneetkin yritykset ovat niin pientä, eivätkä riitä alkuunkaan. Koko elämä täytyisi laittaa uusiksi ja joka asiassa yrittää elää normaalisti vaikka kuinka tekee pahaa. Mitä sitten jos se ei koskaan onnistu?

Lue lisää

Hei "mies vaan": En osaa sanoa hormonien vaikutuksesta tähän sairauteen kun en ole paljon jutellut muiden pakko-oireista häiriötä sairastavien kanssa. Kiitos kysymästä tällä hetkellä voin itse mielestäni psyykkisesti hyvin koska kesällä lähes kaikki pakkoajatuksetkin ovat hävinneet ja ne eivät ohjaile minua kuin ennen. Vaikka minulle on vuosia tolkutettu että minun ei tarvitse suorittaa rituaaleja ja olen sen itsekkin ymmärtänyt mutta tunne on niin vahva että niitä on ollut vaikea vastustaa. Olen myös miettinyt että onko tämä nyt taas sellainen parempi vaihe mitä välillä on ollut mutta olo on kuitenkin erilainen että ei enään toimi pakko-oireiden mukaan. Päivittäin joudun kuitenkin vastustamaan sitä etten tee asioita kaavamaisesti ja nyt kun olen paremmassa kunnossa huomaan myös sen kuinka se on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Kyllä sen tiesin silloinkin että se vaikuttaa mutta nyt kun olen paremmassa kunnossa ja pystyisin keskittymään esimerkiksi ystäviini enemmän kuin aikaisemmin niin huomaan että ystäväpiiri on kutistunut pieneksi. Olen silti tyytyväinen että pakko-oireet ovat helpottaneet. Sen takia minun tekikin mieli kirjoittaa tänne koska tiedän miltä se tuntuu kun pakko-oireet vievät suurimman osan ajasta ja se jo ahdistaa ja samalla huomaa kuinka ihmissuhteet kärsii. Miten oma vointisi? Pakko-oireiden vanki: Pienetkin onnistumiset ovat tärkeitä ja ensin vähentämällä helpoimmat oireet voi myöhemmin pureutua vaikeampiin oireisiin mutta minullakin kesti kauan aikaa ennen kuin uskalsin vähentää edes pieniäkin oireita. Hämmästyin myös sitä kun jotkut ovat pakko-oireeni joita oli vuosia esimerkiksi jalkakäytävän halkeamien väistely oli tullut jo niin tavaksi että kun terapeuttini kanssa kävimme harjoittelemassa ulkona kävelyä niin että en kävele niin kuin olin tottunut niin en ollutkaan niin ahdistunut kuin mitä luulin että olisin. Ajattelin että ahdistun valtavasti mutta ahdistus olikin matalampi mitä odotin. Siihen kyllä auttoi että oli mukana ihminen joka tiesi että jalkakäytävällä kävely oli minulle vaikeaa ja kyseli meneekö ahdistus liian kovaksi. Tilanne on myös siitä vaikea että olemme erilaisia ja siksi on vaikea sanoa mitä auttaa ketäkin. Neuvoksi sanoisin että ota kaikki apu vastaan mitä saat koska sitä helpompi on vastustaa oireita mitä enemmän on tukea ja ymmärrystä. Olen myös samaa mieltä mitä muutkin ovat kirjoittaneet että pakko-oireisesta häiriöstä ei tiedetä niin paljoa kuin ehkä muualla ja siksi siihen on vaikea pureutua. Monet ihmiset kenen luona olen käynyt juttelemassa eivät ole ehkä ymmärtäneet täysin ajatuksiani ja oireitani eivätkä siksi ole osanneet auttaa niin hyvin mutta tottakai olen apua saanut. En ehkä itsekkään ole tajunnut kaikkea pakko-oireisesta häiriöstä ennen kuin terapeuttini on selittänyt asioista kuten "välttämiskäyttäytyminen" ja olen sitäkautta myös ymmärtänyt omia oireitani paremmin. Tsemppiä koko perheelle.

Neitonen1989 kirjoitti:

Hei "mies vaan": En osaa sanoa hormonien vaikutuksesta tähän sairauteen kun en ole paljon jutellut muiden pakko-oireista häiriötä sairastavien kanssa. Kiitos kysymästä tällä hetkellä voin itse mielestäni psyykkisesti hyvin koska kesällä lähes kaikki pakkoajatuksetkin ovat hävinneet ja ne eivät ohjaile minua kuin ennen. Vaikka minulle on vuosia tolkutettu että minun ei tarvitse suorittaa rituaaleja ja olen sen itsekkin ymmärtänyt mutta tunne on niin vahva että niitä on ollut vaikea vastustaa. Olen myös miettinyt että onko tämä nyt taas sellainen parempi vaihe mitä välillä on ollut mutta olo on kuitenkin erilainen että ei enään toimi pakko-oireiden mukaan. Päivittäin joudun kuitenkin vastustamaan sitä etten tee asioita kaavamaisesti ja nyt kun olen paremmassa kunnossa huomaan myös sen kuinka se on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Kyllä sen tiesin silloinkin että se vaikuttaa mutta nyt kun olen paremmassa kunnossa ja pystyisin keskittymään esimerkiksi ystäviini enemmän kuin aikaisemmin niin huomaan että ystäväpiiri on kutistunut pieneksi. Olen silti tyytyväinen että pakko-oireet ovat helpottaneet. Sen takia minun tekikin mieli kirjoittaa tänne koska tiedän miltä se tuntuu kun pakko-oireet vievät suurimman osan ajasta ja se jo ahdistaa ja samalla huomaa kuinka ihmissuhteet kärsii. Miten oma vointisi? Pakko-oireiden vanki: Pienetkin onnistumiset ovat tärkeitä ja ensin vähentämällä helpoimmat oireet voi myöhemmin pureutua vaikeampiin oireisiin mutta minullakin kesti kauan aikaa ennen kuin uskalsin vähentää edes pieniäkin oireita. Hämmästyin myös sitä kun jotkut ovat pakko-oireeni joita oli vuosia esimerkiksi jalkakäytävän halkeamien väistely oli tullut jo niin tavaksi että kun terapeuttini kanssa kävimme harjoittelemassa ulkona kävelyä niin että en kävele niin kuin olin tottunut niin en ollutkaan niin ahdistunut kuin mitä luulin että olisin. Ajattelin että ahdistun valtavasti mutta ahdistus olikin matalampi mitä odotin. Siihen kyllä auttoi että oli mukana ihminen joka tiesi että jalkakäytävällä kävely oli minulle vaikeaa ja kyseli meneekö ahdistus liian kovaksi. Tilanne on myös siitä vaikea että olemme erilaisia ja siksi on vaikea sanoa mitä auttaa ketäkin. Neuvoksi sanoisin että ota kaikki apu vastaan mitä saat koska sitä helpompi on vastustaa oireita mitä enemmän on tukea ja ymmärrystä. Olen myös samaa mieltä mitä muutkin ovat kirjoittaneet että pakko-oireisesta häiriöstä ei tiedetä niin paljoa kuin ehkä muualla ja siksi siihen on vaikea pureutua. Monet ihmiset kenen luona olen käynyt juttelemassa eivät ole ehkä ymmärtäneet täysin ajatuksiani ja oireitani eivätkä siksi ole osanneet auttaa niin hyvin mutta tottakai olen apua saanut. En ehkä itsekkään ole tajunnut kaikkea pakko-oireisesta häiriöstä ennen kuin terapeuttini on selittänyt asioista kuten "välttämiskäyttäytyminen" ja olen sitäkautta myös ymmärtänyt omia oireitani paremmin. Tsemppiä koko perheelle.

Lue lisää

Nyt on sitten varmistunut, että Suomen ensimmäinen OCD-seminaari pidetään lauantaina 30.10. kello 9-15.30 Helsingissä Arcada-ammattioppilaitoksen auditoriossa. Seminaarin nimenä on "OCD omaksi - pakko-oireet päivänvaloon". Tilaisuus alkaa aamukahvilla ja myöhemmin on omakustanteinen lounas. Käytän itse ensimmäisen puheenvuoron, jossa tulen kertomaan oman elämäntarinani. Luennoitsijana on mm. kognitiivisesti suuntautunut psykologi ja psykoterapeutti Irmeli Siltakoski Tampereen yliopistosta. Psykologi Markus Sundin tulee vetämään mielenkiintoisen paneelikeskustelun OCD:stä. Kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita!

Terveisin Timo

ocd-potilas kirjoitti:

Nyt on sitten varmistunut, että Suomen ensimmäinen OCD-seminaari pidetään lauantaina 30.10. kello 9-15.30 Helsingissä Arcada-ammattioppilaitoksen auditoriossa. Seminaarin nimenä on "OCD omaksi - pakko-oireet päivänvaloon". Tilaisuus alkaa aamukahvilla ja myöhemmin on omakustanteinen lounas. Käytän itse ensimmäisen puheenvuoron, jossa tulen kertomaan oman elämäntarinani. Luennoitsijana on mm. kognitiivisesti suuntautunut psykologi ja psykoterapeutti Irmeli Siltakoski Tampereen yliopistosta. Psykologi Markus Sundin tulee vetämään mielenkiintoisen paneelikeskustelun OCD:stä. Kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita!

Terveisin Timo

Lue lisää

hyvä kun ilmoitit. yritän katsoa jos voisin tulla paikalle ja tapaamaan myös Sinua. Olet tehnyt paljon neurootikkojen hyväksi ja etenkin kun omalla nimellä ja kuvalla . Annat esimerkkiä ja voimaa monille . Moni ei vaan tajua sitä vielä. Toivon että mahdollisimman moni neurootikko osallistuu tapahtumaan jotta asia pääsee päivänvaloon ja saa merkitystä. Jos ei ole porukkaa niin ei varmasti järjestetä uudelleen vähään aikaan. eli joukossa on voima. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!!!

mies vaan kirjoitti:

hyvä kun ilmoitit. yritän katsoa jos voisin tulla paikalle ja tapaamaan myös Sinua. Olet tehnyt paljon neurootikkojen hyväksi ja etenkin kun omalla nimellä ja kuvalla . Annat esimerkkiä ja voimaa monille . Moni ei vaan tajua sitä vielä. Toivon että mahdollisimman moni neurootikko osallistuu tapahtumaan jotta asia pääsee päivänvaloon ja saa merkitystä. Jos ei ole porukkaa niin ei varmasti järjestetä uudelleen vähään aikaan. eli joukossa on voima. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!!!

Lue lisää

Mitkä lääkkeet teillä on hyviksi havaittuja? Olen kokeillut vaikka mitä ja toiset eivät auta yhtään ja toisista tulee niin hirveät sivuvaikutukset ettei niitä voi syödä. Nyt tuntuu siltä että oma tila pahenee reipasta vauhtia ja jotain täytyy tehdä ja pian.

Entä onko kukaan löytänyt sellaista terapeuttia tai lääkäriä, jolle pakko-oireinen häiriö olisi oikeasti tuttu?

Keinot on tosiaan lopussa.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Mitkä lääkkeet teillä on hyviksi havaittuja? Olen kokeillut vaikka mitä ja toiset eivät auta yhtään ja toisista tulee niin hirveät sivuvaikutukset ettei niitä voi syödä. Nyt tuntuu siltä että oma tila pahenee reipasta vauhtia ja jotain täytyy tehdä ja pian.

Entä onko kukaan löytänyt sellaista terapeuttia tai lääkäriä, jolle pakko-oireinen häiriö olisi oikeasti tuttu?

Keinot on tosiaan lopussa.

Lue lisää

itse syön moclobemid,, mutta on muitakin ongelmia kuin pakkoneuroosi, esim sos.tilanteiden pelko, ehkä syy että syön näitä on juuri se sos.tilanteiden pelkoon nämä auttavat parhaiten, ja ei tule näistä minulle sivuoireita, on myös kokemusta lääkkeestä josta paisuin kuin pullataikina!

nyt olen viimeaikoina saanut apua kirjasta "kerrasta poikki" oikeastaan melko suurtakin apua, ehkä lääke on auttanut myös siinä sivussa mutta olen lähtenyt tekemään niinkuin kirja neuvoo, riippuu tietenkin pakkoneuroosi tyypistä mitenkä niitä lähtee voittamaan

esim omalla kohdalla yritänkin juuri saada itseni ahdistumaan erittäin paljon pakkoneuroosi ongelmista nyt sitten 3 viikkoa ainakin, en yritäkkään etsiä mistään helpotusta.
-
yksi mistä koin paljon apua oli se että, yksinkertaisesti näin mistä tässä on kyse, ainakin omalla kohdalla, eli minä haen sellaista varmistusta mitä ei ehkä voi saada, sellaista maksimaalista varmistusta, ja tajusin sen myös sen asian kohdalla joka minulla hiertää päässä!
---

lääkkeillä voi saada suurtakin helpotusta,, mutta kyllä kait pitää yrittää muuttaa myös ajatuksiaan että saisi pysyvän muutoksen.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Mitkä lääkkeet teillä on hyviksi havaittuja? Olen kokeillut vaikka mitä ja toiset eivät auta yhtään ja toisista tulee niin hirveät sivuvaikutukset ettei niitä voi syödä. Nyt tuntuu siltä että oma tila pahenee reipasta vauhtia ja jotain täytyy tehdä ja pian.

Entä onko kukaan löytänyt sellaista terapeuttia tai lääkäriä, jolle pakko-oireinen häiriö olisi oikeasti tuttu?

Keinot on tosiaan lopussa.

Lue lisää

Oletko Varsinais-suomi, Satakunta, Itä-Suomi. Mulla olis oma lääkäri joka varsin tietävä lääkkeiden suhteen ja ymmärtäväinen. On nainen. Miehenä naiselle mukavampi avautua. On yksityislääkäri.

mies vaan kirjoitti:

Oletko Varsinais-suomi, Satakunta, Itä-Suomi. Mulla olis oma lääkäri joka varsin tietävä lääkkeiden suhteen ja ymmärtäväinen. On nainen. Miehenä naiselle mukavampi avautua. On yksityislääkäri.

Lue lisää

Kiitos taas kun olette täällä palstalla! On ihanaa kirjoittaa kun tietää että joku ymmärtää! Minun täytyy alkaa lukea uudestaa tuota kerrasta poikki- kirjaa. Olen sen kerran lukenut ja ihan järkevältä vaikutti, silloin vaan en kyennyt ihan toimimaan kuten suositeltiin. Nyt on varmaan pakko. Miksei pakko-oireista voisi tulla sellaisia että on pakko tehdä asiat "normaalisti"? Se olisi aika hienoa ja elämää helpottavaa.

Nyt on sellainen vaihe, että käy missä tahansa kodin ulkopuolella niin on lähes mahdotonta tulla takaisin kotiin. Kotiintulorutiinit vievät kaiken ajan ja sitten ei ehdi tehdä mitään mitä oli ajatellut. Joka paikka on täynnä "likaa".

Asun etelä-Suomessa ja lupaavatkin lääkärit joiden kanssa olen ollut tekemisissä eivät ymmärrä tätä pintaa syvemmälle. Lääkkeiden kanssa oireet eivät ole juurikaan helpottaneet.

Pakko-oireiden vanki kirjoitti:

Kiitos taas kun olette täällä palstalla! On ihanaa kirjoittaa kun tietää että joku ymmärtää! Minun täytyy alkaa lukea uudestaa tuota kerrasta poikki- kirjaa. Olen sen kerran lukenut ja ihan järkevältä vaikutti, silloin vaan en kyennyt ihan toimimaan kuten suositeltiin. Nyt on varmaan pakko. Miksei pakko-oireista voisi tulla sellaisia että on pakko tehdä asiat "normaalisti"? Se olisi aika hienoa ja elämää helpottavaa.

Nyt on sellainen vaihe, että käy missä tahansa kodin ulkopuolella niin on lähes mahdotonta tulla takaisin kotiin. Kotiintulorutiinit vievät kaiken ajan ja sitten ei ehdi tehdä mitään mitä oli ajatellut. Joka paikka on täynnä "likaa".

Asun etelä-Suomessa ja lupaavatkin lääkärit joiden kanssa olen ollut tekemisissä eivät ymmärrä tätä pintaa syvemmälle. Lääkkeiden kanssa oireet eivät ole juurikaan helpottaneet.

Lue lisää

Hei kaikille, toivon kaikille selvää parannusta pakko-oireiseen kärsimykseen. Itse olen suunnilleen 8 vuotta nyt kärsinyt, ikäni 24 v. Minulle kokeiltiin sähköhoitoa viimekesänä, ironisesti kävikin niin että se 8. ja viimeinen hoitokerta pahensikin oireitani selvästi. Ja minulla myös katosi muistista paljon asioita pysyvästi.

Itsellä pahimmat pakko-oireeni liittyvät uskonnollisiin asioihin, sitä toisen vahingoittamista kuitenkin. En ehkä nyt tällä hetkellä jaksa kertailla tarkemmin omia asioitani tässä, elänkin pientä kriisivaihetta juuri. Kuten mainitsin viimekesän sähköhoito pahensi tilannetta pahasti. Oireet olivat jatkuvat. Minun oli pakko koittaa olla välittämättä edes osasta oireista, muuten olisin vain ollut jumissa ihan koko ajan. Vuoden olen yrittänyt taistella, olla noudattamatta "pakko-oireiden käskyjä" eli ritualisoimatta. Mutta tuntuu kuin jokin ajattelisi: "nyt tuo pääsee liian helpolla". Pakko-oireet tuntuvatkin niin erilaisilta vähän väliä, tulee ajatus "ehkä nuo edelliset sai jättää suorittamatta, mutta tätä ei saa".

Olin ollut noin 4 vuotta sairaseläkkeellä, ja tosiaan viimeisen vuoden yrittänyt olla välittämättä oireista. Yritin tehdä töitä, kestin vähän reilun viikon. Se oli kova paikka, jouduin tajuamaan että näiden vuosienkaan jälkeen en ole kykenevä töihin... Tiedän monen pitävän minua vain laiskana. Kuten isänikin oireiden alkuaikoina, välillä luuli että käytän huumeita. Töiden loppuminen oli kova paikka, lisäksi työrytmi sai muut rytmit sekaisin, en saanut nukuttua. Nämä asiat ehkä vaikuttivat että samoihin aikoin tuli pahoja "piikkejä" eli niitä oireita joita on todella vaikea olla suorittamatta, nytkin taistelen vastaan kolmatta päivää että pitääkö minun palata suorittamaan yhtä rituaalia... Se tarkoittaisi kovasti työtä, ensin pitäisi saada kaikki täällä asunnossa samoille paikoille tarkalleen missä ne olivat silloin. Pitäisi viiltää samat haavat auki jotka silloin olivat (en tosin viiltele kovin paljoa, eihän se paljoa auta). Ja jos en suorita ja tämä sairaus onkin "totta", äitin kärsii seuraamukset en minä...

Nyt huomenna aukeavat osaston ovet jälleen. Menen sinne suurimmaksi osaksi siitä syystä että pääsee näkemään lääkäriä, olen odottanut avopuolen aikaa jo kuukauden muutenkin. Aion puhua lääkityksestä, sähköhoidosta (pitäisikö sitä koittaa uudestaan) ja leikkauksesta. Luulen että minullekin leikkaus alkaa olla viimeinen vaihtoehto. Lääkkeitä on syöty vuosia, osastolla oltu kuukausitolkulla, terapiassa oltu. Kirjoja luettu tms.

Kiinnostaa tuo seminaari Helsingissä, yritänpä itsekin päästä paikalle. Otan tässä vielä kantaa pariin asiaan, toisesta ainakin on jo puhuttu. Se on todella totta, että edes lääkärit eivät täysin ymmärrä tätä tautia. Se ahdistus pitää itse kokea, joka voi vääntää maahan itkemään tai saada tekemään mitä "hullumpia asioita". Lisäksi sanon että kummastelen sinänsä sitä asiaa, että nuoret eivät tiedä tästä sairaudesta mitään. Itse en ollut kuullutkaan sairaudesta nimeltä "pakko-oireinen häiriö". Häpeä oli suuri ja ajatus "olen ainoa". "Olen keksinyt nämä jotenkin itse". Mutta kaikille parempaa jatkoa, ja kenties näemme jotkut seminaarissa. Kenties tietämättämme mutta silti.

Mielu kirjoitti:

Hei kaikille, toivon kaikille selvää parannusta pakko-oireiseen kärsimykseen. Itse olen suunnilleen 8 vuotta nyt kärsinyt, ikäni 24 v. Minulle kokeiltiin sähköhoitoa viimekesänä, ironisesti kävikin niin että se 8. ja viimeinen hoitokerta pahensikin oireitani selvästi. Ja minulla myös katosi muistista paljon asioita pysyvästi.

Itsellä pahimmat pakko-oireeni liittyvät uskonnollisiin asioihin, sitä toisen vahingoittamista kuitenkin. En ehkä nyt tällä hetkellä jaksa kertailla tarkemmin omia asioitani tässä, elänkin pientä kriisivaihetta juuri. Kuten mainitsin viimekesän sähköhoito pahensi tilannetta pahasti. Oireet olivat jatkuvat. Minun oli pakko koittaa olla välittämättä edes osasta oireista, muuten olisin vain ollut jumissa ihan koko ajan. Vuoden olen yrittänyt taistella, olla noudattamatta "pakko-oireiden käskyjä" eli ritualisoimatta. Mutta tuntuu kuin jokin ajattelisi: "nyt tuo pääsee liian helpolla". Pakko-oireet tuntuvatkin niin erilaisilta vähän väliä, tulee ajatus "ehkä nuo edelliset sai jättää suorittamatta, mutta tätä ei saa".

Olin ollut noin 4 vuotta sairaseläkkeellä, ja tosiaan viimeisen vuoden yrittänyt olla välittämättä oireista. Yritin tehdä töitä, kestin vähän reilun viikon. Se oli kova paikka, jouduin tajuamaan että näiden vuosienkaan jälkeen en ole kykenevä töihin... Tiedän monen pitävän minua vain laiskana. Kuten isänikin oireiden alkuaikoina, välillä luuli että käytän huumeita. Töiden loppuminen oli kova paikka, lisäksi työrytmi sai muut rytmit sekaisin, en saanut nukuttua. Nämä asiat ehkä vaikuttivat että samoihin aikoin tuli pahoja "piikkejä" eli niitä oireita joita on todella vaikea olla suorittamatta, nytkin taistelen vastaan kolmatta päivää että pitääkö minun palata suorittamaan yhtä rituaalia... Se tarkoittaisi kovasti työtä, ensin pitäisi saada kaikki täällä asunnossa samoille paikoille tarkalleen missä ne olivat silloin. Pitäisi viiltää samat haavat auki jotka silloin olivat (en tosin viiltele kovin paljoa, eihän se paljoa auta). Ja jos en suorita ja tämä sairaus onkin "totta", äitin kärsii seuraamukset en minä...

Nyt huomenna aukeavat osaston ovet jälleen. Menen sinne suurimmaksi osaksi siitä syystä että pääsee näkemään lääkäriä, olen odottanut avopuolen aikaa jo kuukauden muutenkin. Aion puhua lääkityksestä, sähköhoidosta (pitäisikö sitä koittaa uudestaan) ja leikkauksesta. Luulen että minullekin leikkaus alkaa olla viimeinen vaihtoehto. Lääkkeitä on syöty vuosia, osastolla oltu kuukausitolkulla, terapiassa oltu. Kirjoja luettu tms.

Kiinnostaa tuo seminaari Helsingissä, yritänpä itsekin päästä paikalle. Otan tässä vielä kantaa pariin asiaan, toisesta ainakin on jo puhuttu. Se on todella totta, että edes lääkärit eivät täysin ymmärrä tätä tautia. Se ahdistus pitää itse kokea, joka voi vääntää maahan itkemään tai saada tekemään mitä "hullumpia asioita". Lisäksi sanon että kummastelen sinänsä sitä asiaa, että nuoret eivät tiedä tästä sairaudesta mitään. Itse en ollut kuullutkaan sairaudesta nimeltä "pakko-oireinen häiriö". Häpeä oli suuri ja ajatus "olen ainoa". "Olen keksinyt nämä jotenkin itse". Mutta kaikille parempaa jatkoa, ja kenties näemme jotkut seminaarissa. Kenties tietämättämme mutta silti.

Lue lisää

Täälläpä on ollut hiljaista. Johtuukohan se siitä, että oireiden vuoksi kaiken työn jälkeen ei niistä jaksa enää kirjoittaa. Itse olen todella väsynyt enkä ja elän suurin piirtein tunnin kerrallaan. Välillä aina ajattelen, miten alan elämään normaalisti ja se alkaa sujua, mutta käytännössä sitten taas yksi pienikin takaisku saa aikaan valtavan siivousoperaation. Aika ja energia ei riitä enää.

Toivotan kaikille kuitenkin mukavaa syksyä, vaikka en tiedä onko tämän sairauden kanssa mahdollista viettää mitään mukavaa.

Rosemarie äipälle. Luin koskettavan kertomuksesi pienestä tyttärestäsi.
Luin myös koko viestiketjun enkä huomannut kenenkään sanoneen, että kun lapsi saa hoidon niin koko sairaus voi hävitä, kokonaan. Lapsen aivot ovat muovautuvat. Aikuisella on hankalampi juttu