kaksisuuntainen lähihoitajaksi

Taidemaalari.

Jos sinulla ei ennenkään ole työhommat tai opiskelut tahtoneet onnistua, niin suuri riski on, että tälläkin kerralla menee pieleen. Mutta yritä nyt kuitenkin, kun sen koulunkin kerran aloit.

Onhan sulla vielä se mahdollisuus, että ne hoidot alkaa tehoamaan ja voit elää verrattain tasaista elämää, ainakin muutaman vuoden.

Ei, ei hoitajaksi.

Ei hoitoalaa sinulle ihan suoraan sanottuna! Ammatteja on niin monia että kyllä löytyy sopiva.

Taas on aika juossut vauhdilla. Ahdistunut olo. Yritän jatkuvasti keksiä kaikenlaista tekemistä ja projektia, ettei tarvitsisi olla rauhassa omien ajatusten kanssa. Huomasin äsken, että ajantaju ei ole kunnossa. Päivät kuluvat nopeasti ja yhtäkkiä huomaan, kuinka viikko on hurahtanut loppupuolelle, enkä ole ollut oikein kartalla tekemisistäni. Ihan kuin joku muu olisi elänyt elämääni minun ollessa vain katsojan roolissa. Kylmiä väreitä tulee pelkästä ajatuksesta... Nyt pitäis yrittää nukkua. Nälkä..

Eli tällaista kivaa pipopäässä keväällä. Aloin tuossa miettimään, että voiko tuo miltei tiedostamattomuus ja kontrollin menettäminen viitata johonkin muuhun sairauteen? En tässä nyt yritä maalailla saati liioitella. Herää vain kysymyksiä. Tässä on kuitenkin saanut kyseenalaistaa itseään ihmisenä jo muutaman viikon... väkisinkin alkaa miettimään tällaisia.
Minun tuurillani minulla on myös skitsofrenia..
äh..kuvittelen vain... on jo niin myöhä ja kun se vauhti on päällä niin se varmasti aiheuttaa tällaista kontrollin puutetta ja tiedostamattomuutta..mut toisaalta..on niin vaikea muistaa asioita..en osaa yhdistää kuluneita päiviä aikajanalle. Päivät ovat vain epämääräisiä fläspäkkejä..välähdyksiä...kuvia...ajatuksia...haaleita tunteja... kaikkea sellaista mitä ei osaa määritellä yksinkertaisesti. Päivät tulivat ja menivät..tai paremminkin menivät, sillä niiden tulemisesta ei kukaan ole varoittanut.. hyvää yötä.. -pipopäässä-

Mulla on diagnosoitu kaksi suuntainen 2006 ja myös siitä lähtien olen hoitajan hommia paiskonut. En käytä lääkitystä. Hieman laiskemman se musta ajoittain tekee, mutta vatuuton en ole.

Sama homma, tyypin II bipo oon ja hoitoalalla ollut jo tovin. 4 vuotta diagnoosista tulee just täytee. Lapsiakin löytyy. Mikäli lääkkeet, oireenhallinta kunnossa ja pystyt koulun käymään loppuun, ni anna palaa!Kannattaa varmaa ensin selvittää oma pää ja elämä ja sitten jutella ammattilaisen kanssa asiasta. Katsoo elämäänsä terveenä, mut sekin vie älyttömästi voimia ja aikaa. Bipokin voi olla täysin terve ja elää aivan normi elämää, jos vaan kaikki natsaa. Mut joo hoitoala on rankka ja siellä ollaan vastuussa ihmishengistä.

Jos kaikki (kaksisuuntaiset, masentuneet, persoonallisuushäiriölliset) olisi mahdotonta päästä sosiaalialalla, alkaisivat hakijat kyllä loppua. On myös vastuuntunnotonta päästää noita ylläolevia sairastuneita opettajiksi (lapsethan voivat kärsiä siitä) yms. tai yleensäkään mihinkään työhön, jossa ollaan vastuussa ihmisistä. Taitavat ennen pian ammatit loppua.

Mistä me muuten tiedämme mitä kaikkia tauteja ne ihmiset sairastavat. Jos Kelan korvaa 340 000 suomalaiselle masennuslääkkeitä, sairaita on kohta 10 % väestöstä. Yksinään näistä sairaista ei varmasti työskentele sosiaalialalla, eihän?

Todella lapsellista on eräiden ehdotukset, että ei sosiaalialalle. Kannattaisi nyt vakavasti miettiä, mitä kirjoittaa!

Se nyt vain on tosi, että mielisairaat ei sovi hoitoalalle. Eikä kyllä heitä saisi päästää opettajiksikaan. Pojallani oli kaksisuuntainen opettaja, hän sai kyllä potkut, mutta liian myöhään. Hän ehti kiusata lapsia monta vuotta oudoilla ideoillaan ja ei asiallisella käytöksellä.

Uskoisin että bibo voisi olla hoitoalalla jopa parhaammasta päästä, jos on päässyt tasapainoon itsensä kanssa. Ihminen joka on kovia kokenut ja selvinnyt vaikeuksistaan, monesti omaa hyvän asenteen, on empatiakykyä ja ymmärrystä muita ihmisiä kohtaan. Bibon omaava ei tee kenestäkään vastuutonta, asia erikseen jos on maniassa tai hypomaniassa. Ja ainahan sairastumisen riski on tietysti olemassa, mutta niinhän on monen sairauden kohdalla. Mielisairas on aika leimaava sana, ihan kuin bibo olisi päästään todella sairas ja vaarallinen ja kykenemätön mihinkään. Itse olen bibo, ja olen toiminut hoitoalalla, hyvin on mennyt, ja aina olen saanut todella hyvää palautetta.

Mäkin oon ehdottomasti samaa mieltä siitä, et ei kenenkään sellaisen pidä lähteä hoitoalalle, jolla ei ole oireet hallinnassa. Kyllä sen yleistilassa näkee haastatellessa onko ihminen terve vai ei. Syökö henkilö lääkkeitä ja aina voi lausuntoa psykiatriselta plk:ta vaatia. Mäkin oon saanut tosi hyvää palautetta tekemästäni työstä eikä kukaan oon koskaan epäillyt mun terveyttä tms. Mielipiteitä on moneen lähtöön, mut mä uskon siihen, et jokainen joka tuomitsee mielenterveysporukan yhdeks massaks, ketkä ei voi elää normaalia elämää on perseestä.

Mielisairaaksi leimaaminen on täysin epäasiallista. Mielenterveysasiat ovat sellaisia, että koskaan ei tiedä kenen kohdalle ne osuvat - voivat iskeä keneen tahansa.
Itselläni diagnosoitiin Bibo v-07 ja nyt myöhemmin traumaterapiakeskussa arvelevat, että kyseessä olisi DID-häiriö, eli traumoista johtuvaa oireilua. Oireet vain ovat hyvin samantapaisia, kuin Bibossa. Diagnoosit voivat olla usein ns."veteen piirrettyä viivoja", kun lääkärit tarvitsevat oireille jonkin nimen.
Mutta nyt terapia kohdallaan ja opiskelut sujuvat hyvin ( ei tosin lähihoitaja-alalla). Haen vielä jatko-opiskelupaikkaa nykyisten opintojeni päätyttyä . Olen perheellinen: Päivät hoidan kotona pientä lasta ja illat opiskelen.

EI LÄHIHOITAJAKSI

Pyh. Itse olen kaksisuuntainen ja teen lähihoitajan hommia. olen saanut kehuja ja paljon siitä kuinka hoidan työni. Lähihoitajana voi olla töissä hyvin monenlaisissa paikoissa. Itse hoidan kehitysvammaisia. Toki työ on hieman yksitoikkoista eikä vaadi paljoakaan aivoja, joten ajattelin lukea pidemmälle.

Googletin kysymyksellä "Mitkä ammatit sopivat kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle". Löysin tämän keskustelun ja vaikka se on pitkä, ei kukaan keskustelijoista varsinaiseti kertonut ammatteja, jotka sopisivat meille bibopäille. Hoitoala ei sovi, koska se aiheuttaa henkistä painetta ja on usein myös vuorotyötä. Bibojen pitää saada elää säännöllistä elämää ja erityisen tärkeää on säännöllinen unirytmi. Onhan hoitoalalla toki työtehtäviä, jotka ovat pelkkää päivätyötä, mutta niihin haluavat muutkin kuin bibot.

Mitkä siis ovat biboille sopivia ammatteja? Osaisiko joku vastata?

Ite oon hoitoalalla sh. Ei mul oo koskaan epäsäännöllinen unirytmi vaikuttanu mielialoihin. Eikä oo ees lääkitystä. Mut niinku tääl on todettu ni sairautta on montaa eri laatuista. Mulla sit sieltä lievemmästä päästä.

Hoitoalakin on niin laaja ja niin erilaisia työympäristöjä. Itse sh-opiskelija ja olen työharjoitteluista ja töistäni aina selvinnyt kiitettävästi/erinomaisesti. Toisilla kyky lukittautua mieleltään töissä ja hoitaa ammattimainen asemansa ja työnsä asiaankuuluvasti. Itsellä tosin tällä hetkellä syömishäiriö - vaikea masennus ja varmaan lisää diagnooseja tulossa. Kuitenkin kytkeytyy menneisyyteen vahvasti ja kun hain opiskelemaan, oli paremmat kaudet. En tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan. Luulin kaiken olleen jo historiaa. Jos olisin tiennyt kaiken tulevan 100 kertaa pahemmin takaisin, olisin valinnut muun alan.

Tänä päivänä (saikulla) tajuan, että ehkä kaikki opiskelu on mennyt hukkaan. Mikään moraali eikä järki anna mulle oikeutta astua saappaisiin ennen kuin itse olen tasapainossa - täysin. Vaikka ajattelen tunteilla enkä järjellä, en ikinä työskentelisi hoitoalalla jos ja siis kun oma pää on niin sekaisin. Tunteilla siis ajattelen, mutta moraalisesti teen myös päätökseni. Etenkin, mikäli ne liittyvät muihin ihmisiin.

Noina hyvinä aikoina olen kuitenkin suoriutunut kunnialla opinnoissani ja harjoitteluissani. Ja mielentilani olen onnistunut itselleni valehtelemalla peittoamaan. Tekeehän toi aina kipeetä ja aiheuttaa häpeää, kun psykiatrit, hoitajat yms kysyy mitä opiskelen. Tekis mieli valehdella.

Ja lähihoitajat? Hemmetti, niillä jos jollain olen tavannut ties mitä päihdeongelmia ja mielenvikaisuutta. Eivät he hoidossa ole, koska kieltävät ongelmansa ja tietävät kyllä seuraukset. Anoppini joka on hyvin viinaanmenevä, on lähihoitaja. En vain ymmärrä.

Jos koet että haluat hoitoalalle, miksi ei. Mutta hoida pääsi kuntoon. Ala on etenkin hauraassa tilassa olevalle henkilölle raskas ja raastava - myös antoisa. On niitäkin, jotka hakee opiskelemaan puoli tiedostamatta, että haluavat itse parantua kun hakeutuvat ammattiin. Tuo ei saisi olla myöskään motiivi.

Ja hae apua. Itse hain, enkä ole katunut. Ehkä häpeä ja syyllisyys noussut pintaan, kun olen leimannut itseni psyk. puolen potilaaksi. Jos ei auta, niin vaikka kuinka alastani pidän ja välitän ja hallitsen, ei tule kysymykseen mikään muu kuin alanvaihto. Vastuun nimissä.

Mulla työ pitää nimenomaan pään kasassa. Mul on bipon lisäksi syömishäiriö ja adhd. Huumeita en oo käyttäny ja alkoholia ei tee mieli. Tiedän olevani jopa masennuksessa hyvä hoitaja. En koskaan anna omien olotilojen näkyä työssä. Hoitoalalla oon kohdannu hyvin paljon kamalia ihmisiä, siis toisia hoitajia ja lääkäreitä. Tuntuu et suurimalla osalla on päässä vikaa. Mä en oo ikinä ymmärtäny miks tollaset kylmät ihmiset lähtee hoitoalalle. Hoitoalalle sopii henkisesti vahvat ja empaattiset ihmiset.

Mun mielestä se riippuu paljon ihmisen omasta persoonasta ja sairauden vaikeusasteesta et mihin ammattiin sopii. Nykysin taitaa olla tosi monessa työpaikassa hirvittävät paineet. Ihmisiä on liian vähän ja joutuu tekee monen työn.

No enpä usko minkään alan olevan kielletty vaikka olisit saanut bipo dg:n. Kuten edellä on mainittu niin töitä voi tehdä kunhan oma pää on selvä.. tosin en usko sen olevan selvä, jos vain neuroleptejä syöt.

Useinhan näinä päivinä saa bipo dg ilman, että kyseessä olisi se klassinen maanis-depressiivisyys, taitaa olla ns muotia tätä diagnoosia heitellä yhdelle jos toiselle.

Omat oireeni olivat todella lieviä ja ilmenivät yhden kevään aikana syödessäni suuria annoksia kolmea masennuslääkettä, oireet loppuivat kun lopetin masennuslääkkeet. Mutta ei auttanut enää bipo II sain papereihini ja itseasiassa tuo dignoosin saaminen ja siihen sopeutuminen oli viedä minut hautaan. (velkaannuin 6000 euroa ja tein kahdessa paikassa töitä ostelin kotiin kaikkea uutta)

Hoitoalalla minäkin, olin jo lopettaa työnteon, kun psykiatri tarjoili niin avuliaana työkyvyttömyyseläkettä.

Olen ollut kaksi vuotta töissä diagnoosini jälkeen, vain yksi päivä sairauslomaa ja sekin kuumeen vuoksi. Työni teen huolellisesti ja tunnollisesti. Luonteeltani olen pedantti ja vaadin itseltäni paljon ja kyllä työni jälki on sen näköistä. Paljon saan asiakkailta kiitosta erittäin empaattisesta ja asiakaslähtöisestä työstä, työkaverit ovat nämä vuodet ihmetelleen rautaisia hermojani ja sitä miten voinkaan olla kiireen ja hektisyyden keskellä aina niin rauhallinen.

Varmasti oma mielenterveyteen tutustuminen on antanut paljon ja siksi uskallan aika avoimin mielin kohdata ihmisiä laidasta laitaan. En hätäänny vaikka vastaani tulee asiakas joka päin naamaa huutaa ja haistattelee, pysymällä rauhallisena tilanteet menevät yleisesti nopeaa ohi.

En siis todellakaan tiedä miksen minä ja monet muutkin bipoksi luokitellut eivät voisi hoitoalalla työskennellä?

Paljon olen nähnyt ilkeitä hoitajia jotka eivät tajua/huomaa/ymmärrä loukkaavansa asiakkaita käytöksellään ja sanoillaan. Asiatonta käytöstä, asiakkaiden ongelmien mitätöintiä, ylitse kävelyä jne.

Vai miksi bipolaari ei hoitoalalle soveltuisi? En ole vieläkään ymmärtänyt sitä mitä ihmettä siellä saisi aikaan sellaista ettei töitä voisi tehdä?

Bipo ei sovi millekään hoitoalalle. Liian suuri vastuu sairaalle ihmiselle.SPR kirpputorille myyjäksi tai joku muu suojatyöpaikka mistä voi olla mielin määrin pois.

Olen hoitaja ja bipo2. Ei tuosta vuorotyöstä tahdo mitään tulla ja lääkehoito on todella tarkkaa hommaa. Itselleni ainakin nykyään mahdoton yhtälö.

Itse olen bipo 2 ja toimin terveyskeskuslääkärinä. Hyvin on mennyt ja kuten tässä(kin)ketjussa on tullut todetuksi, tätä on niin monen tyyppistä. Nykyinen luokittelu kahteen tyyppiin on hyvin karkea. Näihin kahteen mahtuu montaa eri oireilutavoilla ilmenevää kaksisuuntaisuutta.

Itsekin toimin sairaanhoitajana ja ajoittaisia masennusjakosjen vaatimia sairauslomia lukuunottamatta olen hoitanut työni hyvin ja saanut hyvää palautetta.

Olen työskennellyt samassa työpaikassa jo kuusi vuotta ja tänä aikana olen ollut kaksi kertaa pidemmällä sairauslomalla masennusjaksojen vuoksi. Sairauttani olen hoitanut työterveyshuollossa ja siellä asiaan on suhtauduttu rohkaisevasti. Mutta jos haen uutta työpaikkaa (näissä yleensä vaaditaan lääkärintodistus työkykyisyydestä), tuleeko minun kertoa lääkärille rehellisesti olleeni pitkiä jaksoja sairauslomilla, vaikka tällä hetkellä olen pitkään ollut hyvällä lääkityksellä täysin työkykyinen? Olenko siis lopullisesti leimattu "silmälläpidon alaiseksi" sairauteni vuoksi? Eihän kukaan työnantaja palkkaa hoitajaa, joka todistuksen mukaan on "työkykyinen tietyin rajoituksin" (esim yötyö). Tai ainakaan tiedustelematta mikä on rajoitusten syy. Näinhän työantaja ottaisi tietoisen riskin, että joutuisin jäämään jossain vaiheessa pitkälle saikulle, koska näin on käynyt ennenkin. Mitä itse olette työpaikkoja hakiessanne sairaudestanne kertoneet?