Kaverittomuus hävettää

Olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin itse. Samoja asioita olen käynyt ja käyn läpi, häpeä ei helpota.
Tuntuu, että vielä pahempi näin naispuolisena, kun jotenkin meidän oletetaan olevan niin sosiaalisia.

Minulla oli sama tilanne koulussa. Olin aina yskin tai sitten vain meneni niiden seuraksi, joita kukaan ei huolinut kaverikseen. Olin vain heidän kanssaan vaikka eihän meillä toki oikeastaan mitään ystävyyttä ollut. Nämä verukekaverit olivat kuin puujumalia: ei heihin edes kontaktia saanut, ei juteltu, jos jotain kysyin sain vastaukseksi vain jonkun murahduksen. Olivat niin passiivisia ja omissa oloissaan.
Minua ei oikeastaan edes haitannut se, että ei ollut sitä bestistä ja kaveria, mutta se häpeä. Todella koin häpeää, kun näin että opettajatkin säälivät, ja nolotti kun kukaan ei olisi halunut ryhmätöihin, ja kun johonkin ryhmään jouduin sain tehdä jutun yksin ja ainakin jouduin esittämään luokan edessä toisten tirskuessa luokassa. Hävetti kun ei valittu urheilujoukkueseen, seisoin välitunnit yksin tai sen puupatsaan rinnalla.
Olin helpottunut kun pääsin koulusta kotiin.
Nyt aikuisena on ystäviäkin, mutta en minä heistä riippuvainen ole. Kyllä' sinkin pääset vielä häpeästäsi yli.

Nettikavereista oikeita kavereita? miten olis? itsehän oon monesti saanu netistä kavereita... Mutta siinä vaan sellanen juttu, että ne on asuneet vähän ympäri suomea - ja näkemiset on sitten jäänyt lähes olemattomiin.

Mutta täällä taas toivokkaasti/epätoivosesti yritetään löytää uusia... Joten taas jälleen kerran mainitsen kanssa yksinäiseksi itsensä tuntevat ( eli ei vain ne joilla ei ole ollenkaan kavereita/suhdetta tms - kyllä nekin joilla on suhde/pari kaveria voi todellisuudessa kokea itsensä yksinäiseksi)

Tehkää niitä tunnuksia tänne, ja kertokaa itsestänne vähän. Sitten voidaan katsoa jos löydämme ihmiset kavereita ja tukea toisistamme.

- parikymppinen mies pk seudulta, pitää perinteisistä asioista kuten: musiikki (pää asiassa metalli mutta myös muut) hyvä ruoka & juoma, leffojen katselu, yksilö urheilukin kiinnostaa jokseenkin - joukkue lajit harvemmin... jne

Olkaa tekin rohkeita... tai älkää olko itseasiassa, ei tähän tarvitse olla rohkea - senkun kerrotte itsestänen tai laitette viestiä jos koette itsenne jonkun kanssa ihmiseksi.

"Tunteeko kukaan muu häpeää?"

En. Tunteet ja järki ovat jääneet aikoja sitten narikkaan, joten hällä väliä enää millään :)

Mulla on myös sama tilanne. Olen kokeillut myöntää eri ihmisten kanssa rivien välistä ettei kavereita pahemmin ole ja uudet tuttavuudet olisi enemmän kuin tervettuleita, mutta ei se koskaan ole tuottanut tulosta. Eli oon päätynyt kiertämään tämän aiheen jos se tulee puheeksi.
Onhan meissä joilla ei ole kavereita pakko olla jotain vikaa, koska jos joku meistä oikeasti pitäisi ei olla kavereita enemmän? Mietin usein mikä minussa on vikaa ja se on vaan voimistunut ikää tullessa lisää ja olen tullut vain epävarmemmaksi itsestäni. Vaikka vanheneminen pitäisi olla päinvastaista.

En tunne mitään häpeää. Olen 29v mies ja minulla ei ole enää yhtään kaveria, ainut ystäväni kenen kanssa vietin aikaa edes joskus, kuoli vuosi sitten äkillisesti. Nyt olen täysin yksinäinen erakko, enkä kaipaa ketään elämääni, ne tunteet on jo sammuneet. Ei yksinäisyydessä ole mitään hävettävää, se voi olla joillekin valittu elämäntyyli.

Mulla oli koko peruskoulun ja amiskan ajan tuo. Tunsin ihan valtavaa häpeää jos ainoa kaverini oli vaikka kipeänä ja jouduin syömään yksin ja ei ollut paria luokassa. Kamalasti hävetti jos vastaan tuli kaveriprukka ja olin yksin. Yksin mun oli mahdoton lähteä mihinkään missä oli vähänkin ihmisiä...

Sitten aloin saamaan kavereita (amiskassa) ja sosiaalinen viettini sai tarvitsemaansa vastinetta. Kavereita tuli ja meni, osaan pääsin jopa kyllästymään. Minä, joka luulin olevani ikuinen rakkauden ja ystävyyden kerjäläinen! Seurustelin muutamaan otteeseen ja elämässä tapahtui muutakin. Seuraelämä koko ajan enemmän tai vähemmän vilkasta, hektistä, menevää. Lopulta jokusen vuoden jälkeen viime syksynä havaitsin itsessäni vakavan uupumisen ja v*uuntumisen merkkejä, vilkas sosiaalinen elämän ei tuntunutkaan enää yhtään hyvältä. Havaitsinkin yllättäen olevani introvertti!

Näin se yllättää. Mutta aiemmin yksinäisyys oli kyllä tosi, tosi, tosi paha paikka, varsinkin teininä. Se oli jonkunasteinen itsetunnon mittari. Nykyäänkään en lähde esim kaupunkini ilmaisrokkiin yksin kun pelkään vieläkin että muut pitää mua sinä kaverittomana reppanana joka silloin olin.

On mulla siis kavereita nytkin ja menoja ja henkiöitä ja hyvänpäiväntuttuja joutuu karsimaan. Katson nykyään tarkasti kenet päästän lähelle. Rajojen luominen on vaan tosi hankalaa kun ei päässyt oppimaan näitäkään taitoja ajallaan. Noo parempi myöhään kuin...

Ja nyt takas saunaan :)

Suomalaisten luetuin kirja on varmaan nimeltään:
Mun miljoona asiaa mikä hävettää

Samanlaisia tuntemuksia täällä.

Seurustelen miehen kanssa jolla on todella paljon hyviä kavereita ja hän viettää heidän kanssaan aikaa lähes joka päivä. Tunnen oloni usein hyvin yksinäiseksi varsinkin kun miehellä menee viikonloput kavereidensa luona juhliessa ja pitäessä hauskaa. Monesti on pyytänyt mua sinne mukaan mutta en todellakaan aio enkä kehtaa tungeksia - ja esitän että mullakin on kavereita ja menoa vaikka todellisuudessa istun yksin kotona koneella.

Mulla oli aikaisemmin muutama todella hyvä ystävä, mutta he kaikki ovat lähteneet syystä tai toisesta (riidan jälkeen, joten en enää ota yhteyttä heihin). On mulla nytkin muutama ihminen joka kutsuisi mua kaverikseen mutta he vain käyttävät mua hyväkseen (soitetaan vain kysyäkseen onko mulla auto käytössä ja voinko kuskata sinne tai tänne) ja olen usein tullut feidatuksi kun on pitänyt lähteä vaikka viikonloppuna ulos (laitetaan puhelin kiinni eikä vastata enää kun ois aika lähteä).

En oikein tiedä mikä mussa on vikana.

Älkää antako paskamaailman alistaa! Yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää kunhan yksinäisyyden pelon voittaa. Ne joiden mielestä yksinäisyys on noloa/säälittävää pelkäävät yksinäisyyttä kuollakseen, ja se itseasiassa ohjailee heidän elämäänsä ja valintojaan. Pelkäävät varmaan kuolemaakin?

Ei ole mitään pelättävää.

27 vuotta yksin minäkin, pian 28. Kavereita ei ole koskaan ollut ja tuskin tulee olemaankaan, kukaan ei juttele mulle, olen pelkkää ilmaa muille ihmisille.

Olen kiltti mies enkä tekis kenellekkään mitään pahaa koskaan enkä loukkaisi kenenkään tunteita, mutta silti joku mussa on vikana.

Kumma juttu, pitäis varmaan olla se kusipäämulkku aivopesty valtaväestön mukana menevä pystytukka et sais ees jotain huomiota.

Perheenkin halusin enemmän kun mitään muuta mut en tule sitä tässä universumissa saamaan.

Kroonisesti yksinäisen helmasynneiksi muodostuvat usein alemmuudentunto ja "nice guy/girl" -syndrooma, jossa syytetään muita omasta käytöksestä. Näistä on todella vittumaista päästä eroon! Se on kuitenkin mahdollista, vaikkakin veemäisen työlästä. Vasta kun pahimmista helmasynneistä pääsee, olo helpottuu. Menee kioskipsykologiaksi, tiedetään, mutta valitettavasti se on totuus.

Itselläni on ollut joskus sama tilanne. Tuollaisessa tilanteessa voi aivan hyvin keskittyä myötäilemään ja vaan kuuntelemaan toista. Tietysti saatetaan joskus kysyä kavereista. Joskus olen jopa puhunut vastineeksi jostain omasta kaverista nimeltä mainitsematta, vaikka on tavattu viimeksi ehkä kaksi vuotta sitten. Kaveruus on suhteellinen käsite. Kaikkea ei tarvitse kertoa, eikä ihmiset kerrokaan kaikkea. Sosiaalinen elämä on vähän sellaista peliä.

Kaikilla on jotain, mitä he häpeävät. Suurin osa ihmisistä masturboi, mutta juuri kukaan ei puhu siitä julkisesti, koska häpeää sitä, noin esimerkiksi. Yksinäisyys on samalla tavalla luonnollista, yleensä sillä on täysin looginen selitys esim. ujous, koulukiusaaminen, maalla asuminen ja niin edes päin. Kaikki masturboivat jossain vaiheessa elämää ja kaikki ovat joskus yksinäiset. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän.

Ei kannata antaa häiritä tollaisten asioiden. Toki ärsyttää kun ihmiset olettaa automaattisesti nuorella ihmisellä olevan paljon kavereita jne. mutta se on vain muiden ongelma, jos eivät ymmärrä.

Hyvä aloitus ja hyvä ketju muutenkin. Ajaton aihe!
(Aika vanha toisin. Huomasin sen vasta, kun olin jo jaaritukseni sepustanut)

En ole enää nuori (58v), enkä varsinaisesti häpeä yksinäisyyttäni. Kenen silmissä sitä edes häpeäisin.

Salannut olen yksinäisyyteni äidiltäni (90v). En varsinaisesti valehtele tilanteestani, vaan jätän kertomatta asian. Hän kyseli nytkin puhelimessa kuinka jouluni meni. Vastasin, että siinähän se meni niin kuin kaikki muutkin päivät ja etten vietä joulua. Vaihdoin aiheen pikaisesti hänen joulunsa sujumiseen sisareni lapsien luona. Noin se menee kerta kerran jälkeen. Miksi häntä murehduttaa tällä ongelmalla.
Joskus puhuin äidilleni asioita kuin joku kaverini olisi vieläkin elämässäni. Puhun opiskelukaverista tai puhun aikaisemmista naapureistani vaikka he eivät ole elämässäni olleet vuosiin ja taas vuosiin.

Toinen jolta salaan yksinäisyyteni on exäni. Se oli hyvin lyhytaikainen suhde noin kaksi vuotta sitten. Hän on pahasti alkoholisoitunut ja soittelee kännipuheluita vieläkin.
Taisin yksinäisyyksissäni "tarrautua" häneen ja nopeasti sitten huomasin hänen ongelmansa ja että ei minun yksinäisyyteni poistu kännisen hyysäämisellä ja taloudellisesti hyväksi käytettävänä olemisella. Pikemminkin toivottomuus ja yksinäisyys syvenivät.
Hän on varmasti myös hyvin yksinäinen, vaikka onhan hänellä ystävätär olemassa. Hieno mies mutta alkoholisti.

Hänelle valehtelen joskus olevani äidin luona viikon, juhannuksena olen muka jossakin menossa, jouluna olin muka sukulaisissa. Illalla olen muka tuttavien luona... Päätöntä, mutta noin teen vaikka istun kotona yksinäni.
Hänelle en halua sanoa pahasti jotta lopettaisi soittelun; koska hän on ainut joka soittaa minulle :-/ Surkimus olen!

Kun hän on ympäripäissään ja jutuista ei tule yhtään mitään muuta kuin jankutusta, silloin esitän kovasti kiireistä. Hänenkin ystävyytensä on hankala juttu. Pahapäinen on toisinaan ja olen huomannut ettei hänelle kannata omia asioitaan puhua. Eli yksinäisyyteni ei todellakaan sillä lievity. Kuuntelen hänen murheensa ja jorinansa... Hänelle en kerro mikä tilanteeni on.
En häpeä yksinäisyyttäni, salaan sen!

Mitenkään itseäni korottamatta, voin sanoa ettei ympäristöni joka minut muistaa vaikkapa kymmenen vuoden takaa edes unissaan uskoisi, että juuri minä olen yksinäinen. Totaalisen yksinäinen.
Häpeäkö? Salaisuus ehkä, mutta ei häpeä! Pystyn sen sanomaan, jos olisi joku jolle kertoisin. Huolta ja murhetta en halua kenellekään tuottaa.

ööööh. Miksi et kerro eksällesi yksinäisyydestasi. Ymmärrän sen kun et sano äidille.

Mulla häpeän sijaan on tullut inho tätä yksinäisyyttä kohtaan. Inhoan tätä yksinäisyyttä ja tahtoisin päästä tästä eroon. Noh yhden naisen tapasin netin kautta, hän paljastui patologiseksi valehtelijaksi ja vieläpä itse vahingossa paljasti valehtelevansa. Sitten koulussa tapasin pari uutta kaveria, joista kumpikin paljastui tosi epämukaviksi tyypeiksi. Toinen oli varastanut vaatteita yms. ja sitten taas toinen ei koskaan ilmestynyt kaupunkiin, koska suuttui kun en ostanut sille yhtä juttua jota se ei alaikäisenä olisi voinut ostaa. Siis niin raivostuttavaa, miksi tapaan uusia ihmisiä yksinäisenä ja sitten ne on tollaisia kusipäitä kaiken huipuksi.

Minuakin hävettää.

En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, joten saatan toistaa vanhaa asiaa. Minulla on täsmälleen samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla, vaikka myönnän etten ole koskaan ollut täysin yksin. Olen tuntenut häpeää ja ymmärrettävästä syystä - en ole koskaan ollut suosittu kavereiden keskuudessa ja kanssani ovat pyörineet samat ihmiset lapsuudesta asti. Olen aika ajoin tuntenut itseni hyvinkin yksinäiseksi ja masentuneeksi. Ajan myötä opin suhtautumaan yksinäisyyteeni ilman suurempia tunteita. Olen ymmärtänyt että 1) en ole koskaan ollut täysin yksin, vaikka olen uskotellut niin, 2) kokemani yksinäisyyden tunteet liittyivät vain tiettyihin hetkiin, eli ne eivät koske koko elämääni. Olen oppinut kiemurtelemaan ja vaihtamaan keskustelun aihetta luontaisesti siten että lopulta unohdimme koko kaveriaiheen (tässä oleellista on tiedostaa mistä asioista vastapuoli on kiinnostunut). Paljon kitkaa minun ja muiden ihmisten väliltä on kadonnut, mikä helpottaa sosiaalista vuorovaikutusta. Olen oppinut näkemään elämäni vain yhtenä vaihtoehtoisena elämänä lukemattomien joukossa, en sen kummempana. Elämääni sisältyy kurjuutta ja jopa tuskaa, mutta ne eivät ole koko elämäni. Myöskään yksinäisyyden ei tarvitse koskettaa koko elämääni. On ainakin osittain totta, että ihminen voi itse vaikuttaa omaan yksinäisyyteensä jos hän ensin murtaa sisäiset patoutumansa, jotka estävät häntä lähestymästä muita ihmisiä. Tällainen murtaminen on täysin mahdollista ja tehtyäni itse niin neuvon että sitä kannattaa ainakin yrittää.
:-)
Ps. Uskon että jos kerrot suoraan, avoimesti ja rehellisesti olevasi yksinäinen kimppuusi ei hyökätä vaan voit jopa saada uusia kavereita. Kun olet kertonut omasta yksinäisyydestäsi, sinulla on hyvä syy ehdottaa muille yhteistä ajanviettoa jos joku muu ei tee sitä sinulle. Kaikki tämä edellyttää, että olet itse valmis lähestymään muita ihmisiä.