pakko purkaa jonnekin pahaa oloa

avioliittoa takana kuusi vuotta,yhdessä melkein kymmenen....alussa mies oli niin huomaavainen ja todella hellä rakkautta tuli ja kaikkea mitä halusin. vaikka kiukuttelin tai itkin niin aina lohdutti.ei koskaan suuttunut minulle. opettiko minut tähän hyvään ja kyllästyi sitten?ehkä niin koska kolme vuotta sitten asiat muuttuivat. kuvioihin tuli uhkailu, pelottelu,kiristäminen,väheksyntä, ilkkuminen ja lopulta se ensimmäinen lyöntikin. no enhän minä hiljaa sitä jäänyt odottamaan tietenkään, pidän kyllä puoleni, vaikka se onkin vain pelkoa minkä yritän peittää. no jokatapauksessa tätä jatkui ja välillä oli viikkoja että kaikki oli todella hyvin. siis pohjimmiltaan meillä on samanlainen käsitys ollut elämästä ja varsinkin siitä että yhdessä ollaan ja rakastetaan ja halutaan olla. tarvitsen paljon hellyyttä ja läheisyyttä ja sitä olen saanutkin,mutta miksi sen vastapainoksi olen saanut pelkoa ja ahdistusta ja alkanut toivomaan että en olisi koskaan tavannutkaan tuota ihmistä?
minä tiedän ihan todellakin että ei tällainen parisuhde ole mitään rakkautta eikä tällaista saa olla, tämä on väärin molempia kohtaan. yritän aina muistaa että vaikka tuntuu sen toisen syytä olevan kaikki niin kaksihan tässä paskaelämässä on ollut ja nyt se vaan kertakaikkisesti on pilattu niin totaalisesti ettei paluuta ole enää. ei vaikka kuinka haluaisi. ja minähän haluaisin...koska tiedän minkälainen tuo ihminen on ollut ennen...sehän tässä on vaikeinta kun muistaa miten hyvä voi olla ja on saanut sitä hellyyttä kokea vielä ihan hetki sitten. pitäisi vaan unohtaa ne asiat ja todeta että tämä ei ole enää minua varten....mutta miten kun sattuu ja on paha olla.haluaisi toisen näyttävän että vielä rakastaa ja jollain ihmeen keinolla tämä saataisiin korjattua.mutta kun tiedän että tämä on parasta että erotaan. saman katon alla on yhtä helvettiä mutta kun toinen on pois miettii mitä ihmettä voisi tehdä ettei olisi niin paha olla. kunpa toinen tulisi ja halaisi ja sanoisi että silti rakastaa ja haluaa olla minun kanssa vaikka asuttaisiinkin erossa jonkun aikaa,katsottaisiin uudestaan ja tutustuttaisiin toisiimme. aivan hullua ja epärealistista,miksi toinen edes haluaisi sitä kun niin haluaa erota että on valmis mihin tahansa. kunpa vain kaikki selviäisi nopeasti ja pääsisi jotenkin omaan elämään kiinni,ehkä joskus se helpottaa ehkä ei,en tiedä.nyt tuntuu että ei helpota koskaan.
kauankohan siihen menee että lopettaa sen toisen näkemisen toivomisen,roikkumisen suhteessa missä ei voi enää olla.olen jutellut parin tutun kanssa tilanteesta ja se helpottaa että on joku joka tietää tästä helvetistä ja tuskasta mitä koen,mutta silti olen todella yksin enkä oikein osaa alkaa toimia,odotan vaan mitä toinen tekee ja menen sen mukaan,kait olen riippuvainen,en tiedä.typerä minä...