Yksinäisyydestä selviytyminen

Olet virkistävä kirjoittaja rehellinen ja ystävällinen.
Olen ollut nyt 15 vuotta yksin, viimeiset 6 vuotta totaalisesti. Tila on masentanut ja viennyt pahaan lamaantumiseen. Hain apua jo prykiatriselta puolelta terveyskeskuksesta, sain keskustelu aikoja psykologille vierasti tätä ihmistä joten odottamaani apua en ihan saanut ja käynti kertoja oli vain kahdeksan.
Itsehoitoa: ihan pakko soveltaa.
Tarkasti ruoka valiottani ihan puhtaasti energian puutteen vuoksi, olen lihonut, mutta energia on vähissä.
Minulla on allergioita.
Olen kolmessa harrastusryhmässä Yhtä pidän/vedän itse.
Jokaisessa ryhmässä on joku jota voin pitää juttu tuttuna. Omassa ryhmässäni kaikki.
Nyt pyrin tekemään aikataulua jolla nousen uudelleen aktiiviseksi liikujaksi ja elämän seuraajaksi.
Yksinäinen olen ollut aina olen suuren sisarruslauman keskimmäinen. Minulla oli hoiva hoito ja avustusvastuu sekä vanhemmilla että sisarruksille. Vanhemmat sisarrukset delekoivat työnsä minulle ja pienemmät tekivät tahallaan pahojaan joista minä sain rankaistuksen.

Olen yksinäinen ja yksin. Minulla on kaksi miespuolista lasta ja kaksi lastenlasta. En enää saa heitä tuettua rahallisesti enkä näin enää kiinnosta heillä ei ole aikaa eikä halua olla 'elämässäni' lapsenlapsia tapaan säänöllisesti.

Seurat ja niissä tapaamani ihmiset.
Vapaaehtoistyö ja niissä työssä olevat ihmiset.
Kerhot ja niissä pyörivät ihmiset.
Rahaa en kykene sosiaalisiin suhteisiin sijiottamaan joten monia menoja ja tapahtumia karsiutuu jo sen vuoksi.

Aloin uskoa vuoden vaihteessa ruokavalion vaikutukseen energiaan ja toiminnan ylläpitoon. Korjasin ruoka valiota Tarkastin kivennäis ja hivenaineiden saanin http://www.fineli.fi/foodlist.php?lang=fi
Söin väsymyksen ja vähävaraisen talouden vuoksi ~ lähes yksiomaan kahvia ja voileipiä.
Nyt alan päivän Itse sekoittamallani 'terveysjuomalla', omenia menee lähes kg joka päivä. Vehnäjauhon ja lisätyn sokerin poistin lähes kokonaan. Tämä kuurini on ollut jokapäivänen vuoden vaihteesta ja luulen että tulosta alkaa tulla http://otavafiles.fi/plaza/plaza.fi?source=http://otavafiles.fi/plaza/s/f/ruokaohje/805997-kasviscocktail_Hautala.jpg&resize=e183x140
Olen myös sisäistäny sanonnan;
"Keskustelu on kaksi suuntaista, siitä puolet on kuuntelua."
" Viisaus on kaksiteräinen miekka, joskus voi olla paljon sanottavaa , mutta aina ei kannata sitä sanoa."
"Aika on paras ystäväsi, sillä parhaimmillaan se opettaa sinulle vaikenemisen viisautta."
Kävelykeppini on:
"Jos uskot pystyväsi pystyt.
Ja jos uskot ettet pysty, olet oikeassa."
.

Mitä tarkoittaa yksinäisyydestä "selviytyminen"?

Olen ollut kutakuinkin yksin koko ikäni lapsesta saakka. Olen n. 65-vuotias.

Siis tottakai näen ihmisiä esimerkiksi työelämässä, jossa olen edelleen. Mutta kontaktit ovat asiapitoisia, eivät epävirallisia. Olen aktiivisesti n. 10-vuotiaasta saakka yrittänyt muuttaa itseäni ja tuossa viimeisessä asiassa en ole kyennyt muuttumaan.

Miksi yksinäisyydestä pitäisi selviytyä?

Olin yläasteen jälkeiset kolme vuotta yksinäinen, sillä kaikki peruskouluajan kaverini menivät lukioon ja itse menin ammattikouluun koska keskiarvoni ei riittänyt lukioon. Ammattikoulusta en juuri kavereita saanut ja nämä vanhatkin kaverit pikkuhiljaa katosivat ympäriltäni koska heille muodostui lukion kavereista uudet piirit. Olin muutenkin nuorena sen verran ujo, että uusien tuttavuuksien luominen oli aina vähän hankalaa. Lomat ja viikonloput menivät lähestulkoon yksin ollessa kotona. Pelastukseni tosin oli että minulla on serkkuja ja pikkuserkkuja jotka suunnilleen ovat minun ikäisiäni, vaikkakin he asuivat eri puolella suomea niin heihin pystyi olemaan yhteyksissä.

Oikeastaan uusien harrastusten myötä aloin saamaan kavereita joihin olin yhteydessä enemmänkin kuin vain harkoissa. Olin silloin 17-vuotias ja paikallinen jalkapalloseura kasasi harrastejoukkuetta 13-17 vuotiaille pojille joka kokoontuisi 1-2 kertaa viikossa pariksi tunniksi pelailemaan. Ilmoittautuminen ja ensimmäiset harjoitukset olivat aluksi täyttä tuskaa ja meinasin jättää koko homman kesken koska jännitin niin pirusti, mutta onneksi tuli mentyä! Sain sieltä parikin ystävää joiden kanssa olen vieläkin löyhästi yhteydessä. Ja myös koulusta valmistumisen jälkeisenä syksynä aloitin erään kamppailulajin harrastamisen josta sitten sain lisää kavereita. Ja armeijastakin saa uusia kavereita joihin tulee oltua yhteydessä vielä palveluksen jälkeenkin.

Itse suosittelen etsimään jonkun harrastuksen. Vaikkei uusia ystäviä saisikaan harrastusten kautta niin ainakin sosiaaliset taidot paranevat ja saa ajatukset yksinäisyydestään pois edes sen parin tunnin ajaksi.

Tässä oma vinkkini, toivottavasti tästä on apua jollekin. Olen itse nyt 29-vuotias.

Ehdin olla todella yksinäinen noin 4-5 vuotta. Ongelmat tämän takana olivat varsin monisyiset. Kärsin valtavasta ahdistuksesta, joka lamautti minut usein ja vääristi jopa todellisuudentajuani. Ahdistus sai myös aikaan sen, että ihmisten seuraan lähteminen oli työtä ja tuskaa, vaikka yksin olo oli myös kamalaa. Muistan monesti hetkiä, jolloin minulla oli niin paha olla, että kuolemakin olisi ollut parempi vaihtoehto. Tiesin, että minulla ei ole enää mitään keinoa tiedossa pahan olon helpottamiseksi.

Olin aika hiljainen ihmisten seurassa, koska minulla ei vaan usein tullut mitään juteltavaa mieleen. Olen aina ollut varsin herkkä ja omaan voimakkaat tunteet niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Näistä monista syistä kärsin masennuksesta, joka vei viimeisetkin itsetunnon rippeet ja sai minut eristäytymään vielä enemmän. Minulla ei ollut mitään sosiaalisia harrastuksia, mutta toisaalta en olisi moiseen pystynytkään. Kierre oli valmis. Olin myös pariin otteeseen sairaalahoidossa ja muistan edelleen elävästi kuinka toisella kertaa eräs hoitaja sanoi, että "Nykyään ihmisiä pystytään pelastamaan aika pahoistakin tilanteista." Toisen sairaalajakson jälkeen olin siinä pisteessä, että päätin hakeutua psykoterapiaan.

Jossain vaiheessa terapiassa aloin tajuamaan mitä massiivisen ahdistuksen takana oikeasti oli. Olin saanut valtaisan trauman tapahtuneesta hyvin varhaisessa lapsuudessa enkä edes itse ollut tiennyt asiasta aiemmin, koska minulla ei missään vaiheessa ollut mitään konkreettisia muistikuvia. Liekö muistikaan ollut vielä tuolloin kehittynyt. Toki oli muutakin lisävahinkoa tullut tämän jälkeen, mutta tämä oli pääasiallinen syy. Surun avulla pikkuhiljaa ahdistus väheni. Samalla opin ymmärtämään itseäni ja tunteitani sekä ilmaisemaan ja puhumaan niistä. Samoihin aikoihin liityin myös mukaan vapaaehtoistoimintaan jolloin elämääni alkoi tulla uutta sisältöä ja enemmän sosiaalisuutta. Alku oli todella vaikeaa, koska olin tosi hiljainen, mutta pikkuhiljaa sitä alkoi tutustumaan. Etsin myös uusia ystäviä elämääni, koska vanhat olivat jo ehtineet keskittyä perhe-elämään. Elämä alkoi pikkuhiljaa helpottumaan. Saatoin jättää lääkkeet ja kun ahdistus alkoi vähenemään, sitä myöten myös masennus poistui.

Olen mies ja iältäni 30-40 välissä. En halua sanoa ikääni tarkemmin. Elämä on pitkältä osin tasapainossa. Sitoutuminen parisuhteeseen on vielä vaikeaa, mutta uskon että tämäkin vielä korjaantuu. Toimin nykyään harrastuksessani ylemmässä esimiesasemassa.