Hukassa nyt

Kirjoitat, että "ehkä viiden vuoden päästä joitain ajatuksia on"... Se on jo paljon ajateltu. Siinä on jo tulevaisuuden ajattelua yhdistettynä tämän hetken realiteetteihin. Yhteen kappaleeseen saat tiivistettyä kaiken oleellisen elämästäsi tällä hetkellä. Onni on nyt ne teini-ikäiset lapset, jotka pitävät mielen kasassa. Itselläni ei aivan vielä viittä vuotta ole erosta ja lasten kanssa jäämisestä, mutta on se hyvä asettaa jonkinlainen viisivuotissuunnitelma jaksaakseen. Ja oppiakseen ettei kauheesti kannata odottaa vaan ottaa elämä päivä kerrallaan ja nauttia pienistä hetkistä. Selviydyt, jaksat ja löydät uuden elämän. Etkä ole yksin.

Reilut viisi vuotta erosta aikaa. Vaan hetkeäkään en ole ollut hukassa. Ihminen kyllä selviytyy ja jaksaa. Eikä uutta elämääkään tarvitse löytää, se kun jo on, tässä ja nyt.

Kyllä minun kokemukseni on aivan toinen kuin antikatastrofilla. Hyvä kun jäin edes henkiin, romahti menneisyys, tulevaisuus katosi mustaan aukkoon. Edelleenkään en jaksa uskoa, että elämä enää palaisi, mietin, onko se enää elämisen arvoista. Kyllähän ihmiset toipuvat kovista kolauksista, vaikka aikaa se vie eikä kaikki unohdu koskaan, vaikka niin toivoisikin. Viisivuotissuunnitelma minullakin on - jospa sitten olisi helpompaa. Aloittaja, kuulostat aivan elämässä kiinni olevalta. Kyll se siit, siihen uskoen.

Samoin ajatuksin "syvällä" kommentoijalle. On avioeroja, niitä jossa tunne loppuu ja molemmat ovat rehellisiä vielä toisilleen ja kunnioittavat toista osapuolta. Mutta avioerossani tai avioliitossani oli elementtejä jotka tekevät siitä erittäin tuskallisen ymmärtää. Olen joutunut jätetyn osaan jo avioliittoaikanani jota en tuolloin vielä ymmärtänyt. Saimme lapset jo ensimmäisen seurusteluvuotemme aikana ja ensimmäisessä jälkitarkastuksessa minulla todettiin sukupuoli-tauti. Jostakin syystä terveydenhuollon henkilöstö ei tätä minulle kertonut vaan sanottiin, että mieskin tulee hoitaa. Ystäväni kyllä mainitsi, että hänen mielestään kyseinen dg. on sukupuolitauti. En halunnut ymmärtää, -uskoa, vaikka kuulinkin sen. Meni muutama vuosi ja naapurini haastatteli pihalla meitä kysyen mieheltäni mitä avioliitossa olo tarkoittaa, oletko aviomies. En halunnut uskoa ja vastasin mieheni puolesta, onhan hän olemmehan naimisissa.
Mieheni alkoi tissutella ja tämä toi ongelmia parisuhteeseeni. Selvinpäin mieheni oli kärttyinen ja ehdoton lapsia kohtaan. Jos ette tee niin...jos ette tottele niin...ja kun minä sanon niin tehän teette kuten sanon. Kännissä taas niin ylivertainen kaveri lapsilleni, lupauksia sateli arkena tehdään sitä ja tätä. Mennään sinne ja tehdään kaikkea kivaa. Ja kun arki tuli vastaus lapsille oli väärin muistatte mitään en ole luvannut. Kännissä kehui minua kauniiksi ihanaksi ihmiseksi. Selvinpäin ohitti kylmästi tarpeeni ihmisenä. Ja toiveeni olisi ollut hyväksyä minut myös selvinpäin. Tunsin kummaa kylmyyttä, iho sanoi kaikki ei ole hyvin tunne ei ole oikea. En kuunnellut vaikka vaisto sanoi puolustudu ja rakasta itsäsi. En kuitenkaan rakastanut ja niinpä sain aina kuulla mieheltäni kuinka naapuri on kivempi, naiset seksikkäimpiä ravintolassa. Kuin huumaantuneena hän kertoi seurassani kuinka näki että naisella oli stringit jalassa ja jopa näki ettei naapuripöydän naisella ollut hameen alla pikkupöksyjä. Seksielämämme oli mieheni tyydyttämistä, stringejä, asuja meikkautumista siten, että hän olisi tyytyväinen. Ja hänellä ei viime vuosina ollut miehistä kykyä, vaan lääkitsi itseään. En kuunnellut itseäni elin vain toiselle. Puhelimeen tuli viestiä aina kun mieheni oli ollut ulkona. Lehtimyyjät soittelivat lauantaisinkin. Vihaisuus hänen silmissään niistä hetkistä kun kysyin kertoi mieheni valehtelevan koko ajan. Lopulta masennuin ja mieleni sairastui. En kuunnellut itseäni. Annoin tuolloin viimeisen syyn miehelleni ottaa vakituisen panon samalla kylällä asuvasta naisesta (joka oli myös naimisissa). Kaikki tiesivät tuosta suhteesta, myös perhetuttuni. Tämä syö tänäkin päivänä vielä minua, miksi ihmiset toimivat niin? Enää tätä en ole voinut kysyä, välit laitoin poikki kaikkiin noihin ihmisiin.
En tule ikinä selviämään luottamukseni horjuttua niin pahasti ihmisiin. Ja mitäpä tänä päivänä. Asun yksin ja olen yksinäinen. Torjun ihmiset läheltäni, ettei sattuisi enempää. Lapseni vierailevat kivan kännissä olevan isänsä luona, mutta luonani voidaan vaan piipahtaa. Sen siitä sain, sekä avioliiton aikana tehty työ ja panettelu kamalasta vaimosta ja viime vuosina tehty tietoinen työ mustamaalauksesta on antanut vääränlaisen kuvan minusta. Haluaisin kertoa lapsilleni ajasta, jota elin avioliitossani. Mutta he eivät halua kuulla. Isän kanssa kännätessä asia on toinen. He haluavat uskoa vain yhden tarinan, kuulla vain yhden version. Olen tarpeeton ja yksinäinen. Tämänkö antsaitsin?
Ehkäpä kirjoitan tämän elämäni kirjeeseen, jonka jätän pöydälleni. Sitten he varmaan sen lukevat ja ymmärtävät. Mutta liian myöhään.

Minulla oli erotessani vain helpottunut olo 25 vuoden liiton jälkeen. Tavallaan tunsin myös tyhjyyttä, mutta odottavalla tavalla, tulevaisuuden suunnitelmat olivat hallussa, ja unelmia oli mahdollisuus alkaa toteuttaa.

Sanoit olleesi aina "reipas selviytyjä". Mitä tarkoitat, onko elämäsi ollut pelkästään selviytymistä? Mistä olet kokenut iloa? Intohimoa? Intohimolla en tässä tarkoita ainoastaan vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, vaan kaikkea mahdollista vahvaa mielenkiintoa asioita kohtaan. Monet kadottavat itsensä avioliittoon kokonaan. Erotessa saattaa tulla yllätyksenä, ettei enää kykenekään löytämään itseään, niitä asioita, joista nauttii. Hyvin usein tästä myös vedetään väärä johtopäätös: "ero hajotti minut", vaikka itseasiassa tuo hajoaminen oli tapahtunut jo liiton aikana, pikkuhiljaa.

Syvemmällä, tajusitko tilanteen kirkkaasti vasta liiton loputtua, ja olit liiton aikana epätietoisuuden vallassa? Tuntuu pahalta ajatella, mitä olet kestänyt, ja toisaalta ihmettelen, mikä on pitänyt sinut huonossa liitossa? Meillä oli sentään hyvin, kunnes loppuvaiheessa tunsin, että jotain on menossa, mutta minulle valehdeltiin, että kaikki hyvin, rakastaa, ei ole muita, kunnes sitten paljastui että oli uusi. Lupasi lopettaa suhteen uuden kanssa, mutta ei se niin mennyt.

Pitäisi löytää tästä hetkestä se paras mahdollinen, päästä irti ajatuksesta, että kaikki on mennyt, kun se liitto, jonka toivoi jatkuvan, päättyi. Huomaan tuntevani iloa askeleista, että pystyn vielä kävelemään, pää pystyssä. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta se on yksi asia joka tuo arjessa iloa.

Tajusin vasta liiton loputtua, että minua oli manipuloitu jo lasten syntymästä lähtien, siis kumppanini on ollut valehteleva ja täten väärä alusta lähtien. Tavattuani tämän jälkeen miehiä olen ihmetellyt miten kauniita asioita ihmisistä on löytynyt ja etteivät kaikki ajattele samalla itsekkäällä tavalla elämästä.
Kaikki tuo lasten hoitaminen ja perheen pyörittäminen vei suurimman osan ajasta jona olisin voinut ajatella itseäni ja omaa hyvinvointiani. Minulle vakuutettiin koko suhteemme ajan viimemetrille asti, että rakastaa ja haluaa olla kanssani elämän loppuun asti. Ristiriitaista viestintää, keho sanoo toista ja suu toista.
Vähemmästäkin ajattelee omassa mielessä olevan jotakin pielessä ja etenkin kun toinen tukee tätä ajatusta.
Pahinta on ollut tajuta se, että on antanut itselleen tuon kaiken tapahtua.
Koen kuitenkin nyt olevani juuri onnellinen siitä, että suhde on päättynyt. Katkeruutta on vaikea vain hyväksyä ja kaikkea menetettyä aikaa. Ja sitä, että ihminen jonka luuli tuntevansa jotenkin edes, osoittautui sellaiseksi ihmiseksi jonkalaista käytöstään yli kaiken maailmassa halveksin. Ja hän tämän kyllä tiesi alusta lähtien.

Hei nimimerkki, Uusielämäkö

Olen pahoillani tilanteesta, johon olet joutunut, jossa sinun on selvittävä eteenpäin. Sait jo monta rohkaisevaa kommenttia eron kokeneilta. Vertaistuki onkin parasta apua, jota ihminen voi vastoinkäymisissä saada. Kuten avioliitot, myös avioerot ovat erilaisia ja myös meidän selviäminen erilaisissa tilanteissa, se riippuu monista asioista. Tärkeä juttu kuitenkin on se, ettei jää yksin ja hakee itselleen apua ja tukea sen mukaan mitä tarvitsee.

Sanot, että on tyhjä olo. Ihan varmasti on tyhjä olo 25v yhteiselämän jälkeen. Mutta sinulla on elämää edessä ja se varmasti tuo sinulle aivan uusia hyviä asioita. Ota niitä vastaan, kun on sen aika. Anna itsellesi nyt aikaa toipua tästä suuresta elämän mullistuksesta, joka on meneillään.

Voimia ja kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi

Tarvitset aikaa menetyksesi käsittelyyn. Se voi tässä hektisessä maailmassa olla paljon vaadittu. Minua auttoi omassa erossani paljon sisareni lohdutus, että aina ei tarvitse jaksaa, ei edes seuraavaan päivään.
Pitkän suhteen päättyminen on iso asia, järjellisesti voit ymmärtää asiat, mutta tunteet tulevat hitaammin perässä. Minäkin olen ollut elämässäni selviytyjä, ennen eroani asiat vaan menivät suunnitellusti ja minulla oli tunne että pystyin niihin itse vaikuttamaan. Aina ei pysty, mutta siihenkin voi sopeutua ja siitä oppia.
Toivottavasti sinulla on ystäviä tai muita läheisiä, jotka jaksavat kuunnella ja auttaa, eikä ole huono ajatus etsiä ammattiauttajan apujakaan esim työterveydenhoidosta.
Selviät varmasti, mutta aikaa se saattaa vaatia. Toivon sinulle voimia.

Viisi vuotta on tullut täyteen. En voi sanoa olevani onnellinen, mutta tuska on helpottanut. Olen edelleen surullinen että menetin perheeni. Kaipaan myös puolisoani ja hyviä hetkiä, ja nuoruutta, jota ei koskaan takaisin saa. Ja jotain sellaista turvallisuuden ja huolettomuuden tunnetta, jota sain läheisistämme sukupilvina. Mutta nyt on suvut revitty erilleen toisistaan. En usko, että luon mitään vakavia ihmissuhteita enää. En ilmeisesti kykene enää sellaiseen. Liian paljon on tullut petyttyä ihmiseen.

No jotakin uutta sinun pitäisi kehittää ;). Eihän sitä avioliitossa ollessaankaan pitäisi juuttua paikoilleen. Aika mystiikan peitossa minulla tuo, että ihmiset ovat niin kadonneet liittoihinsa. Etteivät yhtään tiedä miten pitäisi elää, ja mitä tahtoo ilman sitä puolisoa. Sehän on traagista! Ero ei niinkään ole ihmeellistä. Eroja tapahtuu. Mutta tuo itsensä kadottaminen on karmivaa. Ja niinhän se kuitenkin on, että jokaisen on löydettävä itsensä. Ei sitä kukaan muu voi tehdä.

Eron jälkeen elämä on vaikeaa. Itsekin itkin alussa joka viikonloppu, jolloin lapset olivat isänsä luona. Oli niin vaikea oppia olemaan ihan yksin. Ensimmäinen vuosi oli raskas. Piti opetella kaikenlaista ja se oli selviytymistaistelua. Lasten en kuitenkaan antanut nähdä kipuiluani. Aloin lenkkeillä ja purin ahdistustani liikuntaan (en olisi voinut edes vetää päätä täyteen viinalla, kun siihen ei kerta kaikkiaan olisi ollut edes rahaa). Ystävien kanssa tuli vatvottua eroa kyllästymiseen asti.

Vielä toinen vuosi eron jälkeen oli sellainen, että koin surua, mutta raivo ja viha olivat jo laantuneet. Osasin jo nauttia yksin olemisesta ja tiesin, että silloin saan ladata voimia, jotta jaksan taas, kun lapset ovat luonani. Hankin uusia harrastuksia ja aloin tavata enemmän ystäviäni.

Kolmantena vuonna koin, että olin jo päässyt erosta yli. Jaksoin vasta tässä vaiheessa etsiä uuden työn ja aloin käydä silloin tällöin treffeillä.

Erosta on nyt neljä vuotta. En ole vielä löytänyt itselleni uutta kumppania enkä ole ihan varma, että löydänkö edes sellaista. Elämä on nyt asettunut uomiinsa ja koen olevani tasapainossa. Liikunnasta on tullut suuri rakkauteni. Hyvää erosta on seurannut myös se, että olen itsenäisempi enkä enää niin parisuhteeseen takertuva, sillä tiedän, että pärjään myös yksin. Suhde lapsiin on myös parantunut entisestään, vaikka se on aina ollutkin hyvä.

Avioero ei ole kuolemantuomio, mutta se on iso muutos. Anna kivun tulla ja mieti, että mikä meni pieleen. Itse ainakin koin katkeruutta, vihaa, raivoa, kaipausta, seksuaalista turhautumista ja ihan kaikkea. Nyt suhteeni exään on varsin neutraali.

Et ole yksin. Keskusteluseuraa löytyy kyllä.