Olen tullut siihen pisteeseen, että olen päättänyt lähteä hakemaan avioeroa. Kuitenkin pelkään asiaa ihan hirveästi ja pelkkä ajatuskin meinaa alkaa itkettää. Painin edelleen asian kanssa, että mitäs jos, jos kaikki muuttuukin ja elämä palaa taas urilleen? Ja samalla tiedän, että ei se mene niin. Ei se ole enää reilua minua, eikä miestäni kohtaan, että minä ihmettelen vielä seuraavatkin kaksi vuotta, että palautuuko kaikki ennalleen. En usko, että ne enää palautuvat. Mies teki aikoinaan päätökset, jotka johtivat tähän ja minä yritin antaa anteeksi ja päästä yli. Nyt olen huomannut, että en ole päässyt yli, kannan niitä edelleen mukanani.
Olen jutellut erään minulle läheiseksi tulleen miehen kanssa. Hän on kokenut avioeron ja jutellut kanssani asiasta paljon. Hän on kertonut omasta avioeroprosessistaan, kuunnellut minua ja tukenut. Hän ei painosta minua, ei sano, että minun pitää erota tai että minun pitää jäädä. Hän auttaa minua kysymään itseltäni asioita, joita en ole uskaltanut kysyä. Hän on se ulkopuolinen, jota olen kaivannut. Ystäväni ovat olleet sitä mieltä, että tottakai puren hammasta ja yritän vielä - he kun ovat myös mieheni ystäviä.
Miten tämän kaiken saa alkuun? Miten olette ottaneet asian puheeksi, että olette miettineet avioeroa? Oletteko vain sanoneet, että tämä ei tunnu toimivan, otetaanko harkinta-aika ja muutetaan erikseen? Vai oletteko sanoneet, että olette miettineet tällaista asiaa ja antaneet aikaa korjata virheet ja muuttua ennen kuin olette tehneet päätöksen? Miten toinen on reagoinut? Mitä jos vastaan tulee (kuten aiemmin 2v sitten kun yritin erota...) - kuten minun tapauksessani tulee - itkevä, parkuva ja huutava mies, joka ei halua rationaalista keskustelua vaan tässä vaiheessa heittäytyy siihen tunnemoodiin, ettei voi kuin huutaa ja anoa?
Tunnen itseni niin pieneksi ja avuttomaksi ja samalla epäonnistuneeksi, kun avioliittoni ei onnistunutkaan. Tänä vuonna tulisi 5v täyteen, mutta en usko, että 5v päivää enää näemme. Tosin en uskonut sitä 4 enkä 3 vuoden kohdallakaan enää...
Miten kaiken aloittaa?
13
469
Vastaukset
- haistakaapaskaukot
Joo..kyllä miehet parkuu kuin pikkulapset kun ero uhkaa, mutta muuten ollaan tunteettomia idiootteja. :/
- mutter_
Kannattaa aloittaa niin, että yksinkertaisesti haet eroa sekä omaa asuntoa, ja ilmoitat siitä miehelle. Jos mies on jo 2v sitten suhtautunut eroon tuolla tavoin, ei varmasti enää mitkään toimenpiteet saa suhdettanne kuntoon. Todellakin olet vuosien päästä samassa tilanteessa, jollet itse hae eroa. Mies ei sitä sata varmasti hae.
- vaikeitajuttujanämä
Ymmärrän sinua ap varsin hyvin ja sitäkin, että olisi hyvä jos lähellä olisi joku joka voisi jutella asioista kanssasi ja josta voisi nähdä, että asiat voi eron jälkeenkin rullata. Minulle on ollut hyvä juttu se, että eräs mies, kaverina voisi pitää on pystynyt kertomaan lapsensa hoidosta eron jälkeen ja muutenkin suhdekuvioista. Olen hieman yrittänyt kyselläkin ja hyvin hienovaraisesti on vastaillut ja varmaan yrittänyt auttaakin. Arvostan tätä oikeasti hyvin paljon. Minun on vaan niin kauhean vaikea puhua omista asioista, kun mennään liian henkilökohtaiselle tasolle. Lisäksi olen ollut hyvin rikki ja toisaalta pelkään pirstoutuvani täysin palasiksi, kun tässä on vielä muitakin ylimääräisiä huolia.
- ReipasTyttö
Kun nyt olet päätöksesi tehnyt, mieti seuraavat siirrot jo valmiiksi.
Kumpi jää asumaan yhteiseen asuntoon, vai jääkö kumpikaan? Jos mies olettettavasti ei halua erota, pääsette erilleen nopeammin, jos sinä muutat pois. Etsi siis uusi asunto valmiiksi niin, että voit lähteä nopeastikin.
Siivoa kaapit valmiiksi kunnolla. Hankkiudu eroon omista turhista tavaroista ja vaatteista. Järjestä kaapit niin, että omat henkilökohtaiset tavarasi ovat selkeästi erillään miehesi tavaroista. Älä siivotessasi hävitä vahingossakaan mitään miehesi tavaroita, ettei tule jälkeenpäin sanomista. Yhteisistä tavaroista ja huonekaluista mieti jo valmiiksi mitkä haluat itsellesi. Varaudu siihen, että joistain tavaroista tulee riitaa ja ole valmis kompromisseihin. Periksi antaminen pienissä asioissa saattaa joskus olla viisas teko. Kun kaapit ja tavarat ovat järjestyksessä, muutto sujuu nopeasti ja vaivattomasti.
Mieti ositus valmiiksi. Ositus ei välttämättä mene niin kuin itse toivot, mutta on hyvä että tiedät mitä tahdot. Niin sinun on helpompi neuvotella.
Sitten kun sinulla on kaikki lähtöä vailla valmiina, otat asian miehesi kanssa puheeksi. Se ei ole helppoa, sillä jos mies vaistoaa että teet lähtöä, hän voi vältellä tilanteita, joissa pääsisit ottamaan eron puheeksi. Meillä esim. ex-mieheni lopetti riitelyn lähes kokonaan. Jos sopivaa hetkeä ei tunnu tulevan, sinun pitää vain luoda se. Sanot, että nyt jutellaan, ja kerrot että olet tehnyt päätöksesi, ja tämä oli nyt tässä. Aloita samalla keskustelu eron käytännön järjestelyistä, vaikkei siinä heti kovin pitkälle pääsisikään. Koska tunnelma tulee olemaan erittäin kireä, varaudu siihen, että voit lähteä yöksi jonnekin rauhoittumaan, ystäväsi luokse tai hotelliin. - toimexi
pariin kertaan tuon kokeneena, sanon ettei se helppoa ole, olen mies, ja taas aviossa :D Päätökset on syytä pistää täytäntöön, muutoin roikut siinä tosiaan vielä vuosienkin päästä! Sattuuhan se, itseen, ja toiseenkin, mutta se menee ohi.. ei siihen kuole!
- NiinRikkinäinenLapsi
Kiitoksia vastauksista, jotenkin helpottavaa kuulla, että porukka tietää tämän tunteen!
Olen katsellut jo asuntoja valmiiksi, mutta asunnonhakemis prosessi on omalla kohdalla äärimmäisen hankala.
Mies on onnistunut sähläämään niin, että menetin luottotietoni tietämättäni tässä viime vuonna mieheni toimesta. Tiesin asiasta vasta, kun tulin eräänä päivänä kotiin ensimmäisenä ja postilaatikossa kökötti kirje jossa kerrottiin, että luottotietoihini on tullut merkintä. Vaikka maksoin tuon summan pois heti ja se näkyy tiedoissani, niin merkintä on ja pysyy ensi vuoteen, mikä hankaloittaa tilannettani valtavasti. Mietin edelleen, osasiko mieheni jo arvella, että en välttämättä tilannetta kauaa kestä ja teki tuon tahallaan...
Olen silti katsonut asuntoja ja menen viikonloppuna vanhempieni luokse ja otan asian esille. Ajattelin kysyä, onko mitään mahdollisuuksia, että he tulisivat asunnon takaajiksi. Muuten minulla on aika huonot mahdollisuudet saada itselleni asunto.
Yhteisiä tavaroita olen mielessäni jo jakanut tässä pari vuotta, tiedän mitä haluan ja mitkä tavarat voin antaa miehen matkaan (melkein kaikki yhdessä ostetut, en aio pyytää edes haarukoita tai veitsiä mukaan...) ja mitä hävitän itseltäni heti muuttaessa. Olen myös miettinyt ositusta: miehellä on perinnöksi saatua maata, en aio pyytää siitä yhtään mitään. Vien vain oman varallisuuteni mennessäni, en lähde hakemaan puoliksi mieheni omaisuutta. Minua ei kiinnosta ja taitaa muutenkin nopeuttaa eroprosessia, kun ei tarvitse alkaa jakamaan erikseen.- wettert
"Mies on onnistunut sähläämään niin, että menetin luottotietoni tietämättäni tässä viime vuonna mieheni toimesta. Tiesin asiasta vasta, kun tulin eräänä päivänä kotiin ensimmäisenä ja postilaatikossa kökötti kirje jossa kerrottiin, että luottotietoihini on tullut merkintä"
Siis miten tämä on mahdollista? Onko mies ostellut jotain nimiisi ja jättänyt laskut maksamatta?? Marssijärjestyshän on, että velkoja hakee oikeuden päätöstä maksamattomasta laskusta. Ei luottotietoja noin vain voi menettää. Ja jos näin on jostain ihmeellisestä syystä käynyt, teet aivan väärin, ettet nosta asiasta sellaista äläkkää että. Tee rikosilmoitus ensimmäisenä.
Jos luottotietosi kuitenkin ovat menneet, voi hakea vain kaupungin asuntoja vuokralle. Mutta eronneena mahdollisuutesi sellaiseen ovat hyvät.
Hei NiinRikkinäinenLapsi
Aloitan vastaukseni ehkä hieman väärästä päästä. Kiinnitin huomiota sekä nimimerkkisi valintaan, että kirjoituksesi loppukappaleessa olevaan "tunnen itseni pieneksi". Nämä herättävät minulle kysymyksiä siitä, millaiseksi koet itsesi? Mistä rikkinäiseksi itsensä kokeminen kertoo? Mitähän kaikkea on tapahtunut? Millälailla koet itsesi pieneksi: onko niin, että et koe omilla tuntemuksillasi olevan arvoa? Oletko jollain lailla alistunut? Vai onko oma aikuistumisesi ja itsenäistymisprosessisi jäänyt kesken, joka nyt ilmenee parisuhteen ongelmina? Oma minäkuvakin vaikuttaa parisuhteessa merkittävästi.
Kyselet myös, miten ottaa asia puheeksi puolison kanssa. Joskus on vaikeaa erottaa, mikä omassa pahassa olossa on oman minän pulmia, mikä taas parisuhteen vuorovaikutusta. Mitä sinä tarvitsisit, jotta voisit paremmin? Minkä suhteessasi pitäisi muuttua, jotta se olisi riittävän hyvä? Mitä itse voit tehdä tämän muutoksen ensimmäiseksi askeleksi? Jos eroaisitte, mikä silloin olisi paremmin? Vaikuttaako tuo toinen miespuolinen ystäväsi eroajatuksiisi, vaikkei sanallisesti niin teekään? Näitä ja monia muita kysymyksiä kannattaa omassa mielessä käsitellä mahdollisimman rehellisesti. Nämä ovat myös elämässä kasvamisen kannalta tärkeämpiä kuin rahan tai omaisuuden jakaminen, koska nämä asiat tulevat eteesi myöhemminkin. Ajattelen, että yksi hyvä tapa ottaa asiat puheeksi on rauhassa kysyä, millaisena puoliso suhteenne kokee. Kuunneltuasi häntä ensin on sinun tietenkin rohjettava kertoa omista tuntemuksistasi. Mutta tällöin on tärkeää nimenomaan kertoa omista tunteista, eikä syyttää tai analysoida toista osapuolta.
Olet varmaan vaikeassa tilanteessa. Myös seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksista ja perhetyön diakoniatyöntekijältä voi saada apua ja tukea asian prosessoimiseen. Toivotan viisautta asiasi työstämiseen
Merja, diakoni- NiinRikkinäinenLapsi
Hei!
Tapahtunut on vähän kaikkea ja kaikki juontaa varmaan alkujaan tuohon meidän on/off suhteeseen, jossa olin vain varalla. Siitä sitten jossain vaiheessa aloimme seurustelemaan ja meillä oli alun perinkin erilaiset käsitykset suhteesta. Mies sai mennä ja tulla, minä en, mutta nuorempana myönnyin tuohon, koska rakastin miestäni.
Aikanaan kaikki minun kaverini putosivat pois ja miehen kaverit jäivät tilalle. Mies ei sietänyt kuin muutakia kavereitani, mutta en saanut tuoda heitä kotia. Hän kohteli heitä aina töykeästi jos toin heitä kotia.
Minun pitäisi olla jatkuvasti puhelimen päässä näpyttelemässä viestejä. Kotona, töissä, hararstuksissa. Jos viestiä ei kuulu puoleen tuntiin, loukkaantuu mieheni, että olen hänet unohtanut. Erään illanvieton päätteeksi alkuvuonna (olin naapurissa) meillä oli kahden päivän mökötys, koska en ollut laittanut 4h aikana kuin nelisen viestiä. Olin kuulemma unohtanut hänet.
Miehelläni on paljon fetissejä, joita en jaa. Osa on sellaisia, joista suurin osa ihmisistä ei ole kuullutkaan ja osa jo ihan hygieniasyistä todella riskialttiita. En pysty edes keskustelemaan noista, saati laittamaan viestejä joita mieheni haluaa.
Mieheni on suhteemme aikana AIN laittanut seksiviestejä muille. Viimeisin kiinnijääminen tapahtui 2v sitten, jolloin kävimme parisuhdeterapiassa. Se oli neljäs kiinni jääminen- Aluksi kaikki vaikutti olevan hyvin ja suhde kukoisti, sitten alkoi tulla vastaan uusia ongelmia. Isompia ja pienempiä (mm. rahavaikeudet, mieheni ei osaa käyttää rahaa viisaasti ja minulla ei ole tämän takia enää säästöjä).
Tuo parinvuoden takainen on nyt jäänyt kalvamaan mieltäni, enkä ole päässyt siitä näköjään yli. Olen punninnut eri vaihtoehtoja ja miettinyt, mitä tekisin. Olen useamman vuoden vain toivonut, että "parin vuoden kuluttua kaikki on varmasti hyvin, ollaan onnellisia ja mies ei enää tee tyhmyyksiä tai olen eronnut ja onnellinen yksin". Onko tuo tervettä?
Olen pohtinut asiaa jo kaksi vuotta mielessäni, enkä halua olla kahden vuoden kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen puhunut mm. teidän nettichattinne välityksellä anonyymisti päivystäjälle, jobka mielestä olen ottamassa oikeaa askelta. Ystäväni, joille olen ynt uskaltanut puhua, ovat ottaneet asian todella hyvin ja tukeneet minua. Ja voin kyllä myöntää, että tämä mies on yksi syy, miksi avioeroon päädyin. Kun keskustelin hänen kanssaan niin tajusin, mitä parisuhteen pitäisi olla. Eikä siihen kuulu jatkuva anteeksipyytely, paha olo omista tekemisistä (jotka eivät ole pettämistä mm. oman ajan hakeminen harrastuksilla / ystävien / sukulaisten näkeminen), oman hyvinvoinnin unohtaminen tai valehtelu.
Minä näen, että kun uskallan ottaa ensimmäisen askelen ja lähden jatkamaan yksin, olen vapaa. En ole enää vastuussa kellekään siitä, olenko puhelimen ääressä 24/7. Ei tarvitse pyydellä anteeksi ja kysellä lupaa, saanko lähteä kaverin kanssa kahville. Ei tarvitse miettiä, onko tiskit tiskaamatta vielä 4vko jälkeen jos en itse tee asialle jotakin. Ei tarvitse purra hammasta ja toivoa, että yhteinen sänkyaika on nopeasti ohi ja toivottavasti jotakin suhteellisen normaalia. Ei tarvitse tuntea itseään mustasukkaiseksi joka kerta, kun toisen kännykkä piippaa viestin merkkiääntä. - Voimiasinulle
NiinRikkinäinenLapsi kirjoitti:
Hei!
Tapahtunut on vähän kaikkea ja kaikki juontaa varmaan alkujaan tuohon meidän on/off suhteeseen, jossa olin vain varalla. Siitä sitten jossain vaiheessa aloimme seurustelemaan ja meillä oli alun perinkin erilaiset käsitykset suhteesta. Mies sai mennä ja tulla, minä en, mutta nuorempana myönnyin tuohon, koska rakastin miestäni.
Aikanaan kaikki minun kaverini putosivat pois ja miehen kaverit jäivät tilalle. Mies ei sietänyt kuin muutakia kavereitani, mutta en saanut tuoda heitä kotia. Hän kohteli heitä aina töykeästi jos toin heitä kotia.
Minun pitäisi olla jatkuvasti puhelimen päässä näpyttelemässä viestejä. Kotona, töissä, hararstuksissa. Jos viestiä ei kuulu puoleen tuntiin, loukkaantuu mieheni, että olen hänet unohtanut. Erään illanvieton päätteeksi alkuvuonna (olin naapurissa) meillä oli kahden päivän mökötys, koska en ollut laittanut 4h aikana kuin nelisen viestiä. Olin kuulemma unohtanut hänet.
Miehelläni on paljon fetissejä, joita en jaa. Osa on sellaisia, joista suurin osa ihmisistä ei ole kuullutkaan ja osa jo ihan hygieniasyistä todella riskialttiita. En pysty edes keskustelemaan noista, saati laittamaan viestejä joita mieheni haluaa.
Mieheni on suhteemme aikana AIN laittanut seksiviestejä muille. Viimeisin kiinnijääminen tapahtui 2v sitten, jolloin kävimme parisuhdeterapiassa. Se oli neljäs kiinni jääminen- Aluksi kaikki vaikutti olevan hyvin ja suhde kukoisti, sitten alkoi tulla vastaan uusia ongelmia. Isompia ja pienempiä (mm. rahavaikeudet, mieheni ei osaa käyttää rahaa viisaasti ja minulla ei ole tämän takia enää säästöjä).
Tuo parinvuoden takainen on nyt jäänyt kalvamaan mieltäni, enkä ole päässyt siitä näköjään yli. Olen punninnut eri vaihtoehtoja ja miettinyt, mitä tekisin. Olen useamman vuoden vain toivonut, että "parin vuoden kuluttua kaikki on varmasti hyvin, ollaan onnellisia ja mies ei enää tee tyhmyyksiä tai olen eronnut ja onnellinen yksin". Onko tuo tervettä?
Olen pohtinut asiaa jo kaksi vuotta mielessäni, enkä halua olla kahden vuoden kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen puhunut mm. teidän nettichattinne välityksellä anonyymisti päivystäjälle, jobka mielestä olen ottamassa oikeaa askelta. Ystäväni, joille olen ynt uskaltanut puhua, ovat ottaneet asian todella hyvin ja tukeneet minua. Ja voin kyllä myöntää, että tämä mies on yksi syy, miksi avioeroon päädyin. Kun keskustelin hänen kanssaan niin tajusin, mitä parisuhteen pitäisi olla. Eikä siihen kuulu jatkuva anteeksipyytely, paha olo omista tekemisistä (jotka eivät ole pettämistä mm. oman ajan hakeminen harrastuksilla / ystävien / sukulaisten näkeminen), oman hyvinvoinnin unohtaminen tai valehtelu.
Minä näen, että kun uskallan ottaa ensimmäisen askelen ja lähden jatkamaan yksin, olen vapaa. En ole enää vastuussa kellekään siitä, olenko puhelimen ääressä 24/7. Ei tarvitse pyydellä anteeksi ja kysellä lupaa, saanko lähteä kaverin kanssa kahville. Ei tarvitse miettiä, onko tiskit tiskaamatta vielä 4vko jälkeen jos en itse tee asialle jotakin. Ei tarvitse purra hammasta ja toivoa, että yhteinen sänkyaika on nopeasti ohi ja toivottavasti jotakin suhteellisen normaalia. Ei tarvitse tuntea itseään mustasukkaiseksi joka kerta, kun toisen kännykkä piippaa viestin merkkiääntä.No tuo kyllä kuulostaa hyvin pahalta ja epäterveeltä suhteelta! Teet ihan viisaasti jos lähdet pois. Hyvä että sinulla on vanhemmat joilta toivottavasti saat apua ja tukea.
- wettert
NiinRikkinäinenLapsi kirjoitti:
Hei!
Tapahtunut on vähän kaikkea ja kaikki juontaa varmaan alkujaan tuohon meidän on/off suhteeseen, jossa olin vain varalla. Siitä sitten jossain vaiheessa aloimme seurustelemaan ja meillä oli alun perinkin erilaiset käsitykset suhteesta. Mies sai mennä ja tulla, minä en, mutta nuorempana myönnyin tuohon, koska rakastin miestäni.
Aikanaan kaikki minun kaverini putosivat pois ja miehen kaverit jäivät tilalle. Mies ei sietänyt kuin muutakia kavereitani, mutta en saanut tuoda heitä kotia. Hän kohteli heitä aina töykeästi jos toin heitä kotia.
Minun pitäisi olla jatkuvasti puhelimen päässä näpyttelemässä viestejä. Kotona, töissä, hararstuksissa. Jos viestiä ei kuulu puoleen tuntiin, loukkaantuu mieheni, että olen hänet unohtanut. Erään illanvieton päätteeksi alkuvuonna (olin naapurissa) meillä oli kahden päivän mökötys, koska en ollut laittanut 4h aikana kuin nelisen viestiä. Olin kuulemma unohtanut hänet.
Miehelläni on paljon fetissejä, joita en jaa. Osa on sellaisia, joista suurin osa ihmisistä ei ole kuullutkaan ja osa jo ihan hygieniasyistä todella riskialttiita. En pysty edes keskustelemaan noista, saati laittamaan viestejä joita mieheni haluaa.
Mieheni on suhteemme aikana AIN laittanut seksiviestejä muille. Viimeisin kiinnijääminen tapahtui 2v sitten, jolloin kävimme parisuhdeterapiassa. Se oli neljäs kiinni jääminen- Aluksi kaikki vaikutti olevan hyvin ja suhde kukoisti, sitten alkoi tulla vastaan uusia ongelmia. Isompia ja pienempiä (mm. rahavaikeudet, mieheni ei osaa käyttää rahaa viisaasti ja minulla ei ole tämän takia enää säästöjä).
Tuo parinvuoden takainen on nyt jäänyt kalvamaan mieltäni, enkä ole päässyt siitä näköjään yli. Olen punninnut eri vaihtoehtoja ja miettinyt, mitä tekisin. Olen useamman vuoden vain toivonut, että "parin vuoden kuluttua kaikki on varmasti hyvin, ollaan onnellisia ja mies ei enää tee tyhmyyksiä tai olen eronnut ja onnellinen yksin". Onko tuo tervettä?
Olen pohtinut asiaa jo kaksi vuotta mielessäni, enkä halua olla kahden vuoden kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen puhunut mm. teidän nettichattinne välityksellä anonyymisti päivystäjälle, jobka mielestä olen ottamassa oikeaa askelta. Ystäväni, joille olen ynt uskaltanut puhua, ovat ottaneet asian todella hyvin ja tukeneet minua. Ja voin kyllä myöntää, että tämä mies on yksi syy, miksi avioeroon päädyin. Kun keskustelin hänen kanssaan niin tajusin, mitä parisuhteen pitäisi olla. Eikä siihen kuulu jatkuva anteeksipyytely, paha olo omista tekemisistä (jotka eivät ole pettämistä mm. oman ajan hakeminen harrastuksilla / ystävien / sukulaisten näkeminen), oman hyvinvoinnin unohtaminen tai valehtelu.
Minä näen, että kun uskallan ottaa ensimmäisen askelen ja lähden jatkamaan yksin, olen vapaa. En ole enää vastuussa kellekään siitä, olenko puhelimen ääressä 24/7. Ei tarvitse pyydellä anteeksi ja kysellä lupaa, saanko lähteä kaverin kanssa kahville. Ei tarvitse miettiä, onko tiskit tiskaamatta vielä 4vko jälkeen jos en itse tee asialle jotakin. Ei tarvitse purra hammasta ja toivoa, että yhteinen sänkyaika on nopeasti ohi ja toivottavasti jotakin suhteellisen normaalia. Ei tarvitse tuntea itseään mustasukkaiseksi joka kerta, kun toisen kännykkä piippaa viestin merkkiääntä.Huhhuh. Teidän suhteenne on todella sairas. Eroa ehdottomasti, mitä nopeammin sitä parempi.
- ulooo
Ei pidä lähteä kenenkään fetissejä tyydyttämään, vastoin omaa tahtoa/haluja. Täytyy kunnioittaa itseään ja pitää kiinni omista seksuaalisista rajoista, muutoin rikkoo ja satuttaa itseään.
Et voi ketään muuttaa, et auttaa, et parantaa, jollei hän itse sitä halua. Riippuuvuudelta tuo miehesi juttu kuulostaa. Seksiriippuvainen käyttäytyy kuin päihderiippuvainen, joten vain sinä tiedät mitä haluat elämältäsi. Toivottavasti sinulla on voimia ja tahtoa jäljellä, että pystyt toteuttamaan oman tahtosi. Sinulla on vain yksi elämä, älä anna puolisosi sitä tuhota. Rakasta itseäsi, sillä kukaan toinen ei tee sitä puolestasi. - löövjapiis
Viisi vuotta ei ole pitkä aika ja jos lapsia ei ole, niin se helpottaa paljon. Mieti, oletko valmis elämään yksin muutaman vuoden, vanhempiasi ja vanhoja ystäviäsi tavaten. Olisitko niin onnellinen? Omassa erossa jäi monta ihmissuhdetta pois, mutta sinun tapauksessa et taida menettää hyviä.
Saatko tukea vanhemmiltasi, jos et ole tottunut asumaan yksin?
Eron ottaminen puheeksi on vaikeaa, mutta olet miettinyt sitä pitkään, etkä ole onnellinen. Aloita vaan, että olet miettinyt suhdettanne ja sano siitä mielipiteesi.
Jako kannattaa tehdä sovinnolla, ylhäällä oli hyviä neuvoja ja toisen perinnön kunnioittaminen kuulostaa viisaalta.
Jaksamista ja eiköhän meitä miehiä vielä ole vapaana.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän391631Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61341- 91289
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.11285Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421277Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,41253Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis01234Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin11210Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä21170Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta11146