Ajatteletteko yksinäinen on aina onneton??

Hyvä ihminen hyväksyy monenlaiset ihmiset.
Rakastava Jumala hyväksyy erityyppiset, muttei hyväksy mitään erityisen suurta pahuutta, kuten kiusaaminen/tappo.
Mun kirjoissani jos Jumala ja uskonasiat ovat totta, niin Jumala on rakastavampi ja suvaitsevaisempi kuin mitä esim vanhan testamentin Jumala.
Esim homous on se, jonka oikeamielinen Jumala hyväksyy.
Sukurutsaus tai eläimiin sekaantumisen Jumala sen sijaan tuomitsee.
Näin mä luulen.

Yksinään oleminen ei oo ongelma, jos ihminen on tehty lujasta puusta, kuten minä.
Mä pärjään kyllä yksinäni.
Asun toki isäni kanssa, mutta kokisin pärjääväni hyvin täysin yksin.
Aika yksin mä oon, kun ei oo oikeastaan yhtäkään kaveria.

Mä oon hieman vaikea tapaus, sillä en hyväksy sarkasmihuumoria jne.
Olen tarkka ja vaikea.
Suurin osa ihmisistä harrastaa esim sarkasmia, minä en.
En suutu tai loukkaannu, mutten tule vain toimeen niiden kanssa.

Sinulla on erinomainen kyky pukea ajatuksesi sanoiksi, siis tarkoitan itsearviointikykyäsi.

P Elisabet

Ihan samaa mieltä olen Elisabetin kanssa. Olen elänyt pitkään sinkkuna, yksin ilman perhettä. Ihminen voi kokea jatain eksistentiaalista yksinäisyyttä vaikka on parisuhteessa, on ystäviä. Voi olla tunne, ettei kukaan pääse samalle aaltopituudella ja henkiseen, sielun yhteyteen. On niin kuin olisi välillä aina se jonkinlainen näkymätön muuri. Olen joskus kokenut sellaista nuoruudessa ollessani naimisissa ja lapsuuden ydinperhe oli vielä koossa.
Nyt on enää vain ystäviä mutta sitä orpouden ja autiuden ja ulkopuolisuuden tunnetta ei enää ole. Koen myös että olen kodissa, omassa kehossani ja on ihan hyvä olla ihmistenkin parissa. Kiva tulla sitten kotiin lepään ja latautumaan. Kaipaan tilaa ja rauhaa ja hiljentymistä.
En tiedä mitä minulle on tässä vuosikymmenien saatossa tapahtunut. Olenko eheytynyt ihmisenä, kasvanut ukossa ja Jumala-suhteessa.