Tätä on sunilaisuus

Pidän Teuvon uskoa oikeana uskona. Vain kilvoittelun kautta mennään sisälle Jumalan valtakuntaan, kuten Jeesus opetti meitä Raamatussa.

Jumalan vakuutus on Totuuden Henki, joka ei jätä ketään pimeyden puskiin pelosta vapisten Saatanaa pelkäämään, ja nimimerkeillä itsensä suojaamaan.

Tuollakin pitkä jono näitä puskakaartilaisia toitottaa Jeesuksen verta, lainaten apostoli Johanneksen kirjoitusta:

"Jeesuksen veri puhdistaa!
Raamattututuksi
8.12.2015 6:19
Rakkaan veljemme, apostoli Johanneksen 1. Kirjeestä:

"Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä."

Eikä yksikään näistä Hartaanselän kaartilaisista vaella valkeudessa, vaan mitä synkimmässä pimeydessä:

"Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!"

Kiitos aloittajalle tästä aloituksestasi, jolla tyhmyyttäsi annoit minulle jälleen kerran tilaisuuden todistaa, miten Pyhä Henki teki minusta kaltaistesi Saatanan palvelijoiden inhoaman sunilaisen:

Tästä se alkoi:


Sanna-myrskynpäivä 11.8.1985

Tuli vuosi 1985. Kesällä Ritvan isä sai iäisyyskutsun Lappeenrannassa, jonne he olivat muuttaneet, kun olivat luovuttaneet maatilan vanhimmalle pojalleen. Hautajaiset olivat lauantaina 10. elokuuta. Siinä avoimen arkun äärellä tulin miettineeksi tätä: tässäkö on kaikki, mitä ihmisestä jäljelle jää? Missä on se, mikä sai tämänkin, nyt ruumiina olevan ihmisen elämään?

Sunnuntaina menimme Lappeenrannan kirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa luettiin viikon aikana siunattujen vainajien nimet. Olin hieman hengästynyt, kun tulimme kirkkosalin ovelle. Sinnehän noustaan monta porrasta, joista Jaana oli pyörätuolin kanssa vedettävä. Näin seinällä virsitaulun, josta loisti silmiini numero 456. Tuo ihmeen antanut virsi vuosikymmenien takaa. Nykyisessä virsikirjassa sen numero on 307. Kun tämän näin, ajattelin, että onpa mukava pitkästä aikaa kuulla tuo virsi kaukaa lapsuudesta.

Missä jumalanpalveluksen osassa tuo virsi oli, sitä en muista. Kun se alkoi, tuli sellainen tunne kuin minut olisi kääritty lämpimään pumpuliin. Tönäisin Ritvaa kylkeen: "Tämä on minun virsi." Koskaan aikaisemmin en ollut tästä mitään puhunut.

Sen jälkeen meni kirkon alttariseinä silmissäni täysin mustaksi. Siihen oli vedetty kuin musta samettiverho, johon suurin kultakirjaimin ilmestyi sanat: RAAMATTU ON TOTTA. Minua alkoi hävettää, koska en ollut tuota kirjaa juurikaan lukenut. Monta kertaa olin sen alusta aloittanut ja aina sen lukeminen oli kesken jäänyt.

Sitten koin aivan kuin pääni päälle olisi laskettu raskas paino, mutta siitä huolimatta tunsin, kuinka aloin kohota penkistä kohti korkeuksia. Virttä en enää kuullut, urkujen äänikin oli poissa ja oli aivan hiljaista. Katselin ympärilläni olevaa valtavaa kirkkautta, ja tunsin pääni yläpuolella olevan jotakin hyvin puoleensa vetävää, jota en kuitenkaan nähnyt. Mieleen palautui se ihana tunne siellä järven rannalla kalliolla, kun se valonsäde täytti sylini.

Hetken tätä kirkkautta katsellessa ja ihmetellessä, kuulen sen keskeltä jostakin miehen äänellä lausutut sanat: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, ja älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi!" Siinä tulivat itsekkäälle ihmiselle ihmiselle kovat sanat.

Hetken kuluttua sama ääni jatkoi: "Ei ole mitään väliä sillä, onko sinulla isä tai ei, oletko rikas tai köyhä, terve tai sairas, kunhan elät elämäsi niin, että kerran saavutat tämän kirkkauden! Tämän jälkeen päässäni käytettiin ajatuksenjuoksu: oli verrattava tätä tunnetta, joka minut ympäröi, tunteeseen vaimoani kohtaan. Tämä meni kirkkaasti edelle. Sitten olivat vuorossa kaikki viisi tytärtä. Toiseksi jäivät hekin. Sitten kirkonmäellä oleva auto ja siellä oleva kameralaukku, nekin kun olivat silloin vielä hyvin rakkaita. Toiseksi jäivät nekin, samoin vielä pohjoisessa oleva koti, kun sekin lopuksi ajatuksiin johdatettiin.

Tämän tajuttuani tulin sen ihanuuden keskellä luvanneeksi, vaikka mitään ei minulta kysyttykään. "Tämän takia, mitä nyt olen saanut nähdä ja kokea, tahdon lähteä minne vain haluat minut lähettää!" Silloin en totisesti tiennyt, mitä tuona hetkenä tulin luvanneeksi. Paljon tiedän tänään, vaikkakaan en vielä kaikkea sitä mitä tulevaisuus tullessaan tuo.

Näky päättyi siihen, kun ympäröivän kirkkauden keskellä katsoin taakseni, ja huomasin selkäni takana syvän mustan rotkon, jonka reunalla istuin. Mistä tuon jumalanpalveluksen saarnassa puhuttiin, sitä en muista, mutta tämä näky ja sen seuraukset eivät tule koskaan silmistäni katoamaan.

Välittömät seuraukset sain kokea heti, kun kirkon rappusia alas astelimme. Oli kuin päältäni olisi riisuttu pakkopaita ja raskaat kahleet. Kaikki vuosikymmenien aikana koetut tuskat olivat poissa. Melkein nauraen ihmettelin, miten olivatkaan nuo kolme elämäni kipeintä kohtaa - isättömyys, köyhä koti ja vammainen esikoinen - lähes koko siihen asti eletyn elämäni pilanneet. Ja nyt, 48-vuotiaana, olin kuin uuden elämän alussa.

Suurin ihme oli tuon isättömyyden tuskan ja sen tuottaman häpeän pois ottaminen. Se oli siihen asti ollut niin kipeä asia, ettei siitä voinut kenellekään puhua. Kukaan ulkopuolinen ei ollut koskaan saanut tietää, että olin syntynyt aviottomana. Kun täällä Ruukissa tutustuimme uusiin ihmisiin, niin heille piti valehdella, että vanhempani olivat kuolleet. Ritvakin kun tämän kipeyden tiesi, niin hänkin vaikeni.

Koko sen päivän olin kuin pumpulipilvessä. Oltiin surutalossa ja sisälläni oli ilojuhla. En voinut siellä tuosta näystä mitään puhua. Se päivä oli Sanna-myrskyn päivä, 11. elokuuta 1985. Se yli 30-asteinen lämmin tuuli, joka Lappeenrannassa silloin puhalsi, oli kuin Pyhän Hengen valtavaa syleilyä.

Jatkuu....

Jatkuu

Illalla läksimme ajamaan kotiin, Ruukkiin. Matkan aikana ei montaa sanaa vaihdettu. Päässäni pyöri jatkuvana nauhana tuon päivän suurin tapahtuma. Vasta yöllä, kotona vuoteessa, kerroin Ritvalle tämän ja kysyin: "Voiko Saatana antaa ihmisille tällaisia näkyjä?" "Ei, kyllä sinua on
Pyhä Henki koskettanut", hän vastasi ja jatkoi: "Koko matkan ajan tunsin, että sinulle on tapahtunut jotakin."

Heti aamulla muistui mieleeni Uusi testamentti, jonka olin Lappeenrannan seurakunnalta rippilahjaksi saanut. Vielä sen pölyttyneenä kirjahyllystä löysin. Milloin lienen sen viimeksi avannut? Etulehdeltä löytyi täydellinen yllätys; Herkko Kivekkään kirjoittama muistolause elämäni matkalle:

Ps.43:3: "Lähetä valkeutesi ja totuutesi, ne minua johdattakoot, viekööt minut sinun pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi."

Ihmeiden aika ei ollut ohi, kun tajusin, miten saumattomasti nuo sanat liittyivät siihen, mitä edellisenä päivänä olin saanut nähdä ja kokea. Minut oli johdatettu hänen pyhälle vuorelleen. Jos ei vielä asuntoihin asti, niin ainakin suurelle valkeuden ja vapauden esipihalle, ja vihdoinkin olin saanut kuulla Jumalani äänen.

Neljänkymmenen vuoden koettelemusten jakso, syksystä 1945 syksyyn 1985, oli päättynyt. Mutta mitä vielä oli edessä, sitä en tiennyt."

Kun 1992 saimme hankittua kesäpaikan, Saimaan rannalta, läheltä Lappeenrantaa. Soitin kerran jo eläkkeellä olevalle rovastille, Herkko Kivekkäälle. Sillä olisin mielelläni kertonut tämän kokemuksen hänelle, tuohon muistolauseeseenkin liittyen.

Hän vastasi ja sanoi tulleensa juuri sairaalasta, joten tilaisuutta tapaamiseen ei tullut.

Seuraavana kesänä yritin uudelleen, ja sain tylyn vastauksen:

"Olen jo eläkkeellä, joten en halua keskustella!"

Ennen kuin tästä jatkan, toivon, että Asioita seuraillut kertoisi oman uskonsa mukaisen käsityksen siitä, miksi hänestä tämä kokemus oli Saatanasta eikä Jumalasta.

Tässä oli sunilaisuuden alku, minun silloisen ymmärryksen mukaan. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että Kristuksen valinta hänen seuraajakseen tapahtui jo äitini kohdussa.

Tätä Kristuksen ilmestymistä edelsi kuitenkin tämä 40 vuoden Jumalan koettelemuksen jakso : 8 vuotiaasta 48 vuotiaaksi. Vuodesta 1945 vuoteen 1985.

Näin elämä jatkui. Tammikuussa 1987 sain yllättäen kutsun seurakunnan kirkkoneuvoston jäseneksi. Yllättäen siksi, etten ollut mikään aktiivinen kirkossakävijä, ja siksi, etten ollut minkään poliittisen puolueen jäsen. Sen verran hallinnosta tiesin, että kaikki luottamustoimet jaetaan poliittisin ansioin. Puolueiden voimasuhteiden oli sielläkin oltava kohdallaan.

Kun tuli tammikuun viimeinen viikonloppu 1988, olin ollut Kristuksen opetuslapsena 2 vuotta 5 kuukautta ja 20 päivää. Tänä aikana olin Pyhän Hengen opetuksessa lukenut Raamatun kannesta kanteen kaksi kertaa.

Sinäkin aamuna jatkoin Raamatun lukemista Luukkaan evankeliumista:

"Ja hän puhui heille tämän vertauksen: "Eräällä miehellä oli viikunapuu istutettuna viinitarhassaan ja hän tuli etsimään hedelmää, mutta ei löytänyt.
Niin hän sanoi viinitarhurille: 'Katso, kolmena vuotena minä olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Hakkaa se pois, mitä varten se vielä maata laihduttaa?'

Mutta tämä vastasi ja sanoi hänelle: 'Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi: sillä aikaa minä kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää: mutta jos ei, niin hakkaa se pois.'

Niin kuin Valitusvirsi kolme keskeytti Raamatun lukemisen lähes kaksi vuotta aikaisemmin, niin saman tekivät nyt nämä jakeet. Silloin ymmärsin heti lukemani, mutta nyt en lainkaan käsittänyt, mitä nämä jakeet tarkoittavat ja miten ne minuun liittyvät. Koko päiväksi jäi Raamattu auki tuosta kohdasta ja töitten lomassa aina kävin lukemassa ja ihmettelemässä.

Jatkuu

Ennen kuin tästä jatkan, palaan vielä hetkeksi niihin mietteisiin joita Raamatun ääressä koin, kun sitä ensimmäisen kerran elämässäni aloin halulla lukea.

"Luettuani ensimmäisen kerran Raamatun lävitse, aloitin alusta uudelleen, ja vielä kolmannen kerran profeettojen kirjoista Ilmestyskirjan loppuun. Ihmettelin ja mietin asioita, joita olin alleviivannut.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän ihmettelin, miten tämän kirjan ympärille on saatu rakennettua sadoittain erilaisia kuppikuntia, suuri ja pieniä? Ei tämä kirja ainakaan ole tuollaisiin johdattamassa. Siinähän koko ajan puhutaan vain yhdestä Herrasta, yhdestä Hengestä, yhdestä uskosta, vieläpä vain yhdestä kasteesta.

Toistuvasti siinä varoitetaan vääristä profeetoista, jotka esiintyvät Jumalan nimellä ja hänen palvelijoinaan. Tuossa kirjassa ei voi olla kuin yksi totuus, ja kaikki muu on valhetta. Mutta mikä se totuus on? Sitä jatkuvasti kyselin.

Alati jouduin peilaamaan myös omaa elämääni tuon kirjan valossa. Koin olevani vapaa ja kiitin siitä Jumalaa, joka oli minut vapauttanut.

Samalla kuitenkin tunsin, etten sittenkään ole vapaa, elämästäni puuttuu vielä jotakin. Kestorukoukseni oli, että Jumala paljastaisi minulle tuon kirjan totuuden, mitään salaamatta. Olihan hän itse antanut näkynsä kautta todistuksen, että tuo kirja on totta.

Jatkuu

Jatkuu

Ritva oli iltapäivällä lähtenyt töihin, ja kun häntä puolenyön jälkeen odotin kotiin, vielä vuoteessakin näitä jakeita ajattelin. Sitten, aivan yllättäen, makuuhuone tuli täysin pimeäksi, eikä pihavaloakaan näy ikkunasta. Sähköt eivät katkenneet, mutta silti olin täydellisen pimeyden keskellä. Hetken kuluttua, tämän pimeyden keskeltä jostakin, kuulen tutun äänen lähes kolmen vuoden takaa:

"Siellä kirkossa sinut vapautettiin niistä taakoista, jotka eivät olleet sinun itsesi aiheuttamia, mutta sinunkin sydämelläsi on vielä jotakin."

Olihan siellä kaikenlaista pahuutta. Kenelläpä ei olisi, kun Jumala sinne katsoo. Nyt hän kuitenkin kaivoi sieltä esille vain yhden, kaikkein inhottavimman asian, jolla en itse enää vuosiin ollut päätäni vaivannut. Olin sillä Ritvaa usein uhkaillutkin, sillä koin, että minullakin oli oikeus mennä vuoteeseen jonkun toisen kanssa. Niinhän hänkin oli tehnyt.

Kerran komennuksella ollessa, tutkamiesten vuotuisen tapaamisen yhteydessä siihen kerran tilaisuus tuli. Tein aviorikoksen, ja sen jälkeen tunsin olevani tasavertainen Ritvan kanssa. Siihen yhteen ainoaan kertaan se asia jäi - ja nyt jo tuo rakkaaksi tullut Jumala lausuukin minulle
kuolemantuomion:

"Hakkaa se pois!" Nyt ymmärsin tuon Raamatun sanoman täydellisesti. Minä olin tuo viikunapuu. Lähes kolme vuotta sitten sille annettiin kasvun mahdollisuus, ja nyt tuon kasvun antanut Jumala lausuukin kuolemantuomion.

Alkoi vaihtokauppa. Olisin tunnustanut kaikki ne pahat teot, mitkä vain muistin tehneeni, mutta en tätä. Oliko tämä nyt niin tärkeää kaivaa esille? Näethän, että olen muuten ollut ihan hyvä isä. Köyhänä läksin maailmalle ja nyt olen saanut rakennettua perheelleni oman kodinkin?
"Minä olen ntämän sinulle antanut, ja koska tahansa voin ottaa sen sinulta pois!", kuului vastaus.

Minut valittiin kirkkoneuvostoonkin.
"Minä sinut sinne johdatin, jotta näkisit, ettei Jumalan seurakuntaa näin johdeta."

En ole polttanut tupakkaa, enkä juonut viinaa. Eikö näilläkään ole mitään merkitystä?
"Minä olen sinut niistä varjellut."

Ajatuksiini johdatettiin vielä pieni jäsenkortti. Lienen ollut 12- tai 13-vuotias, kun äitini tilasi Joka Poika-lehden. Siihen oli perustettu Joka Pojan Raittiusliitto, johon liityin, ja sen jäsennumero on 640. Tämä lyhyt lupaus oli varjellut elämääni niin, ettei sen lukemattomien vaikeuksien keskelle päässyt viina tuhojaan tekemään:

"Tahdon koettaa Jumalaan turvautuen pysyä ehdottomasti raittiina koko elämäni ajan ja niinmuodoin kieltäytyä kaikista väkijuomista sekä tupakasta. Saadakseni tälle pyrkimykselleni tukea olen liittynyt jäseneksi Joka Pojan Raittiusliittoon."

Nyt olin kuin nurkkaan ajettuna, vailla pakomahdollisuutta. Näin toki edessä kaksi tietä, mutta kummankin päässä odotti kuolema, kun tähän tilanteeseen tuli puhumaan toinenkin ääni: "Hullu olet, jos tuon vaimollesi tunnustat. Avioliitosi ja perheesi hajoaa ja koko loppuelämäsi on pilalla!"

Jos en tunnusta, niin Jumala viimeistään vuodenn kuluttua hakkaa minut pois. Purskahdin itkuun, ties monennenko kerran elämäni aikana. Koko sisus oli kuin helvetin liekeissä. Jostakin tämän tuskan keskeltä tulivat ajatuksiini sanat, jotka suorana hätähuutona kaikuivat pimeään yöhön: "Herra Jeesus, armahda!"

Ne olivatkin lopulta ne ainoat sanat, jotka sinä yönä toivat avun ja pelastuksen. Niiden huutamisen jälkeen sain rauhan sydänmeeni, kun tiesin tehneeni sen, mitä Jumala minulta odotti:

"Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Siionin vuori ja Jerusalem on turvapaikka, niin on Herra luvannut.
Ne, jotka Herra kutsuu, ne pelastuvat."

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa: hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta."

Jatkuu

Jatkuu

Tuon aviorikoksenkin oli Jumala sallinut tapahtua, että hänellä olisi mistä miehen kiinni ottaa, kun kiinnioton päivä koittaa. Ja nyt se koitti.
Ritvan tullessa töistä sanoin hänelle:

"Voitko polvistua kanssani tähän vuoteen viereen, minulla on sinulle kerrottavaa?" Polvistuimme ja kerroin hänelle mitä vuosia sitten olin tehnyt, ja kysyin: "Voitko antaa tämän minulle anteeksi?" Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi: "Voin."

Sillä hetkellä tunsin itseni tiimalasiksi, joka oli täynnä mustaa mönjää. Se lähti valumaan päästä alaspäin ja valumisrajan tunsin jokaisessa kehon kohdassa. Kun se oli valunut jalkojen kautta lattialle, tuli tilalle jotakin puhtaan valkoista. Samalla hetkellä minut valtasi sama ihana tunne kuin kerran lapsena ja siellä kirkon näyssä. Välähdyksenomaisesti sain vielä tuossa hetkessä nähdä tämän katoavan maailman yllä taivaan kirkkauden, sen todellisen maailman, joka ei koskaan katoa.

Olin päässyt läpi ahtaasta portista. Saanut kohdata Kristuksen jo toisen kerran, ja syntyä taivaan kansalaiseksi. Tätä uudestisyntymistä kutsutaan Raamatussa myös sydämen ympärileikkaukseksi, ja vaatteiden valkaisemiseksi Karitsan veressä.

Siinä ihmisen syntinen luonto revitään pois ja kivisydämen tilalle asennetaan uusi sydän, johon itse Kristus tuli Totuuden Henkensä kautta ikuisesti asumaan. Olin päässyt näiden harvojen joukkoon:

"Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen.

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen."

"Häneen teidät on liittänyt ympärileikkaus, jota ei ole ihmiskäsin tehty. Kristuksen ympärileikkaus, jossa syntinen luonto riisutaan pois."

Aloitus on lyhyt, totuudellinen tiivistelmä.

Ei tämä ole sittenkään merkillistä, vaan tavanomaista, että ihminen, jonka nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut Karitsan elämänkirjassa, siitä syystä jo äidin kohdussa jätetty Saatanalle, kuten ilmoitettu on:

"Väärämieliset ovat harhateillä syntymästään saakka, äitinsä kohdusta asti ovat valehtelijat eksyksissä."

Siksi ei siis ole merkillistä se, että 14 vuoden jakso totuuden tiellä paljastuikin hänelle eksymyksen tieksi, kun sai kuulla tämän lahkojohtajan ja ihmeliimakauppiaan ilosanoman julistusta:

"Minun sydämestäni ei ainakaan löydy muuta kuin syntiä ja saastaa, mutta silti saan olla Jeesuksen verellä puhtaaksipesty syntinen."

"Henkilössä vaikuttavan hengen tunnistaminen tapahtuu myöskin henkien
erottamisen armolahjalla. Mutta sitähän lahjaa ei kaikilla ole, eikä se aina ole
toiminnassa, niin rankka lahja se on kantaa.

Tuo lahja toimii niin kuin parantamisenkin lahja. Aina ei parane."

"Valehtelija, Teuvo Suni. Sinähän puhut täyttä sontaa ja valhetta, ja tuota
väität Pyhän Hengen sinulle valaisseen.

Armeijassa epäonnistuit.

Hengellisellä alueella yritit menestyä, mutta sielläkin epäonnistuit myöskin,
Seisot nyt elämäsi raunioilla."

Minä edelleen seison, mutta hän makaa mullan alla.

Sunilaisuus kiteytettynä: vain minä. Siitä laajennettu oppi, eli vl-uskovat: vain me.