Niin hukassa

Harvemmin ero on tilanne, jossa kaikki asiat suhteessa olisi vain huonosti. Itsellänikin on tilanne, josta asiantuntijakin on todennut että täytyy valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huono.
Raha-asiat ja tunneasiat kannattaa pitää erillään. Hienosti välität puolisosi mahdollisuudesta taloon, mutta huolehdi myös siitä, että saat sen mikä sinulle kuuluu.

Vaikka nyt tuntuukin, että olet valmis luopumaan erossa talosta ja omaisuudesta isolta osin, niin kannattaa muistaa, että jossain vaiheessa puolisosi luultavimmin ottaa uuden ihmisen elämäänsä ja silloin viimeistään pelin säännöt muuttuvat siitä mitä kuvittelet niiden nyt olevan. Eli älä anna liikaa periksi mahdollisessa osituksessa, vaan pyri tasajakoon yhteisymmärryksessä. Jos olet oikealla asialla, niin se koituu myös lasten turvaksi jatkon kannalta, vaikka siltä ei nyt välttämättä tunnukaan.

Sisällä käy sellainen tunne myrsky paska että tuntuu romahtavansa milloin vain. Ensin kaikki tuntuu selvälle, otan ja lähden lapsien kanssa. Toisena hetkenä miten voisin lähteä. Tunne sidettä puolisoon ei juurikaan ole, välitän hänestä todellakin mutta kun tuntuu että kaikki muu on mennyttä. Välitän hänestä lasten vanhempana ja olihan hän minun ensimmäinen aito rakkauteni. Hän kuitenkin todistaa puheillaan sen että on ollut jo monta vuotta yhdessä pelkkien lapsien vuoksi. Minun tekemieni virheiden vuoksi olisi luopunut jo aikoja sitten ellei lapsia olisi ollut. Syyllisti ensin minua siitä että ostettiin talo jossa asuttu muutama vuosi ja nyt ajattelen/haluan erota. Hän kuitenkin todisti että hänkin on sortunut tähän. Ostanut talon vaikka on minun kanssa vain lasten vuoksi. Miksi tämä ei vain voi olla niin helppoa? Syyllistän itseäni, olen huono ihminen, puoliso ja vanhempi kun rikon perheen jossa kaikki kuitenkin on melko hyvin. Väkivaltaa, alkoholin tms käyttöä ei ole. Pitäisikö minun vaan jaksaa jatkaa niin kauan että lapset ovat valmiita maailmalle ja asuntolaina melkein kuitattu pois. Sitä on niin hukassa, eikä ole kelle puhua. Ei ole ihmistä joka olisi samassa tilanteessa nyt tai ollut joskus. Voimat on niin loppu.

Ehkä kyseessä suru, joka pitää vain surra. Unelmat joita oli eivät toteutuneetkaan. Se on vain nieltävä ja välillä itkettävä. Aika on kai se lääke.

Hei Aroduki


Saitkin jo vastauksia, jossa kannustetiin pariterapiaan. Mitä ajattelet siitä? Kertomuksestasi tuli mieleeni, että yli 10 vuoden suhteessanne on ollut varmasti paljon asioita, joita olisi hyvä päivittää nykyhetkeen. Tietyllä tavalla naimisiinmenon prosessikin vaikuttaa sinusta nyt siltä, että mietit onko kyse ollut vapaasta valinnasta sitoutua yhteen? Jospa miettisitte, mitä tämä sitoutuminen nyt voisi olla? Mitä tarkoittavat erillisyys ja läheisyys? Ovatko toisen unelmat myös toiselle mahdollisia? Mikä teitä yhdistää, mikä erottaa? Onko se, mikä on yhteistä, vahvempaa kuin ero? Mitä tarvitsette toisiltanne ja mitä olette valmiit antamaan? Missä taas on raja, jota ei tahdo ylittää? Yms.
Joskus tällainen perinpohjainen, syviin kysymyksiin paneutuminen saattaa terveellä tavalla johtaakin uuteen läheisyyteen, jossa sitoudutaan ihan eri tavalla liittoon kuin ennen. Joillakin se taas johtaa siihen, että todetaan, että liittoa ei kannata jatkaa. Lopputulosta tuskin tietää etukäteen, ennen keskusteluprosessia.

Toivon teille viisautta ja tukea asian läpi käymiseen


Merja, diakoni

Puolisoni ei ole valmis pariterapiaan, hänestä se on aivan turhaa. Hänellä kaikki on hyvin, vikahan on siis hänen mielestä vain minussa. Mutta itseni mielestä parisuhteessa ei olla yksin, kyllä kaikkeen tarvitaan kaksi. Itse olen käynyt erikoissairaanhoitajan jutulla muiden asioiden tiimoilta ja se on minusta vahvuus että osaa hakea apua kun itse on hukassa. Olen varannut ajan kriisikeskukselta ja olenkin sinne menossa juttelemaan tästä tilanteesta. Eilen taas pitkän aikaa juteltiin erosta ja sen tuomista uusista asioista. Alkoi ahdistaa koko ajatus. Aamulla taas fiilis oli toinen kun puoliso sanoi jotain sellaista mikä loukkasi. Välillä tunnen puolisoani kohtaan jotain ja taas toisena hetkenä hänen sanottua tai tehtyä jotain typerää ajattelen miksi hänen kanssaan edes olen. Eilen sitten nämä ajatukset erosta, erillään olosta ja yhdessä olosta yms saivat minut kyyneliin. Sitä on niin hukassa. Onneksi kuitenkin keskustelemme asioista, riitelemättä. Se helpottaa ainakin välillä. Tahtoisin vain tarjota lapsille ehyen perheen niin kauna kuin he kotona asuvat.

Noinhan se vallan useinkin on, ettei toinen näe liitossa ihmeemmin vikaa, tai näkee sitä vain puolisossa. Näistä jommastakummasta vaihtoehdosta voi päätellä, ettei liitto toimi ollenkaan. Miten se voisi toimia, jos toinen ei ymmärrä omaa osuuttaan suhteessa? Normaali ihminen ymmärtää, ettei puoliso voi hyvin, jos hän niin sanoo, ehdottaa terapiaa yms.

Jos tai kun teillä on yhteisesti hankittu talo, niin sinun suorastaan kuuluu haluta siitä puolia. Tai ainakin paljon enemmän kuin takuuvuokra. Ja alaikäisille lapsille lasketaan myös elatusmaksut, eikä oleteta ja uskota, että toinen vain hoitaa. Aika tuhoisaa ajattelua.