Avioeron käynnistäminen pelottaa

Hanki/ vuokraa ensin oma asunto ja hoida taloutesi kuntoon niin, että pärjäät omillasi.

"Auttakaa ja kertokaa, miten kannattaa toimia, jos joutuu ennakoimaan, että erosta tulee vaikea. Tai miten kannattaa toimia, että siitä ei tulisi vaikea..."

Tulee varmasti vaikea, ellei mies jostain syystä haluakin erota. Voisiko se olla mahdollista? Oletko puhunut kertaakaan erosta? Miten mies uhkailee? Mitä arvioisit väkivallan riskin? Suunnitelmallisuus on tärkeää. Ensin alat etsiä asuntoa, mietit talouden kuntoon. Päätät haetko eroa yksin, vain yritätkö saada miestä allekirjoittamaan erohakemuksen. Ja sitten toimit.

Pyri kaikissa toimissasi ja sanoissasi kärsivällisyyteen, älä lähde mahdollisiin miehen provosointeihin mukaan. Ole päättäväinen. Tee turvasuunnitelma. " ilmoitan asiasta meidän kummankin läheisille, tämä ehkä suojaa minua ja lapsiamme." Hyvä idea. Omille läheisille voisit avata tilannetta jo etukäteen (elleivät he jo tiedä), että miehesi kanssa on vaikeaa ja aiot erota. Pelkäät miten mies reagoi. Jos miehen uhkailut/muut aggressiot jatkuvat ja lisääntyvät, teillä pitää olla pakopaikka; ellei löydy ystävien/sukulaisten luota, niin selvitä lähin turvakoti.

Kiitos asiallisista vastauksista. Olen itseasiassa kauan jo toivonutkin, että mies itse haluaisi erota. Toivoisin, että löytäisi vaikka jonkun uuden, niin ehkä tämä menisi helpommin...Minulla ei ole enää minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan, ja tuskinpa hänelläkään minua kohtaan enää, jos koskaan oikeasti on edes ollutkaan. Mieheni on niin itsekeskeinen, että en usko, että edes kykenee rakastamaan ketään täydestä sydämestä, enemmän kysymys on omistamisesta, vallasta, itsetunnon pönkittämisestä...Lapsilta on aina odottanut rationaalista käytöstä vailla mitään ymmärrystä lapsen kehitystasoista ym, eikä ole koskaan ottanut vastuullista ja rakastavan isän roolia. Silloin menee hyvin, kun lapset käyttäytyy hänen toiveensa mukaisesti, mutta jos lapsen oma tahto sieltä uskaltautuu esiin, niin hän raivostuu välittömästi...En ole puhunut asioistamme kuin yhdelle läheiselle. Koen tämän niin, että itsepä olen valintani tehnyt ja soppani keittänyt, joten pitäisi itse tästä selviytyäkin. En myöskään haluaisi kuormittaa asioillamme muita, mutta sitten, kun prosessi käynnistyy, tämä on pakko tehdä, kuten aiemmin kirjoitin, tämä on jonkinlainen suojamme. Mies ei välitä meistä, mutta ehkä lähipiirin painostuksesta käyttäytyy asiallisemmin...

Kysyppä mieheltäsi miten häntä on kohdeltu lapsena ja ei hän saa sitä kostaa lapsilleen vaan hänen on paha olonsa purettava omia vanhempiaan kohtaa eikä omaan perheeseensä niin helpottaa. Jos hänellä on ollut määräilevät vanhemmat ja ei osaa kelata asioitaan ja ei osaa olla lapsen kanssa kun heilläkin on sitä omaa tahtoa niinkuin pitääkin olla,

Minkä ikäiset lapset sinulle on?

tämmöisen löysin

https://www.turvakoti.net/site/

Hakeudu johonkin puhumaan ja suunnittelemaan elämääsi eteenpäin, ammattiavun piiriin.

Nämä on niin vaikeita asioita ettei joku uskoisi. Vuosikaudet meilläkin meni huonosti. Mies äkkipikainen, helposti ennenkaikkea lapsiin tulistuva. Alkuun yritin itse laimentaa asioita ja syyttelin itseänikin, että miksi en ennakoinut paremmin. Sitten tuli päätepiste, kun en enää jaksanut olla miellyttävä ja vaan sietää, alkoi melkomoiset riidat ja mies saikin tästä oivan keinon näyttää, että minäkin olen pahis. Minulle kuitenkin kiistely siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä oli ihan se ja sama, halusin asiat kuntoon. Olin jo paljon aiemmin halunnut, että haettaisiin apua, mutta ei halunnut. Oikeastaan, kun yhtenä vaihtoehtona aloin eroa miettimään niin suostui terapia apuun. Terapiassa käytiinkin, ei pahemmin apua. Huomaan, että toinen yrittää selvästi tehdä paremmin, mutta ratkeaa samoihin kuvioihinsa herkästi silti. Olen tukenut, pyrkinyt auttamaan ja itsellä ollut aivan älyttömän yksinäinen olo. Nykyään tunnen jopa syyllisyyttä siitä, kun toinen hassuttelee, juttelee mukavia, mutta minun on vaikea siitä kiinni saada. Jos joku toinen juttelisi samoja juttuja, ne olisi ihan kivoja. En ymmärrä itseäni enkä omaakaan käytöstä, jotenkin vaan tuntuu että niin paljon huonoa takana, että ei korjaannu, vaikka yrittäisikin. Niin joku jossain puhui, että kyse on myös tahdon asiasta. Mutta jotain on vaan niin rikki, en tiedä.

Näin ulkopuolisena juttujanne lukiessa sitä miettii kuka teistä oikeasti on se kaikkein sairain tyyppi tuossa parisuhteessa!!

Voi hitto mitä narinaa: ei jaksa, ei pysty, ei voi olla, ei voi elää yhdessä, on ikävä ihminen puolisona, on sitä ja tätä: ja siitä huolimatta: ollaan päivästä toiseen, vuodesta toiseen sen ikävän ihmisen kanssa ja jahkaillaan mitä jos sitä tai tätä.

Meillä ei lasten, eikä kenenkään muunkaan, kiusaaminen tulisi kuuloonkaan. Siihen puututtaisiin saman tien olipa kiusaaja sitten oman perheen sisältä tai ulkopuolelta.
Eikä minun perheessä kumpikaan osapuoli kestäisi viikkoa pidempää toiselta paskaa käytöstä, sitten istuttaisiina alas ja sanottaisiin, että ole hyvä ja opettele käyttäytymään ja puhumaan muille perheenjäsenille asiallisesti ja ihmismäisesti jos meinaat tämän saman katon alla meidän kanssa asua.

Parisuhteessa on kaksi (2) aikuista ihmistä joiden odottaa ja olettaa käyttäytyvän niin kuin aikuiset normaalijärjellä varustetut ihmiset.