Suhteellisuus vai suhteettomuus

Laitan tänne palstalle, vaikka rakkauspalstallekin laitoin jo tämän, mutta sopinee tänne paremmin. Itsellä, kun voimakkaasti tuntevana ja tunne-elämässä vahvasti elävänä parisuhde, jossa tunteet ei enää kohtaa tulee pahoinvoiva ja jaksamaton olo ja ei vaan voi jäädä. Toki näihin tunteiden lakastumiseen on vaikuttanut lukuisat muutkin suhteen ongelmat. Mutta näitä palstoja lukiessa tulee jotenkin fiilis, että ihmiset ei enää myöhemmällä iällä uskallakaan sitoutua ja rakentaa suhdetta, pettymysten jälkeen. Elokuviin on ilmeisesti tullut dokumentti Joka toinen pari eroaa, suomalaisten eroista, siinä kolme paria kertoo erokokemuksistaan, miten kävi ja miten eteenpäin. Täytynee käydä katsomassa. Mietin myös, että ehkäpä avioliitto instituutiona todellakin on nykyaikaan sopimaton. Psykoterapeutti Katherine Woodwardin kommentti siitä miksi eroa ei pitäisi hävetä: olemme sisäistäneet onnellisina elämän loppuun asti myytin, joka on noin 400 vuotta vanha ja syntyi, kun elinikä oli alle 40. On hyvä, että erota voi nykyisin helpommin, mutta jotenkin sitä pidetään sitten lopullisena kyvyttömyytenä muodostaa pysyvää suhdetta. Ja onko asia todella näin. Onko ihmisistä tullut liika hedonistisia vain itseään, omia etujaan ja kokemuksiaan arvostavia ihmisiä? Missä on tunteet, missä rakkaus ja toisista välittäminen. Ovatko ihmiset todellakin onnellisia hektisessä, työn täyttämässä minä-minä elämässä, jossa toisia voidaan polkea tuosta vain maanrakoon? Itse lle suhteen ja rakkauden päättyminen on kova pala ollut. Vaikka rakkaus suhteessa hiipuisi hiljaa pois niin ero ja se mitä se toisellekin aiheuttaa tuntuu äärimmäisen pahalta, mutta jääminenkin tekisi olon sietämättömäksi. Kuitenkin sitä miettii, että miten tällaisessa maailmassa missä osa pystyy jättämään vaan vaikka tekstarilla uskaltaa rakastua enää kehenkään ja rakastaa täysillä. Luottaa johonkin kunnes sydän revitään taas irti.