Apua yksinäisyyteen. Tää on ihan kauheeta

Joo, kokemuksia on. Olipa se särkynyt suhde pitkä tai vähän lyhyempikin, on aina todella vaikeaa sopeutua siihen, ettei enää ole ketään ketä odottaa...
Kunpa tietäisinkin jonkun hyvän pikalääkkeen tuskaan, mutta kun en tiedä. Itse olen vain purrut hammasta, porskuttanut päivä kerrallaan ja kehitellyt itselleni mahdollisimman paljon puuhaa ajan kuluksi. Kyllä sitä sitten taas tottuu...

Kolme muutosta, ero, uusi paikkakunta ja uusi työ on aika paljon sulattelemista yhdellä kertaa.
Uutena paikkakunnalla voi kuitenkin yrittää tutustua ihmisiin esim. ehkä kutsumalla kylään uusia työkavereita (kun on arvioinut tilannetta ensin…) tutustujaisiin, illanistujaisiin, "open house", pikku pippalot, pikkupurtavan ja juotavan merkeissä. En siis tarkoita kori kossua yms!
Kahvia, pullaa, sopivasti "virvoketta", olutta/viiniä, vähän suolaista, jotain sellaista.
Ehkä jonain arkipäivänä töitten jälkeen 2-3 tuntia"open house", koska viikonloppuna suuri osa jengistä häipyy kuka minnekin.

Tsemppiä sulle ! Aluksi sinne vaan yksin, voi silläkin reisulla tavata ihmisiä eikä kotiin oikein auta jäädä yksinkään - kokonaan. Pubissa tutustuu, mutta ehkä et harrasta pubeja ollenkaa, enkä tarkoita nyt räkälöitä, niista ei kaveria löydy muuhun kuin just siihen kaljan juomiseen…
Alkoholiton olut ja kahvi on ihan jees juoda pubissa nykyään.

34 mulla pian ikää eikä oo koskaan ketään vaimoa saati tyttöystävätärtä ollu kotona tahi missään mujallakaan uoottamassa. Siinä menee ihmisaraksi ja itseinhoiseksi yksinollessa ennenpitkää (tai varmaan lyhyenkin jälkeen), mutta kun sitten aika ajoi joillain hyvin leudoilla, vähäpätöisillä ja laimeilla tavoilla saa vähä vihivinkkimuistiaismaistiaisia siitä miltä se kanssakäyskentely voisi tuntua, niin ompa sen jälkeen yksinoleskelu verrattomasti raatoisampaa.
Erakkoilu sokeuttaa ja turruttaa, jollain lempeänjulmalla tavalla, häviää aavistus siitä kuinka tuskasta se oikeasti on. Riippuvuuksiin itsensä sorruttamalla sitä kai voi sietääkin.
Siksi ei oikein kenties tahdokkaan sallia itsensä johdattuvan tilanteisiin,joissa voisi syntyä kokemus siitä, miten kivaa toisen kans vois olla, koska erkaantuminen taas takaisin yksinpuhelujen ja netissäolennan maailmaan sattuu sieluun kuhin sattuu sulaminen tunnottomiksi jäätyneisiin sormihin. Kun ei nyt vaikka halauksia ei oo kokenut kuin 2008 viimeksi ja sitä ennen 2003 ja sitä enen 1999, niin jo jokin kymmenen sekuntia kestävä, kauniin ikäisehköni puolitutuhkon naisen suorittama luja, pehmeä ja riemukas kättely, makeutettuna hymyilevällä katseella ja kehuilulla, aiheuttaa suorastaan surkean morkkiksen kun sitä jälkikäteen muisteloi.
Työtehtäviähän mulla siis ois tässä vaikka usemmmallekin jakaa mutta itsestäni en mahja osata oikein mitään antaa. Kaiketi on sitä mennyt niin itsekkääksi ettei toista pystyis ottamaan sen veraa huomioon että se kestäis mun seuraa. Eipä valtavinkaan työmäärä silti naimakelpoista musta tee, vaikka jotku peevelit sukulaiset,( lähinnä tässä mummovainaani 8-kypästä veljeä tarkootan) yhäki jaksoo elättää toivetta siitä että joskus vielä avioliittyisin johokuhu.
Vaan eipä voi kaikkea soada, paree kaik kuiteki näi. suojella vähän muita itseltään. lie mun tarkootus löytää jokin muu tapa palvella toisia. kuin aviomiehenä tahi isänä. Ei oikein oo semmosta kutsuumusta siihen tilaan koskaan tainnu ollakaan

Kurjaa jos on joutunut ottaa eron työn takia... mikä tätä Suomea oikein vaivaa kun rakastavaisetkin pakotetaan eroamaan?