Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12252

  1. Pari metkaa juttua tuli mieleen tuossa lootusmatolla...Mr N;n kanssa aterioidessamme minut unohdettin; ruokailuvälineet, astiat yms sellaista pientä...minulta puuttuivat. Toistuvasti. Alussa en ollut huomaavinani, hain tyynesti omani. Myöhemmin hymyssä suin huomauttelin asiasta. Hän nyt hieman kokeili minua. Ruokaili tyynesti tarinoita kertoessaan eikä kiinnittänyt mitään huomiota jos en itse syönyt, kun osoitin mieltäni. Hän valmisti aterioita joskus siten, mistä tiesi etten pitänyt. Tai mikä minulle ei ollut hyväksi. Myönnyin tähänkin, koskaan valittamatta. Yllätin hänet valmistamassa iltapalaa; sylki pureskeltuja palasia lautaselleni. Halusi nähdä miten reagoin, sehän oli vitsi. Miten reagoin? No minä s**tana tietenkin söin senkin. Hän saattoi haista pahalle, mutta halusi minun peseytyvän. Nauraen kyllä vein hänetkin pesulle. Hän puki minut miesten vaatteisiin, kertoi miten näytin söötille, mutta ihmisten ilmoille en sentään suostunut niissä lähtemään. Jälkeenpäin minä ajattelin, että miten minusta oli tullut tuollainen mollamaija. Nukeksi kutsuikin joskus, enkä enää kummastele miksi. Ihmettelin jossain vaiheessa, miten minusta alkoi tulla jotenkin aggressiivinen, saatoin runtata tuon itseäni isomman ihmisen seinälle ihan vain pienenä hellyyden osoituksena. Ja totuuden nimissä, minulle tuli jatkuvasti mieleen, kuin pakkomielteenä, miten haluan raapia, purra, nostella...

    Tuo Halebobin Apulanta; no just joo, tulihan tuosta paljon muutakin mieleen, mutta allekirjoitan kuvatun.
  2. Mielenkiintoinen tämä sinun aiheesi, täytyy yrittää perehtyä jossakin vaiheessa. Saatan olla taas ihan väärillä jäljillä, mutta laitan tämän tänne. Hmm.. Tuli siitä ylisuorittajasta mieleen. Linkkiä en uskalla laittaa, etsikää itse...

    Ellin perjantai-ilta:

    Elli laahustaa ovesta sisään ja lysähtää väsyneenä nurkkatuoliinsa. Käpertyy kippuraan huovan alle ja antaa itkun tulla. Vihdoinkin...Kyyneltensä lomassa hän näkee viimeisten sadan tai kahdensadan tunnit; valvottuja päiviä ja öitä, kuljettuja askelia ja kilometrejä, kohdattuja kasvoja, äänten; puhelinten, tietokoneiden, koneiden ja laitteiden, liikenteen sekä ihmisten melua. "Tee se, tuo tämä, hae ne, tule tänne, anna tuo eikun nuo, ota nämä"...loputon määrä ojentuvia käsiä, aukiolevia suita, korkeita tai hiljaisia ääniä; jotka anovat jotain, haluavat jotain, käskevät tai määräävät.

    Virran pyörteiden mennessä menojaan ja ajatustulvan hidastuessa alkaa ellin keho ja mieli lopulta rauhoittua. Rentoutuen, alkaen varpaista hiljakseen ylöspäin, kohti jo puumaiseksi muuttunutta päätä. Antaa tietoisuudelle aikaa hiljentyä, vähitellen lähes pysähtyen. Olla ajattelematta, näkemättä tai kuulematta. Painottomassa olotilassaan ellin tietoisuuteen hiipii ajatus, että jokin selittämätön paha, jokin, on todella vialla. Hän on aina väsynyt. Syvältä sisältään hän tajuaa sen, että tuo oravanpyörässä kulkeminen alkaa olla hänen lopun alkunsa. Hän tiedostaa, että myötä-, velvollisuuden-, syyllisyyden- ja suoritustunnossaan on jo niin uupunut, ettei jaksa enää välittää, ei välittää siitä mihin tarkoitukseen hänet on tähän maailmaan saatettu.

    Väsynein katsein hän tuijottaa kaukaisuuteen, pakottaen itseään olemaan näkemättä avaamatonta postiaan, maksamattomia laskujaan, loputtomiin odottavia tekemättömiä kotitöitään, sähköpostissa ja puhelimessa vilkkuvia viestejään, läheisiään; jotka odottavat tai toivovat häneltä jotain. Suunnaten katseensa ylös kattoon hän muistaa, että on aika nauttia parista vapaapäivästä. Vapaista, niin....mennäkö vastentahtoisesti veljen luo lapsenvahdiksi, kyläillä alkoholisoituneen äitinsä luona joka loputtomiin kaataa katkeruuttaan ellin niskaan, vai rohkaista mielensä ja lähteä Villapakkaan kavereiden kanssa; juoda pää tajuttomaksi ja olla aamulla muistamatta edellisillasta mitään; niistä kasvottomista, nimettömistä hetken kohdatuista.

    Epätoivon alkaessa taas käydä lähes kestämättömäksi elli rutistaa taas silmänsä kiinni. Hän aloittaa jälleen tuon itsensä pakotetun vaipumisen tunteen, vaipumalla hiljaa; antaa mielensä levähtää. Hengähdystauon saatuaan alkaa tajuntaan hitaasti nousta yksi hyvin pieni hiljainen sana, hyvin hiljainen; e i; sitten kuuluvammin: ei; vielä kovemmin: eI; ja lopulta se sana jo huutaa sisältään ja ellikin huutaa: EI !

    Hän heittää huovan lattialle, potkaisee korkokenkänsä jalastaan, vetää varsitennarit jalkaan, loikkaa pöydälle alkaen tanssia ja laulaa:

    Sössölandian kultakurkut - Pohjois-Karjala

    ...antaen lopulta itselleen aikaa levähtää...lepää ja antaa mielikuvitukselle siivet...