Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12252

  1. Tuo ikävän kaltainen suru...

    Kun koemme läheisyyden tunnetta jotakin kohtaan - olkoon ihminen, eläin tai bittihahmo -; saamme jotain ystävyyden tai toveruuden kaltaisia tunteita aikaiseksi. Me olemme, annamme ja saamme; vastavuoroisuuden periaatteella. Kun ero tuosta jotenkin läheisestä kohtaa meidät, saatamme tuntea kaipausta, jopa surua, toisinaan ikävää. Raskaimmillaan se jättää meidät hyvin yksinäisiksi. Yksinäisyys pahimmillaan voi olla olla jotain hyvin vavahduttavaa; niin riipaisevaa, että emme saa edes henkäystäkään aikaiseksi tuon musertavan painon alla. Suru on raskain silloin kun tiedostaa ettei koskaan, ei koskaan enää saa kokea tuota läheisyyttä juuri tämän kanssakulkijan kanssa. Emme ehkä ikävöi kulkijaa itsessään, vaan sitä tarvetta tai tunnetta, mitä se meissä itsessämme on herättynyt.

    Toisaalta ero saattaa olla myös hyvin vapauttavaa; saamme jälleen tilaa kohdata itsemme ja muut tarpeemme. Opettelemme tunnistamaan niitä kehon ja mielen viestejä, mitä sisällämme on; opimme tulkitsemaan paremmin itseämme; jonka jälkeen voi rakennustyö itseämme kohtaan jatkua. Ja jaksamme taas kulkea toveruuden tietä; antaen itsestämme ja taitoa myös vastaanottaa mitä kanssakulkijalla on annettavaa. Sitä kutsuttaneen myös jakamiseksi. Ja onneksemme me usein myös uudelleen kohtaamme.

    Lainaus MB ja A: "Olen yllättänyt itseni luomalla suhteen "yhteisöön", joka on olemassa vain tällä palstalla.. Olen tehnyt jälleen jotakin, mitä joskus olen vannomalla vannonut, että en minä ainakaan :D"

    Voisi kettu todeta etten minäkään. Niinkuin lukemattomat muut maailmaa kiertävät. Mutta, mitenkäs se menikään; älä koskaan sano, ei koskaan. :)
  2. No niin kamut. Sana ja tyyli on vapaa. Repikää tuosta aloituksesta. Kommentoikaa jos haluatte, ja millä aiheella mitä näette tai tunnette. Siinä kevyttä pähkinää purtavaksi kun raskaammat työt muualla on tehty. Kaikki viestini käyn lukemassa, vastailen kun ehdin. Vihjeitä on riittävästi. =)

    Tiedän että joku lukija ajattelee, että onko pöllömpää aloitusta laitettu liikkeelle, mutta mielipiteitäkin on monen näköisiä. Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä. Erilaisia ihmisiä tarvitaan aina. Silti tunnemme tiedostetusti tai tiedostomattomattasti halua tai tarvetta samaistua joihinkin samankaltaisuuksiin. Kirjoittajia ja tekstejäkin on erilaisia. Aina joku lukee niitä ja kokee samaistumista, ne herättävät tunteita tai ajatuksia. Minunkin tekstejäni tarvitsee joku. Ihan niinkuin minäkin tarvitsen teitä.

    *ja niin elli hiihteli kukkulan rinnettä alemmas ja pysähtyi matkallaan vilkaisemaan Villapakan ikkunoista; "Kas, siellähän ne palstalaiset istuskelevatkin. Koolla on lapsia, naisia, miehiä; eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Elli piipahtaa sisälle, käy hellästi halaamassa lynettin, määbään ja A;n, pysähtyen suikaten yxex:n poskelle suukon ja palauttaen paikatun nutun. Hän vilkuttaa lähtiessään kaikille palstalaiselle, joita kehoittaa jatkamaan kirjoituksiaan, postittaa kirjeen, tekee tilaa uusille tulijoille poistuessaan ulos ja lähtee laskemaan rinnettä alas, yhä kiihtyvämmällä vauhdilla; kohti toisenlaisia haasteita*
  3. Olipa hieno vastaus määbää. Tuo tasa-arvoistamis-juttu, niinpä. Olen kokenut että jo pelkkä sana saa useammat takajaloilleen; mennään reagointitasolla heti punaisen mittarin puolelle ja aletaan korostuneesti puhua feminismistä tai sovinismista. Eihän siitä ole kyse. On vain karkeita karikaesimerkkejä näistä; pienempi prosentti väestöstä ja ajattelutyylistä, kaikki eivät ole ääriryhmiin kuuluvia tai soveltuvia. Tasa-arvoistaminen; yksilöiden (ei pelkästään sukupuolijakauman) kesken terveellä tavalla, se olennaisinta, kloonautumatta.