Vapaa kuvaus




https://youtu.be/x1TXMpiqcDI

Aloituksia

13

Kommenttia

3629

  1. Katsoin elokuvan, tosin en ihan alusta, mutta hyvin sain vielä kiinni. Jotenkin se oli mielestäni taide-elokuva, kauniita kohtauksia ja hyvä tunnelma. Mutta siinä oli myös hämääviä tekijöitä, esimerkiksi en tunne japanilaista symboliikkaa ja sitä siinä oli paljon, ja nämä geishat olivat ihan oma lukunsa, niillähän jopa hihojen heilutuksella ja niskan kolmiolla on joku tärkeä merkitys. Sen takia elokuvan katsominen keskittyy helposti seksikohtauksiin ja niitä ei elokuvasta puuttunut, mutta niilläkin on japanilaisessa kulttuurissa ihan omat merkityksensä, esim häpykarvat. Entäs punaisella värillä, veren väri, iso merkitys, kosketuksen ja erotiikan väri, aina kun geishan tai pääosan esittäjän helma erotiikan merkeissä heilahti niin punainen väri tuli esiin, japanilaiset maalaavat lippunsakin keltaisen auringon punaiseksi.
    Naisen vallankäytöstä ja pakkomielteestä siinä oli kyse, jotenkin koin että aluksi siinä oli kaunista aistillisuutta mutta kun kuvaan tuli kuristamiset, tikari ja veitsi niin se muuttui aikamoiseksi vallankäytöksi, silmien katsekin muuttui, ohjaaja oli halunnut kääntää vallankäyttökuviota, tämähän tapahtui kolmekymmentä luvulla ja sitä ennen elokuvat olivat miehen vallankäyttöä nyt toisinpäin. Elokuvan lopun saattoi ensimmäisestä kuristuskohtauksesta jo arvata.
    Siinä hämäsi myös tämä teehuonekulttuuri, isäntä ja hänen vaimonsa ja palkollisensa ja geishansa, siinä suhteessa elokuva oli värikäs jopa.
    Monenmoista rakkautta intohimon lisäksi elokuvassa oli, loppukohtauksessakin ikuista rakkautta todistettiin punaisin kirjaimin.
    Jos elokuvan katsoi pornokuvana, niin miksei, voihan taide-elokuva olla pornoa ja toisin päinkin, eihän sillä rajauksella ole merkitystä vaan miten sen elokuvan kokee. Pornoelokuvat ovat pitkäveteisiä ja virutettuja kohtauksia täynnä, tässäkin esimerkiksi ne kurituskohtaukset olivat pitkäpiimäistä katsottavaa.
    Kaikin puolin muuten katsottava elokuva, jos me suomalaiset ollaan estoisia niin on ne japanilaisetkin, yhtenäänhän siellä joku jossakin kurkisteli ja lymyili ja sermit heilahtelivat alinomaa.
  2. Päiväkirjaa pidin joskus tosi nuorena mutta niiden kirjojen sivuilla en seikkaillut minä vaan elvis presleyt ja paul ankat, se oli sitä aikaa. Ei ole säilynyt yhtään opusta siltä ajalta.
    Almanakkoihin kirjoitan kaiken, liimaan liput ja kaikki tärkeät lehtileikkeet ja kaiken minkä siltä päivältä haluan muka muistaa, suttaan ja töhertelen sivut. Joulukuussa ne ovat jo melko paksuja kaikkine töherryksineen mutta harvoin niihin on tullut palattua, ainakaan vielä.

    Terapiapäiväkirjaa olen kirjoittanut, se oli kauan sitten puoli vuotta takautuvasti ja sitten niin, että noin kahden vuoden kuluttua aloituksesta se loppui, ei ollut enää mitään sanottavaa. Se oli surupäiväkirja, se asia surtiin ja siirrettiin kiitollisin mielin taakse ja mentiin eteenpäin. Niitä on kaksi kirjaa ja käsin kirjoitettuna, enkä ole niihin saattanut palata, voi olla etten koskaan palaakaan, paitsi jos joudun jotain asiaa tarkistamaan.
    Se kirjoittaminen oli silloin paitsi pelastusrengas siihen aikaan elämässäni niin myös portti johonkin uuteen kirjoittamiseen. Siitä alkoi säännöllinen kirjoittamiseni.

    Täällä puhutaan avautumisesta ja tilittämisestä. Voisin kertoa elämästäni vaikka mitä, mutta ei olisi tilittämistä koska kuitenkaan, en kerro mitään mitä en olisi ajatellut ja hyväksynyt elämääni, tilittäminen on mielestäni jotain kesken olevaa asiaa eli jos kertoisin jonkun ongelmani esimerkiksi ihmissuhteissani, ja odottaisin siihen jotain kommenttia, se olisi tilittämistä. Joten en tilitä, no avaudunko sitten, en mielestäni tee sitäkään. Eli jos kerron jonkin asian omasta elämästäni niin teen tavallaan vertaisena, kun täällä jotain tiettyä asiaa käsitellään. Avautumien on jotain oman sielun syövereiden paljastamista ja sen toki teen liki niitä ihmisiä joille haluan avautua.
    Omasta pieni ympyröisestä elämästäni kirjoittamisen koen helpoksi, koska olen monet asiat puinut niin moneen kertaan eri yhteyksissä elämän varrella.
    Arvostan todella kirjoittajia jotka kirjoittavat tällaiselle palstalle omasta elämästään ja osaavat sen tehdä aidosti, koska joka kerta kun vaikeankin asian kirjoittaa ulos niin se vahvistaa. Ajattelen kaiken aina vertaistukena, vaikka kaikilla on ihan oma polkunsa niin saman 60+kaaren alle mahdutaan
  3. Meri on kuin…
    Se antaa omastaan, tunnistaa omansa.
    Tuiskii, tyrskii, mylvii ja myrskyää,
    auringossa hehkuu hopeaa, kuun rytmiin huokailee.
    Aalto aaltoa halaa. Näin kertovat yhteistä tarinaa, viestejä tuovat, vievät, etsivät
    uomiaan, purskahtelevat yli äyräidensä. Nauttivat vaahtopäistään.
    Hempeään aamutyyneen se herätä haluaa, iltaruskon oranssiin öisin uinahtaa
    horisontin kaari kaiken rauhoittaa ja kaukaista äärirantaa vapaus rakastaa.
    Hiljaisia hellyyden maininkeja se aina odottaa, silloin
    ikävän kaarisillat kaipuun kaunokirjoitus yhdistää.
    On se kuin meri. Se on.
    https://youtu.be/xck8ooTmxmY