Kolme vaihetta minuun tutustumisessa

Hei! Onpa kyllä todella tuttua. Aivan kuten minun elämässäni. Mukavaa tietää, että on muitakin "kohtalotovereita". Itse aloitin tällä viikolla opiskelut ja tätä samaa kaavaa toistan. Nyt muutaman koulupäivän jälkeen alkaa tökkiä taas. Puheenaiheet on todella vähissä ja näyttää että toisilla juttu luistaa ja on niin hauskaa. Olen vielä muita vanhempi ja elämäntilanne on erilainen. Että senkin puoleen tuntuu että mistä sitä voi jutella.
Mutta yritän olla armollinen itselleni. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Myös meitä hitaita, pohdiskelevia ja rauhallisia. Mietippä jos kaikki olisivat tyrkkyjä suupaltteja? Voimia sinulle! Ei todellakaan ole helppoa poiketa massasta. Mutta kiva että on muitakin jotka painiskelevat näiden ongelmien kanssa. Tietää, että jossakin joku tuskailee samalla tavoin kuin itsekin. Mukavaa alkusyksyä sinulle!

Monilla on tapaamisten alkuvaiheessa tarve todistella itseään, koska hyvän ensivaikutelman luominen on tärkeää. Kun alkuhuuman jälkeen mielentila on palautunut vastaamaan sitä omalle persoonaallisuudelle ominaista, huomaa että kynnys keskusteluihin ja vastaaviin vuorovaikutuksiin osallistuminen on kasvanut huomattavasti.
Ratkaisu ongelmaasi on yksinkertaisesti alkuvaiheessa ottaa rennommin, eikä vetää sitä ylisosiaalista roolia, vaikka se sillä hetkelle tuntuukin itselleen ominaiselta. Loppupeleissä jää käteen enemmän kavereita eikä sosiaalisiin tilanteisiin tarvitse ladata niin paljon.

jatkoa...

sitten kun vielä jännittääkin siinä samalla niin olemus on todella jännittynyt, totinen ja tylsä.:( en kestä itseäni...

tutun kuuloista!ero itseeni on siinä että parin kaljan jälkeen saatan lähteä vaikka baariin jutella vieraille olla jopa heidän melestään hauskaa seuraa mutta sitten iskee se todellisuus kun ei osaa puhua ihmisille sitä jää miettimään mitähän sanos ja seurauksena on vain hiljaisuus ja ei varmasti tartte kyseisiä ihmisiä enää nähä kun pitävät outona

tuttua tekstiä kaikilta, sama tilanne ollut mulla töissä, koulussa, ja nykyään muutaman harvan tutun seurassa. kun ei tyhjänpäivänen läppä lennä ja ryhmässä on vetäytyneempi ja hiljainen sekä vielä kiinnostunut vähän 'vakavammista' aiheista kuin meikit ja vaatteet, niin ulkopuolellehan sitä jää ja vaivaantuneita tilanteita tulee. lisäksi ei kutsuta illanviettoihin, tai haluta tavata muutenkaan vapaa-ajalla. pitää vielä olla olemassa facebook, josta näkee muiden yhteiset menot ja meiningit. onnellisempi kai sitä olisi ylhäisessä yksinäisyydessään ja tietämättömyydessään...

Kuin minä. Musta on tullut kaikenlisäksi välinpitämätön asialle eli olen hyväksynyt tuon. En ota vastuuta siitä miten ympäristö tulkitsee minut. Ihan sama. Potkikoon pihalle, löydän muuta sitten. Eikä minua itseasiassa edes kauheasti kiinnosta :-) Nyt tuntuu hyvälle.

Kieltämättä en ole aikuinen tai minuun ei suhtauduta sellaisena, mutta en välitä. Tiedostan tilan, ja ajattelen että joskus sitten kun aika on niin minäkin pystyn.

Kuulostaa niin käsittämättömän tutulta! Vaihdoin viime syksynä koulua ja ekat päivät olin innoissani, onnessani ja avoimena ja juttua tuli nopeasti ja iloisesti. Se tunne oli aivan mahtava, tästä se alkaa, uusi elämä uudessa koulussa ja ympäristössä. Uskoin saavani pian uusia kavereita ja juttelin vähän kaikkien kanssa. Minut huomioitiin ja jokseenkin kai pidettiinkin. Pieni jännitys siinä kokonaan uudessa seurassa toi vain lisäpotkua. En paljoa kyllä jännittänyt, ehkä keskityin silloin alussa enemmän heihin kuin itseeni, enkä oikein vielä edes käsittänyt täysin missä olin ja mitä tekemässä. Annoin vain palaa.
Muutaman päivän/viikon jälkeen alkoikin sitten se alamäki. Ei mitään sanottavaa kellekään, järkytyin kun en tuntenut ketään enkä siksi kokenut voivani jutella kenellekään. Lopettaessani muille juttelemisen, myös he lopettivat minun lähestymiseni. Nyt olen se ulkopuolinen tuppisuu, jota oudoksutaan ja ihmetellään, että "Ai tuokin on vielä olemassa"

mulla joo vähän samanlaisia tuntemuksia... alotin siis syksyllä uudessa opiskelupaikassa.
aluksi olin kyllä aika varautunut kun joutui uusien ihmisten kanssa tekemisiin ja vieläpä asumaan heidän kanssaan (opiskelija-asuntolassa) ja näkemään heitä niin usein, ajattelin että en tule heidän kanssaan toimeen. mutta sitten päätin että minun on pakko tutustua ihmisiin paremmin, se tuntui helpolta kun kaikki muutkin vielä ujostelivat toisiaan enkä tuntenut siinä suhteessa itseäni mitenkään poikkeavaksi. hiljaiset hetket jolloin ei keksinyt mitään sanottavaa eivät tuntuneet painostavilta, ovathan ne ihan luonnollisia kun ei vielä tunneta toisia hyvin eikä ole vielä paljon mitään yhteistä mistä puhua. tunsin siis itseni suhteellisen hyväksytyksi, olin itseasiassa aika usein se henkilö joka rikkoi hiljaisuuden, keksi jonkun aiheen mistä puhua, jostain ihan arkipäiväisestä.

pian tämä kuitenkin muuttui kun ihmiset alkoivat enemmän tutustua toisiinsa, ja 2 henkilöä joiden kanssa minä olin eniten viettänyt aikaani halusivat ystävystyä muidenkin kanssa. minä en olisi kaivannut vielä seuraamme yhtään 'uutta ihmistä', olinhan vasta totuttautumassa näiden kahden seuraan. he kuitenkin halusivat tutustua muihinkin ja aloin tuntemaan itseni ulkopuoliseksi koska en itse osaa tutustua ihmisiin ollenkaan niin nopeasti ja helposti. ahdistuin kun seuraamme liittyi yhä enemmän ihmisiä joiden kanssa olisi pitänyt keksiä juteltavaa ja muutuin yhä hiljaisemmaksi. luulen että nämä muut ajattelivat etten pidä heistä enkä halua tutustua heihin koska en osallistunut juurikaan keskusteluihin tai mitään. silloin kun yritin sanoa jotain tuntui että sanani olivat jähmeitä enkä saanut ollenkaan sanotuksi sitä mitä olisin halunnut, ja muut katselivat minua kummeksuen. se tuntui hirveältä.

lopulta menetin kaiken sen vähäisen itseluottamuksen minkä olin saanut kootuksi tutustuessani pariin ihmiseen ja aloin välttelemään kaikkien seuraa. tunnen tällä hetkellä oloni erittäin ulkopuoliseksi, en haluaisi nähdä näitä ihmisiä ollenkaan koska olen varma että he pitävät minua outona ja puhuvat selkäni takana kummallisesta käytöksestäni. kaikkein pahinta on se että he luultavasti haluaisivat tutustua minuun ja olla kanssani, mutta minä en vaan enää pysty siihen koska ahdistukseni kasvaa niin suureksi heidän seurassaan ja tunnen itseni typeräksi ja kömpelöksi.

Minäkin olin tuollainen 20 vuotta sitten. Tuntuu, että tämä on jokin kummallinen suomalainen juttu, tämä puhumisen ahdistus. Se on helpottanut vähitellen. Muistan silti vieläkin kun nuorena hädin tuskin uskalsin soittaa jostain asiasta tuntemattomalle, kun en tiennyt mitä ja miten sanoisin asiat. Jännitin noinkin pieniä asioita sairaasti ja olin superujo.
Kaikki ylläoleva on kuvausta ujouden mielenliikkeistä.
Mitä voisin sanoa neuvoksi? En kärsi vastaavista ongelmista enää, pystyn puhumaan yleisönkin edessä.
Ehkä listaan oivalluksiani vuosien varrelta:
1. Täytyy sallia itsensä olla sellainen kuin on juuri sinä hetkenä. Sallia. Ei se ole maailmanloppu jos joku asia pelottaa, mutta vain sallimalla pelon voi löytää syyn siihen.
2. Olen joka tapauksessa sisäänpäin kääntynyt, joten yritys ottaa mallia kaikkein ekstroverteimmista ihmisistä on tuhoon tuomittu. On paljon introvertteja, jotka ovat sosiaalisesti taitavia. Unohda ekstrovertit ja yritykset miellyttää heitä. Etsi muita hiljaisia ja tutustu heihin.
3. Ulospäin suuntautuneisuus ja sosiaalinen taito eivät ole sama asia. On täysin järkevää pelätä ja välttää joitain ulospäinsuuntautuneita ihmisiä, kuten narsisteja.
4. Selvitä mitkä ovat sinun sosiaaliset arvosi ja elä niiden mukaan. esim lupausten pitäminen. uskonnolliset arvot jne. Puhuminen ei ole arvo sinänsä.
5. Jos ei tunne halua olla ystävällinen, ei saa todellisia ystäviä. Jos sydämestäsi ei tule lämpöä ympärillesi, niin älä ihmettele, että karkoitat toisia.
6. Viestiä voi monella tavalla. Jos puheviestintä ei ole juttusi, niin pyri ymmärtämään kehollista viestintää, ilmeitä ja eleitä. Jos osaat viestiä kehollasi ja silmilläsi et tarvitse niin paljon sanoja.
7. Jos ei halua viestiä jonkun kanssa mitään, jos ei ole mitään asiaa, niin ei tarvitse!
8. Luo ympärillesi hyvä tunnelma itsesi hyväksyvillä ajatuksilla. Mitään ei tarvitse sanoa, muut tuntevat sen. Ja sen jälkeen sinä tunnet muiden hyväksynnän.
9. Puhumisen pelko on käytännössä pääosin kokemuksen puutetta. Hanki näitä kokemuksia, vaikka ehkä aluksi tunnet itsesi idiootiksi. Pidä pitkät keskustelut vaikkapa puhelinmyyjien tai eläimesi kanssa. Käsikirjoita vaikka etukäteen.
10. Itsensä piiskaaminen olemattomista virheistä tekee ongelmasta noin 10 kertaa pahemman kuin se on. Kokemattomuudesta ja ujoudesta tuleekin vammauttava, kammottava tila sen sijaan, että se menisi ohi luonnollista tietä kasvun ja elämänkokemuksen myötä.
11. Tämä on ehkä tärkein: Ihmiset eivät näe pääsi sisään. IHMISET EIVÄT NÄE PÄÄSI SISÄÄN. Sinulla on sisäinen tila, joka on omasi, mutta se löytyy sydämen ei ajattelun kautta.
12. Se, että et ole kiinnostunut pinnallisista tyypeistä, joita nuoruus on täynnä ei ole merkki sosiaalisesta vammasta. Tutustu itseäsi vanhempiin ihmisiin, sitä kautta saa itseluottamusta myös. Ja saatat saada sitä kautta myös yllättävää etua elämässä. Tärkeät ihmiset ovat yleensä vanhempia, pääset elämässä paremmin eteenpäin jos he ovat ystäviäsi luokkatoverien tms. sijasta.