Kun oma äiti ei välitä.

Surullista luettavaa,sillä lapsi tarvitsee molempia vanhempiaan..etenkin äitiä,
Sinussa ei ole mitään vikaa eikä siitä tarvitse itseään syyttää ja luulen että
äidilläsi on narsistisia piirteitä jotka kyllä ikävä kyllä ovat pysyvää.onneksi sinulla
kuitenkin on isä joka sinusta huolehtii ja on tukenasi ja en ihmettele sairastumistasi
masennukseen ja hyvä että käyt juttelemassa,se tekee hyvää:)
Toivottavasti äitisi joskus tajuaa mitä on tehnyt...
Nauti muutostasi ulkomaillle sillä olet elämässä pärjännyt ilmeisesti aika hyvin.
Tsemppiä!!

Onnea opiskelupaikasta! Äitisi käytös ei millään tavalla ole sinun aiheuttama. Jotkut ihmiset vaan ovat kylmiä ja itsekkäitä. Todella surullista, että tässä on kyseessä on oma äitisi.
Hyvä, että mietiskelet asioita. Sitä kautta sinusta tulee vahvempi ja pystyt elämään todellisuuden kanssa.
Voimia!

Mun äiti ei koskaan ole välittänyt musta. ätini alkoi juomaan alkoholia kun olin 7 vuotias. 9 vuotiaana äiti jätti meidät viikoksi yksin veljeni kanssa kun lähti juomaan viinaa jonnekkin kaverinsa tykö. Pian tulivatkin poliisit jotka veivät meidät lastenkotiin jossa asuin 18 vuotiaaksi saakka. kertaakaan äitini ei tullut meitä lastenkotiin katsomaan, ei lähettänyt korttia eikä soittanut vaikka asui koko ajan samassa kaupunkissa. Viinaa oli kiinnostavampi kuin omat lapset. Nyt olen 36 vuotias ja äitini ei ole vieläkään soittanut mulle ikinä, tai edes tullut kylään vaikka asuu samassa kaupunkissa. Näen sitä välillä tuolla jossain mut eipä muakaan enää kiinnosta tavata tai puhella tai olla tekemisissä. Tiesin kyllä jo 12 vuotiaana ettei mulla ole koskaan enään äitiä. Se vaan niinkuin hylkäso mun ja veljeni tosta vaan yli 25 vuotta sitten.

Mutta miten asian kanssa oppii elämään?

Joskus musta tuntuu, että hienoa olla näin itsenäinen ja pärjäävä eikä ole ketään joka tivaisia menemisiä(eli äitiä), mutta silti kait sitä aina sisimmissä on se pikkutyttö, joka kaipaa äidin halausta. Mistä jotakin korvaavaa? Lapsuudessani meillä oli siis todella kova kuri, todella ankara - ei mistään myönnytyksiä ja pelko oli se millä minutkin kasvatettiin.

Monesti tuntuu, että katselen vastaantulevia vanhempia naisia siten, että voisiko hän olla äitini - ikään kuin etsin koko aika äitiä, siis sellaista joka välittää, vaikka tiedän ettei se ole realistista. Minulla on myös pahoja ongelmia miessuhteissani, koska en yksinkertaisesti osaa olla nainen suhteessa ja ei mitään hajua miten käyttäydytään naisena miehen kanssa. Vaikka olenkin pienestä pitäen ollut se isin pikku prinsessa, niin silti olen elänyt aina ilman oikean naisen mallia. Minua kuvataan usein todella ihanaksi,suloiseksi nuoreksi naiseksi, mutta sekin vain koska olen niin kamalan epävarma ja en oikein tiedä miten tulisi olla...

Olen siis aloittaja.

Moikka alkuperäinen kirjoittaja,

Sun teksti olisi voinut olla kuin mun kynästä -niin tutulta kuulosti (lukuunottamatta tuota isäpuoliosiota ja ikää minulla noin 5-v enemmän).. Lisäksi lisää pahaa mieltä aiheuttaa se, että siskoni saama kohtelu äidiltämme on aivan päinvastaista ja vaikka hän on hölmöillyt elämässään kunnolla niin sekin kaikki on ok (omat tekemiseni ja valintani eivät sensijaan koskaan riitä tai ole oikeita). Asiasta keskustelu ei ole koskaan auttanut, sillä näkemykseni tyrmätään alkuunsa ja saan vaan litanian syitä siitä kuinka vika tähän(kin) asiasta löytyy itseasiassa minusta itsestäni -vaikka sitten kuinka tuhannen mutkan kautta. Sukulaisten ym. edessä hän pitää kulissiä yllä parhaansa mukaan, esittäää heidän läsnäollessaan esimerkillistä äitiä (kyselee kuulumisia, halaa jne. mitä ei IKINÄ normaalisti tee).

Elämässäni tapahtuneiden vaikeiden asioden kertomiseen äitini on aina reagoinut vähättelevästi ja/tai tuominnut minun vain hakevan huomiota. Kaikista naurettavin esimerkki oli, kun minulla oli ollut vaikeaa ja hänen miesystävänsä antoi piristäkseen pienen lahjan -äitini pisti suunnattoman mustasukkaisuuskohtauksen pystyyn samantien!

Sattuu kyllä todeta, että työkavereistani löytyy pari henkilöä jotka ovat enemmän äitihahmoja ja välittävät asioistani -toisin kuin oma äitini.. Mikään ei ole auttanut, joten tein juuri päätöksen ottaa kunnolla aikalisän ja tauon suhteessa äitiini, saa nähdä muuttaako tilannetta mihinkään.. Voi olla että täytyy ihan mennä juttelemaan asiasta johonkin, jos siitä saisi ainakin itselle levollisemman mielen asian suhteen..

Voimia sulle ja toivottavasti uusi alku ulkomailla lähtee hyvin käyntiin =)

mun isä katosi kun olin pieni ja äiti ei välittäny kun mua kiusattiin 6-14v nyt olen 16.v ja äitini on todella vanha ja ei jaksa välittä mistään mitä teen tai saavutan. Pienenpänä kun olin noin 10.v äiti satoi välillä lyödäkkin minua.

Ei. Jokainen lapsi tarvitsee vanhemman. Sinulla on sentään isä, ole kiitollinen siitä.

Minulla on ystävä, jolla isä on kuollut nuorena ja äiti samanlainen kuin sinulla. Miehelläni molemmat vanhemmat on kylmiä ja etäisiä, eikä lainkaan kiinnostuneita mieheni elämästä. Ja näin on ollut aina. Ovat kyllä kiinnostuneita hänen menestyksestään ja kertovat siitä mielellään kaikille, mutta yhteydenotot on vähissä. Appivanhemmat asuvat samassa kaupungissa, mutta eivät edes ohi ajaessaan tule käymään pojallaan. Olemme yrittäneet pitää heihin yhteyttä, mutta heillä ei selvästi ole kiinnostusta lähentyä edes näin aikuisiällä. Mieheni kertoi ettei muista äitinsä koskaan osoittaneen mitään helltyyttä lapsilleen. Tuo tuntui minusta todella pahalta.

Onko sinulla mummoa tai tätiä? Jos, niin lähenny suhteessa heihin, jos äitisi on noin kylmäkiskoinen. Ei sen naisen kuvan tarvitse olla välttämättä juuri äiti.

Ikävä kuulla kohtaloita tunnekylmistä, välinpitämättömistä tai jopa väkivaltaisista vanhemmista. Joillekin taas ei ole suotu mahdollisuutta vanhemmuuteen. Kuulun jälkimmäisiin. Mielessä on ollut, että ehkä jonain päivänä tapaisin nuoren ihmisen, joka tarvitsisi juuri minua ns. äitihahmokseen. Nämä ovat kovin herkkiä aiheita, mutta elättelen toivetta varmasti vielä pitkään. Asumme mieheni kanssa pääkaupunkiseudulla ja ikää mittarissa vajaa viiskymppiä.

Minulla on myös tunnekylmä äiti. Olen nyt 26 vuotias ja en oikeastaan enää pohdi niin paljon viileitä välejä. Ne on mitä on. Ja onneksi olen itse isäni kaltainen, välittävä ja tunteita näyttävä. Joskus nimittäin mietin että en halua omia lapsia koska voisi käydä niin että olisin yhtä kauhea kuin äitini.
Moni aina tiukan paikan tullen soittaa äidille, oli se sitten joku käytännön asian hoitaminen tai vaikka paha mieli jostain pieleen menneestä jutusta. Tämä minua eniten harmittaa ettei minulla ole sitä tukipilaria johon luottaa. Joskus neuvoja kysellessäni äitini on antanut jotain ihan päättömiä kommentteja ja lähes kannustanut epärealistisiin valintoihin. Sitten taas kun on tullut onnistumisia vaikka työelämässä tai jotain muuta hienoa on tapahtunut niin äitini käyttäytyy kuin olisi jokin paras ystäväni, mutta sillä erotuksella että retostelee sukulaisille ja laittaa vielä keksittyä päälle.

Jotkut äidit eivät ymmärrä lapsen tarpeita toivon että hän tajuaa joskus mitä on tehnyt ja pyytää anteeksi mutta useimissa perheissä isät ovat niitä ilkeitä tsemppiä

Oletteko koskaan miettineet miksi äitinne ovat kylmiä, etäisiä ja kykenemättömiä rakastamaan? Teidän kannattaa tutustua äitinne taustoihin, niin löydätte sieltä syyt. Teidän äitinne eivät ole myöskään saaneet kokea omien äitiensä rakkautta ja tukea. Teidän äitinne sisällä on myös lapsen tarve saada rakkautta, huomiota ja hyväksyntää. Teidän äitinne eivät näe teitä, koska he itse ovat tarvitsevia kuin pienet lapset.

En muista koskaan olleeni äitini sylissä. Äitini ei ole missään elämäni kehitysvaiheessa ollut tukenani. Niin valtavasti kun kaipasin äidin rakkautta, huomiota ja hyväksyntää, niin sitä en koskaan saanut.

Ainoa keino on vapautua näistä sukupolvien toiselta jatkuvista traumoista, on itse työstää oma lapsuus. Siihen tarvitaan usein terapeuttia, koska nämä asiat ovat niin syvällä ihmisessä.

Meillä jokaisella aikuisella on vastuu omasta elämästämme riippumatta siitä minkälainen se lapsuus on ollut. Meidän vanhempamme ovat antaneet sen mitä he ovat kyenneet antamaan. Valitettava totuus on, että monilla on narsistinen omassa lapsuudessaan traumatisoinut äiti, joka ei kykene antamaan omalle lapselleen tervettä tunne elämää ja rakkaudellista kohtaamista.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, minua hieman helpottaa lukea, että en ole yksin tämän asian kanssa. Olen joskus koettanut kertoa tästä jollekkin, mutta ei tätä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut ihminen. Niin vaikea on hyväksyä, kuinka ihminen saattaa hylätä emotionaalisesti omat lapsensa.

Rakkautta kaikille kohtalotovereille.

Omalla tavalla niin tuttua ja surullista. Erotessani psyyke/alko-ongelmaisesta lasteni äidistä otin vastuun lapsista ja he jäivät asumaan kanssani. Äidin lapsi-viikonloput menivät pääasiassa pieleen ja lapset piti kuta kuinkin aina hakea pois keskellä yötä kun viina oli taas alkanut maistumaan. Nämäkin vähäiset tapaamiset loppuivat, lasten hyvinvointi edellä mentiin.
Sen verran oli kuitenkin lasten äiti panostanut asiaan että oli selittänyt nuorimmalle tytölle että ei ole toivottu lapsi....tämä ei todellakaan ole totta. Joka tapauksessa, sen verran teki että "rikkoi" tämän lapsen. Ikuiset jäljet jäivät ja tyttö käy terapiassa sitten ihan koko loppuelämänsä. Kyseessä on tyttö joka on erityisen herkkä ja aivan ihastuttava kaikin puolin.
Lapsi on oikeutettu molempaan vaanhempaan ja nautti 100% koskemattomuutta niin henkisellä kuin ruumiillisella puolella, vika ei ole lapsen vaan vanhempien!!

Olen kokenut saman. Nyt kun ikää on tullu olen tullut siihen tulokseen, että päästän irti. Päästän irti niistä ihmisistä jotka eivät minua koskaan hyväksyneet klaaniinsa eli sisarukset ja äitini. En jaksa enää yrittää ja olla jotain muuta kuin olen.
Olen erilainen kaikella tapaa. Herkkä, syvällinen, ennakkoluuloton ihminen, tutustun mielelläni kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina viihtynyt yksikseni. Myös sen takia ettei tukevaa perhettä ole ollut.
Olen muuttanut kauas lapsuuden kodistani koska en kertakaikkiaan pysty heitä tapaamaan, tunnen olevani ulkopuolinen ja se ahdistaa.
Jätin myös melkein kaiken yhteydenpidon. Minuun otettiin yhteyttä aina hyötymismielessä.
Erittäin voimaannuttavaa on antaa periksi, lopettaa miellyttäminen ja hakeutua sellaisten ihmisten pariin, joiden lähellä koet olevasi onnellinen. Minulla on onneksi ystäviä ja ihmisiä joilta saan positiivista voimaa ja he välittävät.
Turha puhua että vika on omassa itsetunnossa tai että jokainen äiti välittää lapsistaan. Ei pidä paikkaansa. Kiltit jää aina niiden jalkoihin jotka osaavat kärttää huomiota ja osaava raivata tiensä sinne minne haluavat.
Se vaan on niin.
Ei minun tarvitse enää miellyttää, en kelpaa heille mutta kelpaan niille rakkaille ihmisille jotka todella arvostavat minua ja minä heitä. Antaa niiden mennä menojaan jotka eivät sinua arvosta.
Saman huonompiarvoinen kohtelu on siirretty myös lapsiini. Sitä en salli.
Kyllä se on todella raadollista kokea ettei oma äiti välitä. Mutta minä en ole syyllinen siihen.
Terapiassa sain luvan surra itseäni ja luvan tuntea niin kuin tunnen. Sain oikeuden ja oikeutuksen siihen että minä olen jäänyt vaille paljoa sitä mikä kuuluu lapsen normaaliin kasvuun ja kehitykseen.
Ei tarvitse olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä jota aiheuttavat surua ja ahdistusta vaikka se olisi oma äiti.
En ole huonompi kuin muut en vain jostain syystä sopinut heidän joukkoonsa syystä jota en tiedä, ehkäpä erilaisuuteni takia. Turha yrittää kun ei onnistu ei onnistu.
Jos harvoin olen sanonut suoraan miltä tuntuu, arvostellut tai kyseenalaistanut olen ollut se pahin.
Mutta iso asia on se että olen itsenäinen, en ole riippuvainen rahallisesti Enkä millään muotoa heistä. Se on voimaa, tunne että pärjää.
Olen 40v ja pikkuhiljaa ymmärtämässä näitä asioita.

Kurjinta tässä maailmassa on se kun ei voida valita vanhempia
On vaan hyväksyttävä ne ketkä on..Nauti siitä et isäsi ymmärtää tukee
Sillä kaikilla ei olle sitäkään
Lapselle riittää yksi hyvä vanhempi
Et voi sille mitää mitä äitisi on
ÄLÄ SITTEN KUN ITSE OLET ÄITI
ÄLÄ OLE SAMMANLAINEN!!
MUISTA
Olen nyt sanonut tämän eräälle nuorelle äidille.Kun tuntuu että on pahempi kuin äitinsä(*_*)

Voi rakas lapsi - tunnen niin tuon kipusi. Kirjoitin samasta aiheesta tänään vauva palstalle. Sama kipu, sama tuska käsittää, että oma äiti ei ole koskaan rakastanut eikä välittänyt. Että on vain muodollisesti hoitanut velvoitteet, mutta mitään tunnetta ei taustalla ole. ei kiinnostusta ei rakkauden osoituksia ei mitään paloa. Mistään vaikeuksistani ei ole koskaan halunnut tietää, eikä sairauksistani. Lähinnä vain yliolkainen tuhahdus jos sitäkään. Äitisi on tunnesairas. Kuten omanikin. Ole onnellinen, että sinulla vielä isä. Itse meneti omani aivan liian nuorena ja jäin konkreettisesti yksin. Parempi on unohtaa äiti, jota ei koskaan ollutkaan. Mitkään yritykset saavuttaa äitiä ei ole koskaan onnistuneet, joten miksi pettyä aina uudestaan. Pidä itsestäsi huolta ja sano: olet rakas aina jollekin. Ehkä jollekin tulevalle. Et ole yksin.

Olen 10v ja äitini välittää vain veljestäni ei mitään positiivista tai hauskan pitoa iskä taas varmasti rakastaa minua kun olin nuori kävimme äitini kanssa hoplopissa McDonaldsissa ja mitä muutakin hauskaa mutta nykyään ei edes huomion piirrettä olen koulussa kavereitteni kanssa ja sekään ei hirveästi iloa piiriin tuo en puhu kavereilleni koska rn halua kyllä puhutaan äitini kanssa mutta olen loppu aina minua syytetään äitin suklaapatukka oli kaapilta hävinnyt ja minua hän syytti kunnes veljeni katsoi sängyn alle ja siellä suklaapatukkansa olikin sain sen koska äiti oli pahoillaan noh en ole ihminen joka luovuttaa mutta nyt olen päättänyt otan vastuun ittestäni elän omaan tahtia teen mitä kiinnostaa ja minulle sopii ostan vaatteita josta MINÄ tykkään en puhu nyt äitille 2 päivään sitten katsotaan tuleeko huomiota aijon baikka näsäviisastella äitille ja olla vähän surullinen ei kiinnosta veljelläni on kivaa mutta äiti ei tunne oloani kuinka rakastan häntä kyllä varmasti puhun tästä uskoisisin ainakin
Oisi paljon muutakin mutta menemme leffaan kohta ehkä sitten siellläkin ole surullinen ja en välitä äitistäni puhun isille varmaan tästä ja puol iskäni kanssa ainakin puhun.

Minulla on huonot välit äidin kanssa