Mä en tunne mitään

ymmärrä jutun juoni ;) siinähän olet etkä muuta voi. kai sinullakin joku harrastus on? en minäkään koe olevani yksinäinen. täytyy myöntää että vain paras seura kelpaa. kaikki teeskentelijät ja valehtelijat ja kilpailijat ja selkään puukottajat saa jäädä ruikuttamaan rannalle!

Olen kokenut saman. Se johtui mahdollisesti ainakin osittain mielialalääkkeistä. Jos syöt lääkkeitä, ehdota niiden vaihtamista lääkärille.

Kuulostaa tutulta. Itse olin ennen sosiaalinen, aina touhuava himourheilija. Tein kolmivuorotyötä ja nautin erilaisista työajoista. Eli olin aina menossa ja elämä hymyili. Mutta sitten jokin meni vikaan.

Ongelmani alkoivat selkäviasta joka alkoi noin kolme vuotta sitten. Ensiksi jäi rankimmat urheilulajit, sitten kun kunto rupesi laskemaan, loppui motivaatio ja loputkin urheilulajit jäi. Kiputilat aiheuttivat unettomuutta, enkä jaksanut enää vuorotyötä, vaan toivon irtisanomista kun firmassa oli sopivasti YT-neuvottelut päällä.

Nyt olen ollut työttömänä noin vuoden. Selkää särkee aina, unta ei saa öisin, tullut lisäksi paniikkihäiriökin, mikä on aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Olen tätä nykyä täysin eristäynyt, en oikein kykene käydä edes kaupassa. Asun edelleen vanhempieni luona vaikka olen jo 27 vuotias.

Olen kuin jäässä nykyisin. En tunne iloa,surua tai vihaakaan. Tuijottelen vain päivät TV:tä ja seiniä, Ei kiinnosta pätkääkään tulevaisuus. Ihan sama vaikka kuolisin jo tänään tai 50 vuoden päästä. Muistikin on mennyt, eritoten lähimuisti. Entisiin ystäviin en ole pitänyt yli vuoteen enää mitään yhteyttä. Puhelinta en ole auki moneen kuukauteen.

Psykiatrin vastaanotolle joudun menemään kahden viikon päästä. Kävin viime viikolla selän takia fysiatrilla, kun olen ollut fysioterapiassa puolen vuoden ajan. Se havaitsi olemuksestani että jotain on vialla ja sanoi että noin vakava depressiopotilas täytyy lähettää psykiatrille. Onkohan aiheellista pelätä että ne ottaa tällaiset tapaukset pakkohoitoon?

Sama tilanne nyt...mutta epäilen sinua silti...

Pelkäsin koko elämäni lentämistä...ja viimevuonan kun kaikki oli ihan sama nousin koneeseen ja lensin maailman ympäri...eipä pelota koneet enää...=D

monesti kun luulee ettei elämäs oo enään mitään väliä...niin aina välistä huomaa
että ei se kuoleminen oo mikään ihan sama...mutta noin muuten tajusin kyllä pointtisi ja samaa paskaa täällä.

Niin tykkäät sanoo et ollaan eläviä kuolleita...niinpä.

Ihmettelen itsekkin et mikä tässä konetta pyörittää =/

Vai et tunne mitään, mietipä jos sua kidutettas vaikka 8 tuntia päiväs kuukauden ajan. Aivan kaikella mahdollisella tavalla millä saa vaan ihmiselle tuotettua kipua. Mieti sitä mulkku. Tommosta kerran saa jatkuvasti kokee ihmiset joka puolella maapalloa. Ehkä jopa ihanassa suomessa joku tekee tota.

Voi vittu. Meni tolla samalla tunnuksella. Nyt oon jo liian friikki : /

alottajan kanssa samoilla linjoilla en tunne enää mitään ajattelin hakea diapami kuurin:) mutta siinäki vaan huono puoli että sitä vain olla öllöttää sitte himassa

Sama homma täällä, en tiedä onko ahdistushäiriöni/pakko-oireiluni muuttunut lopulta jonkinasteen masennukseksi. Kavereita on sopiva määrä ja välillä näen heitä mutta mikään ei aiheuta iloa tai surua enään.

Olisi monta mukavaa naistakin, johon olisin vielä aiemmin halunnut tutustua mutta olo on vain täydellisen tyhjä enkä pysty löytämään mitään tunteita itsestäni paitsi ajoittaista ahdistusta ja väsymystä.

moi neuvokaa joku mua mun avomies on masentunut sillä on hirveät velat päällä se ottaa niistä paineita koko ajan ja se sanoo että mä ahdistan sitä kun mä haluaisin vaan auttaa sitä mutta miten se hautoo itsemurhaa haluaisi kovasti mennä hoitoon mutta kun se auttaa erästä toista ihmistä koko ajan onko se tyypilistä että masentunut hakee koko ajan lisää aiheita masentua neuvokaa joku paremmin tietävä mua

Ensinnkäkin masennuksen hoito lääkkeillähän perustuu siihen, että 'jäädytetään liiat tunteet'. Jotta ei tunne liikaa. Toisin sanoen tuntemus johtuu TÄYSIN LÄÄKKEISTÄ. Itse olin hyvin masentunut ensirakkauteni aikoihin ja luin kaikki kirjat psykologiasta/psykiatriasta jne. mitkä löysin. Tulin vahingossa huomanneeksi tuon toteamuksen, liian tuntemisen poistamisesta, jolloin päätin, että koen sen ilman vaimentavia kemikaaleja ja voin todeta. Rakastumista kovempaa tunnetta ei olekaan. Ei masennukseen ole historiassakaan tarvinnut lääkkeitä. Ihminen pelastuu masennuksesta asteittain kun unohtaa ja keksii tekemistä tai muuta aktiviteettia, uuden ympäristön jne. Lääkkeet ovat tarpeen vain siinä tilanteessa, jos joku oikeasti on tekemässä itsemurhaa, ei aikaisemmin. Selviä tunteista ilman kemikaaleja, niin tiedät tunteesta enemmän.

Joo, sama täällä. Eilen kuulin, että kaveri (ei nyt mikään hirmu läheinen, mutta kuitenkin) on kuollut, tappanut itsensä. En itkenyt. En itke vieläkään. Ei vaan tunnu missään. Teen samoja asioita kuin ennen tuota tietoa. Kai se nyt jossain pitäisi tuntua?

En ole syönyt mielialalääkkeitä tai muitakaan 2 vuoteen, joten ei johdu siitä. Löysin tämän ketjun kun aloin ihmetellä juuri tätä tunteetonta suhtautumistani kaikkeen. Toisaalta tunnen kyllä jotain pelkoa/ahdistusta lähes jatkuvasti esim. sosiaalisissa tilanteissa, mutta juuri nuo perustunteet ilo ja suru puuttuvat.

Minä kärsin samaan aikaan erosta ja masennuksesta. Olen oppinut työntämään aina toisen pois, kun molempia en pysty käsitellä samaa aikaa, sillä silloin kivusta tulee sietämätöntä. Jos annan vallan masennukselle , on minulla ihan samanlainen olo kuin sinulla (enkä muuten syö lääkkeitä). En edes pysty muistamaan, miltä tuntui olla vielä onnellinen ja nauraa, en pysty itkemään, en tunne juuri yhtään mitään. Kuolemisella ja elämiselläkään ei ole mitään merkitystä. Kaikki on "ihan sama". Olo on vain tyhjä ja ahdistunut, toisinaan tulee "väriläiskinä" ahdistus- tai paniikkikohtauksia.

Jos taas piilotan masennuksen (nämä kaksi olotilaa vaihtelevat ehkä parin viikon jaksoisssa), niin silloin pytsyn itkemään eron takia, pystyn välillä hymyilemään yksinäni muistoilleni entisestäni, pystyn tuntemaan, vaikken olekaan onnellinen tai nauti elämästäni. Mielihyvää en saa mistään. En sinänsä myöskään ole yksinäinen, sillä en kaipaa elämääni ketään muuta kuin entistä rakastani, jonka tiedän kaipaavan yhtä paljon minua. Muuten viihdyn ihan hyvin omissa oloissani. Ei sillä, että kukaan enää minun edes yrittäisi pitää yhteyttä.

Samoilla mennään...Ei halua kuolla,mutta ei jaksa elää.
Kaks vuotta...täälläkin.

Niin tekis mieli vaan lopettaa tää kaikki,
mut ei oo mitään intoa itsemurhaan.
Mut tää on tällast elämistä kuolleena täysin turhaa.

Lähinnä on vain haaleneva muisto siitä millainen oli
ja millaista elämän kuuluisi olla...
Ei se tällaista ainkaan enne ollut...näin syvällä en oo ennen käynyt.

Kaikki on sitä samaa ..päivästä päivään.

itse oon kärsiny masennuksesta jotain 2 vuotta (olin osastohoidossa vähän yli vuoden) .
pahimmasta itsetuho ja itsemurha vaiheesta on tavallaan jo päästy yli.....
tällä hetkellä olo on täysin "tyhjä" , en pysty nauttimaan tunteista täysin....
kieltämättä vituttaa

http://tietoinenlasnaolo.blogspot.fi/2011/01/mindfulness-ja-aivot-osa-5-tunteet-ja.html vilkaiskaa tuota ja harjoitelkaa niin ehkä tunteet taas heräävät pikkuhiljaa.

kokeile jeesusta!

Mielialalääkitys vie kyvyn tuntea tunteita, monissa tapauksissa pysyvästi vaikka lopettaisi. Seurauksena on krooninen masentuneisuuden tila.

Masennukseen ei ole lääkettä,toi on hyvin kuvattu että on jo pystyyn kuollut.Faija kerto masentuneesta isoveljestään joka masentu siis oli jo varmaan aikaisemminkin masentunu mutta niinkin pahasti että yritti hakea apuakin ja sai lääkkeitä sen ajan mielisairaalassakin.Siihen aikaan sairastu vatsakalvon tulehdukseen kuoli sitten siihen vähän päälle kolmekymppisenä ja faija sano surullista oli mutta tavllaan se oli ollut jo kuollut monta vuotta sitten että teki hommat mitä sille langetettiin vanhasta tottumuksesta robotin lailla,mutta ei tuntenut mitään iloa surua elämässään.Äitini pikkuveli taasen kärsi rahahuolista parisuhdeongelmista ties mistä asioista otti masennuslääkkeitä joi viinaa räjäytti päänsä dynamiitilla huit vittuun.Voi siis sanoa että masennus kulkee suvussa koska itse on aina ollut ihan tuuliajolla ja masentunut jo varmaan napanuoran katkasusta saakka,erkaantunut täysin ihmisitä ja että se on maailma vastaan minä,mene sitä kelalle sossulle työkkärille kertoo kun sitä pidetään laiskuutena eikä lääkäreitä kiinnosta niiden käsitys paranemisesta on lapata jumalaton määrä pillereitä kouraan jotta tulisi vain työkuntoiseksi muuten elämälläsi ole mitään arvoa ja se on melkein sanottu suoraankin.Voisinpa sanoa "päivä kerrallaan"mutta inhoan tekopyhyyttä sanotaan mielummin että ärvistellään jokapäiväistä jeikopin painista ja yritetään löytää väennäisesti joku vitun syy elää vaikka ei sellaista löytyisikään.

Toivoton olo on taas ilmestynyt takaisin elämääni. En tosiaankaan tiedä miksi tunnen näin. Minulla on elämässäni kaikki hyvin: toimiva parisuhde, olen fyysisesti terve, osallistun kuntouttavaan työtoimintaan, minulla on ystäviä ja läheisilläni on kaikki hyvin. Silti olen hyvin masentunut. Mikään ei kiinnosta ja elämä tuntuu turhalta. Olen myös miettinyt voisiko olla mahdollista, että lääkitykseni on pahentanut masennustani. Ennen lääkityksen aloitusta en ajatellut itsemurhaa ja olin enemmän kiinnostunut asioista. Haluan koko ajan vain itkeä ja tunnen ahdistusta. Olen kokeillut monia lääkkeitä ja odotellut, että ne auttaisivat, mutta niin ei ole tapahtunut. Olen mielestäni hyötynyt enemmän keskustelusta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kuin lääkkeistä. En ymmärrä miten olen voinut jaksaa tätä olotilaa yli kolmen vuoden ajan ja toivonut, että kyllä tämä tästä. On alkanut tuntumaan, että mikään ei tule muuttumaan ja elämäni on tässä.

Minulla asia on niin että olen oikeasti tunteeton ihminen. Siitä on diagnoosit sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, niiden useine elämää vaikeuttavine piirteineen. Sekä vakava masennus, nykyisin krooninen vakava masennus. Päihdehakuisuus dg. on siinä mielessä oikein (vaikka muuten kaikki väärin) että haen päihtymystilalla sellaista tilaa jossa voisin kokea tunteita. Mutta sitten nekin ovat kuvitelmaa vain. Olen ollut useasti tappamassa itseäni. Pari kertaa melkein onnistuinkin.
Mutta luen tällaisia palstoja mielelläni, jos näitä lukemalla oppisi jotain. Vaikka tähän mennessä tunteiden opiskelujen seuraus on ollutkin vain teeskenneltyä näyttelemistä.

AP tainnut vetää muutamankin psyykennapin.