Kokemuksia sijaisvanhemmuudesta?

En suosittele sijaisvanhemmuutta lapsettomille koska siinä on vaara että tunteet menevät ristiin järjen kanssa. Kiinnytään liikaa lapseen ja halutaan lapsi ikiomaksi vaikka tavoitteena on perheen jälleenyhdistäminen eikä se että lapsi on sijaisperheessä 18-ikävuoteen asti.

Arki on erilaisempaa ja haastavampaa koska lapsilla on takanaan pettymyksiä ja menetyksiä jotka vaikuttavat heidän psyykkeeseen. Heidät on erotettu ympäristöstään, vanhemmistaan ja läheisistään. Joillakin lapsilla on erilaisia tunne-elämän ongelmia esim. masennusta, itsetuhoisuutta, persoonallisuushäiriöitä jne. Joillakin voi olla esim. neurologisia sairauksia. Osa tarvitsee terapiaa. Koti-ikävää he voivat myöskin tuntea vaikka nykyiset puitteet olisivat kuinka hyvät tahansa. Luottamuksen saaminen voi kestää todella pitkään.

Jos haluatte olla avuks, on muitakin toimintoja joilla voi auttaa lapsiperheitä. Esim.kehitysmaiden kummi toiminta tai vapaaehtoistyötä perhekahviloissa.

toteuta toiveesi ja muutkin harkitsevat soitto omaan sossuun siitä se alkaa valmennuksella iltaisin ei ole niin vaikeaa kun luulisi ei ne sossut teitä syö 1 alussa pientä valvonnan alla ölemisen tunnetta menee kyllä ohi kun tutustutaan samat onnen tunteet kuin omasta lapsesta mahtavaa 2 arki ja juhla samanlaista kuin kaikilla muillakin perheillä kun omaa lasta ei ole tullut mun mielestä kannattaa hakea pienta lasta vauvaa t. jari

Tukiperheeksi ja koulutukseen teidän kannattaa ainakin mennä, siinä varmaan selviävät omat tunteet ja realiteetit.

Kiitos kommenteista. Olemme aloittamassa Pride-koulutusta todennäköisesti vielä tämän vuoden puolella, uskon itsekkin että siitä on hyötyä tulevaisuudessa, kun mietimme onko meistä tähän prosessiin..

Tervetuloa vain kasvattajan maailmaan, kunhan muistaa, että lasten kanssa työskentely on antoisaa ja samalla erittäin haastavaa ja vaatii lisäksi pitkäjännitteisyyttä ja määrätietoisuutta. Tunteet peliin ja huumoria mukaan, niin kaikesta selviää ja tunnepuolen onnistumisen elämykset, puolin ja toisin, ovat mahtavia. Nyrkkisääntö lienee, että jos et ymmärrä ihmistä et ymmärrä lastakaan. Itse mittaan asioita tai käyttäytymistä mm. lähestymällä ongelmaa ajatuksella "Sallisiko ystäväni käyttäytyvän noin?" Jos vastaus on ei, on se lapsellekin ei ja sitten neuvomaan, kuinka ympäristö suhtautuu kyseiseen käytökseen ja miten tulee toimia, jotta asiat hoituisivat helpommin. Suoraviivaisesti esitettynä näin, mutta eihän se näin helppoa tietenkään oikeassa elämässä ole. Lapsettomana sijaisvanhemmuus ei ole helppoa, mutta ei ole ensimmäisen omankaan lapsen kanssa. Perhehoitajana työ opettaa siinä missä vanhemmuus yleensäkin, jos vain on valmis oppimaan, kyselemään ja joustamaan asioissa. Asenne ratkaisee.

Sijaisvanhempana tulee muistaa, että tavoite on lapsen paluu kotiin, vaikkakaan näin ei usein tapahdu. Lasta ei voi siis omia, mutta lähtevät ne omatkin maailmalle aikanaan ja heistäkin tulee irrottaa riemulla ja nauttia heidän elämän taidoistaan lasten kanssa. Vaatii siis avarakatseisuutta.

Pride on vain väläys tulevaan, jonka jälkeen vasta varsinainen työ alkaa. Suosittelen mm. Torey Haydenin kirjoja ongelmaisista lapsista. Myös Hughesin kirja Tie traumasta tervehtymiseen ja Theraplay ovat hyviä itseopiskeluun ja -tutkiskeluun. Jos nämä "kolahtavat", olet ehkä oikealla tiellä. Sen jälkeen kun lapsi on teillä, on myöhäistä katua. Alku on varmasti hankalaa, mutta mitä tiukemmin sitoudut, sitä nopeammin lapsi alkaa luottamaan uuteen arkielämäänsä ja sitä nopeammin pääsette "normaaliin" perhe-elämään. Pitää vain muistaa, että tällaisessa perheessä on etäsukulaisiakin ja he ovat arjessa mukana, vähintään lapsen mielessä. Tuskin kuluu päivää, ettei lapsi miettisi omaa biologista vanhempaansa ja tässäkin sijaisvanhemman tulee auttaa lasta, ettei kaipuu käy liian suureksi. Ikävöidä saa, mutta arjen täytyy silti kannattaa. Tässä haastetta lisää.

Tukiperheenä toimiminen on yksi hyvä tapa tunnustella asiaa, kunhan muistaa, ettei tuettavia lapsia voi hylätä sijaislapsen saapuessa. Tuettavat lapset jopa saattavat auttaa sijoitettua lasta sopeutumaan, koska tuettavatkaan eivät ole omassa kodissaan vieraillessaan tukiperheessä. Ei siis huonoa tämäkään, mutta ei välttämättä ihan helppoakaan.

Tukihenkilönä toimiminen on kaikkein keposin, vaikkei huonoin, tukimuoto. Siinä vietetään aikaa yleensä hetkellisesti (3-10h) lapsen tai nuoren kanssa ja nämä hetket ovat varmasti yhtä ainutlaatuisia, kuin muutkin tukisuhteet. Ihmissuhteet ovat elämän rikkaus, oli sitten kyse minkä ikäisistä ihmisistä tahansa.

MInäkin toivotan onnea. Meille sanottiin ainakin, että perhehoidon (ainakin sen pitkäaikaisen) tavoitteena ei välttämättä ole perheen yhdistäminen vaan turvallisen lapsuuden mahdollistaminen lapselle. On varmaan paljon perhehoitoperheitä, joissa lapsen biosukulaiset ovat vahvasti mukana. Kuitenkin totuus on, että 1/3 lapsista tapaa vanhempiaan säännöllisesti 1/3 joskus ja 1/3 ei koskaan.

Kyllä minusta lapsettomuushistoria kelpaa motiiviksi sijaisperheeksi, sillä jos perheessä on biolapsia, tuo sekin mukanaan joitakin ongelmia.

Meidän sijaislapsi (alle kouluikäinen) kuuluu ryhmään, joka tapaa vanhempaansa (siis yhtä, muita verkostoja ei ole) säännöllisesti. Tämä tarkoittaa meillä kerran kahdeksassa viikossa kaksi tuntia kerrallaan. Äidistään lapsi ei koskaan oma aloitteisesti puhu, minä tosin aina joskus otan aiheen puheeksi ja juttelen bioäidistä mukavia juttuja. Saapa nähdä, joskus kai lapsi väkisinkin kiinnostuu juuristaan; niistäkin, joita hän ei yhtään vielä tunne.

Onnea juttuunne, tämä on ihan kivaa!

Olettoko mihin päin suomea menossa pride kurssille? Mekin olemme vielä tänä syksynä osallistumassa pride kurssille. Ollemme lapseton pariskunta. Hieman pelottaa miten tuohon lapsettomuuteen suhtaudutaan sielä...

Olet saanut paljon hyviä vastauksia ja Pride-koulutus on varmaan hyvä pohja sijaisvanhemmuudelle. Mutta se on aina muistettava että kaikki vanhemmat eivät välttämättä tule koskaan huostaanottoa hyväksymään ja pystyvät tekemään sijaisperheen elämästä tosi vaikean jos haluavat. Jatkuvia ilmoituksia lasten pahoinpitelystä, häirikkösoittoja, uhkausviestejä, jatkuvia oikeudenkäyntejä huostaanoton purkamiseksi. Pitää todellakin varautua siihen että jos lapsi sijoitetaan vauvana ja asuu sijaisperheessa 18 vuotiaaksi niin koko aika se saattaa olla oikeusprosessia oikeusprosessin perään. Se on henkisesti todella rasittavaa sekä sijaisperheelle, lapselle kuin biovanhemmallekin.

menkää käymaan lastenkodissa ma...su klo. 19....2o soita ja sovi päivä ja kerro että olet ottamassa harkitset lapsen ottamista se avartaa kummasti t. jari

Hei!

Suosittelisin ehdottomasti adoptiota. Sijaisperheenä toimiminen on aivan eriasia kun adoptoida lapsi. Ensinnäkin adoptiossa lapsi on sun omasi, voit rauhassa miettiä millaisen lapsen haluat ja saat lapsesta tietoja (enemmän ja vähemmän). Tärkein asia tässä on että lapsi tosiaan on tämän jälkeen OMA. Käytönnössä siis sinä olet hänen HUOLTAJA, vastaat hänen asioistaan, sinun ei tarvitse selitellä asioita muille, ei puolustella, ei niellä toisten pahaaoloa jne. Sinun ei tarvitse pitää kotiasi "aina auki" sos.tt ja muille ihmisille.

Sijaisperhe on AINA nimensä mukaisesti sijaisperhe. Sijaisperhe ei ole lapsen huoltaja, joten on paljonkin asioita mistä ei sijaisperhe voi tehdä päätöksiä. Sijaisperhe on aina tietyllä tavalla "auki" eli tosiaan biosuvun kanssa PITÄÄ olla tekemisissä, ovat he millaisia tahansa. Sossun kanssa pitää olla tekemisissä. Lapsella ON AINA huomattavia ongelmia, lasta ei suomessa huostaanoteta kevein perustein. Pelkkä huostaanotto on lapselle maailmaa räjäyttävä kokemusta, mutta se mitä hän on sitä ennen kokenut on taatusti ollut melkoista. (marginaali voi olla tapauksia, jossa esim. vanhemmat ovat kuolleet ja vain siksi etsitään sijaisperhettä).

Huostaanotetut lapset eivät siis ole kuten naapurin lapset tai ystäväsi lapset, he ovat kokeneet liian paljon liian nuorena. Vaikka tekisit kaikkesi ja vielä enemmän se ei välttämättä riitä lähellekään. Todennäköisesti lapsi tarvitsee terapiaa, ainakin HUOMATTAVASTI enemmän aikaa, rakkautta, huolenpito, ohjausta, peräänkatsomista ja pitkää pinnaa kun "peruslapsi" jota ei ole huostanotettu.

Ei voida puhua lapsista, jotka saa pitää täysikäisyyteen asti, AINA on mahdollista ja tavoite että biovanhemmat saavat elämänsä kuntoon ja lapsi palautuu kotiinsa. Tokihan ihan kevyesti ei sitäkään tehdä, jos lapsi on kauan ollut sijaisperheessä mutta joka tapauksessa lapsi on mahd.paljon tekemisissä bioperheen kanssa.

En ymmärrä miksi sijaisperheenä toiminen nähdään "helppona" tapana saada lapsia ja perustaa perhe, sitä se ei ole, eikä sen kuulukaan olla.

Hyvä ajatus on toki käydä pride-koulutus, se ei sido mihinkään ja antaa paljon ajattelun aihetta kenelle tahansa. Tukiperheenä toiminen yleensä on myös helppo tapa autta toisia, saada lapsia kotiinsa ja nähdä edes vilau siitä millaista perhehoitajan työ voisi olla. Ehkä samalla kariutuu pahimmat pilvilinnat...

Eikä kyse ole lainkaan siitä etteivätkö huostaanotetut lapset olisi ihania ja heille pitäisi löytyvä hyviä perheitä, vaan siitä millä ajatuksin, valmiuksin, tiedoin ja taidoin siihen tehtävään lähdetään.

Sijaislapsen muutettua meille huomasin monta asiaa, jotka olivat samanlaisia kuin jos perheeseen olisi syntynyt vauva, mutta myös monta erilaista asiaa. Moni asia hankala vaikka anoppi muuttaisi meille asumaan;)

Lapsesta minun on otettava vastuu ja kestettävä ne tunnekuohut ja pettymykset mitä eri maailmojen kohtaamisesta tulee (vanha elämä -uusi arki ). Ruuat, aikataulut, kodin säännöt, vaatteet.... koko elämä muuttuu lapsella ja ihmisiin tutustuminen vie tietysti aikansa.

Jos haluatte tutustua lapsiperhe-elämään, kannattaa sekä toimia lapsenvahtina tuttaville (mielellään vanhemmat viikon tai kahden etelänlomalle) että toimia tukiperheenä. SIlloin opitte paljon itsestänne ja millaista elämää haluatte.

delfiinipoitsulle kaikki alan paikat käy mä menisin lähimpään ja kunnalliseen soita johtajalle ja kerro asiasi t.jari

Olen saannut paljon hyviä näkökulmia asiaan. Kiitos niistä.
Ihan umpimetsään en omalta kohdaltani ole menossa, tiedän työni kautta jo jotain siitä, minkälaisia kokemuksia särkyneillä lapsilla voi olla taustalla ja olen saanut sitä kautta kokea sitä, mitä kaikkea varsinkin nuoret, yhteiskunnan tukea tarvitsevat nuoret, voivat keksiä ja miten ihmeelliset asiat saavat heidät käyttäytymään mitä käsittämättömimmällä tavalla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Toki ymmärrän että arki samassa taloudessa on erilaista, siksi kokemuksia kyselinkin.

Sinulle "perheeksi haluava", olemme menossa kurssille täällä Etelä-Suomessa, sosiaalityöntekijät kävivät meillä tammikuussa ja omasta halustamme aloitamme kurssin vasta nyt. Heillä ei ainakaan ollut mitään sitä vastaan, että olemme lapsettomia ja haluamme sijaisperheeksi, olivat kovasti mukavia ja vastailivat hyvin kaikkiin meidän kysymyksiin. Joten mulle jäi ainakin siitä ihan positiivinen kuva. Mikä tilanne teillä on, joko olette olleet yhteydessä sosiaalitoimistoon/ Pelastakaa Lapset ry:hyn? Oletteko kanssa Etelä-Suomesta?

Olemme nyt syksyllä menossa kurssille, Etelä-suomeen. Koti käynti tosin on vielä tekemättä. Se tehdään ensikuussa. Toivoisimme mahdollisimman nuorta lasta.

En haluaisi loukata, mutta etkö itse tajua, miten itsekäs olet? Ikävää ettet voi saada lasta. Tuollainen "sijaisperheeksi ja lapsi adoptioon" -asenne on kuitenkin kammottava, joskin yleinen sijaisvanhemmiksi halajavien keskuudessa. Huostaanoton jälkeen tulee aina pyrkiä biologisen perheen yhdistämiseen. Sijaisperheet eivät tätä tietenkään millään tavalla edistä, päinvastoin, koska heidän motiivinsa usein on juuri lapsen adoptoiminen omaksi. Sijaisvanhemmuus ei sovi tyhjän sylin korvikkeeksi, ellei siihen osaa suhtautua oikein, etten sanoisi "ammatillisesti", koska ammatista ja elinkeinostahan siinä myös on kysymys. Miksette ryhtyisi vaikkapa tukiperheeksi, jossa tukea tarvitsevan perheen lapsi voi vierailla silloin tällöin? Tämä on oikeanlaista "jaettua vanhemmuutta", jossa perhe saa tukea, mutta heiltä ei pyritä pakkokeinoin riistämään vanhemmuutta. Kotimaisen adoptiolapsen voitte joskus saada, mutta on todellakin ihan väärä asenne ottaa sijoitettu lapsi teille hoitoon ja sitten alkaa toivoa lapsen saamista omaksi. Se on suorastaan rikollista lasta ja hänen oikeaa perhettään kohtaan.

siihen kohtaloon ette saa omaa lasta ,
äläkä toisten lapsilla tyydytä omia tarpeitasi.

Naurettava kysymys. Eihän nyt hyvänen aika sinusta tule sijoituslapsen äitiä, vaan pelkkä sijaisäiti. Tuollaisia ihmisiä ei pitäisi kelpuuttaa lainkaan sijaisvanhemmiksi, koska teillä motiviit ovat väärät. Sijaisvanhemmuus ei ole tyhjän kohdun korvikkeeksi annettava lääke, eikä lapsia pidä sijoittaa sijaishuoltoon vain sen takia, että sinä saisit toiveesi täyttymään.

Asenteesi on kuvottava!

Ei todellakaan ole. Sijaisvanhemman motiivi on eniarvoisen tärkeä tieto. Tai ylipäätänsä hoitavan / kasvattavan henkilön motiivi. Jos motiivi on esim. raha ja sädekehä, en usko että perhehoitokaan on tuolloin turvallista, vaikka sitä niin ulospäin esitettäisiin.

Motiivin tulee todella olla aivan muuta kuin raha tai sädekehä. Sijaisvanhemmuudessa pitää olla omat asiat oikeasti kunnossa ja valmius kohdata sijoitettava lapsi kaikkine ongelmineen. Myös lapsen biovanhemmat ja suku! Tehtävään ei kannata lähteä ellei ole valmis antamaan kaikkensa lapsen hyväksi ja muistamaan, että lapsi mahdollisesti palaa biovanhemmilleen. Sehän kuitenkin on lapsen parasta, jos olosuhteet vain sallivat paluun.

Kuten aloittajallakin niin auttajilla monesti on motiivina helpottaa omaa oloaan toisen kustannuksella.

Miksei sijaisvanhemmuudesta voi puhua rehellisesti, siitä mikä aloittajankin tilanne on ja siitä miksi hän haluaa toisen äidin lapsen.

Lapsi ei pysty poistamaan tyhjän kohdun tosi-asiaa, siihen pystyvät vain mielenterveysammattilaiset.

Aloittaja voi tehdä itsekin jotain, vaikka erota epätyydyttävästä liitostaan. Toisen äidin lapsella kuten biologisella lapsellakaan liittoa ei pidä alkaa pelastamaan. Lapsi ei tuo keskinäistä onnea, vaan vie sen.

Lapsia voidaan auttaa kotiinkin jos vain tahtoa on.

Eräs sijaisäiti, jolla ei ole omia lapsia, ei aikonut millään antaa lasta takaisin kotiin, kun huostaanoton syyt olivat poistuneet lapsen vanhemmalta. Erittäin kovan taistelun sai vanhempi käydä.

Lastenkodin henkilökunnalla on koulutus tehtävään. Useimmilla eetttinen koulutus.

Minun kekemukseni sijaisperheistä on siinä määrin huonoja, että kannatan ennemmin ammatillista perhekotia.

Lapsella tulee olla edes yksi luotettava aikuinen elämässään ja olosuhteet, joissa voi nukkua yönsä maha täynnä ja ilman pelkoa. Tosiasia on, että ne jotka täällä huutelevat lapsettomien motiiveista, ovat itse huostaanoton kohteeksi joutuneita perheitä ja kykenettömiä huolehtimaan niin itsestään kuin jälkikasvustaan.

Olkaa onnellisia, että joku on niin avarasydäminen, että käyttää aikaansa ja rahaansa teidän jälkikasvusta huolehtimiseen! Saattaa vähän kirpaista näinkin päin, mutta tosiasiat on tosiasioita!

Ikävä pahoittaa mielesi, mutta taidan tietää vanhemmuudesta jopa enemmän kuin sinä. Olen synnyttänyt esikoiseni kuolleena, pelännyt koko raskausjaan toisen puolesta ja laskenut hänet sylistäni haudan lepoon. Tämän vuoksi en ikinä voisi suhtautua vanhemmuuteen kevytkenkäisesti ja itsekkyys ei ikävä kyllä kuulu hyveisiini. Sitä, tulenko koskaan enää saamaan biologisia lapsia en tiedä, mutta sen tiedän, että jos tulen, heitä ei koskaan tulla huostaanottamaan!