Ketun iltasatu: "Sammaloituneet kivet"
Kettu loiskuttelee mutaisia vesiä kipittäessään luolaansa kohti. Lähestyessään se nostaa päätään, nuuhkii ilmaa ja haistaa savun. Haju voimistuu sen siirtyessä rauhallisesti eteenpäin rinteessä häämöttävää luolaansa kohti. Likelle päästyään se havaitsee kekäläisen nuotion, jonka äärellä istuksii aterioimassa yksinäinen hahmo.
"Tervehdys kettu. Nuotioperunoita on vielä jäljellä" valmentaja sanoo rauhalliseen tyyliinsä mutustellen samalla perunaa. Kettu nuuhkii epäillen tarjottua, pudistaa päätään ja alkaa kierittää itseään nuotion lämpöön. "Jaa, on täällä juustoa ja hilloakin" valmentaja lisää ovelasti tarjoten herkkuja. Kettu nuolee tyytyväisenä tarjotun metsävadelmahillon irvistäen juustolle, mutta pureskelen senkin. "Kävin katsomassa metsän vaeltajia, näyttivät voivan olosuhteisiin nähden hyvin" valmentaja kertoo jatkaen puhellen niitä näitä päivän tapahtumista Ketun kuunnellessa raukeana. Puhe vaimenee hiljakseen kummankin kuunnellessa hiipuvien kekäleiden rapsahtelua. Valmentaja kääntää katseensa Kettuun ja kysyy lempeästi: " Kettu, sinä näytät surulliselta?" Kettu hätkähtää yllättävää kysymystä ja katsoo hämmentyneenä valmentajaan: "Ei, en minä ole surullinen, olen vain väsynyt." "Vai niin" valmentaja virkkoo hiljaa ja alkaa keräillä tavaroitaan nahkaiseen olkalaukkuunsa. Se vilkaisee syrjäkarein ketun kallionseinustavalla jököttävää tuohirinkkaa, mikä hymisee hiljaa, muttei sano mitään. "Hyvä. Tapaamme siis iltateellä Villassa. Tuo jotain iloista musiikkia mukanasi. Menen jo edeltä, minulla on pari asiaa hoidettavana ennen sitä. Tapaamme myöhemmin...ellet ole liian väsynyt" Kettu jää katselemaan valmentajan poistuvaa selkää joka loittonee kauempana sijaitsevaa Villaa kohti. Se näkee sen valoisat, pikkuruiset ikkunat ja miettii kuulemiaan sanoja. Se pureskelee ohimenneen huuliaan ja vaimentaa mielessään korviinsa kantautuvan yhä äänekkäämmän rinkastaan nousevan hyminän. Jospa vain kävisin vain yöunille, Kettu miettii väsyneenä ja alkaa nousta kohti luolansa syvennystä kohti.
Muutamaa kuukautta myöhemmin kettu touhuilee luolassaan pesän asioita. Askareidensa lomassa se kuulee ulkoa kumppanin ja pennun leikkien kaikuvia ääniä. Ne nauravat, ilakoivat ja hassuttelevat palloleikkien lomassa, joka saa ketun hymähtämään välillä. Se miettii niitä näitä huomion viivähtäessä myös tulevassa, mutta suostumatta pohtimaan sitä sen enempää. Hetkeksi ajatus leikkautuu sen kuullessa pennun heleästi nauravan äänen. Tuo ääni tuo iloa, mutta yllättäen sen kuuleminen saa aikaan ketussa voimakkaan surun viivähdyksen. Sen mitä pentu on jäänyt vaille tai mitä sen olisi kuulunut saada. Ajatuksen järkyttämänä kettu muistaa puolison, jota kohtaan se ei suostunut näyttämään vihaa, mutta jota kohtaan se on tuntenut voimakasta vihaa. Viha on ollut niin suurta, että ketun on pitänyt koteloida se tiiviksi paketiksi päällystäen sen monilla kerroksilla. Nyt se tuntee armotonta vihaa puolisoa kohtaan, jolle kettu oli puhumaton. Tuo puhumaton, jonka vuoksi kettu tuntee suurta häpeää tekemättä jättämiensä asioiden tähden. Kokien syyllisyyttä siitä, että antoi ylpeyden vangita itsensä, ja siksi piilotti todelliset tunteensa syvälle naamioiden ne muuksi toiminnaksi. Ja muistellen kätkettyä vihaa, joka oli lähtöisin ketun syvästä kaukaisuudesta, jota se ei suostunut näyttämään, jota ruokki uusilla vihanlangoilla piilotellen ne vanhan pallon jouhikerroksiin.
Myöhemmin illalla kumppani tulee hiljaa ketun luo ojentaen kynän ja päiväkirjan sanoen: "Menen nyt. Sinulla saattaa olla vielä tekemistä". Kettu jää yksinäiseen hämäryyteen katseen tarkastellessa hymisevää rinkkaa. Lopulta se avaa rinkan tuohiset nyörit; ottaen sieltä muutaman esineen. Se katselee esineitä tovin ja alkaa kirjoittaa. Yösydännä se lähtee kiipeämään Villan valoisia ikkunoita kohti ja astuu sisälle kuullen äänten sorinan näkemättä silti ketään. Kettu hiipii pöydän ääreen ja asettelee mukaansa ottamansa esineet pöydälle. Asetellessaan esineitä paikoilleen se samalla puhelee hiljaa toivoen että joku kuulee sen äänen:
"Tämän ensimmäisen kiven nimi on Viha. Se on vanhin ja kovin näistä kivistä. Ehkä havaitsette, että sen ympärille on koteloitunut monia kerrosta. Päällimmäisen kerroksen nimi on Pelko.
Toisen kiven nimi on Syyllisyys. Kuten huomaatte, se on yhteydessä toiseen, kuin halkeentunut. Toisen puoliskon nimi on Häpeä.
Ja kolmannen kiven nimi on Suru. Sen päällä näette epäsäännöllisiä muotoja ja läiskiä. Kaikilla niillä on omat nimensä ja merkityksensä."
Kettu nostaa katseensa vaeltajien ääniä kohti ja kysyy rauhallisesti: " Mitä tekisin näille sammaloituneille kiville? Osaako kukaan kertoa, miten ne saadaan puhtaaksi?"
Koteloidut tunteet
41
348
Vastaukset
Takana on hieno päivä, aurinko on paistanut ja matka on taittunut kuin seitsemän peninkulman saappailla ikään. Pienet mutaroiskeet eivät matkamiehen elämää juurikaan hetkauta. Hetken ajatus - kaiketi huomenissa pitää pysähtyä jonnekin pesemään housut. Niin, ne repussa olevat vaihtosukatkin pitäisi pestä. Viettävällä askeleella edetessään temppu kohauttaa olkapäitään ajatukselle, joka keskeytyy savun hajuun ja vaimeaan puheensorinaan. Vaistomaisesti askel hiljenee ja temppuilija pysähtyy kuuntelemaan mistä ääni kuuluu. Jotain vaimeaa "..nuotioperunoita ... jäljellä ...Villassa ..." kuulostaa yksityiseltä keskustelulta. Aika jatkaa matkaa.
Yön pimeydessä erottuu valoa. Se yleensä on empatian ja tietoisuuden merkki, tietää temppu. Ehkä on aika suunnata sitä kohti. Vaikka jotkin tietämättömät yhdistävät valonkantajan kuolemaan - niinkin on. Saavutettuaan metsänreunan, polkujahan ei kukaan näinä päivinä enää käytä, temppu näkee vanhahkon maatilan päärakennuksen. Yön pimeydessä sieltä loistava vaimea valo tuntuu kirkkaalta pimeyteen tottuneissa silmissä. Hieman pelottava ajatus siirtyä pois pimeyden turvasta, mutta mahdollisuus säälliseen yösijaan pitkän matkan jälkeen houkuttaa enemmän kuin pelot, jotka matkalle ovat johdattaneet.
Hiljaa mielessään temppuilija toistaa vanhan viisaan miehen unessa metsäaukiolla hänelle sanomat sanat, jotka lähtemättömästi ovat kaivertuneet tietoisen mielen perukoille - niiden turvin on ennenkin uskallettu vieraiden talojen ovia koputtelemaan:
Pelko syntyy erillisyyden harhakuvasta.
Pelko on rakkauden puuttumisen harhakuva.
Pelko on tietämättömyyttä.
Pelko on itse aiheutettua.
Pelko sokaisee kyvyn nähdä asiat laajemmassa mittakaavassa.
Pelko harhauttaa ja vääristää todellisuutta.
Pelko on tuskallista ja tukee kaikkea kärsimystä.
Jos pelkoa hemmotellaan, se synnyttää itseään lisää.
Pelko rajoittaa kokemusta.
Pelko aiheuttaa onnettoman olotilan.
Pelko lamaannuttaa.
Pelko astuu sisään, kun rakkaus unohdetaan.
Huh, jo tuntuu paremmalta, ajattelee temppuilija ja astelee määrätietoisesti maatilan päärakennuksen kuistille ja koputtaa kuuluvasti oveen.
"Matkalainen yössä, Ohoi! onko talon väkeä kotona?"- A
Kokoa ne nuotiokiviksi. Heitä rinkkaa sytykkeenksi. Tuli puhdistaa kaiken.
http://www.youtube.com/watch?v=71NX9c0ioL8 Kiitos sadusta, tarinankertoja-kettu! =)
Lukiessani koin useita oivalluksia, mm sen miten 'salaperäisesti' ihmismieli toimii; ilo saattaa kutsua mukaansa sisartunteensa surun.
Ja toimiiko muutkin tunteet näin?
Kivet, ne kipeätkin kivet, niitä kannattaa helliä ja rakastaa. Sielumme peilissä olevat säröt ovat ajattelumme sormenjälkiä. Kivet saattavat ajallaan, hyväksyttyinä ja rakastettuina, kertoa, milloin olet valmis niistä luopumaan...vaikkapa nuotiokiviksi :)
*oveen koputetaan*
Kas Temppu, käy sisään ystävä, 'pelkäsin' ettet tulekaan ;)
Heitit hyvät ajatelmat pelon olemuksesta!"Huomenta vanha ystäväni! Kiitos että sain nukkua vierashuoneessasi."
Virkkoi temppuilija iloisesti ystävälleen yxexälle ja otti yxexän ojentaman vahvaa tummapaahtoista kahvia sisältäneen peltimukin ja rennoin askelin käveli maatalon kuistin rappusille istumaan.
"Tiesitkö, että tuolla lähimetsässäsi elelee tuuheahäntäinen kettu. Kuulin sattumalta jotain keskustelua kivistä. Tässä aamukaffetta ryystellessä, sopisi varmaan jakaa muutama ajatus niistä."
Haasteli temppuilija verkkaisasti.
Laski mukin maahan ja rauhallisesti sytytti piipun.
"Minun kiveni ovat pareja. Kannan niitä olkapäilläni kahdessa pussissa. Joskus vuosia sitten ennen matkalle lähtöäni, minulla oli reppu täynnä kiviä, niin, ettei sinne mahtunut muuta."
Jatkoi temppuilija haaveilevaa kahvinhöyryn ja tupakansavunsekaista yksinpuheluaan yxexän tyytyessä ihailemaan pilvistä syyskuista aamua ja nauttimaan aamukahvista ja tupakista.
"Siellä olivat ylpeyden kivi, kärsimättömyyden kivi ja ahneuden kivi, jotka hyvin pitkälle määrittelivät elämäni ennen matkalle lähtöäni. Matkani alkoi kun sattuman kautta löysin ne kolme muuta kiveä. Itsensä aliarvioinnin kiven, marttyyriyden kiven ja itsensä tuhoamisen kiven."
Temppuilija pysähtyi ihailemaan lintuparvea, joka lensi säännöllisiltä vaikutavissa auroissa yli.
"Taitavat olla niitä kanadan hanhia? Muistuttavat minua aina etelästä."temppuilija kirjoitti:
"Huomenta vanha ystäväni! Kiitos että sain nukkua vierashuoneessasi."
Virkkoi temppuilija iloisesti ystävälleen yxexälle ja otti yxexän ojentaman vahvaa tummapaahtoista kahvia sisältäneen peltimukin ja rennoin askelin käveli maatalon kuistin rappusille istumaan.
"Tiesitkö, että tuolla lähimetsässäsi elelee tuuheahäntäinen kettu. Kuulin sattumalta jotain keskustelua kivistä. Tässä aamukaffetta ryystellessä, sopisi varmaan jakaa muutama ajatus niistä."
Haasteli temppuilija verkkaisasti.
Laski mukin maahan ja rauhallisesti sytytti piipun.
"Minun kiveni ovat pareja. Kannan niitä olkapäilläni kahdessa pussissa. Joskus vuosia sitten ennen matkalle lähtöäni, minulla oli reppu täynnä kiviä, niin, ettei sinne mahtunut muuta."
Jatkoi temppuilija haaveilevaa kahvinhöyryn ja tupakansavunsekaista yksinpuheluaan yxexän tyytyessä ihailemaan pilvistä syyskuista aamua ja nauttimaan aamukahvista ja tupakista.
"Siellä olivat ylpeyden kivi, kärsimättömyyden kivi ja ahneuden kivi, jotka hyvin pitkälle määrittelivät elämäni ennen matkalle lähtöäni. Matkani alkoi kun sattuman kautta löysin ne kolme muuta kiveä. Itsensä aliarvioinnin kiven, marttyyriyden kiven ja itsensä tuhoamisen kiven."
Temppuilija pysähtyi ihailemaan lintuparvea, joka lensi säännöllisiltä vaikutavissa auroissa yli.
"Taitavat olla niitä kanadan hanhia? Muistuttavat minua aina etelästä.""Eräällä etelänreissulla sattumalta törmäsin erikoiseen kiveen. Se oli lohjennut jotenkin epämääräisen tutulla tavalla. Minusta vain tuntui, että minun on otettava se mukaan. Sitä on vaikea selittää, ehkä on parempi, että näytän."
Temppuilija nousi, käveli eteiseen, otti hattuhyllylle ripustamansa kaksi pussia ja repun. Pusseissa oli kuusi erimuotoista värikästä kiveä. Temppuilija kaatoi ne rappusille.
"Olen hiljalleen matkoillani nakutellut näistä palasia pois ja osaa olen matkalla tapaamieni kivienkäsittelijöiden kanssa hionut sileämmiksi, mutta en ole valmis luopumaan näistä, koska nämä kuitenkin edustavat Itseäni"
Selvästi terävä aamukahvi ja piipputupakki olivat tehneet tehtävänsä, sillä temppuilija silminnähden innostui esittelemään kiviään yxexälle.
"Katos näin. Tässä on koko näiden kivien juju. Ne voi yhdistää toisiinsa tämän löytämäni kiven avulla ja niistä tulee tällainen pallo."
Temppuilija kokosi kuusi erimuotoista kiveä epämääräisesti lohkeellelle näyttävän kiven ympärille ja kivistä muodostui karkea pallonmuotoinen monivärinen nyrkin kokoinen kivi, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi kasassa kuistin rappusilla.
"Pitkään ihmettelin, mikä tämä seitsemäs kivi oikein on, minkä vuoksi se yhdistää näitä muita kiviä niin saumattomasti."temppuilija kirjoitti:
"Eräällä etelänreissulla sattumalta törmäsin erikoiseen kiveen. Se oli lohjennut jotenkin epämääräisen tutulla tavalla. Minusta vain tuntui, että minun on otettava se mukaan. Sitä on vaikea selittää, ehkä on parempi, että näytän."
Temppuilija nousi, käveli eteiseen, otti hattuhyllylle ripustamansa kaksi pussia ja repun. Pusseissa oli kuusi erimuotoista värikästä kiveä. Temppuilija kaatoi ne rappusille.
"Olen hiljalleen matkoillani nakutellut näistä palasia pois ja osaa olen matkalla tapaamieni kivienkäsittelijöiden kanssa hionut sileämmiksi, mutta en ole valmis luopumaan näistä, koska nämä kuitenkin edustavat Itseäni"
Selvästi terävä aamukahvi ja piipputupakki olivat tehneet tehtävänsä, sillä temppuilija silminnähden innostui esittelemään kiviään yxexälle.
"Katos näin. Tässä on koko näiden kivien juju. Ne voi yhdistää toisiinsa tämän löytämäni kiven avulla ja niistä tulee tällainen pallo."
Temppuilija kokosi kuusi erimuotoista kiveä epämääräisesti lohkeellelle näyttävän kiven ympärille ja kivistä muodostui karkea pallonmuotoinen monivärinen nyrkin kokoinen kivi, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi kasassa kuistin rappusilla.
"Pitkään ihmettelin, mikä tämä seitsemäs kivi oikein on, minkä vuoksi se yhdistää näitä muita kiviä niin saumattomasti."Hajamielisesti temppuilija pyöritteli pallomaista värikästä kiveään.
"Niin ... no .. kai minä sen voin sanoakkin, sillä eihän se mikään salaisuus ole. Se seitsemäs kivi yhdistää itsepäisyydellä nuo kuusi muuta kiveä, joista jokainen edustaa jotain pelkoon perustuvaa haitallista toimintamallia elämässäni. Kun ne on laitettu näin yhteen - se olen Itse siinä edustettuna. Irrallaan niitä voi yksitellen työstää."
Temppuilija nousi rappusilta ja käveli ajatuksissaan tupaan täyttämään kahvimukiaan uudelleen. Sillä välin yxex pyöritteli kiveä mietteissään.- yxex (ei kirj)
temppuilija kirjoitti:
Hajamielisesti temppuilija pyöritteli pallomaista värikästä kiveään.
"Niin ... no .. kai minä sen voin sanoakkin, sillä eihän se mikään salaisuus ole. Se seitsemäs kivi yhdistää itsepäisyydellä nuo kuusi muuta kiveä, joista jokainen edustaa jotain pelkoon perustuvaa haitallista toimintamallia elämässäni. Kun ne on laitettu näin yhteen - se olen Itse siinä edustettuna. Irrallaan niitä voi yksitellen työstää."
Temppuilija nousi rappusilta ja käveli ajatuksissaan tupaan täyttämään kahvimukiaan uudelleen. Sillä välin yxex pyöritteli kiveä mietteissään.Wau, sanoi yxex pyöritellessään tempun kiveä...wau, kuuluu myös lähimetsästä, mutta se ei ollut kaiku vaan kettu, joka keskeytti askareensa seitsemän kiven oivallukseen
- M.B.
yxex (ei kirj) kirjoitti:
Wau, sanoi yxex pyöritellessään tempun kiveä...wau, kuuluu myös lähimetsästä, mutta se ei ollut kaiku vaan kettu, joka keskeytti askareensa seitsemän kiven oivallukseen
Mää pyörii tiskin takana lampaansaparo heiluen. "Tänne on kerääntynyt paljon pölyä kesän aikana", tuumii hän luututen menemään.
Aurinko paistaa jo matalalta, matalammalta kuin kuukausi sitten. "Aamut ovat jo alkaneet olla viluisia, onneksi on villa kasvanut takaisin melkein entisiin mittoihinsa, ei ole niin kalju ja palelevainen olo"
"Täällähän on selvästi juhlittu" toteaa mää mielessään huomatessaan pinon paikoiltaan luiskahtaneita levyjä ja alkaa hajamielisenä pinoamaan niitä takaisin.
"Kas, ystävät hyrisevät rauhaisasti toisilleen, mistäköhän mahtavat keskustella", miettii tuo lampaanmuotoinen villakasa tiskin takana touhutessaan ja höristää samalla korviaan.. "Kiviä, kiviä, on polkuni kivistä ladottu ja pitkospuut tikuista vuoltu, ei kestä pitkospuut painon alla, vaan kivet, kivet ne kestävät, tulit kärryillä tahi jalan.. Kyllä Yxex!! Muistat ihan oikein.. muuttua kiveksi, muuttua kiveksi.." laulu hyrisee siistimisen tahtiin.
Äkkiä tohina pysähtyy ja mää huikkaa mietiskellen Ketulle:
"Hei, Elisa elisaiseni!! Pistä kivesi pihapolun täytteeksi portaiden juurelle ja onhan tuolla tuo takkakin, mikäli A:n neuvosta vaarin haluat ottaa ja antaa kivillesi elämän tulen reunustajina. Tuli tuo valon ja lämmön, polku vie eteenpäin!"
Ja jatkaa touhuilemistaan Villapakan nurkkiin ilmaantuneiden pienten jalanjälkien tutkimisessa, että mikä jälkivana johtaa minnekin.
"Ai niin, uusi kahvi on keittynyt!" huikkaa ennen uutta sukellustaan tiskin taakse. M.B. kirjoitti:
Mää pyörii tiskin takana lampaansaparo heiluen. "Tänne on kerääntynyt paljon pölyä kesän aikana", tuumii hän luututen menemään.
Aurinko paistaa jo matalalta, matalammalta kuin kuukausi sitten. "Aamut ovat jo alkaneet olla viluisia, onneksi on villa kasvanut takaisin melkein entisiin mittoihinsa, ei ole niin kalju ja palelevainen olo"
"Täällähän on selvästi juhlittu" toteaa mää mielessään huomatessaan pinon paikoiltaan luiskahtaneita levyjä ja alkaa hajamielisenä pinoamaan niitä takaisin.
"Kas, ystävät hyrisevät rauhaisasti toisilleen, mistäköhän mahtavat keskustella", miettii tuo lampaanmuotoinen villakasa tiskin takana touhutessaan ja höristää samalla korviaan.. "Kiviä, kiviä, on polkuni kivistä ladottu ja pitkospuut tikuista vuoltu, ei kestä pitkospuut painon alla, vaan kivet, kivet ne kestävät, tulit kärryillä tahi jalan.. Kyllä Yxex!! Muistat ihan oikein.. muuttua kiveksi, muuttua kiveksi.." laulu hyrisee siistimisen tahtiin.
Äkkiä tohina pysähtyy ja mää huikkaa mietiskellen Ketulle:
"Hei, Elisa elisaiseni!! Pistä kivesi pihapolun täytteeksi portaiden juurelle ja onhan tuolla tuo takkakin, mikäli A:n neuvosta vaarin haluat ottaa ja antaa kivillesi elämän tulen reunustajina. Tuli tuo valon ja lämmön, polku vie eteenpäin!"
Ja jatkaa touhuilemistaan Villapakan nurkkiin ilmaantuneiden pienten jalanjälkien tutkimisessa, että mikä jälkivana johtaa minnekin.
"Ai niin, uusi kahvi on keittynyt!" huikkaa ennen uutta sukellustaan tiskin taakse.Kettu istua röhnöttää tiskin ääressä mustaa kahvia särpien; hyvää ja kuumaa. Se kuuntelee Mään rauhoittavaa hyräilyä ja katselee touhuilijaa hymynkare turvanpielessään.
"Aiot kai avata tämän paikan uudestaan lähipäivinä? Jos tarvitset apua siivoamisessa tai muussa, autan mielelläni" kettu virkkoo ja kaataa pannusta lisää kuumaa.
"Muistatko, kun keväällä puhuimme avun tarpeesta ja sen pyytämisestä? Kerroin miten vaikeaa se on ollut minulle. En tiedä, onko kyse jostain itsepäisyydestä (periksi ei anneta) , ylpeydestä (en tarvitse ketään, pärjään itsekin) vai haavoittumisen pelosta (pyyntö evätään)? Tämä on tuottanut minulle ongelmia aika tavalla ihan arkipäiväisestä elämästä kaikkiin isompiin kiemuroihin. Olen yrittänyt opetella pois tuosta; opetellut (nöyrtynyt ensin) pyytämään, esittämään (osa luonnollista kanssakäymistä) ja ennenkaikkea hyväksymään etten ole kaikkivoipa enkä pärjää yksin tässä maailmassa. Hyvät ihmissuhteet; joskus sen arvon itselleen oivaltaa parhaiten ehkä juuri omien töppäysten tai erheiden kautta. "
"Mitä kiviin tulee, katselen vielä. Minullla on oppimista vielä, mitä ne merkitsevät minulle juuri tämän tarinan taustaa vasten."
http://youtu.be/N9kO0SfpawY- M.B.
elisakettu kirjoitti:
Kettu istua röhnöttää tiskin ääressä mustaa kahvia särpien; hyvää ja kuumaa. Se kuuntelee Mään rauhoittavaa hyräilyä ja katselee touhuilijaa hymynkare turvanpielessään.
"Aiot kai avata tämän paikan uudestaan lähipäivinä? Jos tarvitset apua siivoamisessa tai muussa, autan mielelläni" kettu virkkoo ja kaataa pannusta lisää kuumaa.
"Muistatko, kun keväällä puhuimme avun tarpeesta ja sen pyytämisestä? Kerroin miten vaikeaa se on ollut minulle. En tiedä, onko kyse jostain itsepäisyydestä (periksi ei anneta) , ylpeydestä (en tarvitse ketään, pärjään itsekin) vai haavoittumisen pelosta (pyyntö evätään)? Tämä on tuottanut minulle ongelmia aika tavalla ihan arkipäiväisestä elämästä kaikkiin isompiin kiemuroihin. Olen yrittänyt opetella pois tuosta; opetellut (nöyrtynyt ensin) pyytämään, esittämään (osa luonnollista kanssakäymistä) ja ennenkaikkea hyväksymään etten ole kaikkivoipa enkä pärjää yksin tässä maailmassa. Hyvät ihmissuhteet; joskus sen arvon itselleen oivaltaa parhaiten ehkä juuri omien töppäysten tai erheiden kautta. "
"Mitä kiviin tulee, katselen vielä. Minullla on oppimista vielä, mitä ne merkitsevät minulle juuri tämän tarinan taustaa vasten."
http://youtu.be/N9kO0SfpawY"Ah, kahvitauko", mää toteaa huoahtaen ja istahtaen nokakkain Elisan kanssa.
"Tiiätkö, olen joskus miettinyt ihan samoja asioita. Mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että kaikilta ihmisiltä ei kehtaa samalla tavoin olla apua vailla... Ja oma itsepäisyys on riippuvainen niin kovin toisen herkkyydestä aistia itsepäisyyttä. Toisten seurassa on helpompaa olla itsepäisempi milloin mistäkin syystä ja toisille antaa helpommin periksi.." Mää hörppää höyryävästä kupista ja nuolaisee ylähuulen kaarta hetken aikaa komistavan kermavaahtorinkulan parempiin suihin, eli omaansa ja miettii hetken.
Ojentaa Elisalle tomuttimen. "Siinä, saat lainata tätä vaalenpunaista hörhellysvälinettäni. Siihen tarttuu pölyt kätevästi kattoparrujen perukoiltakin, sieltä minne lammas ei yllä"
"Tuosta Antti Tuiskun biisistä tulee mieleeni juurten vastakohta, juurettomuus. Tiesitkö, että naavatillandsia on juureton kasvin kuvatus, ja ihan hauska sellainen. Sellaisen voisi pistää kasvamaan tuonne vanhan naulakon seinustalle, hattuhyllyltä alas roikkumaan. Tarvitseekohan se valoa kuinka paljon?"
"Pyytämisestä en tiedä. Tulen parhaiten toimeen sellaisten kanssa, jotka ikäänkuin oivaltavat itsekin monia asioita. Se menee sellaisten kanssa helposti sellaiseksi saumattomaksi henkiseksi yhteistyöksi, jossa ei välttämättä vaihdeta aina edes sanoja. Ja jotkut taas tuntuvat hiljaisuudellaan huutavan, että pyydä meiltä nyt sitä apua, mutta eivät vapaaehtoisesti tarjoudu auttamaan.. Ihmissuhteet ovat kovin monimutkaisia toisinaan." Kupin pohjalla lilluu sulamattomiksi jääneitä, kermavaahdon päällä olleita suklaarippusia. Mää silmäilee tiskiä.
Tiskin kansi on lasia, jonka alle mahtuu koriste-esineitä maailman kaikilta laidoilta ja hieman keskeltäkin ja nyökkää merkitsevästi Elisalle.
"Jos haluat, voimme asetella kiviä tuonnekin. Olisivat näkösillä ja kertomassa tarinaa sellaisille, jotka osaavat kuulla kiven puhetta".
- xcch
Pilaankohan minä herkän tunnelman :o}
Ihminen kerää sisälleen vihan, vihan, surun, pelon, häpeän tunteita ja paketoi ne sinne yhä suuremmiksi kasoiksi. Koska ei saa rakkaudettomassa suhteessa noiden tunteitten vastamyrkkyä eli rakkautta joka auttaisi käsittelemään näitä sinänsä "normaaleja" tunteita, pitämää kertymät poissa rakkaudellisessa ilmapiirissä. - >>|<<
hyvä xcch,
eivät kaikki ihmiset kerää sisälleen noita tunteita vaan tuntevat ne ja ilmaisevat ne kumppanilleen. Jos tätä ei tee, niin silloin on vaara, että alkaa kerätä niitä sisälle. Se on surullista kyllä "tunnevammaisuutta": ei osaa käsitellä tunteitaan ja ilmaista niitä, vaan painaa tunteensa piiloon. Ajan mittaan niistä kasvaa sitten tikittävä aikapommi itsensä sisälle. Tunteiden alaspainaminen johtaa myöskin oman itsensä unohtamiseen: jos ei kuuntele tunteitaan, voi joutua moniin itselle tuhoisiin tilanteisiin, kuten rakkaudettomaan parisuhteeseen, johon vain jää, vaikka voi huonosti ja vaikka ei saa rakkautta, lopulta jopa tunnekylmyyteen...Itseasiassa parisuhdeväkivalta monesti käynnistyy tuosta : tunteiden, tarpeiden ja asioiden patoamisesta.
Sitten homma poksahtaa käsiin ja menee överiksi.
Kaikilla ei esim ole samanlaisia valmiuksia ilmaista itseään verbaalisesti ja näin toinen saattaa esim tahtomattaan ja ilman pahoja aikeita ajaa toisen ihan nurkkaan painostamalla puhumaan, selvittämään, kertomaan.
Viinapäissään nämä painekattilan purkaukset tapahtuvat totta kai helpommin koska impulssikontrolli pettää ja tunteet voimistuvat.
Väkivalta, niin verbaalinen kuin fyysinenkin voi olla vain ilmaisukyvyttömän tai riitoja välttelevän (koska ei osaa) ihmisen epätoivoin keino.
En tiedä miten tätä voisi ennaltaehkäistä.lynett kirjoitti:
Itseasiassa parisuhdeväkivalta monesti käynnistyy tuosta : tunteiden, tarpeiden ja asioiden patoamisesta.
Sitten homma poksahtaa käsiin ja menee överiksi.
Kaikilla ei esim ole samanlaisia valmiuksia ilmaista itseään verbaalisesti ja näin toinen saattaa esim tahtomattaan ja ilman pahoja aikeita ajaa toisen ihan nurkkaan painostamalla puhumaan, selvittämään, kertomaan.
Viinapäissään nämä painekattilan purkaukset tapahtuvat totta kai helpommin koska impulssikontrolli pettää ja tunteet voimistuvat.
Väkivalta, niin verbaalinen kuin fyysinenkin voi olla vain ilmaisukyvyttömän tai riitoja välttelevän (koska ei osaa) ihmisen epätoivoin keino.
En tiedä miten tätä voisi ennaltaehkäistä.Kun luin teidän kolmen edellisen kommentteja, mietin miten vaikeaa voi rehellisyys parisuhteessa olla? Syystä ja toisesta. Sitä koteloi todelliset sanansa, ajatuksensa, mielipiteensä, tunteensakin....jne...hiljalleen...tulee ongelmia...ristiriitoja..
"Väkivalta, niin verbaalinen kuin fyysinenkin voi olla vain ilmaisukyvyttömän tai riitoja välttelevän (koska ei osaa) ihmisen epätoivoin keino. "
Kyllä, olen nähnyt, kokenyt ja syyllistynyt.
Ennaltaehkäisy: ihmisellä pitäisi olla suhteellisen hyvä itsetunto ja -tuntemus; joka luottaa omiin kykyihinsä mutta tietää rajallisuutensa. Osaa välttää ääripääkäyttäytymistä. Osaa asettaa turvalliset rajat itselleen ja hyväksyy toisenkin asettamat rajat normaalin rajoissa.
Tämä korostuu erityisesti jos on ollut parisuhdeongelmia jo aiemmin. Lopetetaan toisto. Nimittäin jos ei tunnista riittävästi itseään ja tunnetilojaan, ollaan taas kohta pe**e edellä puussa. Joko pompotettavana tai pompottajana.
Milloin me opimme sen, että tuntiessamme itsemme pystymme parhaiten vaikuttamaan kaikkiin vastavuoroisiin ihmissuhteisiin? Olemaan rehellisiä itsellemme? Ja sitä kautta toisille?- M.B.
elisakettu kirjoitti:
Kun luin teidän kolmen edellisen kommentteja, mietin miten vaikeaa voi rehellisyys parisuhteessa olla? Syystä ja toisesta. Sitä koteloi todelliset sanansa, ajatuksensa, mielipiteensä, tunteensakin....jne...hiljalleen...tulee ongelmia...ristiriitoja..
"Väkivalta, niin verbaalinen kuin fyysinenkin voi olla vain ilmaisukyvyttömän tai riitoja välttelevän (koska ei osaa) ihmisen epätoivoin keino. "
Kyllä, olen nähnyt, kokenyt ja syyllistynyt.
Ennaltaehkäisy: ihmisellä pitäisi olla suhteellisen hyvä itsetunto ja -tuntemus; joka luottaa omiin kykyihinsä mutta tietää rajallisuutensa. Osaa välttää ääripääkäyttäytymistä. Osaa asettaa turvalliset rajat itselleen ja hyväksyy toisenkin asettamat rajat normaalin rajoissa.
Tämä korostuu erityisesti jos on ollut parisuhdeongelmia jo aiemmin. Lopetetaan toisto. Nimittäin jos ei tunnista riittävästi itseään ja tunnetilojaan, ollaan taas kohta pe**e edellä puussa. Joko pompotettavana tai pompottajana.
Milloin me opimme sen, että tuntiessamme itsemme pystymme parhaiten vaikuttamaan kaikkiin vastavuoroisiin ihmissuhteisiin? Olemaan rehellisiä itsellemme? Ja sitä kautta toisille?Ööö.. siksi kun se toinen ON narsisti?? ;)
Kettu jolkuttelee pitkin kanervikkoista metsää mieli kevyempänä ja vapautuneempana kuin ennen. Se oli rohkaissut mielensä ja avannut pitkästä aikaa tuohirinkkansa solmut ja kertonut vaeltajille tarinan, jonka kivun määrän vain se itse voi tietää. Jotkut vaeltajat ovat kuulleet ketun kysymyksen, koska se on kuullut sanojen kaikuja metsästä. Se antaa arvon sanoille, koska niiden avulla se voi löytää myös vastauksia.
Kettu oikaisee peltoaukeaman kautta maatilan pihapiiriin, hiipien pitkin riihen vierttä. Se haistaa tuttujen hajujen lisäksi uusia; ymmärtää ettei yxex olekaan yksin; tämä on saanut vieraita. Kettu ei tohdi mennä häiritsemään toverusten jutustelua, koska vieraat eivät tunne kettua ja saattaisivat pelästyä tätä. Kettu tietää että jotkin metsän asukkaat saattavat pelätä sitä, koskeivat osaa kutsua kettua tosinimellä ja eivätkä muista sitä, että ketut eivät yleensä tee pahaa ihmiselle.
Se kuuntelee tarinointia kivistä ja yrittää ymmärtää. Tuttuja kiviä, joita se ei muistanut yöllä ottaa mukaansa, mutta se poimikin tähän tarinaan ne kaikkein raskaimmat. Se kuuntelee ihmisten jutustelua ja tuntee yllättäen reppuselkäisen verisuvun aiheuttamat haavat ja kantamiensa kivien tahrat turkissaan. Se kuuntelee myös vierasta, joka puhuu rakkaudesta. Kettu kuulee puhujassa uskon. Se näkee myös monenlaisia tunteita, mutta ei näe, onko puhujalla kokemusta samansieluisten rakkaudesta, joka puhaltaa kokijan ympärillä vapaana hyväillen kuin tuuli. Mielessään se kuitenkin lähettää tuuleen näille kulkijoille tervehdyksen: "Kiitän tähänasti annetusta. Kuuntelemalla toisia ja jakamalla kokemuksiamme opimme. Pelon sammaleista kiveä voi pestä myös luottamuksella."A kirjoitti:
Avaa silmäsi:
http://www.youtube.com/watch?v=szDZ7IbPyc8&feature=relatedhhmmm...
Kettu eksyi sivupolulle siis. Katsoo itäistä, eteläistä, läntistä ja pohjoista haaraumaa: "Mistä jatketaan?" "Auttaako, jos palaan polkua taaksepäin ja mikä oli se piste, mistä käännyin väärään suuntaan?"
Vastauksia on niin monta. Pitäisi hyväksyä sekin, ettei vastausta aina ole.
Silmien avaaminen tarkoittaa monesti luopumista. Luopumista jostain sellaisesta, jota ei halua hyljätä. Miksi, voisi jokainen kysyä itseltään? Milloin ihminen on valmis luopumaan? Mikä auttaa luopumisen tuskassa?elisakettu kirjoitti:
hhmmm...
Kettu eksyi sivupolulle siis. Katsoo itäistä, eteläistä, läntistä ja pohjoista haaraumaa: "Mistä jatketaan?" "Auttaako, jos palaan polkua taaksepäin ja mikä oli se piste, mistä käännyin väärään suuntaan?"
Vastauksia on niin monta. Pitäisi hyväksyä sekin, ettei vastausta aina ole.
Silmien avaaminen tarkoittaa monesti luopumista. Luopumista jostain sellaisesta, jota ei halua hyljätä. Miksi, voisi jokainen kysyä itseltään? Milloin ihminen on valmis luopumaan? Mikä auttaa luopumisen tuskassa?Elämä taitaa olla yhtä suurta luopumisharjoitusta.
temppuilija kirjoitti:
Elämä taitaa olla yhtä suurta luopumisharjoitusta.
Huumorista ei ainakaan luovuta! ;)
*kivitarina kiehtoo edelleen*
http://youtu.be/SlCR6QsvkWQ
Elisa istuu polvillaan pienen kumpareen äärellä lausuessaan hiljaa mielessään laulun sanoja, joka vaimenee viimein. Hän poimii kiviä taskustaan ja alkaa reunustaa kumparetta niillä. Hautakumpare on hahmo, jonka Elisa antaa menneisyyden tapahtumille, jotka ovat piilotettu noiden kivien sisuksiin. Vain yksin hän tietää, keitä kivet koskevat ja miksi, eikä hän aio jakaa tätä kertomusta metsän vaeltajille. Mutta muutaman sanan hän kertoo kivistä vielä, samalla kun puhuu menneisyyden henkilölle, joita kivien tarina koskettaa.
Vihani syntyi vääristä teoista. Se syveni jokaisen uusinnan ja loukkauksen myötä. Pahin viha syntyi siitä - ei mitä minulle tapahtui - vaan mitä tapahtui viattomille. Se oli kipein asia, jota en osannut antaa anteeksi. Ja koska en saanut näyttää vihaani - jonka sinä kilpesit omalla tavallasi ja jonka kostit minulle - säilöin sen ja kostin sen taas omalla tavallani. Pelossani olin mykkä ja kannoin myös vanhoja solmuja mukanani, jotka olivat osa puhumattomuuttani. Oikeuden uskossani puolustauduin ja käytin niitä keinoja, jotka lisäsivät sinun vihaasi. Vääriä tekoja, kummaltakin. Olimme raakileita. En tarvitse enää vihaa enkä pelkoa. Anteeksi olen antanut, koska kantamalla noita tunteita hylkään mahdollisuuden parempiin tekoihin.
Parempiin tekoihin pääsen luopumalla omasta häpeästä ja syyllisyydestä. Jos kannan tuota halkeentunutta kiveä ja kipuan menneisyyttä, en pysty rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Ja se on ainoa keino, jolla voin pestä tuon kiven puhtaaksi. Teen parhaani sen asian suhteen. Ehkä sinäkin näet, että ratkaisut, joita olen tehnyt, ovat jo tuottaneet tulosta. Joita edelleen hämmästellään, ehkei kenenkään tietämättä koko totuutta. Tuo häpeän ja syyllisyyden kaksoiskivi piilottaa sisälleen myös paljon ymmärtämättömyyttä. Vähitellen olen pystynyt lukemaan sen hyminän tuottamaa kieltä.
Surutyö on kaikkein merkillisintä. Kun trauma kohtaa, saattaa surutyö siirtyä - jostain syystä - vuosiksikin eteenpäin. Joskus sen laukaisee tai tuo uudestaan pinnalle myös jokin myönteinen tapahtuma. Minä sanon sitä positiiviseksi traumaksi. Ja koska en koskaan ole ehtinyt pysähtyä aloilleni, vaan olen vaeltanut tapahtumasta toiseen, on noita kesken käsittelemättömiä asioita kasaantunut. Sinä tiesit sen. Huolimatta siitä, että sanoitkin, ettet koskaan ole tavannut niin vahvaa ihmistä. Mutta tuo sanomasi pelasti myöhemmin minut takaisin elämään vaikealla hetkellä. Vaikkei todellisuudessa olekaan kysymys vahvuudesta. Se on kovettunutta panssaria, jota kilveksikin kutsutaan. Siksi kivenikin ovat niin kuorruttuneita. Surutyö käsittää myös paljon hyvää ja kaunista. Aion säilyttää kappaleen tätä kiveä.
Minulla on näitä kaikkia tunteiden kiviä rinkassani. Mutta siihen taipaleeseen, jonka aikana näitä reunuskiviä keräsin ja kasvatin, en enää tarvitse niitä. On aika tehdä jotain muuta. On aika luopua.- A
http://www.youtube.com/watch?v=qWkaMQ2O0NY
> Hän poimii kiviä taskustaan ja alkaa reunustaa kumparetta niillä. Hautakumpare on hahmo, jonka Elisa antaa menneisyyden tapahtumille, jotka ovat piilotettu noiden kivien sisuksiin.
Ja taivas on musta ja sen äänetön huuto rikkoo ohimot. Salama iskee hautakumpuun ja sen keltaiset sähköiset sormet tarttuvat ruosteesta syöpyneeseen ovenkahvaan. Kivet palavat. Iskevät nuotiona kipinöitä. Palavat, palavat, palavat, palavat. Kivet paloivat niin kauan kunnes mustaa mustempi portti aukesi ja tuhkasta nouseva savu sai ihmisen muodon.
> Pahin viha syntyi siitä - ei mitä minulle tapahtui - vaan mitä tapahtui viattomille. Se oli kipein asia, jota en osannut antaa anteeksi.
En minäkään. Olen surmatyöstä ikuisesti kiitollinen. Olen heikko enkä olisi kyennyt siihen yksin.
http://www.redbubble.com/people/malen/art/514001-the-red-bird - 22
". Surutyö käsittää myös paljon hyvää ja kaunista"
Näin on, turhan usein se suru vain tulkitaan masennukseksi ja lääkitään pois. Suru on kuitenkin tarpeellinen tunne siinä missä muutkin ja sekin menee joskus ohi. Ei ole myöskään kenenkään toisen asia sanoa koska toisen pitää lopettaa sureminen, sellainen on henkistä väkivaltaa. Muutenkin tunteita pelätään ihan turhaan, ehkä kyse on vain tunteiden käsittelyn osaamattomuudesta. Suruun pääsee käsiksi luopumalla ja päästämällä irti vaikka kirjoittamalla jäähyväiskirje. Itseäni tuo auttoi.
Vihakin on ihan ok, kunhan sillä ei vahingoita muita ihmisiä ja joskus se menee vain väärään kohteeseen. Joskus sillä ei ole mitään kohdetta joten se voi kääntyä sisäänpäin ja tällöin muuttua masennukseksi. Jossain on muuten sanottu jopa että masennus on älykkäiden ihmisten tauti :) Niin kaunis on maa-laulu - kertoo pienen tarinan missä on erilaisia jaksoja...on aika herätä ja lähteä...
"Päivä on kirkas,
Vain metsässä tuulee.
Aika on naurun
Ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin. "
...ja aika luopua jostain.
Se jokin voi olla menneisyyden taakka tai katkeruudesta, surusta, häpeästä ja vihasta luopuminen.
Kirjoitit kauniin tarinan kettu.muru. Samalla se on selviytymistarina, jonka kaltaisia me ihmiset tarvitsemme.
Tarinasi herätti minussa pohdintoja; ovatko henkiset panssarimme taakka itsellemme, vai peräti illuusiota(?) Ovatko menneisyydessä tekemämme virheet sittenkin hyödyllisiä tienviittoja joiden kohdalla olemme osanneet kääntyä toiselle polulle(?) Onko saamiemme iskujen suurin merkitys oppi itsellemme, miltä kipu toisesta ihmisestä tuntuu(?)
A.n kuva tytöstä ja lintuhäkistä on minusta kaunis vertaus ihmisen vapautumisesta omasta mielen 'vankilastaan'...luopumalla siitä..
Sinä taidat olla matkalla vapauteen kettu! ;)- M.B.
yxex kirjoitti:
Niin kaunis on maa-laulu - kertoo pienen tarinan missä on erilaisia jaksoja...on aika herätä ja lähteä...
"Päivä on kirkas,
Vain metsässä tuulee.
Aika on naurun
Ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin. "
...ja aika luopua jostain.
Se jokin voi olla menneisyyden taakka tai katkeruudesta, surusta, häpeästä ja vihasta luopuminen.
Kirjoitit kauniin tarinan kettu.muru. Samalla se on selviytymistarina, jonka kaltaisia me ihmiset tarvitsemme.
Tarinasi herätti minussa pohdintoja; ovatko henkiset panssarimme taakka itsellemme, vai peräti illuusiota(?) Ovatko menneisyydessä tekemämme virheet sittenkin hyödyllisiä tienviittoja joiden kohdalla olemme osanneet kääntyä toiselle polulle(?) Onko saamiemme iskujen suurin merkitys oppi itsellemme, miltä kipu toisesta ihmisestä tuntuu(?)
A.n kuva tytöstä ja lintuhäkistä on minusta kaunis vertaus ihmisen vapautumisesta omasta mielen 'vankilastaan'...luopumalla siitä..
Sinä taidat olla matkalla vapauteen kettu! ;)Itse tulkitsin kuvan jaettuna syyllisyytenä. Kaksi rikokseen syyllistyvää. Se, joka tekee ja se, joka todistaa teon tapahtuneen. MUTTA tapahtuiko teko todella?
En ymmärrä vertaustasi ihmisen vapautumiseen? Lapsi avaa lintuhäkin, jonka asukin punaiset höyhenet vain pöllyävät.. Mitä lapsi vapauttaa? Itsensä toimimaan oman viettimaailmansa täyteenpanijana, toteuttajana..? Miten katsojan pitäisi tekoon suhtautua? Toruen vai hiljaa todeten? - M.B.
M.B. kirjoitti:
Itse tulkitsin kuvan jaettuna syyllisyytenä. Kaksi rikokseen syyllistyvää. Se, joka tekee ja se, joka todistaa teon tapahtuneen. MUTTA tapahtuiko teko todella?
En ymmärrä vertaustasi ihmisen vapautumiseen? Lapsi avaa lintuhäkin, jonka asukin punaiset höyhenet vain pöllyävät.. Mitä lapsi vapauttaa? Itsensä toimimaan oman viettimaailmansa täyteenpanijana, toteuttajana..? Miten katsojan pitäisi tekoon suhtautua? Toruen vai hiljaa todeten?Siis tämä vain tuohon kuvaan liittyen.. Joka oli ihan vagitseva kuva.
- A
yxex kirjoitti:
Niin kaunis on maa-laulu - kertoo pienen tarinan missä on erilaisia jaksoja...on aika herätä ja lähteä...
"Päivä on kirkas,
Vain metsässä tuulee.
Aika on naurun
Ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin. "
...ja aika luopua jostain.
Se jokin voi olla menneisyyden taakka tai katkeruudesta, surusta, häpeästä ja vihasta luopuminen.
Kirjoitit kauniin tarinan kettu.muru. Samalla se on selviytymistarina, jonka kaltaisia me ihmiset tarvitsemme.
Tarinasi herätti minussa pohdintoja; ovatko henkiset panssarimme taakka itsellemme, vai peräti illuusiota(?) Ovatko menneisyydessä tekemämme virheet sittenkin hyödyllisiä tienviittoja joiden kohdalla olemme osanneet kääntyä toiselle polulle(?) Onko saamiemme iskujen suurin merkitys oppi itsellemme, miltä kipu toisesta ihmisestä tuntuu(?)
A.n kuva tytöstä ja lintuhäkistä on minusta kaunis vertaus ihmisen vapautumisesta omasta mielen 'vankilastaan'...luopumalla siitä..
Sinä taidat olla matkalla vapauteen kettu! ;)> Onko saamiemme iskujen suurin merkitys oppi itsellemme, miltä kipu toisesta ihmisestä tuntuu(?)
Voin kuvitella että monelle näin on ja uskon tietävänikin niin olevan. Itse olen kokenut oppineeni (ehkä uudelleen muistaneeni) tämän kaikkein tärkeimmän asian tavoittaessani katseen syntipukin silmissä.
- A
Kiitollisuudella kommenteistanne.
Kenties kuvassa onkin vain yksi henkilö. Ehkä huoneessa ei ole koskaan ollut toista. Jospa kuvaushetkellä yhä ilmassa leijuvat verisen punaiset höyhenet ovatkin vastasyntyneen pienen tytön höyheniä. Voisiko olla että tyttö on juuri tuossa hetkessä jättänyt taakseen kehitysvaiheensa lintuhäkin asukkina ja ilmeneekin kuvassa lapsena verenpunaisessa mekossaan. Mahdollisesti kuva kertoo tästä muodonmuutoksen hetkestä. Syntymähän on hyvin verinen tapahtuma. Jos kuvassa olisi perhonen, olisivatko silloin höyhenet kivenkovia sementinvärisiä suojakuoria, jotka pysähdyskuva olisi vanginnut. Ja jos näin olisi, niin olisiko kuvaushetki juuri kuoren repeämisen ja veristen höyhenten kirpoamisen tallentanut silmänräpäys omille siivilleen ensi kerran kohoavan perhosen aiemmassa muodonmuutoksen vaiheessaan suojattomalle pehmeälle itselleen kutomastaan hennosta mutta sitkeästä silkkisestä rihmasta, joka talven kylmyydessä koteloitui panssariksi.
http://www.redbubble.com/people/malen/art/514001-the-red-birdA ja määbää, olipa kiva kuulla mietteenne kuvasta/taideteoksesta!
Vaikka kuva on ja pysyy samana, mielleyhtymämme siitä ovat erilaisia. Erilaisia, ei oikeita eikä vääriä. :) (vrt palstan mahdolliset väärinkäsitykset, kun me kaikki ajattelemme hieman omalla tavallamme asioista, ei oikein, ei väärin..)
Mää, näen häkin vankilana/vangittuna olemisen symbolina, tyhjän häkin vapauden/vapautumisen/jonkin vapauttamisen/jostain luopumisen symbolina, varsinkin tuon elisaketun tarinan valossa.
- .
.
Tänään elisa käy katsomassa hautakumparetta, jonka reunuksille hän on tuonut valkoisia ja malvan sävyisiä kanervia. Hän yrittää löytää sanoja tuntemuksilleen.
Ero on aina vaikea ja kipeä asia. Joskus sen kivun kohtaaminen voi siirtyä kun elämässä on muitakin kosketuspintoja. Tämä on eräs satuttavampia tapahtumia muiden monien rinnalla. Mietin sitä kuinka Kumppani jakoi sanattoman tunteeni antaen aikaa, painostamatta. Hän on kulkenut vierelläni lujana ja luottavaisena, vaikka ehkä on havainnut sisäisen taisteluni. Hän on ollut kärsivällinen ja odottanut omaa aikaansa, että pääsen kivun ylitse.
Kunnioittamani valmentaja havaitsi kieltämäni surun minussa, kun tapasin hänet eräänä kauniina kesäpäivänä. Myöhemmin kirjoitin ristiriitaisista tunteistani, peloistani myös eräälle ketjuun osallistuneelle, joka kantaa kiviä olkapäillään, jonka tarinalle annan suuresti arvoa. Pelosta, onko oikein murehtia mennyttä vaikka on kohdannut hienon ihmisen, joka on valmis jakamaan elämänsä kanssasi ja onko riittävän valmis antamaan itsensä kumppanuudelle toisen kanssa, joka ei ole entinen.
Rakkaus on kaunis asia. Luopuminen on vaikeaa. Jonakin päivänä voi havaita, että kivun matka on silti kannattanut. Havaitsee sen, ettei tarvitse piilottaa itseään sammaloituneen panssarin taakse. On lupa olla itsensä ja antaa arvon toisellekin olla juuri omanlainen itsensä. Tämä viimeinen tunnustuksena ystävälleni Karitsalle, joka tiivisti asian erinomaiseen muotoon kirjeessään. Hänen pitäisi kirjoittaa siitä myös tänne.
Olen antanut anteeksi puolisolleni. Olen antanut anteeksi myös itselleni. Viattomatkin selviytyvät vaikka ovat jo kompuroineet elämän tiellä.
Ja nyt olen valmis myös kävelemään rinnakkain yhdessä kumppanini kanssa. Ei liian lähellä, eikä liian kaukana toisistaan. Rauhallisesti, samaan tahtiin.
http://youtu.be/xfwLdwODf3E
*Toivon sinulle hyvää matkaa, ystäväni ja entinen puolisoni. Ehkä sinäkin annat jonakin päivänä anteeksi.*- _A_
Vilpittömät onnitelut sulhaselle ja morsiamelle.
Jos ilmenee puolin tai toisin väärinkäytöksiä, niin ottakaa yhteyttä, eiköhän toverikuri palauta teidät lähtöruutuun.
http://www.youtube.com/watch?v=pkkGG3T3mGw - 5+11=16
"Pelosta, onko oikein murehtia mennyttä vaikka on kohdannut hienon ihmisen, joka on valmis jakamaan elämänsä kanssasi ja onko riittävän valmis antamaan itsensä kumppanuudelle toisen kanssa, joka ei ole entinen."
Niin tuossa asia jota itsekin mietin paljon...viimeksi perjantaina kun matkasin bussilla nyk. miesystäväni luokse viikonlopun viettoon...
mietin, että tuliko tämä suhde liian äkkiä...syystä että kun en sitä ns. kaiken nielevää huumaavaa tunnetta koe...että mitä tämä on sitten...käytänkö minä hyväkseni toista ihmistä vain siitä syystä, että minulla on mukavaa ja turvallista olla hänen kanssaan/lähellään...
mietin sitäkin, että mikä sitten tässä suhteessa ikäänkuin puuttuu...ja tiedän kyllä mitä se on...puuttuu se jokin, jossa minä saisin olla ns. ymmärtäjä, anteeksi antaja, auttaja, näennäisesti vahvempi/parempi osapuoli, joka kestää mitä vaan...
Noh, pääsin perille ja perille päästyäni tuntui kuitenkin siltä, että olin tullut oikeaan paikkaan...bussimatkalla vaivaamista ajatuksista huolimatta...ja päätin unohtaa ne hetkeksi...ja vain olla/viettää viikonloppuni hänen seurassaan...
Tämä kirjoituksesi nosti ne taas ajateltavaksi...en ole nyk. kumppanini kanssa kovin paljon pohtinut menneitä suhteitani...avioliittoani ja siihen liittyvää eroa ehkä enemmänkin...
Ännä suhteestani olen kertonut sen pituuden/laadun (tapailua enimmäkseen seksin merkeissä) ja sen, että mies oli ehkä narsisti ja jos kiinnostaa millainen ihminen on narsisti niin netistä löytyy siitä tietoa...sitä en tiedä onko hän tutustunut aiheeseen...
Itsestäni olen kertonut, että olen ollut ns. liian kiltti ihminen...ja siitä syystä joutunut kärsimään ns. huonosta kohtelustakin...että jos tuntuu siltä, että omien oikeuksien/rajojen veto menee joskus överiksikin niin siihenkin on syynsä...
mutta noh...minusta tuntuu kuitenkin, että hän jotenkin ymmärtää/vaistoaa/ antaa minulle tilaa olla sellainen kuin olen...siten ettei "vaadi" sanallisesti suuria rakkauden tunnustuksia, vaikka itse onkin kertonut tunteistaan...sanonut rakastavansa...ja puhuimme nytkin viikonloppuna tyyliin, sitten ensi kesänä...ja hän on monesti esittänyt toiveenaan, että olisin hänelle..."se viimeinen"...
Itsekin kyllä, jotenkin elän/ajattelen, että tässä se nyt sitten...osa minun elämääni...kaikista osin ristiriitaisistakin ajatuksistani huolimatta...se viimeinen...
periaatteessa aiemmat suhteeni ovat alkaneet sillä huumalla...joka sitten ajan kuluessa sammunut pois...tämä suhde on sillä tavoin erilainen...että nyt vuoden seurustelun jälkeen...koen että tunteeni häntä kohtaan ovat kasvaneet...vaikka sitä alkuhuumaa ei ollutkaan...ehkä sitten sitä ns. aikuisempaa rakkautta...
http://www.youtube.com/watch?v=zcu5KukozCk - 3+13=16
5+11=16 kirjoitti:
"Pelosta, onko oikein murehtia mennyttä vaikka on kohdannut hienon ihmisen, joka on valmis jakamaan elämänsä kanssasi ja onko riittävän valmis antamaan itsensä kumppanuudelle toisen kanssa, joka ei ole entinen."
Niin tuossa asia jota itsekin mietin paljon...viimeksi perjantaina kun matkasin bussilla nyk. miesystäväni luokse viikonlopun viettoon...
mietin, että tuliko tämä suhde liian äkkiä...syystä että kun en sitä ns. kaiken nielevää huumaavaa tunnetta koe...että mitä tämä on sitten...käytänkö minä hyväkseni toista ihmistä vain siitä syystä, että minulla on mukavaa ja turvallista olla hänen kanssaan/lähellään...
mietin sitäkin, että mikä sitten tässä suhteessa ikäänkuin puuttuu...ja tiedän kyllä mitä se on...puuttuu se jokin, jossa minä saisin olla ns. ymmärtäjä, anteeksi antaja, auttaja, näennäisesti vahvempi/parempi osapuoli, joka kestää mitä vaan...
Noh, pääsin perille ja perille päästyäni tuntui kuitenkin siltä, että olin tullut oikeaan paikkaan...bussimatkalla vaivaamista ajatuksista huolimatta...ja päätin unohtaa ne hetkeksi...ja vain olla/viettää viikonloppuni hänen seurassaan...
Tämä kirjoituksesi nosti ne taas ajateltavaksi...en ole nyk. kumppanini kanssa kovin paljon pohtinut menneitä suhteitani...avioliittoani ja siihen liittyvää eroa ehkä enemmänkin...
Ännä suhteestani olen kertonut sen pituuden/laadun (tapailua enimmäkseen seksin merkeissä) ja sen, että mies oli ehkä narsisti ja jos kiinnostaa millainen ihminen on narsisti niin netistä löytyy siitä tietoa...sitä en tiedä onko hän tutustunut aiheeseen...
Itsestäni olen kertonut, että olen ollut ns. liian kiltti ihminen...ja siitä syystä joutunut kärsimään ns. huonosta kohtelustakin...että jos tuntuu siltä, että omien oikeuksien/rajojen veto menee joskus överiksikin niin siihenkin on syynsä...
mutta noh...minusta tuntuu kuitenkin, että hän jotenkin ymmärtää/vaistoaa/ antaa minulle tilaa olla sellainen kuin olen...siten ettei "vaadi" sanallisesti suuria rakkauden tunnustuksia, vaikka itse onkin kertonut tunteistaan...sanonut rakastavansa...ja puhuimme nytkin viikonloppuna tyyliin, sitten ensi kesänä...ja hän on monesti esittänyt toiveenaan, että olisin hänelle..."se viimeinen"...
Itsekin kyllä, jotenkin elän/ajattelen, että tässä se nyt sitten...osa minun elämääni...kaikista osin ristiriitaisistakin ajatuksistani huolimatta...se viimeinen...
periaatteessa aiemmat suhteeni ovat alkaneet sillä huumalla...joka sitten ajan kuluessa sammunut pois...tämä suhde on sillä tavoin erilainen...että nyt vuoden seurustelun jälkeen...koen että tunteeni häntä kohtaan ovat kasvaneet...vaikka sitä alkuhuumaa ei ollutkaan...ehkä sitten sitä ns. aikuisempaa rakkautta...
http://www.youtube.com/watch?v=zcu5KukozCkNiin kuuntelin tuon Apulannan biisin ja jäin miettimään tuota..."kivusta nautintoon on matkaa...pelottava vähän..."
että miten usein sitä jotenkin ajattelee siten, että ollakseen onnellinen, ansaitakseen jotain hyvää täytyy ensin kärsiä, kokea vähintäänkin psyykkistä kipua...
Arkinen esimerkki tuosta lienee ns. sovintoseksi...ensin riidellään verisestikin, ja sen jälkeen se sovinto tuntuu huumavalta...
Ikänkuin ei voisi ajatella, että on ns. ansainnut onnea ilman kipuakin...vai onko onni ns. ilman ponnistelua/kärsimystä saatuna jotenkin vähempiarvoista, eikä tunnu oikealta/miltään...
Masokistejako me ihmiset ollaan... - _A_
3+13=16 kirjoitti:
Niin kuuntelin tuon Apulannan biisin ja jäin miettimään tuota..."kivusta nautintoon on matkaa...pelottava vähän..."
että miten usein sitä jotenkin ajattelee siten, että ollakseen onnellinen, ansaitakseen jotain hyvää täytyy ensin kärsiä, kokea vähintäänkin psyykkistä kipua...
Arkinen esimerkki tuosta lienee ns. sovintoseksi...ensin riidellään verisestikin, ja sen jälkeen se sovinto tuntuu huumavalta...
Ikänkuin ei voisi ajatella, että on ns. ansainnut onnea ilman kipuakin...vai onko onni ns. ilman ponnistelua/kärsimystä saatuna jotenkin vähempiarvoista, eikä tunnu oikealta/miltään...
Masokistejako me ihmiset ollaan...Sovintoseksi mielestäni vahvistaa ei-toivottavia käyttäytymismalleja toimimalla "palkkiona". Jos on tarve harrastaa jotakin sovinnoksi, niin sen sijasta voisi minusta kokeilla vaikka tyynysotaa tai jotakin muuta missä huumori syrjäyttää patetian. (Seksiä nyt on minusta muutenkin joka paikassa ihan liikaa, joten torjuva arvioni on varmaan siltä osin sidoksissa omaan situaatiooni, liekö elitismiä.)
- 10+10=20
_A_ kirjoitti:
Sovintoseksi mielestäni vahvistaa ei-toivottavia käyttäytymismalleja toimimalla "palkkiona". Jos on tarve harrastaa jotakin sovinnoksi, niin sen sijasta voisi minusta kokeilla vaikka tyynysotaa tai jotakin muuta missä huumori syrjäyttää patetian. (Seksiä nyt on minusta muutenkin joka paikassa ihan liikaa, joten torjuva arvioni on varmaan siltä osin sidoksissa omaan situaatiooni, liekö elitismiä.)
"Sovintoseksi mielestäni vahvistaa ei-toivottavia käyttäytymismalleja toimimalla "palkkiona".
Niinpä...http://www.avatv.fi/rakkausjaseksi/artikkeli.shtml/riidan-sopiminen-seksilla-on-huono-idea/2012/05/1544460
mutta joo...asiasta ollaan montaa mieltä...kuhan otin "arkiseksi" esimerkiksi...miten me ihmiset...joskus kivunkin kautta haemme sitä nautintoa...
miten aitoa se sitten lie...tunnetilan vaihtaminen/korvaaminen toisella...ikäänkuin edelliset tunteet/ongelmat sivuutetaan...pohtimatta sen enempää mitä niiden taustalla on... _A_ kirjoitti:
Sovintoseksi mielestäni vahvistaa ei-toivottavia käyttäytymismalleja toimimalla "palkkiona". Jos on tarve harrastaa jotakin sovinnoksi, niin sen sijasta voisi minusta kokeilla vaikka tyynysotaa tai jotakin muuta missä huumori syrjäyttää patetian. (Seksiä nyt on minusta muutenkin joka paikassa ihan liikaa, joten torjuva arvioni on varmaan siltä osin sidoksissa omaan situaatiooni, liekö elitismiä.)
Täsmennyksenä, en puolustele tai kritisoi, mutta tuli mieleen teidän kahden kommenteista:
Plussa pohtii tuossa yllä että uudesta suhteesta saattaa puuttua kohdallaan ymmärtäjä-auttaja-jne-rooli. Ja sitten tuo mahdollinen kivun kohtaamisen tarpeellisuus ennen nautintoa, että se olisi kuin hyväksyttävämpää. Mieleeni tulee maksu tavarasta.
Tuli mieleeni eräs A:n vanha ketju fatalismista, kohtalonuskosta. Samassa yhteydessä A jutteli tyttöjen kanssa myös narsistisesta vaihtokaupasta. Sovintoseksikin on tavallaan tuota.
Sovintoseksin haittoja on että sillä peitellään todellinen asia, mikä pitäisi käydä muuten läpi. Huuman jälkeen ei enää viitsi tai se menettää merkityksensä. Haluaa unohtaa koko jutun koska mukavampi on käpertyä siihen leijuvaan hyvänolontunteeseen kohtaamatta ikävänä pitämäänsä totuutta. Minän puolustuskeino. A;n ehdottama tyynysota on mielestäni myös puolustuskeino
Sovintoseksi voi myös suurimmillaan olla selviytymiskeino uhkaavassa tilanteessa. Kun uhka on vaarallisen lähellä, otetaan tämä käyttöön mahdollisena keinona välttyä joltain pahemmalta. Selviytymiskeino.
Molemmissa on mukana vuorovaikutteista kaupankäyntiä.
Miettikääpä auttamista puolustuskeinona. Miten suuri osa siitä lopulta on kaupankäyntiä?
Ja miten suuri osa haitallisista toimintamalleista (haitta voi kohdistua itseen tai toiseen, mutta se peilataan useammin hyväksi) onkaan lopulta pelkkää itsekästä kaupankäyntiä?- 20+5=25
elisakettu kirjoitti:
Täsmennyksenä, en puolustele tai kritisoi, mutta tuli mieleen teidän kahden kommenteista:
Plussa pohtii tuossa yllä että uudesta suhteesta saattaa puuttua kohdallaan ymmärtäjä-auttaja-jne-rooli. Ja sitten tuo mahdollinen kivun kohtaamisen tarpeellisuus ennen nautintoa, että se olisi kuin hyväksyttävämpää. Mieleeni tulee maksu tavarasta.
Tuli mieleeni eräs A:n vanha ketju fatalismista, kohtalonuskosta. Samassa yhteydessä A jutteli tyttöjen kanssa myös narsistisesta vaihtokaupasta. Sovintoseksikin on tavallaan tuota.
Sovintoseksin haittoja on että sillä peitellään todellinen asia, mikä pitäisi käydä muuten läpi. Huuman jälkeen ei enää viitsi tai se menettää merkityksensä. Haluaa unohtaa koko jutun koska mukavampi on käpertyä siihen leijuvaan hyvänolontunteeseen kohtaamatta ikävänä pitämäänsä totuutta. Minän puolustuskeino. A;n ehdottama tyynysota on mielestäni myös puolustuskeino
Sovintoseksi voi myös suurimmillaan olla selviytymiskeino uhkaavassa tilanteessa. Kun uhka on vaarallisen lähellä, otetaan tämä käyttöön mahdollisena keinona välttyä joltain pahemmalta. Selviytymiskeino.
Molemmissa on mukana vuorovaikutteista kaupankäyntiä.
Miettikääpä auttamista puolustuskeinona. Miten suuri osa siitä lopulta on kaupankäyntiä?
Ja miten suuri osa haitallisista toimintamalleista (haitta voi kohdistua itseen tai toiseen, mutta se peilataan useammin hyväksi) onkaan lopulta pelkkää itsekästä kaupankäyntiä?"Sovintoseksin haittoja on että sillä peitellään todellinen asia, mikä pitäisi käydä muuten läpi. Huuman jälkeen ei enää viitsi tai se menettää merkityksensä. Haluaa unohtaa koko jutun koska mukavampi on käpertyä siihen leijuvaan hyvänolontunteeseen kohtaamatta ikävänä pitämäänsä totuutta. Minän puolustuskeino."
Edelleen...niimpä...
"Miettikääpä auttamista puolustuskeinona. Miten suuri osa siitä lopulta on kaupankäyntiä?"
Tuosta tuli ensimmäisenä mieleeni Martti Lindqvistin kirja...jonka olen lukenut pariinkin kertaan...ja siitä mieleeni on jäänyt ajatus, että lähes jokaisen lahjan päässä on naru...
Tähän aikaan ei enää oma lanttu niin leikkaa...mutta etsiskellessäni sopivaa linkkiä, törmäsin näihin ajatuksiin...
"Toisaalta kärsimystäkään ei ole tarpeen ihannoida - kärsimys on kärsimystä eikä ihminen välttämättä opi siitä mitään, mikä olennaisesti parantaisi hänen elämäänsä."
Lindqvist totesi myös, että ylihoivaaminen ja sadismi ovat sukua toisilleen. Tässäpä mielenkiintoinen ihmissuhdekuvio mietittäväksi muillekin kuin hoitoalan ammattilaisille! Ajatellaanpa vaikka rettelöivää alkoholistia ja häntä hoivaavaa, lähes pyhimysmäisen hyvää marttyyripuolisoa..."
http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?f=12&t=22044
http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?f=12&t=22044 20+5=25 kirjoitti:
"Sovintoseksin haittoja on että sillä peitellään todellinen asia, mikä pitäisi käydä muuten läpi. Huuman jälkeen ei enää viitsi tai se menettää merkityksensä. Haluaa unohtaa koko jutun koska mukavampi on käpertyä siihen leijuvaan hyvänolontunteeseen kohtaamatta ikävänä pitämäänsä totuutta. Minän puolustuskeino."
Edelleen...niimpä...
"Miettikääpä auttamista puolustuskeinona. Miten suuri osa siitä lopulta on kaupankäyntiä?"
Tuosta tuli ensimmäisenä mieleeni Martti Lindqvistin kirja...jonka olen lukenut pariinkin kertaan...ja siitä mieleeni on jäänyt ajatus, että lähes jokaisen lahjan päässä on naru...
Tähän aikaan ei enää oma lanttu niin leikkaa...mutta etsiskellessäni sopivaa linkkiä, törmäsin näihin ajatuksiin...
"Toisaalta kärsimystäkään ei ole tarpeen ihannoida - kärsimys on kärsimystä eikä ihminen välttämättä opi siitä mitään, mikä olennaisesti parantaisi hänen elämäänsä."
Lindqvist totesi myös, että ylihoivaaminen ja sadismi ovat sukua toisilleen. Tässäpä mielenkiintoinen ihmissuhdekuvio mietittäväksi muillekin kuin hoitoalan ammattilaisille! Ajatellaanpa vaikka rettelöivää alkoholistia ja häntä hoivaavaa, lähes pyhimysmäisen hyvää marttyyripuolisoa..."
http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?f=12&t=22044
http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?f=12&t=22044Enkeli-demoni. Ja tasapaino.
On vielä arkkityypit. Jollaisia haluamme olla tai miltä näyttää. Joskus välittämättä siitä, mitä todellisuudessa olisimme. Koska se ei mahdollisesti palvele tavoitteitamme tai riitä meille.
Ylihoivaaminen osoittaa valtaa. Kun kiltti sitä alisteisena ehkei muualta saa, sitä vallan tunteen ihanuutta voi kätkettynä saavuttaa muunmuassa (yli-)hoivaavalla ja -auttamalla. Ja tavallaan se on joskus myös keino maksaa tiedostamattomia loukkauksia eteenpäin.
Hoiva- ja hoitoalan ihmisiä kritisoidaan monesti siitä, etteivät he tee toisen hyväksi mitään. Itse pitäisi sitä ja tätä... mutta juuri silloin he monesti parhaimmillaan juuri auttavatkin ihmistä. He opettavat vastuuta, jota monet kaihtavat siksi, koska haluavat tukeutua ja jäädä kannateltaviksi. Tälläiset autettavat myös nauttivat kun heitä hyysätään. Kaupankäyntiä. Mutta kuka lopulta sitten kantaa mitään vastuuta autettavan hyvinvoinnista?- 7+4=11
elisakettu kirjoitti:
Enkeli-demoni. Ja tasapaino.
On vielä arkkityypit. Jollaisia haluamme olla tai miltä näyttää. Joskus välittämättä siitä, mitä todellisuudessa olisimme. Koska se ei mahdollisesti palvele tavoitteitamme tai riitä meille.
Ylihoivaaminen osoittaa valtaa. Kun kiltti sitä alisteisena ehkei muualta saa, sitä vallan tunteen ihanuutta voi kätkettynä saavuttaa muunmuassa (yli-)hoivaavalla ja -auttamalla. Ja tavallaan se on joskus myös keino maksaa tiedostamattomia loukkauksia eteenpäin.
Hoiva- ja hoitoalan ihmisiä kritisoidaan monesti siitä, etteivät he tee toisen hyväksi mitään. Itse pitäisi sitä ja tätä... mutta juuri silloin he monesti parhaimmillaan juuri auttavatkin ihmistä. He opettavat vastuuta, jota monet kaihtavat siksi, koska haluavat tukeutua ja jäädä kannateltaviksi. Tälläiset autettavat myös nauttivat kun heitä hyysätään. Kaupankäyntiä. Mutta kuka lopulta sitten kantaa mitään vastuuta autettavan hyvinvoinnista?"Ylihoivaaminen osoittaa valtaa. Kun kiltti sitä alisteisena ehkei muualta saa, sitä vallan tunteen ihanuutta voi kätkettynä saavuttaa muunmuassa (yli-)hoivaavalla ja -auttamalla."
Niin, edelleen toistan itseäni...minä olin juurkin tuollainen marttyyrin kruunua kiillottava pyhimys avioliitossani...ja tiedän vein tavallaa toiselta mahdollisuuden olla vastuullinen aikuinen...
En tiedä...mistä se muutos silloin syntyi...
mutta minä aloin inhota itseäni...
Noh, tässä nykyisessä suhteessani...en tiedä...
edelleen minun on kovin vaikea ikäänkuin antautua itse hoivattavaksi...en ny tarkoita varsinaista hoivaa vaan jotain sen kaltaista, että sitä hyvää on vaikea toiselta vastaanottaa...kun ikäänkuin puuttuu se kivun kokemus...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 174666
Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin1942545Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja731667Onko muita oman polkunsa kulkijoita
Jotka ei oikein pärjää kenenkään kanssa eli on niin omat ajatukset ja omat mielenkiinnon kohteet yms. On tavallaan sella291575- 211299
Minua nainen harmittaa, että en pääse sun rahoihin käsiksi
En pysty myöskään pilaamaan elämääsi niin kauan kun sulla on fuck off pääomaa. Harmittaa myös etten tiedä kuinka paljon221255Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o641217- 1341025
Toivoisin etten jännittäisi
niin kauheasti. Hassua tässä on se, että en varmaan olisi niin ihastunut sinuun, jos et olisi niin älykäs, ja henkisesti42952- 171924