Iloisen talon kellareissa

Iloisen talon kellareissa Kristiina Kouros (toim.)
Kirja kertoo eri yhteisöistä, niiden voimavaroista ja pimeästä puolesta.

Ikkunan takana marraskuun hämärä putoaa maahan. Asfaltin tavoittaessaan se muuttuu yön mustaksi. Sovitan itseni kirjaston appelsiinin värissä hehkuvaan tuoliin. Olen turvallisesti hyllyn takana piilossa. Ihmisten kevyt puheensorina vaimenee ja lukuisat lamput sulautuvat yhdeksi valoksi. Minä katoan iloisen talon kellareihin.

Iloisen talon täytyy olla jotain hyvää. Vanha punainen rintamamiestalo, jota asuttaa monta sukupolvea. Jonka pihassa marjapensaat kasvavat ja jonka ränneissä kevään oravanpoikaset vilistävät ja käyvät veljellistä painiaan. Talo jonka piipusta tupruaa lauantaisin savukiehkura ja jonka ikkunassa kissa vaanii lintulautaa.

Iloisen talon kellareista löytyy myös muuta kuin muutama nahistunut peruna ja uutta versoa työntävä sipuli. Kellariin on piilotettu kukkaruukkujen ja lasitölkkien taakse pahuutta, alistamista ja väärää vallankäyttöä. Hiukseni alkavat nousta pystyyn.

Tapaan kellarissa miehen, joka on romani ja varttunut lastenkodissa. Hänen etninen taustansa on ollut lastenkodin johdolle ja sen aikaiselle suomelle ongelma. Tarinassa on eroavaisuuksista huolimatta jotain tuttua, ihmettelen sitä. Tarina tavoittaa minut, koska myös minä olen tavannut näkymättömän lapsen, tuulihattuisen murrosikäisen, ilman hyväksyntää ja rakkautta.

Talon kellareissa vaeltaa naisia viimeisillään raskaana, toisilla rinnat maidosta raskaina, sylilapsi sylissä ja taapero-ikäinen tiukasti hameenhelmassa kiinni. He elävät elämänsä tärkeää ja ainutlaatuista aikaa; äidiksi tuloa ja äidiksi oppimista. He vaeltavat kuin unessa. Uni alkaa saada painajaismaisia piirteitä, se toistuu aina vaan. Painajainen jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Heistä on tullut synnytyskoneita ja kone ei kykene tuntemaan. He ovat vanhoillislestadiolaisia, eikä heidän ruumiinsa ole heidän. Siitä pitää huolen uskonnollinen liike, jota johtavat miehet. Lisääntyminen on jumallista. Seksuaalisuus on olemassa vain lisääntymistä varten. Jos naiset saisivat johtaa liikettä, muutama sääntö kirjoitettaisiin uusiksi.

Keskimmäisen kellarin kohdalla tulee vastaan nainen, joka on hakattu hiljaiseksi. Hän kuuluu romaniyhteisöön. On yhdytty ja on erottu. Mies on vienyt kallisarvoisen poikalapsen. Siitä huolimatta, että ei kykene lapsesta huolehtimaan. Sosiaalitädit eivät suostu uskomaan, että suomessa miehen sana on edelleen laki. Naiselta riistetään elämän tärkein asia, lahja olla äiti. Hänen lastaan riepotellaan paikasta toiseen ja murrosiässä lapsesta on tullut täysiverinen rikollinen. Yhteisön sana painaa enemmän kuin lapsen etu. Liian harva kysyy pojalta, miltä tuntuu, kun ei kelpaa kenellekään.

Kellareissa vaeltaa myös nuori mies, joka ei uskalla paljastaa todellisia ajatuksiaan kenellekään. Kun hän viimein sen tekee, hänet erotetaan Jehovan todistajista. Erottamista vauhdittaa seurustelu epäsopivan tytön kanssa. Se merkitsee kaikkien yhteyksien katkeamista. Läheiset, maailmankuva ja identiteetti menivät uusiksi. Koko äidinmaidossa imetty elämisen malli menee uusiksi. On aloitettava alusta. Jehovan todistaja ei saa pohdiskella, eikä epäillä, hänen pitää totella johtoa, joka ajattelee hänen puolestaan.

Iloisen talon kellareissa törmään myös tataarinaiseen, joka elää todella pienen yhteisön keskellä. Hänen isänsä on arvostettu uskonnon opettaja. Tyttö rakastuu suomalaiseen poikaan ja joutuu salaamaan seurustelunsa vanhemmiltaan. Samaan aikaan hänen veljensä seurustelee suomaisien tytön kanssa ja viettää tämän luona öitään. Tytön seurustelu tulee ilmi ja isä hermostuu, hänen kunniansa ja arvovaltansa on pahasti uhattuna. Tyttö saa käydä koulunsa loppuun, mutta lähetetään vanhempiensa kotimaahan opiskelemaan ja etsimään oikeaa sulhasehdokasta. Aikuisena nainen jättää ryhmänsä, omista lapsistaan hän kasvattaa maailmankansalaisia ja toteaa: ” kulttuuri on yksilön voimavara niin kauan kun se ei ole haitallista ja sodi yksilön oikeuksia vastaan.

Yö on kulunut, uusi päivä valkenee. Suljen koti sohvalla kirjan viimeisen sivun. Vaellus iloisen talon kellareissa jatkuu, tulijoita ja menijöitä riittää. Vaeltajat eivät jätä minua rauhaan. Yhteistä heille kaikille on tietynlainen näkymättömyys. Kukaan ei usko, mitä he sanovat. Siitä huolimatta on oltava rohkea ja sanottava. Ilman avointa keskustelua ihmisoikeusloukkaukset saavat jatkua ja mikään ei muutu. Maksumiehinä ovat ne kaikkein heikoimmat, lapset jotka ovat osaansa täysin viattomia. He tarvitsevat puolestapuhujia. Aivopesun uhriksi joutunut aikuinen on yhtä avuton pitämään puoliaan.

”Usko/yhteisö ei ole rokotus inhimillisiä heikkouksia tai pahuutta vastaan.” Yhteisön ulkopuolella olevalle täyttä totta, yhteisön sisällä olevalle vakava uhka koko yhteisöä kohtaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Se vaatii tulla luetuksi yhdellä istumalla. Kun suljet viimeisen sivun kellareissa kulkijat tulevat mukaasi: kahvinkeittoon, työhön, uniisi. Kestätkö sen?