NOVELLI-LUKEKAA JA ARVOSTELKAA =)

LoveStory
”Nuku nyt Maria rakas.Älä murehdi huomista.” Hans kuiskasi korvaani hellästi ja rutisti minut lämpimään syliinsä.Vain hän sai minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni prinsessaksi keskellä katastrofia. ”Mutta en voi olla miettimättä sitä mitä kuulin äidiltäni…hän pyysi että palaisin kotiin Itä-Saksaan mahdollisimman pian ennen kuin rajanveto neuvottelut ratkaistaan.” Korotin ääntäni hiukan vaikka oli jo keskiyö.Käännyin mieheni puoleen ja katsoin hänen komeita kasvojaan.Muistin jälleen kuinka onnellinen olenkaan saadakseni sellaisen miehen. ”Maria rakas mutta täällä sinä asut,tämä on sinun kotisi.Tämä on meidän yhteinen koti.Kuukauden päästä pidämme viralliset häät.Olemme lähettäneet kutsukortteja jo isäni Suomalaisille sukulaisille!”Tiedän sen mutta sinun pitää rakas ymmärtää että isäni on kuoleman sairas.Hän elää…” Nielaisin kurkun päähän keräntyneet kyyneleet ja jatkoin ”Hän elää korkeinkaan vuoden ja minä todella haluasin olla hänen tukenaan nämä viimeiset ajat.Minulla ja sinulla sen sijaan on aikaa koko loppu elämämme!” Hymyilin ja yritin osoittaa ettei typerät rajanvedot voisi estää meidän upeaa tulevaisuutta. Hans silitti poskeani pehmeästi ja sanoi ”Olet oikeassa…en kyllä mielelläni päästäisi sinua menemään,mutta tiedän kuinka tärkeää tämä on sinulle ja isällesi ja teidän viimeisille ajoille joten…” ”Hans…” keskeytin hänet. ”Tiestikö että rakastan sinua enemmän kuin ketään, rakastan sinua nyt huomenna ja seuraavassa elämässä ja sitä seuraavassa elämässä ja jopa sitä seuraavassa elämässä.” Painoin pääni hänen syliinsä ja huomisen huolet tuntuivat sillä hetkellä yhtä kevyiltä kuin pumpulit.



Heräsin aamulla kahdeksan aikaan auringon valon häikäistyä silmiäni ikkunasta.
”Oikein hyvää huomenta prinsessa!” Hans sanoi ovelta pitäen kädessään tarjotinta joka oli herkkuja täynnä. ”Rakas…ethän sinä koskaan herää näin aikaisin.”
”Niin mutta sinun takia…sinun takia kaikki on mahdollista.”
Aamupäivä meni siihen että maksasin Hansin sylissä ja söimme yhdessä aamupalaa.Välillä sain häneltä ihania ja pehmeitä suudelmia.Syleilimme toisiamme ja kuiskasimme ihania sanoja toisillemme.Vannoimme ikuista rakkautta toisillemme.Halusin jäädä mieheni luokse koko loppupäiväksi,mutta me molemmat tiesimme ettei se ollut mahdollista.Iltapäivä lähestyi,toisin sanoen minun lähtöni lähestyi.Pakattuani viimeiset laukut menin pihalle auton luokse odottamaan Hansia.Hän tuli jonkin ajan kuluttua.Ympärillämme vallitsi hiljaisuus koko matkan ajan.En tiedä mistä se johtui.Varmaan siitä ettei kumpikaan meistä tiennyt mitä huomenna tulisi tapahtumaan.Ehkä emme näkisi enää koskaan.Hans sammutti auton moottorin perillä,muttei avannut ovea. ”Maria…” hän aloitti. ”Muistatko kun tapasimme ensimmäisen kerran?Se oli syksyllä jos oikein muistan.Olit kaksitoistavuotias kaunis naisen alku.Niin viaton ja kaunis.Luulin olevani kaikki kokenut, mutta nähtyäni sinut tajusin että elämäni on juuri alkannut.Vaikka olemma olleet kohta yhdessä yhdeksän vuotta,tuntuu kuin olisin tavannut sinut juuri eilen,niin vahvaa rakkauteni on sinua kohtaan.Muista aina että olet ensimmäiseni ja ainoa rakkauteni…eikä mikään voisi koskaan tulla meidän tiellemme.Ei edes sota!” Silmäni täyttyivät kyynelistä.Halasin Hansia niin kovaa kuin pystyin ja sanoin ”Hans minä rakastan sinua,nyt ja aina.Rakastan sinua niin kauan kuin sieluni kantaa.” Katsoin mieheni komeita kasvoja ja tajusin hänenkin itkevän. ”Mene nyt rakas…inhoan hyvästejä.”
”Mutta nämä eivät ole hyvästejä sanoit itse niin….tämä on vain väliaikaista!”
”Niin rakkaani…väliaikaista vain.”
Tuhansien hyvästijen jälkeen nousin autosta matkalaukut mukanani ja lähdin katsomatta taakseeni,sillä jos olisin katsonut taakseeni en ehkä olisi pystynyt lähtemään.
Kului viikkoja…erimielisyys Idän ja Lännen välillä muuttui vihaksi,uutisissa kerrottiin että rajoille pystytetään korkea muuri joka oli betoni- ja piikkilankaa ja että alue oli täynnä aseistettuja sotilaita.Mieheni kanssa pidimme yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse.Kolme kertaa viikossa sain Hansilta ihania kirjeitä jotka olivat täynnä lupauksia meidän yhteisestä tulevaisuudesta.
Seuraavat puoli vuotta rukoilin vihanpidon loppuvan,rukoilin hyvää ihmisille jotka sitä ansaitsivat ja rukoilin Jumalaa lopettamaan isäni loppumatonta kipua.Viikkoja kului ja pian koitti aamu joka muutti joitakin asioita.Olin juuri käynnyt ostoksilla, ostanut herkkuja mistä isäni piti.Halusin helpottaa hänen kipuaan.Avattuani ulko-oven,äitini tuli vastaan itkien. ”Maria…isäsi…” hän ei saanut mitään suustaan.Juoksin yläkertaan vanhempieni makuhuoneeseen,näin isäni sängyn päällä silmät kiinni rauhallisena.Menin hänen lähelle ja istahdin sängyn laidalle. ”Isä…Lepää rauhassa.Tiedän että kaikki on nyt hyvin.” Sen jälkeen kuumat kyyneleet valuivat silmistäni.
En muista tarkalleen, mutta taisin itkeä tunteja.
Seuraavalla viikolla pidimme pienet hautajaiset,mutta ne eivät osoittautuneetkaan pieniksi sillä sukulaisia tuli ympäri maailmaa.Isäni vanhat ystävät jopa ilmestyivät paikalle.Se päivä oli niin synkkä ja niin hieno kuitenkin.Ajatella että ne ihmiset muistivat isäni vaikka eivät olleet pitäneet yhteyttä vuosiin.Vaikka kirkko oli täynnä ihmisiä se tuntui tyhjältä,sillä Hans ei ollut siellä.Hän ei ollut vieressäni halaamassa minua ja pyyhkimässä kyyneleitäni.Hän…hän oli kaukana ja minun piti tottua siihen.Hautajaisten jälkeen tätini ja hänen kolme tytärtään muuttivat meille asumaan,äitini takia luulisin.En muista tarkalleen.Ajatukseni olivat muualla.
Kului kolme vuotta,vihanpito vaan jatkui.Uutisissa kerrottiin kuinka köyhä Itä-Saksa ei tule koskaan olemaan Länsi-Saksan veroinen.Se herätti ihmisissä vihaa,liiankin paljon.Äitini sairastui isäni kuoleman jälkeen masennukseen.Tätini muutti tyttäret mukanaan pois riideltyään äitini kanssa.
Pelkäsimme sodan alkavan.Emme olleet valmiita siihen.Ei Hans enkä minäkään.Minulla oli ikävä miestäni.En ollut nähnyt hänen kasvojaan vuosiin,enkä kuullut hänen ääntään.Emme voineet enää puhua puhelimessa,sillä puhelinlinjoja ruvettiin tarkkaillemaan.Ainoa keino pysyä toistemme lähellä oli kirjoitella kirjeitä.Joka päivä siivottuani talon ja tehtyäni ruokaa menin huoneeseeni ja kirjoitin sieluystävälleni,miehelleni joka ymmärsi minua parhaiten.
Eräänä päivänä sain normaaliin tapaan kirjeen Hansilta,se päivä kuitenkin muutti kaiken.Avasin kuoren innoissani ja aloin lukea ääneen hänen ihania sanojaan joita oli veivattu paperille. ”Rakas Maria olen miettinyt meitä paljon viime päivinä,olen tajunnut erään asian paremmin kuin koskaan.En voi elää ilman sinua,olen kuin kuihtunut ruusu ilman sinun läsnäoloasi.Olet ravintoni ja turvani…tarvitsen sinua.Tiedät sen.Haluan tavata sinut.Tiedän ettei se mielestäsi ole mahdollista,mutta kyllä se on.Seuraava päivä tästä päivästä eli tiistaina haluan sinun tulevan yöllä muurin luo,kirkon vastapäätä…kai muistat sen paikan vielä,toivon niin ainakin.Odotan sinua siellä.Rakkaudella:Sinun Hans” En saanut sanaakaan suustani.Olin järkyttynyt.En voinut uskoa kuulemaani.Näiden vuosien jälkeen rakkaani ehdotti jotain näin…näin ihanaa.Hymy levisi kasvoilleni.Juoksin yläkertaan kokeilemaan mekkoja.Mitä laittaisin päälleni?Jättäisinkö hiukset auki vai pitäisinkö ne kiinni?
Huominen tuntui olevan miljoonien vuosien päässä,en maltannut odottaa.Näkisin rakkaani huomenna monien vuosien jälkeen.Viime tapaamisesta oli sata vuotta,tai siltä se ainakin tuntui.Viimein koitti kauan odotettu hetki.Tiistai yö. Odotin äitini sängyn vieressä kunnes hän nukahti.Suukotin häntä poskelle ja lähdin omaan huoneeseeni valmistautumaan.Pistin punaisen mekon.Hiukset jätin auki.Sydämmeni taisi jättää lyönnin väliin kun katsoin ulos ikkunasta…ulkona oli niin pimeää.Mutta se ei haitannut minua.Lähdin juoksemaan tapaamispaikalle.Kesti ikuisuuden päästä muurille.Paikalla oli kolme vartijaa,he olivat onneksi paljon kauempaa.En muista enää tarkalleen kuinka kauan odotin Hansia.Yritin kurkkia piikkilankojen välistä,en nähnyt mitään.Kyyneleet silmissäni luovutin ja aloin kävelemään takaisin päin metsän kautta.Pian kuulin jonkun kuiskaavan nimeäni hiljaa.Käännyin varovasti ja huomasin sen olevan Hans.
”Rakas…” Sain melkein sanottua ääneen.Kyyneleet valuivat silmistäni kuin vesihana. ”Minun oma rakas Maria…”
Kuinka ihanaa olikaan kuulla rakkaani ihana ääni vuosien jälkeen.
”Maria…M-Minulla on ollut niin ikävä sinua.”
Lähestyimme toisiamme.Hans ojensi kätensä minulla,otin siitä kiinni ja yhdessä puristimme toistemme käsiä niin kovaa kuin meistä lähti.
”Maria…Rakkaani,sinä…sinä olet muuttunut.Olet laihtunut ja…ja näytät niin onnettomalta.” Hans sanoi huolissaan.
”Voi Hans et tiedä mitä kaikkea on tapahtunut…Kaikki on muuttunut.Isäni kuoltua äitini on masentunut.Hän itkee päivät ja yöt kuten kerroin kirjeissä,joudun itse huolehtimaan kaikesta.Minulla on niin paha
olo…ilman sinua en ole kokonainen,vain sinun avulla minusta tulee kokonainen…ilman sinua minulla ei ole voimia”
Hans veti käteni lähemmäksi itseään,hän asetti käteni sydämmensä päälle. ”Maria rakas…sydämmeni sykki…se sykkii vain sinulle.Nyt ja aina.” Se ilta keski ikuisuuden,tuntui kuin aika olisi pysäytetty.Maailmassa
olimme vain minä ja Hans…ei ketään muuta…


Meidän tapaamisesta tuli tapa.Aluksi tapasimme vaaran takia vain kerran kahdessa viikossa,mutta pian aloimme tapamaan joka päivä.Sain lääkettä kipuuni.Oloni muuttui paljon paremmaksi kun näin Hansin joka
päivä.Jaksoin tukea äitiniäkin ja hänen olo muuttui paljon paremmaksi.Kului vuosi ja asiat olivat paljon paremmin jo.Tätini muutti takaisin,nyt hänen mukanaan tulivat hänen vanhemman tyttärensä aviomies
nimeltään Aadolf.He olivat menneet viime vuonna naimisiin.Aadolf toimi vartijana muurien luona.
Hän vartijoi joka yö samaan aikaan kun minä menin tapamaan rakastani.
Eräänä yönä kaikkien nukuttua minä valmistauduin lähtöön.
Olin varma että tätini tytär ja hänen aviomiehensä nukkuivat.Kuljin samaa reittiä pitkin kuin aikaisemmin,tänä yönä vain hiukan peloissani…en oikein osannut kertoa mistä se johtui.Minua pelotti jokin,en edes tiennyt mitä.Yhtäkkiä kuulin ääniä takaa,käännyin pelästyneenä,huomasin pienen oravan.Nauroin itsekseni ja jatkoin matkaa
hiukan nopeampaa vauhtia.Pian saavuin muurille.Hans oli taas myöhässä.Täytyy läksyttää häntä.Mietin hymy huulillani.
”Maria…rakas anteeksi että olen myöhässä.” Kuului Hansin ihana ääni. ”Ei se mitään rakas.” ”Syy myöhästymiseeni oli se että minulla kesti liian kauan tuolla vuorilla.Olin katsos poimimassa sinulle kukkia.”
”Oi Hans…minun rakas…” Lähestyin häntä ja suutelimme kauan piikkilangat välissämme.Taisin saada naarmuja naamaani,mutta ne eivät kiinostaneet minua.Tärkeintä että rakkaani oli lähellä minua.

Katsoin Hansin pomimaa kukkakimppua.Hän silitti pehmeästi poskeani kuin yrittäisi poistaa naarmut kasvoistani.Hän hymyili ja sanoi ”Yritän saada voimaa käsistäni,ehkä rakkauteni voima poistaa nämä naarmut.”
”Voi Hans…” Hymyilin.
”Et arvaa kuinka paljon minua kaduttaa että lähdin luotasi pois.Isäni olisi kyllä ymmärtänyt.”
”Rakas ei sillä ole väliä missä me olemme,rakkautemme yhdistää meidät.Olet osa minua ikuisesti.Et saa miettiä menneisyyttä.Sitten kun muurit siirretään pois korvaan kaiken sinulle.”
”Hans elämäni valo…mitä tekisinkään ilman sinua.”
”Rakastan sinua Maria.”
”Kuin myös herra Hans” sanoin hymyillen.Sen jälkeen olimme ihan hiljaa.Katsoimme vaan toisiamme tosi pitkään.
Se hetki oli ainutlaatuinen,jotenkin niin täynnä voimaa.


”Hans rakas,mikä on?” kysyin jonkin ajan kuluttua hiljaa.
Naama järkyttyneenä hän yritti sanoa jotain.
”Rakas…k-katso taakse.”
En ehtinyt katsoa taakseeni kun joku mies otti hiuksistani ja veti niitä. ”Päästä hänet!” Hans huusi niin kovaa kuin sielustaan lähti.Jokin kirkas valo kohdistui meihin ja eräs vartija huusi jotakin.”Kaikki on hallinnassa.” Mies huusi nauraen takaisin.Hans yritti repiä piikkilankoja irti.Mies otti ison kiväärin kaulan ympäriltään ja kohdisti sitä kohti miestäni.”Ei…” Minä huusin niin kovaa kuin pystyin.Yritin potkia häntä,mutta mies oli paljon vahvempi kuin minä.
Yhtäkkiä mies ampui miestäni…monesti.
Tuntui kuin hän olisi ampunut minua suoraan sydämmeen. En saanut sanaakaan suustani kun näin mieheni verisen hahmon kaatuvan maahan.Toivoin,ei vaan rukoilin että mies ampuisi minuakin.Mutta sitä hän ei tehnyt.Hän käänsi kasvoni itsensä suuntaan.En voinut uskoa silmiäni,se oli Adolf.”Voi voi Maria etkös tiennyt että muurien lähellä oleskeleminen on kiellettyä?” Hän nauroi ilkeästi.
En muista enää tarkalleen mitä tapahtui, mutta hän vei minut metsään ja teki minulle jotain pahaa.

Kului pari kuukautta.Pian kaikki perheestäni saivat tietää tapauksesta.Tätini muutti häpeissään pois.Tätini tytär otti eron miehestään ja yritti tukea minua parhaalla tavallaan,niin myös äitini,mutta mikään ei auttanut.Halusin mieheni luokse.Olin kuollut sisältäni.Ulkoapäin oli hahmo joka ei osannut enää hymyillä.Kului vuosia.Äiti kuoli suuressa onnettomuudessa.Muutin itse yksin yhdysvaltoihin asumaan.
Olen nyt viisikymmentäviisi vuotias ja asun yksin omakotitalossa joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella.Kerran viikossa minua tulee katsomaan nuori sairaanhoitaja.Hän huolehtii kaikesta.Muut ajat olen yksin ja mietin miestäni.Mietin millaista olisi ollut jos
Mieheni eläisi vielä. Eräänä yönä näin unta Hansista.Hän odotti minua kauniin joen vieressä.
”Maria…rakas,olen kaivannut sinua!Malta vain,pian kohtaamme jälleen.”
Sydämmelläni oli paljon asioita,mutta en osannut muokata niitä sanoiksi.Nyökkäsin vain ja heräsin. Ainoa asia mikä pitää minut elossa on toivo mieheni jälleen tapaamisesta,en vain tiedä milloin se tapahtuu…