Nauttiiko kukaan yksinäisyydestä?

Niin syvälle itsepetokseen en ole vielä onneksi mennyt...

En

Yksin ollessa saa ainakin tehdä juuri sitä mitä lystää, eikä kukaan ole arvostelemassa eikä nalkuttamassa.
Niin pahasti en ole sammaloitunut, ettenkö kävisi joka päivä ulkona. Tykkään käydä kaupassa ja lenkillä. Huoneilmaan tukehtuu jos ei pääse raittiiseen ilmaan.

On hyvä olla olemassa ihminen/ihmisiä, joiden kanssa voi jutella päivittäin tai ainakin viikottain. Tosin, voisin vetää kevyesti viikon putkeen ihan yksin ilman ahdistusta. Päivittäinen sos. ohjelma saa minut hermostumaan varsinkin, jos täytyy esittää hirveän vetreää ja kiinnostunutta asioista, jotka ei kiinnosta.
Fyysistä läheisyyttä ja kosketusta jokainen kaipaa, mutta ilman sitä pystyy elämään jos ei löydy ketään tarpeeksi sopivaa seurustelukumppania. Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa tai suhteessa, joka on vain muodon vuoksi.

Minusta on kai tullut hieman ihmisiä välttelevä persoona. Ahdistun tungoksissa, mieluiten liikun reiteillä, joissa ei tule vastaantulijoita. Eri asia on tarpeeksi iso ihmisvilinä, jossa kenelläkään ei ole aikaa perehtyä toisiinsa. Silloinkin on yksin. Sanotaan, että suurissa kaupungeissa on eniten yksinäisiä. Jos voisin, tekisin töitä kotoa etätöinä. Kävisin vain pakollisilla asioilla ja tapaisin vain lähimpiä ihmisiä. Ja olisin henkilö nobody.

Toi tuntuis olevan sinänsä eräänlainen ihanne, johon joskus yritinkin pyrkiä, mutta oon todennut etten siihen lopulta pysty. Aina on jonkinlainen kaipuu seurasta.

Riippuu tyypistä, luonnostaan yksinäisyyteen taipuvainen ei varmaan muunlaisesta elämästä tiedäkkään.

Itse olen käytännössä koko elämäni ollut yksin (nyt 42v.), ensin teininä uppouduin huoneeseeni tietokoneen kanssa ja sitten armeijan jälkeen ihan konkreettisestikin yksin.

Ja olen pääsääntöisesti nauttinut elämästäni. Lueskelen kirjoja, katselen elokuvia ja surffailen netissä ja kaikkea muuta. Työkavereiden kanssa tulee jokunen sana vaihdettua päivittäin, lähisukulaisiin pidän yhteyttä korkeintaan kerran viikossa tai kuukaudessa (sukulaisesta riippuen).

Tokihan sitä välillä kaipaa rakkautta ja läheisyyttä mutta jos ei moista meinaa löytyä niin ei väkisten. Ilmankin kyllä pärjään. Nautin yksinolosta ja varmaankin ahdistuisin jos joka päivä pitäisi hypätä kyläilemässä, seurapiirielämästä tai bilettämästä puhumattakaan.

Itse olen 19-vuotias nuori naisen alku ja asun vielä primääriperheeni luona, joten oma yksinoloni ei ehkä ole niin fyysistä kuin mitä teillä ehkä on, olettaen että aloittaja ja vastailijat asutte jo omissa asunnoissa. Ajattelin silti kertoa oman mielipiteeni.

Tosiaan, yksinäisyydestä olen itsekin aina nauttinut, yksin en ole silti varsinaisesti koskaan ollut. Toki olen usein kotona hautautunut omaan huoneeseeni ja omiin maailmoihin, eikä minua liiemmin häiritä. Pelit ja tietokone aika pitkälti vievät vapaa-aikaani, ja ulkoilen myös paljon. Kavereita ja seuraa on aina ollut tarjolla, mutta minun on hankala sitoutua syviin suhteisiin juuri sen suuren itsekseen olemisen tarpeen takia. Mielummin kuuntelen musiikkia ja teen mitä haluan, ilman että joutuisin jatkuvasti tehdä kompromisseja ajanvieton suhteen siksi koska pitää ottaa jonkun toisen osapuolen halut huomioon.

Jokaisena päivänä kuitenkin käyn aina ihmisten ilmoilla, mutta en varsinaisesti ole kontaktissa kehenkään. Minun sosiaaliset tarpeeni täyttyvät esimerkiksi päivittäisellä kauppareissulla, kun näen ihmisiä mutta minun ei tarvitse jutella heidän kanssaan ja saan silti olla omissa ajatuksissani ja näen elämää.

En tiedä miten teillä, mutta itse jos olen liian paljon tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, minua alkaa ärsyttämään tässä ihan kaikki, puhetyyli, hänen seuransa ja jos tämä ihminen syö vaikka nähteni purukumia, niin sekin tuntuu sietämättömältä. Tästä syystä en esimerkiksi ruokaile samassa tilassa enää perheeni kanssa, koska en vain kestä sitä. Tämä on aika surullista ja ehkä sairastakin mutta en vain voi sille mitään, ja olen tosiaan huomannut tämän muissakin ihmissuhteissa: alussa mikään ei ärsytä, mutta jos liian tiivisti ollaan tekemisissä niin jo alkaa tapahtua.

Pääasiassa on ihan mukavaa olla yksin, mutta ymmärrän että itsellänikin on ne jonkinlaiset sosiaaliset tarpeet. Joskus ajattelen, että olisi mukavaa nauttia ihmisten kanssa olemisesta ja siitä mitä kaikkea sillä saralla voisi kokea, mutta en stressaa, omaan elämääni sosiaalisuuksien puolesta olen nyt kohtuullisen tyytyväinen.

Netti on tehnyt ihmisistä näennäis sosiaalisia, tosiasiassa he ovat kaikkein yksinäisimpiä ja epäsosiaalisimpia. Ellei ihmisellä ole oikeita sosiaalisia suhteita hänestä tulee kapeakatseinen ja häneltä puuttuu sosiaaliseen kanssakäymiseen tarvittavat taidot ja hänestä tulee yksinäinen. Jännittäminen, ujous ja kaikki tämän suuntainen johtuvat eristäytymisestä, jossa ihminen ei ole normaalissa kanssakäymisessä muiden kanssa.

En sitä sanonutkaan, että aina tarvitsi olla kauhean sosiaalinen ja kaikessa mukana. Sopivasti kuitenkin on hyvä tavata muitakin ihmisiä ettei päässä ala viiraamaan. Koska uhmallisesti väität, että et ole mihinkään valmiiseen muottiin sopinut, niin mikä se valmis muotti sinusta sitten on? Uhmakkaasti vastustaa kaikkea mikä on tervettä ja järkevää vai? ja uhmakkaasti pitää kiinni omasta valhemaailmasta vai?

Olen pohtinut voisinko itsekin oppia nauttimaan tästä yksinäisyydestä, johon en ole löytänyt lääkettä. Mutta yksinäisyys myös peloittaa minua. Olen vielä suhteellisen nuori, ja elimistöni on vielä hyvässä kunnossa. Entä vuosikymmenien päästä? Entä jos migreenikohtaukseni palaavat, ja joudun jälleen viettämään tuntikausia vessan lattialla, voimattomana ja vain uutta aamua odottaen? Juuri nuo kokemukset, vaikka niistä onkin jo aikaa, ahdistavat yhä. Terveenä yksin oleminen menettelee, mutta sairaana, kun silti pitää hoitaa kaupassakäynti yms, tuo omat vaikeutensa.

Myös ajatus siitä, että en tulisi koskaan saamaan lapsia, ahdistaa. Kyllähän elämä yksinkin mennä kolkuttelee eteenpäin; tunnit kuluvat, joskus hitaammin, joskus nopeammin, eli sitten yksin tai parisuhteessa (tai yksin parisuhteessa jne).

Ihminen kuitenkin on sosiaalinen eläin, ja sen sosiaalisuuden tarpeen huomaan omassa ahdistuksessani. Vaikka on hienoa, että jotkut meistä nauttivat yksinäisyydestään, nostan hattuani teille.

nautin kun saan olla rauhassa ja omillani -menen ja teen mitä haluan sillä töissä on oltava sidoksissa kelloon ja työyhteisöön joka välillä jo ahdistaa
nykypäivä vaatii ihmiiseltä dynamisuutta -jatkuvaa kännykkään puhumista -pätevyyttä ja kova äänisyyyttä,menoa ja meinkinkiä eikä kaikki sellaista kaipaa
minulle riittää hektisen työpäivän jälkeen pääsy oman kodin rauhaan jossa en kaipaa juttuseuraa enkä lomillanikaan kaipaile edes matkaseuraa
ystäviä,tuttuja,naapureita tapaan päivittäin mutta valintaisesti
saan katsella ja kuunnella maailmaa juuri niin kuin itse valitsen

Pitääkö sitä menoa ja meininkiä olla sen vuoksi ettei tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään? Yhteiskunta vielä kannustaa siihen niin ihmekös tuo että on jaksamisongelmia. Lakaistaan vaan kaikki maton alle niin hyvä tulee vai mitä?

Pari mietelausetta:
"Ihminen on ihmiselle susi"
"Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan"
Minulla on näistä kokemusta. Olen aikoinani lähtenyt "sutta" pakoon ja tulikin "karhu" vastaan, joka raateli enemmän kuin "susi"
Nyt kuljen vammaisena elämäni loppuun yksin. Pelkään, että vastaan voi tulla seuraavaksi "kyykäärme", joka tappaa siihen paikkaan.

Kyllä minä nautin. Olen yksin mutten yksinäinen.

Tosin eräs mies on jotenkin sekoittanut mun pääni, juuri kun nautin omasta olostani. Nimittäin viimeinenkin (kuopukseni) muutti kotoa pois ja jäin siten yksin - on olo ruhtinaalinen.

Tuosta miehestä vielä. Hän on jotenkin riippuvainen minusta ja sitä on kestänyt jo puolisen vuotta.

Mä ainakin viihdyn todella hyvin yksin.Käyn töissä ja sielläkin tuntuu monesti että joutuu oleen liian sosiaalinen monesti.Vietän kaiken vapaa-ajan yksin jos se vaan on mahdollista.Kavereilla käyn todella harvoin ja silloinkin jos ihan pakko ja sama koskee perhettä.On mulla välillä naisseuraakin mutta ei siitä mitään tule kun pitäs olla liikaa tekemisissä,mulle kun riittäs että nähtäis 2 viikon - kuukauden välein.En tarvitse naista enkä ketään muutakaan elämääni,nautin siitä täysin ihan itsekseni.

En tiedä miten negatiivisesta tunteesta voi nauttia. Ajoittain nautin yksin olemisesta kyllä.

"pakoilija" Tuossa viestissä oli sanottu kaikki.

Miksei voisi olla sosiaalinen ja seurallinen, vaikka tulee yksinäisyyden kans toimeen ja jopa nauttii yksinäisyydestä metsässä samoillessa, minusta muutenkin nykyinen yhteiskunnan malli, että joka paikassa ja kaikkialla pitäisi olla pää kolmantena jalkana menossa ei kaikille sovo eikä tarvitsekkaan sopia. Aivan hyvin ihminen tulee toimeen vaikkei aivan kaikessa kulje sen valtavirran mukaan. Ja kaikille yksinäisille jotka tämän näin vuoden viimeisen päivän iltana lukevat oikei hyvää ja tunnerikasta uutta vuotta 2012.

Ehkä on syytä tarkentaa sittenkin. Ennenvanhaan pikkupojat huuteli pilahuutoja vanhemmille ohikulkeville ihmisille talojen nurkkien takaa. Olivat siellä piilossa.

Nyt ne on täällä netissä piilossa. (jos ovat) "Huutelevat täältä pilahuutoja" Ei noita muuksi voi ymmärtää. Mutta jälleen mietelause: "Erehdys on inhimmillistä sanoi siili(naaras), kun ohikulkija häntä katuharjaksi luuli"

Se, että joskus hyväksyisin nyt itseäni satuttavan yksinäisyyden, olisi elämäni loppu. En aio ikinä luovuttaa, en ikinä. Kaikki ihmiset ovat jossain määrin sosiaalisia, se on todellinen fakta ja loputon yksinäisyys ei ole hyväksi. Joskus

Minä olen tänä vuonna 35-vuotta täyttävä mies ja olen ollut yksin oikeastaan koko aikuiselämäni. On mulla ollut työkaverit, seurakuntatutut jne mutta ei koskaan ketään vapaa-aikakavereita. No opiskeluaikanani 20-25-vuotiaana oli muutama parempikin kaveri joiden kanssa liikuimme jonkin verran ulkona. Seurustellut olen tasan kerran ja sekin kesti vain 3kk. Tämä tapahtui ollessani 29-vuotias. Sitä ennen ja sen jälkeen olen sinkkuna yksin elänyt. En harrasta mitään yhdenilllan juttuja tai mitään muitakaan suhteita.

Elämä menee tasaisen tappavaa tahtia yksinäisyydessä. Olen tottunut olemaan yksin ja siedän sitä kyllä. Mutta unelmoin vaimosta, rakkaudesta..en lapsia halua välttämättä mutta elämänkumppani olisi kiva. En tiedä osaisinko elää toisen kanssa, mutta siihen pitäisi opetella.

Olen kaiketi jotenkin syrjäytynyt tästä normaalin elämän mallista. Mulla ehkä ongelmana on tutustuminen uusiin ihmisiin. En käy baareissa, enkä harrasta oikein mitään. Ja jos joitakin ihmisiä vaikka kuntosalilla tapaisikin, niin silti en niistä vapaa-aikakavereita saa. Naisten suhteen en ikinä uskalla tehdä aloitteita. Kuitenkin osaan olla sosiaalinen ja juttua tulee jos joku alkaisi juttelemaan. Mutta itse en osaa aloittaa juttua.

Siksipä kaiketi elämä on jäänyt elämättä ja koen iästäni huolimatta ettei elämäni ole vielä edes alkanutkaan. Mutta ehkäpä tänä vuonna saisin rohkeutta. Nyt aloitin liikunnan harrastamisen ja tänään jo tuli käytyä lenkillä ja vähän jumpattua kämpillä. Siitä saa itsevarmuutta, kun kunto kohoaa ja itsevarmuus taas avaa aika monia muita ovia. Rohkeus, aloitteenteko jne.

Tällaisia pohdintoja yksinäisyydestä ja sen seuraamuksista.

Mun täytyy sanoa, että oon onnellinen kuin koskaan ennen, nautin 100% yksin olosta, voi tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Ehkä onnellisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että uskoni Jumalaan ja Jeesukseen on kasvanut vuosi vuodelta, koitan tehdä asioita niinkuin he haluavat, välillä epäonnistun, mutta koitan korjata tilanteen taas seuraavalla kerralla.

Harrastelen koko ajan jotain, en juo, en polta, en käy baareissa, en kato teeveetä, en pelaa nettipelejä, nautin salilla käymisestä (on toinen koti), lenkkeilystä, uimisesta, sählystä, kehittelen omia ideoita, jos vaikka perustaisi oman firman, olen siis työtön tällä hetkellä. Ois vielä kiva myös lähtee ulkomaille, vaikkapa yksin rannalle loikoilemaan hymyssä suin.

Olen joskus tuntenut oloni yksinäiseksi, mutta sitä on kestänyt vain muutama päivä. Enää en edes semmoisia ajattele, koska niistä suhteista on niin paljon haittaa ollut ja vaikea löytää sitä oikeaa, niin mielummin sitten yksin ja kyllä on ihanata tää elämä. Kiitän Jumalaa joka päivästä ja ylistän häntä ikuisesti.

Vielä onnellisemmaksi tulisin, jos löytäisin mettän keskeltä halvan jalasmökin. Sieltä sitten, joka päivä olisi pakko lähteä ihmisten ilmoille, että ois jotain elämää hehehe.

kiva kuulla että on muitakin "yksinäisiä", tosin itse (30v) olen myös yksinäinen ilman kavereita (3 löytyy, joita nään sillon tällöin viikonloppuisin).
masentaa välillä todella paljon kun ei ole ketään kuka kaipaisi seuraani ja soittelisi kuulumisia....ainoat kontaktit on duunissa työn alkaessa kun nähdään ja lopetettaessa sekä kaupassa käynnit yms...
nykyään tulee duunin jälkeen oltua vaan kotona koneen ja töllön ääressä.
kyllä sitä kaipaisi suhdettakin mutta kun tuntuu että kukaan ei ole kiinnostunut ja itsekin yritän saada uusia tuttavuuksia, mutta sekään ei onnistu (enkä mikään ruma edes ole)
mutta pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen että tulen elämään yksinäistä elämää...
ei kai sille muuta voi, mutta se piristää edes vähän ku ajattelee että joku joka minua ei halua, menettä paljon!

Et ole yksinäinen vaan nettiriipuvainen ja peliriippuvainen. Olet harhautunut näihin niin pikkuhiljaa, ettet näe siinä mitään outoa. Ihminen on kuitenkin luotu laumaeläimeksi. Mutta jos et mielestäsi kärsi, niin mikäpä se siinä. Oma elämäsihän siinä hukkaan menee.
Mieti mitä tekisit jos sinulla ei olisi tietokonetta eikä puhelinta. Laita ne kiinni kolmeksi kuukaudeksi ja mieti oletko sitten tyytyväinen vielä erakkoelämääsi. Jos olet, olet terveillä jäljillä, ellet ole, niin jollain tavalla olet henkisesti häiriintynyt ja luulet mööpeleitäsi kaveriksesi. Olisin kyllä sinuna itsestäni huolestunut. Voihan tuo aloittajan kirjoitus olla provokin.

Kyllä nautin, en ole riippuvainen muista ihmisistä. Mutta aina välillä kaipaan kyl seuraa tietenkin. Vasta sit kun et oo enää yksin, huomaat paremmin yksin olemisen hyvät puolet.

Olen samaa mieltä tuosta, että olet netti- ja peliriippuvainen.

Sitten kun sairastut niin huomaat, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen.

Kiinnostaisi tietää mitä työtä teet.... Mäkin haluaisin tehdä töitä kotona...

yksinäisyys..?? työpaikallako , kahvitauoillako..? niin kaikkihan sitä pelkää että joutuu olemaan yksin esim. kahvipöydässään , ainakin se viimeinen tulija jos ei änkee vängällä samaan pöytään , niin siinä näkyy sopulien yksinäisyyden pelko parhaiten !? mutta minäpä pystyn olemaan jopa viimeinen ja yksin kahvipöydässä , minun mielestä se osoittaa jotain rohkeutta olla jopa erilainen tässä kiusaajien pelko ilmapiirissä..!!??

Yksinäisyys ja yksinolo ovat eri asioita.
Nautin mainiosti yksinolosta mutta joskus sitä tuntuu hyvinkin yksinäiseltä. Mutta pian taas kun voin itsenäisesti ja rauhassa tehdä omia asioita voi huomata ettei vaihteeksi kaipaakaan seuraa. Tai pitkän aikaa seurassa ollessaan tuntee jo ikävöivänsä omaan rauhaansa.

Ei ole kummallista. Se on vain se oletus kun odotetaan että kaikilla on puoliso tai kenenkään ei "kuulu" olla "yksin".

Minä todella nautin yksinolosta. Olen keski-ikäinen ja kaikkien tähänastisten elämänkokemusten jälkeen on ihanaa olla yksin omassa kodissaan, tehdä mitä haluaa, milloin haluaa tai olla tekemättä mitään. Voi mennä nukkumaan kun haluaa ja herätä rauhassa. Ei ole kukaan kimputtamassa, että nyt lähdetään sinne tai tänne ja tehdään sitä tai tätä. Ei tarvitse selitellä kenellekään mitään. Luen paljon, kuuntelen musiikkia, katson telkkaria, jne. Aika ei tule koskaan pitkäksi. Tämä on todella mahtavaa elämää.

En ole enää työelämässä. Minulla on lapsia ja lastenlapsia sekä sopivasti ystäviä, joita tapaan, kun se molemmille osapuolille sopii. Kaupungilla ja lenkillä käyn lähes päivittäin, mutta minulle riittää usein se, että näen ihmisiä. Paikkakunnalla, jossa asun, on hyvin sosiaalisia ihmisiä ja aina saa juttukaverin hetkeksi, jos sitä haluaa.

Olen kyllä kärsinyt elämäni varrella montakin kertaa yksinäisyydestä ja nuorempana varsinkin se toisen ihmisen kaipuu on useimmilla suuri. Se voi olla todella ahdistavaa ja masentavaa. Kun ihminen löytää oman itsensä ja sisäisen tasapainon, on hyvä olla yksinkin.

Tärkeintä olisi, että jokainen löytäisi itselleen sopivan tavan elää. Se ei vaan läheskään aina mene yksi yhteen. Kaikki eivät osaa eivätkä jaksa elää yksin, mutta kaikki eivät silti löydä kumppania ja yksinäisyys on pakollista.

Yksin tai ei, toivotan kaikille hyvää uutta vuotta ja muutenkin kaikkea hyvää :)

Eipä sitä yksinäisenä muuta tekemistä paljoa ole kuin roikkua netissä ja pelailla (jos sitäkään), varsinkaan jos on vielä täysin masentunut ja lamaantunut. Ei riitä mitään energiaa muuhun. Mistäkö tiedän? Kokemuksesta. Se on hieno fantasia pystyä elämään ja olemaan täysin yksikseen, mutta harva siihen oikeisti varmaan pystyy pidemmän päälle. Itsekin joskus ajattelen (jollain kierolla tavalla) kuinka hienoa olisi olla vain itsekseen, mutta kuitenkin se sisäänrakennettu sosiaalisuus välillä taas ottaa vallan itsestään. Ikuisuusprojekti taitaa olla tämä tasapainoilu sosiaalisuuden ja yksinolon välillä. Koettakaa jaksaa tästä välillä piinaavasta yksinolosta huolimatta ja elämää tämä kuitenkin vain on!

Kun näitä lukee, eipä tartte ihmetellä sitä järjettömän suurta ahdistuksen määrää, mikä meitä vaivaa -hakeutukaa hyvät iihmiset edes johonkin seuraan, missä voi vaihtaa ajatuksia.

EN NAUTI YKSINÄISYDESTÄ

Aikoinaan olin paljon tekemisissä sisaruten ja muiden sukulaisten kanssa. Muutin 15 vuotta sitten etelästä pohjoiseen ja jonkun vuoden kuljin sukuloimassa etelässä, mutta sitten huomasin, ettei kukaan halua tulla tänne pohjoiseen. Kaikki oletti, että minun on aina jotenkin helpompi käydä etelä-Suomessa. Vaikka perheessäni on lapsiakin useampi.
Vähitellen jätin vierailut ja jäin odottelemaan josko joku nyt kävisi täällä meidän tykönä. Aluksi tunsin itseni yksinäiseksi ja hylätyksi ja todella odotin vieraita.

Nyt olen niin tottunut tähän oman perheen kesken oloon, etten enää edes kaipaa vieraita. Ja jos joku harvoin poikkeaa vaikka kahvilla, niin en tiedä miten pitäisi olla. Huokaisen helpotukssta, kun vieras katoaa :) Saatikka että joku tulisi yökyliin useammaksi vuorokaudeksi.

Niin sitä vaan sopeutuu vähitellen uuteen elämän tilanteeseen... ja se alkaa tuntumaan ihan mukavalta ja luontevalta.

Nautin yksin olosta, enkä ole yksinäinen.
Huonossa suhteessa tunsin itseni usein yksinäiseksi, kun kumppani ei puhunut. Yksinäinen voi olla isossakin joukossa.

Veli on kanssa vetäytyy itsekseen omaan maailmaan ja hänellä on aspergerin syndrooma = mm. vaikeus ylläpitää kaverisuhteita, viihtyy itsekseen eikä koe tarvetta muiden seuralle, jää jumiin johonkin kiinnostuksen kohteeseen esim. tietokoneeseen, meluherkkä ja tykkää kaavamaisuudesta, etenkin järjestyksestä.

Yksinäinenkö??
Elämäntapasi kuulostaa ihanalta monin osin. Ite teen työtä ihmisten parissa ja kaipaan sitten omaa aikaa ja rauhaa iltaisin. Kuitenkin olen muutaman ystävän kanssa aika tiiviistikin yhteydessä. Ystävyys antaa niin paljon mulle, etten haluais ikinä heistä luopua. Kaikilla tulisi olla edes yksi hyvä ystävä kenen kanssa voi jutella ja jakaa asioita, iloja ja suruja. Kovasti on raskas kantaa kaikki yksin. Ihminen on "laumaeläin", kyllä me kaivataan sitä läheisyyttä ja hyväksyntää näinkin julmassa paikassa kun mitä yhteiskunta tänään on. Kaikkea hyvää sinulle..ja alkavaa vuotta :)

yksinäisyyteen tottuu ja paljon auttaa asiaa että nykyajan ihmiset ovat kokolailla aika idiootteja ,ettei kyllä tee mieli edes lähempää tuttavuutta aloittaa
kaverit on ihan ok mutta ihmisistä on harvoin enempään
toimii tässäkin sanonta:mielummin yksin kuin huonon kaverin kanssa.
Toki yksinäisyys joskus tuntuu,mutta aika ohimenevästi.
puhelimesta,kumma kyllä ei tuu muuta kuin huonoja uutisia että sillä ei oikeastaan kohta tee mitään ,jos oikein tähdellistä asiaa niin lähettää voi s.postia.

Kyllä nautin yksinolosta, mut en olekaan aina ollut yksin, ja tulen isosta perheestä, meillä oli 5 lasta, ja meteliä siis riitti, mitään rauhaa ei ollut koskaan. Tästä syystä varmaan jotenkin luonnostaan nautin rauhallisuudesta ja yksinolosta. Tosin nautin siitä vielä enemmän, jos olen ollut jossain sosiaalisessa tilanteessa - ihana vetää happea yksin. Tosin voin nauttia tosi paljon sosiaalisista tilanteistakin ja ihmisten parissa olemisesta, mutta olen enemmän sellainen kahden kesken viihtyjä, kuin laumasielu, jossa jauhetaan paskaa - no, joskus sekin on kivaa, mut en jaksa aina niitä duunin kahvituokiohetkiä, joissa puhutaa potaskaa, ja haukutaan muita, juorutaan, tai sitten puhutaan jostain typeristä tv-sarjoista ihan kuin ei muuta elämässä olisi.

Nautin myös ryhmäliikunnasta, tanssitunnit ym ryhmätunnit on tosi kivoja, mitä enemmän porukkaa, musta paljon nastempi fiilis.
Mutta viihdyn silti tosi hyvin yksin - mulle on ainakin tarpeen olla välillä yksin, se jotenkin rauhoittaa ja tyynnyttää. Ja alan hermostuu, jos en saa olla hetken rauhassa omissa oloissani. Nyt se on mahdollistakin, kun ei ole enää miestä. Välillä miettii, millainen suhde sitten olisi ihanteellinen, mulle varmaan sellainen, et mies on mahdollisimman paljon poissa, esim matkoilla, mut sitten vietettäisiin yhdessä laatuaikaa. En jaksaisi kenenkään kanssa joka päivä pohtia, et "mitä tänään syötäisiin". Onneksi on vain yksi alaikäinen, niin ei ole ihan kodin orjatar tai miehen orjatar.

Mä tein jonkin aikaa etätöitä kotona, ja huomasin, et voin paljon paremmin, kun sain tehdä himassa töitä - töissä ei pysty tekemään yhtä tehokkaasti duuneja. Aluksi outoa, mut siihen tottui ja alkoi nauttimaan, ja olin koko ajan sähköisten välineiden kautta ihmisten kanssa tekemisissä.

Ihminen on sinut itsensä kanssa, jos kestää yksinoloa, jotkut eivät nimittäin kestä monta minuuttiakaan, kun ovat läheisriippuvaisia.

Yksinäisyys on niin suhteellista ja subjektiivista, että jokainen tarkoittaa sillä eri asiaa.

Itse olen naimisissa, ei lapsia, mutta kaipaan silti omaa aikaa. Yksin olen elänyt tätä suhdetta ennen noin 7 vuotta. En kokenut itseäni yksinäiseksi, koska työyhteisö ynnämuut arkiasioinnit täyttivät päivittäisen kanssakäymisen tarpeet ja viikonloppuriennot loput.
Yksi asia mitä ei kuitenkaan tahdo noista saada on henkilökohtainen arvostus sille mitä itse tekee. Sitä voi parhaimmillaan saada kumppaniltaan ja jokainen ihminen haluaa kokea olevansa arvokas. Toinen asia mitä yksinelävä ei myöskään saa niin usein tai laajasti on ilon ja onnen jakaminen. Kuten äsken loppunut loistava elämänopetuksellinen Nelosen "Erämaan armoille"-elokuvakin mielestäni 'opetti': ilo muuttuu onneksi vasta kun sen voi jakaa. Tärkeäksi ja arvokkaaksi voi kokea itsensä vainm jos tekee jotain hyvää toiselle elolliselle olennolle. Kaikki muu on vain tomun siirtelyä. Tämä on tietysti vain oma näkemykseni.

Edellisessä parisuhteessa koin olevani hyvin yksinäinen ja peloissani ja se tuntui pahalta. Nyt kun olen yksin, hyväksyn sen paremmin, eikä yksinäisyys ahdista niin paljon. Eikä ole pelkoa. Kaipaan yksin oloa hektisen työpäivän jälkeen. Ihana kun kukaan ei uhkaile ja valita vieressä mitä teen tai sanon tai jätän tekemättä ja sanomatta. Rentouttavaa ja rauhallista! Sitä jaksaa arkeakin paremmin, kun ei mene energiaa parisuhteen ongelmiin.
Jos kaipaa seuraa, niin voi tavata ystävän tai istua vaikka paremman puutteessa netissä. Tykkään kyllä ulkoillakin yksin. Ihana on kävellä luonnossa tai uida, kun ei tarvitse puhua kenellekään. Hyvä musiikki on kuin ystävä.
Toisaalta kaipaan etenkin iltaisin läheisyyttä hyvin paljon. Tuntuu surulliselta laittaa itsensä kuin vanhus nukkumaan. Olisi niin paljon seksuaalista energiaa, mutta se pitää tukahduttaa ja laittaa pois mielestä, sillä yhden yön suhteisiin en lähde.
Uskon löytäväni vielä rakastavan miehen rinnalleni, sillä ikää on vasta 43 vuotta.

No, ehkä sitä yksinäisyyttä voi oppia sietämään. Onnellisena en minä ainakaan voisi sanoa eläväni jos tilanne olis se, että ei olis ketään kainalossa tai edes toivoa siitä että joskus olisi.

Onneksi nykyään taas on. Tosin viime eron jälkeen vähän yli vuosi sitten oli kyllä rehellisesti sellainen vaihe että oli ihan pakko ottaa vähän aikaa happea yksistään. Viime kesän aikana tuli sitten taas olo että joku ihana ihminen tuohon viekkuun olis hyvä saada, mieluusti sellainen jonka kanssa voisi vakavissaan katsella josko siitä olisi loppuelämän mittaiseksi parisuhteeksi. (ml. mahdollisuus lapsiin ja yhteiseen omistusasuntoon ja kaikkeen muuhun tällaiseen poroporvarilliseen) Sitten tapasin ihmisen joka on ihan käsittämättömän täydellinen ja hänkin on ilmaissut haluavansa minun kanssani kaiken mahdollisen. Ja voitte uskoa että herään joka päivä ihmetellen kuinka onnekas voi ihminen olla. Ja minä olen siis mies.

Väitän, että sellaiset ihmiset jotka voivat olla aidosti onnellisia ollessaan yksin, ovat *todella* harvinaisia. En kiistä heidän olemassaoloaan, sanon vain että ovat todella harvinaisia. Ja hekin todennäköisesti saavat jotain sosiaalista kontaktia ystävistä/sukulaisista/työkavereista. Täysin ilman sosiaalisia kontakteja ei pärjää kukaan.

olen ollut myös yli neljä vuotta yksin ja nautin olostani 27avioliiton jälkeen.käyn työssä noin 8 päivää kuukaudessa ja tykkään työstäni.ja vapaa ajalla saan tehdä mitä haluan eikä kukaan kysele,joten hyvää jatkoa sinulle

Yksin olosta on todella etunsa. Voi tehdä työtä vaikka vuorossa, ei haittaa. Tv:tä voit katsella rauhassa, samoin nukkua oman tahtisi mukaan. Netissä on olla sen verran kuin huvittaa kenenkään kommentoimatta.
Kulut tietysti tuplautuvat monessa asiassa, mutta onneksi tv-lupa poistuu ainakin.
Ruoka on helppo nakki, se ei ole ongelma.
Vapaita vastapuolen edustajia on jos tarvis..vaikka he kyllä vanhemmiten eivät enää todella ole mitään kukkasia eivätkä muutenkaan oikein edustavia.

Yksinäisyydeessä ei ole mitään hyvää. En ainakaan keksi. Kyllä olisin jonkun naisen kanssa mielummin kuin yksin. Olisi hienoa jos sais herätä jonkun vierestä ja tehdä vaikka aamupalaa yhdessä. No näillä korteilla mennään mitä olen saanut...

Pari väkivaltaista tekoa ja maailmani mureni. Luottamus miehiin meni yhden ihmisen teolla. Ihmisen, joka oli alussa aivan upea. Avioiduttua hänestä tuli paha. En ole koskaan aiemmin kokenut huonoa kohtelua suhteessa. En tiedä saanko luottamusta enää takaisin. Ikävä on ihmistä, mutta en uskalla ottaa askelta kohti uutta. Tyydyn vielä yksinäisyyteen, kunnes joku ihmemies murtaa suojamuurini.
Olen tarvinnut yksinäisyyttä, että olen päässyt jaloilleni. Omassa seurassa on turvallista ja viihdynkin jo yksin, kun aikaa on kulunut jo vuosi.
Osaan arvostaa itseäni ja olen mieluummin yksin kuin yksin kaksin.
Onni olisi oikeasti kaksinkertainen jaettuna.

mul on pahoja traumoja kun kerran söin dippiä mutta sitten olinkin yksin ja ei ollut kamuja menin alastomaansuomeen runkkasin monta tuntia söin vähän väillä käin ostamsssa viinaa runkkasin ja dokasin koko yön aamulla äiti kysyi että mikäs niin ryydytttää vastasin olen aivan yksin juoksinn ikkunasta alas murruin äiti itki dramaattisesti jatkoin runkkaaamisesta. sinänsä nautin yksinäisyydest ä mutta toisinaan olisihan se mukavaa saada joskus ihan oikea pillu paikallle

Seurustelukumppanini oli 4 kerta ja nyt olen sinkkuna.Nautin kyllä lähes aina yksinoloa,mutta yksinäisyys tekisi minulle hulluksi koska se ahdistaisi minua jos yksinäisyyttä kauaa.Olen kohta kolmekymmentä nainen kun en ehkä saisi koskaan lapsia mutta ei ole väliä nytkään.Jatkan elämääni ja elän täysillä.Poltan kyllä vaikka en käynyt baareissa piakkoin 8 vuoteen.Saattaa myös yksinäisyyttä painaa jotakin esim.ahdistaa tai masentava..Tottakai varmasti moni pelkää yksinäisyyttä.Toki minulla aika paljon tuttuja,kavereita ja ystävät,mutta menetin jo puolet määrästä koska luottamukseni heihin meni ja olen valikoiva tyyppi kehen luotan tai ei.Sanon kumminkin,että luottamus todella iso asiaa ja ihmisestä on kiinni miten käy.Seurustelisin kyllä,mutta tuskin nyt heti tai ei koskaan riippuu minusta.Ei mua haittaa ollenkaan jos minulla ei ole koskaan seurustelukumppania tai suhteessa.

I never said: 'I want to be alone.'
I only said: 'I want to be left alone.'
There is all the difference.

~ Greta Garbo ~

Olen 24-vuotias nainen, ja nautin suunnattomasti yksinolosta. Näin on ollut koko elämäni ajan. Olen lukenut paljon lapsesta saakka, ja joskus viihdynkin paremmin fiktiivisten kuin oikeiden ihmisten kanssa - heidän seurassaan voi olla juuri niin paljon ja milloin vain huvittaa, ja seurasta voi myös poistua yksinkertaisesti sulkemalla kirjan tai tv:n.

Koen tyypillisessä parisuhteessa olemisen tympeäksi - kyllästyn todella nopeasti jatkuvaan läheisyyteen ja vaadin itselleni paljon omaa aikaa ja tilaa. En myöskään halua jakaa vuodettani kenenkään kanssa, vaan vallata sen kokonaan itse ja herätä aamulla yksin. Hämmästelenkin ihmisiä, jotka eivät tunnu kestävän omaa seuraansa juuri lainkaan.

Minulla on kyllä läheisiä ystäviä, joita tapaan joskus päivittäin ja toisinaan vain muutamia kertoja viikossa. Ainakin minulle tämä riittää mainiosti sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiseen. Ajoittain järjestän täysin yksinäisiä päiviä itselleni voidakseni kunnolla nauttia omasta seurastani. Kun ihmissuhteet ovat hyvin toimivia, seuraa saa kuitenkin aina halutessaan eikä sitä tarvitse ajatella pakonomaisesti.

Olen kolkyt ja risat, akateemisesti koulutettu nainen jolla on hyvin vilkas henkinen ja sisäinen elämä, on aina ollut. Minulla on mielikuvitusta, älyä ja huumorintajua, ja olen harvoin tylsistynyt. Luen paljon, katson leffoja dvd:ltä, luen artikkeleita maailman nettilehdistä ja kommentoin niitä, ja minulla on ystäviä ympäri maailman, joista osan olen tavannut aiemmilla työkeikoillani ulkomailla.

Kun oli nuorempi, stressasin sitä, löydänkö "sen oikean". Minulla oli muutama seurustelusuhde, mutta ne kaatuivat, joko minun tai sen toisen aloitteesta, tai yleensä välimatkan takia. Lapsia en ole ikinä halunnut, olen ennemmin eläinrakas ja minulla on pari ihanaa lemmikkikissaa, jotka käpertyvät nukkumaan viereeni yöksi, kehräten. Minulla on myös hyviä kavereita täällä kotikaupungissa, mutta harvemmin heitä tapaan, koska heillä on melkein kaikilla perhettä ja jokaisella aviopuoliso tai seurustelukumppani. Se ei kuitenkaan haittaa. Soittelen lähes päivittäin perheellisen siskoni kanssa, ja olen läheinen myös äitini kanssa, vaikka vanhempani asuvat kaukana ja tapaan heitä vain pari kertaa vuodessa.

Vietin joulun ja uuden vuoden vapaavalintaisesti yksin, koska joudun työssäni olemaan koko ajan monien ihmisten kanssa tekemisissä. Osaan olla seurallinen, mutta täytyy sanoa, että oman rakkaan kodin rauhaan on ihana päästä. Inhoan tungosta ja väkijoukkoja. Ujo en ole, ja olen sosiaalisesti lahjakas. Minä vaan viihdyn todella hyvin yksin. Yksinolo on ihanaa.

Etähenkilö" jota kukaan ei sui? Edes leikisti oikeesti feikisti mistään syystä henk.loht rahanahneus taikka sääli mukaan luettuna?
Kyllähän meitä tarvitaan vai kuinka?
Ollaan vaan niin olevinaan TÄRKEITÄ?

vituttaa kaikkinainen minuun ripustautuminen ja jatkuva kontrolloiminen. Se on niin saaplarin ahdistavaa. Aina pitää olla selittämässä ellei ole toisessa jatkuvasti kiinni tai pitämässä seuraa. Yksinäisyyttäkin kaipaa ja omaa oloa ja tekemistä, miksi ihminen ei saa olla sitä mitä se haluaa.

Olen myös yksin mutta en yksinäinen, koska en tunne itseäni yksinäiseksi. Ne kaksi on eri asiaa mielestäni. Nautin että saan olla yksin.
Ei ole mitää vikaa ettei käy ulkona ihan joka päivä, koska itse käyn muutenkin töiden ohella. Sen jälkeen tuntuu että pitää energiaa ladata himassa. Vapaat on ylellisyyttä kun saa nukkua pitkään eikä tarvitse mennä mihinkään jos ei halua.
konsolipelailen mutten ole neljän seinän sisään telkeytyvä nörtti.

Olen huomannut että minuun sopii INFP-määritelmä, mikä kertoo myös paljon, vaikkei semmoisiin "uskoisikaan".

Minäkin viihdyn mainiosti yksin.

Olen koko nuoruuden ollut suurelta osalta yksineläjä.

Sitten rakastuin ja ajattelin että nyt se löytyi se varsinainen pointti tästä elämästä..

Mutta ei, homma meni reisille.

Nyt taas yksin, ja kun sydänsurut on suurimmaksi osaksi takanapäin, keskityn entistä enemmän työhöni (joka on sosiaalinen) sekä urakehitykseen.

Vastapainona vapaa-aika on mukavin viettää yksin, juurikin mm. pelien parissa.

En ajattele juuri tulevaisuutta. Jos löydän uuden rakkauden niin se olisi toki upea juttu. Jos en, voin hyvinkin elää tällä tavalla koko loppuelämäni.

En viihdy porukoissa, jaksan korkeintaan yhtä kaveria kerrallaan, ja sitäkin sopivina annoksina...

Saa nauttia, mutta pitää muistaa että yksinäisyys on huono tottumus ja heikko olo. Se on virhe ihmiselle, epänormaalia.

Ihminen ei ole yksinäinen jos viihtyy yksin. Olen ollut naimisissa, eronnut ja sen jälkeen kokenut erinäisiä suhteita. Ei vain ole toiminut. Nyt olen jo toistakymmentä vuotta asunut yksin ja nautin olostani, enkä kaipaa ketään elämänkumppania. Aikuinen tytär käy tapaamassa silloin tällöin ja äidin luona piipahtelen viikonloppuisin. Elämä on mallillaan. Parasta tässä on kun voi tehdä mitä haluaa selittelemättä kellekään mitä seuraavaksi aikoo. Kun herää kauniina kesäsunnuntaina voikin tuosta vaan koota kalastuskamppeet ja ajella saaristoon viettämään laatupäivää. Tämä on mun ainoa elämä, teen oloni niin mukavaksi kuin osaan!

Kaikki ei vain voi eikä halua elää elämäänsä sen normikaavan mukaan (rippikoulu-armeija-akanotto-hauta).

sulla menee hienosti.itse olen ollut kohta kuusivuotta saman lailla.turhat ihmiset vain stressaa.käyn kaupassa kun on pakko käydä kerran viikossa.koiran kanssa lenkillä,nyt joka ilta.olen ryhtynyt myymään kaiken turhan krääsän pois.mitä ei ole suksystä jouluun tarvinnut ne on turhaa.myin mönkkäri ja turhat autot pois.naapurille huikkailen päivät ja moi.nyt on henkisesti parempi ku ei ole turhaa vouhkaamista.kotoa käsin hoitelen tietsikalla kaikki asiat.olen kasvanut aikuiseksi ja jonnii joutava oravanpyörässä juokseminen loppui.nyt on kiva suunnitella omaa elämää,reissuja matkoja.marjassa metsällä,kalalla.rahaa on säästynyt kun ei turhaa hössötystä.oikeaa elämää ja aikaa itselle.

Täällä 20-vuotias yksineläjä, mutta ei todellakaan yksinäinen! Mahtavaa kuulla, että on myös muita nuoria ihmisiä, jotka suorastaan vaativat joka päivä sitä ihan omaa aikaa ja tilaa. :) Pelkäsin jo, että olen joku ihme friikki tai erakko, kun nautin näin paljon saadassani olla rauhassa, kun muut ikäiseni täyttävät kaikki viikonloput ja vapaa-ajat biletyksellä ja puhuvat lenkilläkin koko ajan kännykkään.

Toki seurakin on mukavaa, mutta kestän sitä myös vain pieninä annoksina. Jos joudun olemaan monta päivää (samojen) ihmisten kanssa, tulen ärtyisäksi ja melkein ahdistun siitä, että täytyy olla koko ajan jakamassa ajatuksiaan muille ettei vaikuta epäkohteliaalta.

On vahvuutta osata olla myös yksin. Ihminen tarvitsee jossain määrin myös muita ihmisiä ja sosiaalisuutta. On totta että yksinäisyydestä voi myös nauttia silloin kun yksinäisyytensä kanssa on sinut. Jos taas on paljon yksin erakoituukin helposti. Jokainen valitsee itse lopulta elämäntapansa.

Tässä viestiketjussa puhutaan hyvin monentyyppisestä yksinäisyydestä. Toisille se on vain yksi elämänvaihe (esim. jäänyt leskeksi ja lapset muuttaneet pois), mutta toisille se on koko aikuisiän vaihe, jossa ei ole ketään, johon pitää yhteyttä. On myös ihan eri asia, että onko täysin ilman ihmiskontakteja (esim. vanhukset, työttömät) vai elääkö ihminen yksin, mutta hänellä on kuitenkin esim. aikuisia lapsia tai työkavereita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

On ihan eri asia olla yksin vapaaehtoisesti kuin että yksinolo tapahtuu siksi, ettei saa ketään ystäväkseen tai seurustelukumppaniksi vaikka haluaisikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, että kuinkakohan moni on yksin siksi, että ei kestä pettymyksiä. Tällaisilla ihmisillä erakoituminen voi olla tietoinen valinta, koska ei kestä sitä, että ihmiset eivät ymmärrä tai ovat liikaa eri mieltä asioista. Kun eristäytyy, ei tarvitse pettyä ihmisiin. Ehkä sellaisessa tilanteessa esim. oma mielikuvitus, virtuaalitodellisuus tms saa suhteettoman ison merkityksen elämässä.

Olen itse aika yksin (ilman parisuhdetta, puuttuu harrastuskavereita), mutta olen silti aktiivinen eli harrastan yksin, pidän yhteyttä sukulaisiin harvakseltaan ja liikun ulkoilemassa. Vaikka vielä 5 v sitten yksinolo ei ollut ongelmana, niin huomasin, että syrjäydyn helposti ja on vaikea ymmärtää maailmaa, ihmisiä ja yhteiskuntaa, jos elän vain omassa mikrokosmoksessani omien ajatusteni keskellä. En halua hassahtaa ja tulla omituiseksi, vaan haluan olla ihan tavallinen ihminen.

Ei kaikki ihmiset ole samanlaisia. Jotkut tuntevat itsensä yksinäiseksi silloinkin, kun ympärillä on ns. kavereita. Nuorempana oli yli-sosiaalinen, joskus tuli takkiin - hyvänä kaveri olikin huono kaveri - takanapäin haukuttiin jne. Ok - se kuuluu elämään. Itse olen kuitenkin ollut vanhempana ystävien suhteen kriittinen, en tuhlaa aikaani ihmisten kanssa, jotka saavat minut pahalle mielelle/tuulelle. Minulla on tällä hetkellä eri-ikäisiä ystäviä, vanhoja, nuoria sekä tälläisiä keski-ikäisiä, kuin itsekin olen. Minulla on mies ja aikuiset lapset, joista nuorempi asuu vielä kotona sekä kaksi lastenlasta. Viihdyin kuitenkin parhaiten kotona. Töissä toki käyn. Olen suuressa yrityksessä töissä, joten näin vanhempana kaipaakin jo kodin rauhaa. Käyn tuttujen ja ystävien luona kahvilla - käymme lenkillä jne. mutta fiilispohjalta - välillä yksinkertaisesti haluaa vain olla. Paras työkaverini on samanikäinen kuin minä, mutta jatkuvaa ihmissuhdesoppaa hämmentää ns. kavereiden kanssa. On tekemisissä jokaisen naapurinkin kanssa ja sitten haukutaan vuoronperään milloin ketäkin ja kuka oli sanonut mitä jne. Työkaverin kanssa kyllä pidämme toistemme puolia ja olemme muuten samalla aaltopituudella. Olenkin joskus sanonut, että kannattaisi miettiä tarkemmin mitä puhuu ja kenelle, kun tässä maailmassa on niin paljon kateutta...

Miksi, ei sais olla yksin jos itse haluaa, ei sitä heti pidä omituiseksi leimata. Kun on ollut pitkässä parisuhteessa ja lapset jo maailmalla, nauttii yksin olosta, kun ei tarvitse huolehtia kun itsestään.
Tässä, yksi esimerkki eli ei yksin asuva kaipaa aina seuraa.

10 vuotta tässä kotini hiljaisuudessa yksikseni asuessa ja töitä tehtyäni olen tullut siihen tulokseen, että nyt riittää.

Kun muuta ei kuulu kuin naapureitten imurin ääni ja sekin alkaa ottaa päähän on korkea aika palata ihmisten joukkoon.

Onneksi minulle vielä vuokratyötilasta tuoli löytyy. Yhteistyökumppani näytti vihreää valoa ja toiveikas olen, että pääsen takaisin ihmisten ilmoille.

Aikani nautin olostani, mutta en enää.

Kyllä, se jos on ihan yksin, varmaan alkaa kyllästyttää, usein vanhemmilla ihmisillä on aikuisia lapsia ja lapsenlapsia, eli silloin haluaa olla välillä ihan omissa oloissaan, pitää olla omaakin aikaa.

Olen melko myöhäisellä iällä naimisiin mennyt mies. Tein aloittajan tavoin pitkään töitä pääasiassa kotona. Olen aina osannut nauttia sekä omasta seurastani että ystävieni seurasta. Täytyy sanoa, että näin uusperheellisenä minulle on kehittynyt jonkinlainen yksinolon ja oman rauhan puutostila. Ne muutamat kerrat kun olen saanut viettää kotona muutamia päiviä ihan yksikseni ovat tuntuneet aivan taivaallisilta.

Sinkkuna eläessäni seurustelusuhteiden välit olivat aika pitkiä, ja huomaisin kyllä kaipaavani naisen seuraa kaikin tavoin. Seurustellessani nykyisen vaimoni kanssa taas huomasin, että nautin yksinolon jaksoista entistäkin enemmän, kun ne eivät olleet pakollisia. Tämä perhe-elämä on kyllä ollut minun elämänlaatuni kannalta huononnus. En kuitenkaan kadu: halusin suhteesta pysyvää, ja ymmärsin, että pitkän päälle ei voi toimia, että katselen turvallisen etäisyyden päästä vierestä, kun naiseni kohtaa kotonaan murrosikäisten kasvattamisen haasteet.

Entä sitten, kun sitä seuraa joskus kaipaisi? Entä, kun sairastuu ja ei ole tukiverkkoa, ei ihmistä kenelle soittaisi tai pyytäisi apua. Suhteiden pitäminen on lähinnä sosiaalisen tukiverkostonkin takia erittäin tärkeää, sillä huomattu on miten ihmiselle käy, kun hänellää ei ole ketään keneen hädän hetkellä turvautua. Moni ei ajattele tätä, kun "omaksi nautinnoksi" haluavat eristäytyä eikä TARVITSE huolehtia kuin itsestään. Lopulta olet yksin ja turvaton ja mitä vanhemmaksi tulet sen pahempaa on edessä.

Missä on sellainen paikka, johon ei puhelinmyyjät soittele. Haluaisin tietää. Sinne minäkin haluaisin.

Minäkin menin parisuhteeseen, melkein heti kun ensimmäinen pitkä parisuhde päätty, mutta huonosti kävi. Se loppu nopeasti, sillä ensin on osattava olla yksin, muuten ei osaa olla kaksin,
Se oppi tuli, kantapään kautta ja nyt elän yksin, vaikka välillää tuleekin paniikkifiilis, että ei ole ketään, se menee ohi ja huomaan taas nauttivani yksin elämisestä.

Turvaton olo oli 30 vuotta ja nyt nautin yksin asumisesta.

Ehkä vielä, kun olette niin nuoria, mutta miettikääs kun tulette vanhoiksi ja raihinaisiksi -mikä teitä odottaa. Oli taannoin aika paniikinomainen tunne, kun sain allergisen kohtauksen yöllä yksin kotona. Hyvä kun kerkesin amulanssin soittamaan ja sen tulo yksin odotellessa tuntui tooooooooooodella pitkältä ja yksinäiseltä, jopa kauhistuttavalta.

Viihdyn hyvin yksinäni ja en tarvitse ketään pitämään itselleni seuraa, mutta turvattomuuden tunne joskus pistää ajattelemaan, että vaikka ei mitään niin suurta ja ihmeellistä tunnetta elämäänsä kaipaa, niin se tunne että on joku joka välittää sinusta hädän hetkellä.

saako kysyä, että mitä työtä teet??? Itsekin olen todella paljon yksin, siis kaksin koiran kanssa asun ja enpä juuri kavereita omista tms. Olisi unelma saada työ jota voisi tehdä kotoa käsin :)

Minustakin hauskaa olla yksin. Olen jo lähes 60 v, ja lapsien poismuutos jälkeen olen aika paljon yksin vapaa-ajalla. Pakotan kuitenkin itseni matkustelemaan ja tapaamaan sukulaisia, koska sen jälkeen on kiva ja huojentunut olo kun pääsee kotiin rentoutumaan ja lepäämään.

Samoin, niin minäkin olen. Olen ollut jo 7 vuotta yksin, 2 vuotta meni toipumiseen ed. suhteesta, suhde oli erittäin sairas, menin täysin lukkoon suhteen päätyttyä, vaikka minä olin jättäjä. Nuorena olin naimisissa 14 vuotta, avioliitosta syntyi yksi lapsi, joka on tänä päivänä täysi-ikäinen. Viimeiset viisi vuotta olen todellakin nauttinut yksinolosta. Toki arvostan työpaikkani sosiaaliset suhteet, jotenkin vain tuntuu, että se riittää minulle. Tuntuisi raskaalta ruveta tutustumaan uuteen ihmiseen alusta asti.
Olin nuorena hyvinkin sosiaalinen, ja osaan vieläkin sitä olla, jos minua sattuu huvittamaan, jotenkin vain tuntuu, että ihmiset keskustelevat, murehtivat ja ihmettelevät niin paljon olemattomia juttuja, ettei minua jaksa kiinnostaa.

Parhaiten viihdyn yksin kotona hyvän kirjan parissa, lenkkeilen, siivoilen, kokkailen, leivon, nypin puutarhassa, teen lumitöitä (jos niitä on) ja sisustan, se on suuri intohimoni. Olen juuri kalustanut taloni täysin uudestaan, joten nyt on ihanan valkoisia huonekaluja talo täynnä. Haluan panostaa viihtyvyyteen, koska vietän todellakin paljon aikaa kotona, en pahemmin välitä kulkea kylässä tai muissa riennoissa, luokseni tulevat kyllä mielellään kaverit, kutsun heitä silloin kun jaksan olla sosiaalinen.
Minullakin on hyvin usein puhelin kiinni, en välitä olla tavoitettavissa, kun en tosiaankaan jaksa rupatella tyhjänpäiväisistä asioista, teen niin paljon mieluimmin muuta kun kulutan aikani puhelimessa. Tietokonetta en edes avaa kotona, saan siitä ihan tarpeeksi päivisin. Aikaisemmin kuuntelin ihmisten murheita, mutta huomasin jossain vaiheessa että olin heidän roskakorinsa, joten karsin rankasti ystävänpiirissä, ja ne jotka jäivät saavat tyytyä siihen, että en suostu enää roskakoriksi. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta muitten ihmisen jutut nykyään niin paljon, ja he saavat tottua siihen, että minulle ei nykyään sovi mikä vain.
Ennen joku kaveri saattoi soittaa minua kuskiksi myöhään lauantai-iltana, ja minä lähdin. Enää en lähtisi ikinä, taksit ovat olemassa. Olin varmaan kiltimpi aikaisemmin, mutta itse voin tänä päivänä paremmin,
täytyy myöntää, että se sairas suhde opetti todellakin paljon minulle.

En koe oikeastaan koskaan, että minulla olisi tylsää, tai että tuntisin itseni yksinäiseksi. Ehkä asia olisi eri, jos asuisin yksiössä esim. mutta kun on iso omakotitalo, löytyy aina mielekästä tekemistä.
Kaupassa käyn kyllä melkein joka päivä, jos ei ruokakaupassa niin vaatekaupassa, hemmottelen surutta itseni sekä herkuilla että uusilla kauniilla vaatteilla, tupakkaan ja viinaan ei mene rahaa.
Minun pitäisi myös myydä pois tavaraa alta, olen vain hieman laiska siinä, autotalli on tällä hetkellä täynnä huonekaluja, jotka juuri siirsin sinne kun uudet tulivat, vaatekaapit pursuavat vaatteita, toki vien punaiselle ristille silloin tällöin, mutta en tarpeeksi usein, kun on tilaa, tavara vain tahtoo kerääntyä.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa virtuaaliystävä, ja se saa riittää. En ole edes ajatellut, että koskaan näkisin häntä. Yksinolo on todella mukavaa. Olen aikoinani saanut ihan tarpeekseni ihmisistä.

Kyllä sitä nauttii yksinäisyydestä ei ole sitä jatkuvaa hälinää ymprillä.. =)

Minäkin yksiäinen.On kylläkin kolme ihanaa aikuista lasta sekä kolme mukavaa lapsienlasta.Yksi ystävä isolla YYLLÄ on,hän asuu kaukana.Leskenä olen ollut pian 5 vuotta.Asun nykyään toisella paikkakunnalla ,kaikki uutta.Masentaa,ennen olin tosi sosiaalinen ,nykyään "mökkiytynyt" Olen kuuskymppinen nainen.En pahannäköinen ,kiltti ,huumorintajuinen,,. En vain osaa ,tiedä miten löytäisin juttuseuraa.!!!!

yksin on hyvä olla kunhan oppii ettei oo yksinäinen vaikka on yksin.

eipä tee mieli käpertyä hakkaajan syliin...

Silloin kun yksinäisyys ja yksinolo on vapaanehtoista, asia ok.

Kun se alkaa vaivaamaan ja masentamaan, silloin kannattaa hakeutua ihmisten pariin.

itelläni on paljon paljon muchos liikaakin ehkä tuttavia ja ystäviä.

mut en kyllä tiedä parempaa ku perhokamat kädes. kuulet tuulen avulla kaikki maaston muodot ja puut, veden solina. aamukaste, taimen pyristelee kuin perkele koukussasi. lähin kauppa 90kilometrin päässä. ei ristinsielua missään. raikas ilma ja ehkä poroja. ei mäkäräisetkää haittaa ku on nii rauhallista. ehkä ainoat liikenteen äänet ovat tukkirekat ja lomalaiset, jotka hekin tuollaiseen paikkaan mennessään arvostavat rauhaa ja raikkautta.

ite asun helsingin kalliossa ja tossa ikkunan alla siintää helsingin ehkäpä vilkkain tie, ei autoista vaan juopoista, nisteistä, ei niin juopoista yms hulluista ihmisistä, hälytysajoneuvoista. ja oikeesti ku vien koiran lenkille aamuyöstä nii siel on vittu vielläki porukkaa.
kyl mä sillee ihmisii kaipaan vaik voin helposti olla viikonki himan läheisyydes, ehkä käydä tapaa vanhempia tai siskoa. ja rakastan luontoo, mut tykkään siit enemmän yksin.. kyl kalassa on kivaa et on faija tai frendit messis, mut ei siin paljoo tuu puhuttuu, on se vähän semmosta terapeuttista, pohdinnallista harrastamista.

en yhtään ihmettelis myöskään vaikka joskus erakoituisin vain kirjoittelemaan ja tekemään musiikkia, koska musiikin työstäminenkään ei onnistu eikä varsinkaan kirjoittaminen jos ihmisiä häärää ympärillä. mutta rajansa toki kaikella.

Yksin asuvia, ei tarvii sääliä, sillä todellakin, kaikilla oma historia ja se vaikuttaa, miten haluaa elää jatkossa, yksin vai kaksin.

Hyvää oloa kaikille!, ja kuunnellaan itseä!

Olen kolmekymppinen mies, asun suuressa kaupungissa. Lopetin ongelmaisen alkoholinkäytön kolme vuotta sitten, mistä lähtien olen vakiintunut elämään omikseni.

Olen työssä ihmiskeskeisellä alalla, ja tunnen saavani viikottaisen sosiaalisen kiintiöni täyteen sitä kautta. Sosiaalisissa taidoissani ei ole vikaa, vaan kyse on siitä, että mieluummin olen omikseni kuin epäkiinnostavassa seurassa vain siksi, että joidenkin mielestä ihmisen tulee olla sosiaalinen. En kaipaa ystäviä tai kavereita, vaan omaisiani lukuunottamatta pidän muut tuntemani ihmiset tuttavuuden asteella. Voin tavata heitä harvakseltaan, jos siltä tuntuu, mutta tuttavuus ei velvoita säännölliseen yhteydenpitoon. Perheettömänä vapaa-aikaa on runsaasti. Harrastan liikuntaa, kalastusta, lukemista, katson tv:stä yleissivistävää ohjelmaa, nautin hiljaisuudesta ja mahdollisuudesta pohdiskella asioita keskeytyksettä. Olen kiinnostunut asioista pintaa syvemmältä, mietin paljon mm. ihmisyyttä, ihmisen ja luonnon suhdetta sekä filosofisia kysymyksiä.

Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät tunnetusti ole aina sama asia. Käytän omasta elämäntavastani nimitystä "omikseni". Tunnen kuuluvani ympäröivään yhteiskuntaan ja tunnen lisäksi olevani ihmiskunnan jäsen, joten en ole koskaan yksinäinen, vaikka minulla ei juuri nyt juttuseuraa olisikaan. Voisin kuvitella joskus vielä eläväni vakituisen elämänkumppanin kanssa, jos sopiva ihminen sattuu löytymään, mutta etsimisen vaivaa en lähde näkemään.

Olen yksin asuva mutta en varsinaisesti yksinäinen. Toki voi olla päiviä etten ole yhteydessä keneenkään. Sitten taas tulee tarve olla jonkin verran sosiaalinen ja tavata tuttuja tai läheisiä. Sen jälkeen on mukava palata taas omiin oloihin. En koe yksin asumista ongelmaksi. Sen sijaan naapurit voisivat lopettaa minusta käytävässä juoruilemisen:). Jos haluan olla yksin, olen yksin vapaasta tahdostani. Ei se muille kuulu.

Juu. Nautin yksinäisyydestä. Mutta hiukan alkaa huolestuttaa se, että siitä nauttii jo liikaakin. Mihin katosi se entinen minä, joka viihtyi porukoissa? Kovin moni riento tulee jätettyä väliin, kun ei vaan jaksa olla sosiaalinen. Itse ajattelen, että ei ole normaalia erakoitua liiaksi.

kotini on linnani ja rauhan tyyssija yksin asuessa ja määrätessä yksin askeleensa.Ulkomaailman häly ja muu meteli on sitäluokkaa,että on varmaan kuin paratiisiin astuisi tullessa kotiin.Alunperin koettiin meteliä provosoivaksi ja ainaista ivan ja materiaalinsa leuhkijaa hieman vinoutuneeksi.Nämä ei juuri katso peiliin eivätkä muutkaan håiriköt.Sanotaan että maailma muuttuu,mutta tuskin parempaan ainakaan henkisesti.Sivitysmaa arvonimemme voisi jo jättää pois ja tilalle Suomen sekalainen ihmiskunta. En vähääkään ihmettele että viihdyt kotonasi.

Minä viihdyn myös yksin, sillä olen huomannut, miten sinkkuja pyydetään aina tekemään jotain, jos kylään pyydetään?
Ja luullaan, et sinkuilla on aikaa muita passata koko ajan?

Täytyy kyllä sanoa, että en ole ikinä kokenut yksinäisyyttä nautittavana, mutta olen oppinut olemaan enemmän tai vähemmän sujut asian suhteen näiden viimeisten 15 vuoden aikana. Ja ikää minulla oli siis 21 vuotta.
Kallonkutistajalla on kyllä joutunut joskus käymään kun yksinäisyys on liikaa nakertanut elämää.

yksin asuessa on paljon hyviä puolia,niinku moni on jo todennu.täälä maaseudulla ja omassa mökissä asuessa ei yksinäisyyttä niin tunne,aina on kuiteskin jotakin tekemistä,puiden hakuuta tai kasvimaantekoo.olen ollu työttömänä eripituisia aikoja kohta kymmenen vuotta.ei maaseudulta löydy 56 vuotiaalla naiselle kodin ulkopuolista elämää,työn tai seurustelun merkeissä,siksipä oon alkanut myös minä nauttia kodin pienestä elämänpiiristä.kaksi lasta on ja omillaan,ja pieni poika käy mummolla tarpeeksi usein,siinä tämänhetkinen elämän sisältö,jos vain osaa olla kiitollinen et on terve ja jaksaa hommailla kaiken kotona tarpeellisen työn,niin kyllä hyvin menee.en väitä etteikö olis joskus tarpeen miehinen voima,mut oon tullu toimeen toistaiseksi ilmankin.meitä on paljon,koitetaan vaan jaksaa ,nekin joilla ei oo yhtä hyvin elämä hallussa.

Te mummot ootte sitten ihania! Toivottavasti minustakin joskus tulee tollanen herttis mummelo :D Oon vähän räväkämpi mimmi ja vähän epäilen, että en osaisi tyytyä istumaan mökissäni jossain korvessa ilman miestä :) Miehet on ihania ja minä en tule ilman miestä toimeen millään lailla :))

Nautin yksinäisyydestä silloin tällöin todella paljon. Minulla on paljon ystäviä ja miehenkin saisin tuosta vain, mutta viihdyn yksin ainakin toistaiseksi. On ihana tulla töistä kotiin ja lukea vaikka lehteä, käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä, tehdä hyvää ruokaa ja myöhemmin lähteä kavereiden kanssa vaikka syömään.

Näin se on, minäkin luulin nuorena, et kaikki menee kun itse haluan, mutta elämä yllätti ja nyt vietän rauhallista elämää, pienessä kodissa, enkä edes jaksas koko ajan olla menossa.
Aikansa kutakin ja kaikki vanhenee, nuorena kannattaa vaan olla räväkkä mimmi, sillä tulee myös aika, jolloin pitää osata olla itsensä kanssa.

Harjoittelu, ei ole pahitteeksi nuorempana jo.

Elämä on valintoja täynnä ja jokainen valitsee sen oman polkunsa, mitä se kellekkään kuuluu mitä kukakin tekee, kun ei vaan loukkaa ketään, jokainen on oman onnensa seppä, minäkin huomasin sen erotessani, että yksin on parempi kuin huonon kaverin kanssa, enkä tunne itseäni yksinäiseksi, koirakin viihtyy, kun ei tarvitse aistia riitaa ja huonoa tunnelmaa kotona. ollaan vaan onnellisesti yksin, mutta ei yksinäisiä.

En ole hirveän yksinäinen sinänsä, mutta: kyllä joskus tarvitsen omaa miettimisaikaa, että haluaa olla rauhassa ja miettiä omia asioita, että miten laittaa elämää eteenpäin jne...

ihan hyvää aikaakin tuollainen välillä, saa rauhassa pohtia itse.

Hienoa, että olet sinut yksinäisyyden kanssa ja olet oppinut siitä nauttimaankin.

Minulla riippuu vähän päivästä.

Olen eronnut (lähes 40 v avioliitto takana) ja alussa oli todella vaikeata ja surin paljon. Nyt olen alkanut näkemään näitä hyviä puolia yksin olossa:
-saa tehdä juuri sitä mitä haluaa
-ei tarvitse ottaa toista huomioon
-ei tarvitse pelätä, millä tuulella toinen on, kun tulee kotiin
-rahat riittävät
-itsetunto alkaa palaamaan takaisin
-ei ole tilivelvollinen tekemisistään kenellekään
-nautin hiljaisuudesta (exälläni soi radio/TV 24/7)

Joudun työssäni olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä, joten sosiaalista kanssakäymistä saan sitä kautta. Ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan niin kiireisiä, että uusia ystäviä, varsinkaan eronneita, ei kutsuta mukaan vapaa-ajalla. Se minua surettaa. Yksin ei ole mukava mennä ravintolaan, teatteriin, elokuviin. Kiitän luojaani, että on lapset ja lapsenlapsi. Ilman heitä elämä olisi paljon tyhjempää.

Itsetyydytys on keksitty, mutta kyllä sitä ihmisellä on ikävä toisen luo. Tässä iässä sitä tuskin enää ketään tapaa, vaikka

Nautin yksinäisyydestä. Ihan parasta!

ei oo ongelmia kun ei oo kavereita mulla netin ulkopuolella, emutten tosin asu yksin vaan isäni kanssa mut tiiän sen jo etukäteen että en tule kärsimään siitä kun joskus asun ihan yksinäni. ei tuu ongelmia siitä.

Olen aina elämässäni tarvinnut paljon yksinoloa, mutta puolison kuoleman jälkeen yksinoloa vain on liikaa.