syyllisyydentunteita äidin yksinäisyydestä

Meillä on myös äidin kanssa ongelmia.
Hän satutti lonkkansa kun kaatui WC käynnillä. Ei murtumaa ole kun kuitenkin liikkuu kepin kanssa ja rollaattorilla.
äiti oli ikäisekseen ketterä ennen kaatumista, olisi kauhistunut ajatustakin rollaattorista, nyt kelpaa kun huomaa siitä olevan apua.
Äitiä on vaikea auttaa, mikään ei saisi maksaa mitään.
On äärimmäisen itsepäinen ja joustamaton, ei ole tullut vanhemmiten on aina ollut samanlainen, ehkä nuo piirteet ovat korostuneeet iän myötä.
Olen ainoa tytär ja vanhin lapsi, automaattisesti äidin palvelijaksi tehty, koska tuotin pettymyksen syntyessäni, minusta toivottiin poikaa, en ole saanut sitä koskaan anteeksi vaikka vuoden päästä syntyikin perintöprinssi.
Veljeni on se joka tietää kaiken, minä kelpaan siivoamaan ja passaamaan. äiti ja veli päättävät kahdestaan tärkeimmät asiat.
Olen totisesti yrittänyt saada suhteemme toimimaan, turhaan.
Käyn auttamassa ja katsomassa muutaman kerran viikossa.
Minulla on sairas puoliso hoidettavana joten en pääse aina kun äiti haluaisi apua.

Voisitko sinä ehdottaa äidillesi vähän korotusta bensarahoihin..? Vai suutuisiko hän?

Yksi ajanviete on äänikirjat, niitä voi lainata kirjastosta... joskus vaan voi olla niinkin, että mitä enemmän auttaa, niin vaatimukset voi kasvaa sen mukaan, että pitää tehdä vielä enemmän...

Mulla on oman omaishoidettavan lisäksi vanhoja lähisukulaisia mutta ovat onneksi vielä niin järissään, että heille rittää, että autan jossain kotitöissä, ongelmatilanteissa ja kuljetan jonkin verran.. sitten kun muu suku asuu ulkomailla, niin ei tule edes kiistaa kuka auttaa.. minä:)

Hei, itse päädyin aikanaan omaishoitajaksi äkillisesti isäni poismenon jälkeen, joka oli hoitanut äitiäni siihen asti.

Äitini sairastui n 60 v aivoverisuoniperäiseen dementiaan.

Minulla oli kotona vielä 3 lasta neljästä ja vuorotyötä tekevä mies. Itse pystyin aikalailal tekemään työtäni kotoa käsin, mutta koko perheen ohjelma ja aikataulu pyöri äitini sairauden mukaan. Yhtään häntä ei voinut jättää yksin eikä edes lasten kanssa. Molempien työntajat onneksi joustivat.

Mutta raskasta se oli, äärettömän raskasta. Äitini ymmärtänyt enään mistään mitään ja puhui peilien kanssa ja oli jatkuvasti lähdössä ovesta ulos. Nukahti samoihin aikoihin kuin lapsetkin, mutta heräsi vaeltamaan ympäri taloa jo muutaman tunnin päästä. Kulki tiskirätti kädessä, pesi sillä astioita, lattioita ja kengänpohjia eli oli kovin aktiivinen.

Hänen asuinkuntansa maksoi omaishoitajan palkkaa joten rahallisesti tilanteesta ei ollut ongelmia, mutta.....

2 vuotta hoidin äitiäni, perhettä ja työtä. Lisäksi isäni hautajaiset, perunkirjat yms ( isäni kuoli 900 km päässä meistä)

Sitten oli aika luovuttaa ja palauttaa hänet omaan kuntaansa. Siellä hoitolaitoksessa hän touhusi ympäri taloa ja karkaili ovista, kunnes kaatui ja meni lonkka.
Nyt 9 vuoden jälkeen, meiltä lähdettyään, äitini on aivan kasvi. kaatumisen jälkeen loppui liikkuminen, sitten syöminen, puhe, eli on aivan kasvi.

Olen kuitenkin onnellinen siitä, että jaksoin hoitaa häntä vielä silloin, kun hän ymmärsi asioita, luovutin vasta sitten kun häntä ei voinut hoitaa enään kotona.

Isäni kuoltua veljeni sanoivat, että ota sinä äiti mukaan ( hautajaispäivänä ) että kyllä he sitten auttavat. Sitä päivää ei ksokaan tullut!! Veljeni vaimot eivät suostuneet ottamaan äitiäni edes pariksi päiväksi jotta olisin voinu nukkua ja olla perheeni kanssa.

Olen edelleen katkera siitä heille, että minä yksin jouduin hoitamaan kaiken.

Tsemppiä vaan kaikille teille joilla vanhemmat vielä elossa ja hoidon tarpeessa.

Sitä omaishoidon tukea ei , ainakaan ennen, saa jos ei hoida asiakasta omassa kodissaan.

Meillä päin saa osa omaishoitaja palkkiota, kun asuu eri asunnoissa.

Serkkuni äiti asuu yksin, kotisairaanhoito käy kerran päivässä, serkkuni töiden jälkeen, hoitaa äitinsä ruuat, siivoukset ja laskut jne.. äiti on melko liikuntakyvytön, ei ole vuosiin käynyt missään muualla kuin sairaalareissut, selkä ei kestä istumista. Kotona rolaattorin avulla pääsee vessaan tai pitää vaippoja, hänellä on turvaranneke, hän on päästään aivan täysjärkinen, joten hän pystyy asumaan kotona.

Mielestäni osa omaishoidontukea maksetaan muuallakin.. ehdottomasti kannattaa kysyä:)

Minäkin kihisen taas kerran. Äiti onnistuu lähes poikkeuksetta nostamaan verenpaineeni vaarallisille lukemille.

Asun 250 km päässä 87-v. äidistäni, joka on aina ollut hyvin hallitseva tahtoihminen. Äiti sai 3 v. sitten alzheimerdiagnoosin, mutta asuu vielä kotipalvelu- ym. turvajärjestelyjen voimin omassa rivitalokodissaan.

Muutaman km päässä äidistä asuva veljeni on jo vuosia käytännössä hoitanut äidin kaikki raha- ja paperiasiat, kun ei äiti enää ymmärrä lukemaansa. Hän hermostuu ja ahdistuu, kun ei ymmärrä esim. pankin, Kelan tai terveyskeskuksen lähettämän viestin sisältöä.

Kun olen tytär, itsekin jo 65-vuotias ja jo eläkkeellä, en Pikkupiian tavoin ole äitini silmissä yhtään mitään. En ole ollut koskaan, vaikka itsenäistyin hyvin nuorena, olen omalla työlläni hankkinut kauniin kodin ja aina tullut toimeen omillani. Omaishoidin mieheni kotona loppuun asti. Alan juuri toipua hänen kuolemastaan ja saada elämänhaluani takaisin.

Äiti yrittää edelleenkin kovasti elää minunkin elämääni ja arvostelee tekemisiäni. Nyt sain sapiskat, kun kerroin olevani lähdössä konserttisaliin Jyrki Anttilan konserttiin. Äiti kysyi, paljonko lippu maksoi. Vastasin totuudenmukaisesti, että 30 euroa. Siitäpä alkoi ripitys! Kai minun pitäisi istua kädet ristissä neljän seinän sisällä ja viristykseksi käydä kirkossa ja seurakunnan ilmaistilaisuuksissa.

Asun yksin haja-asutusalueella omakotitalossa, joten haluan välillä mennä ihmisten ilmoille virkistymään, enkä todellakaan anna äitini enkä kenenkään muunkaan määrätä mihin rahani käytän. Käyn konserteissa, taidenäyttelyissä, luen paljon ja matkustan pari kertaa vuodessa etelän lämpimään virkistymään.

Samoin on meillä, äitini saa minut kihisemään kiukusta vaikka päätän aina mennessäni hänen luokseen, nyt ollaan kerrankin kuin äiti ja tytär, puhutaan asioista kaikessa ystävyydessä, olen melkoinen optimisti vielä 67 vuotiaana.

Mutta kun minä en ole kuin flikkakakara hänen silmissään, synnyin esikoisena enkä ollut poika! Sitä en ole saanut koskaan anteeksi.
Poika syntyi vuoden päästä, minutkin oli pakko pitää kun kysymättä tuppauduin tähän maailmaan.
Minusta tehtiin piika heti kun kynnelle kykenin, sanottiin että on tehtävä jotain leipänsä eteen, veljien ei tarvinnut.
Veljen sana on se mikä painaa, olen jo oppinut kierrättämään äidin asiat veljen kautta, häntä äiti kuuntelee. Niin vakuutava en osaa olla että hän kuuntelisi mielipidettäni.
On vain pakko hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat, äitiä on turha yrittää muuttaa. Kelpaa sentään minun tekemäni ruoka ja kotityöt.

>Mutta kun minä en ole kuin flikkakakara hänen silmissään, synnyin esikoisena enkä ollut poika! Sitä en ole saanut koskaan anteeksi.<

Saman erehdyksen tein minäkin,synnyin vanhimpana ja olin tyttö. Minäkin sain siivoamisen ohella kantaa puut ja vedet, tehdä lumityöt, sahata ja hakata puut. Vuotta nuoremman veljeni ei tarvinnut.

Hankin 12-vuotiaasta alkaen omat tasku- ja vaaterahani jakamalla lehtiä ja mainoksia ja myös siivoamalla. Siitä seurauksena oli, että katson oman siivouskiintiöni täyttyneeksi enkä enää suostu siivoamaan äidille, jolla on kyllä varaa käyttää ostopalvelujakin.

Olen siis huono tytär.

Meitä on paljon samassa jamassa, Pikku-piika :-). Se on ihan hyvä tietää ja tiedostaa.

Olipa muava lukea viestisi. Kerroit kokevasi syyllisyyttä äidin yksinäisyydestä, vaikka teet hänen eteensä todella paljon j käyt usein (mielestäni). Liekö niin, että vikka mitä tekei niin se ei tunnu riittävän.
Minä olen myöskin äitini ainoa kontakti ulkomaailmaan. Äiti on 92 vuotias ja asuu yksin kotona. Minun lisäkseb siellä käy kerran viikossa kaupungin hoito ihminen.
Minä käyn normaalisti kerran viikossa kun on erikoistilanteita. Käydessäni teen ruokaa ja hoidan kauppaostokset. Äiti käy itse kerran viikossa kaupassa rollattorilla.
Soitn kyllä viikon varrella ja kyselen kuulumiset. Tunteeni ovat ristiriitaiset. Toisaalt haluan autta, mutt toisaalta koen olevani sidottu ja palvelij. äiti on hyvin määrätietoinen ja olettaa, että edelleenkin hän määrää kaiken. Olen alkanut
protestoia