Masennus

Niin siinä joskus käy. Itse olin eilen melko hyvällä tuulella ja tuntu ihan mukavalta. Tänään sit tuntuu niinku kaikki ois pimeämpää ja olokin on tylsä ja masentunut. Leffaakaan ei kehtaa yksin katsoa, eikä kyllä mennä elokuvateatteriinkaan yksin istumaan... Jospa huomenna sitten ois parempi päivä taas välillä.

Juu tällä hetkellä samanlainen tunne täälläkin...

Ja syy onkin tiedossa:
Taas hyljättiin...

Koko viikonloppu ollut tätä: Soitan jollekulle että voisi jutella, mutta ei.
Ei minkäänlaista vastausta. No, oikeastaan olen sopinut menoja, mutta siitä ei tullut mitään. Piti lähteä toisen "kaverin" kanssa käymään Huittisissa, mutta mitäs tapahtuukaan, kaveria ei kuulu ja ei vastaa ei...

Sama juttu, eri tyylisesti: "Kaveri" lupaa tulla kyläilemään, mutta ei... Ei vastausta eikä kuulu...

Molemmat siis yleensä tulevat jos ovat luvanneet, mutta mikäs tämä...

Ja kukaan ei vastaa puhelimeen kun itse soittaa.
Eli masennus on vain lievä kuvaus tämänhetkisestä tunnetilasta...

Olisin oikein h*vetin vahingoniloinen jos näille k- päille tapahtuisi jotain...

Yksinäisyys on minulle kuin lahja pidän kovasti omasta rauhasta.Teen työtänikin yksin pidän siitä kovasti ei ole selän takana kukaan käskemässä.Yksin kun oppii pärjäämään se muuttuu voimavaraksi on ilo huomata ettei ole riippuvainen kenestäkään muusta ihmisestä,mutta tämä elämäntapa ei tietysti sovi kaikille olen oman elämäntapani valinnut aivan tietoisesti ja pidän sitä vahvuutena.

En tiedä olenko masentunut, sanan varsinaisessa merkityksessä. On vain niin v*tun tylsää. Mikään ei jaksa oikein kiinnostaa enää. Paitsi netissä roikkuminen ja leffojen katselu. Niin ja pikkukokkaamiset.

Nykyään olen saamaton laiska p*skahousu. Sitä ihmettelen, miten ennen niin aktiivisesta ihmisestä ja aktiivisesta urheilijasta ja harrastajasta tuli tällainen vetelys. Kauan sitten sain pahan rytmihäiriökohtauksen. Rytmihäiriöt oli kuitenkin niitä harmittomia, jota joka kolmannella ihmisellä on. Mutta se mitä tunsin oli karmeaa. Rintaa puristi ja pelkäsin että kuolen. Diagnoosin sain, ja lääkkeetkin siihen. Asia hoitui, mutta taustalle jäi silti pelko, huoli, ajatukset kuolemasta. Ne jäi jäädäkseen ja on piinannut elämää enemmän tai vähemmän.

Nykyään ei juurikaan halua lähteä kauas kotoa. Mieluummin on kotona koko ajan. Kun tulee näitä kovia kipukohtauksia rintaan eri puolille, niskaan, päähän, selkään... lääkärissäkin on käyty sen sata kertaa. Hoitoa on saatu oireisiin, mutta ei itse aiheuttajaan. Olen ihan suoraan kysynyt sitäkin, että onko mun päässä vikaa. Sellainenkin asia vaivaa, että lääkäriin ei halua mennä kun v*tuttaa ne turhat käynnit, ja toinen puoli siitä on se, että huolestuttaa jos jotain vakavaa löytyy. Huoh... Kipulääkkeitä en enää syö kun en halua tuhota sisuskalujani, Siispä kärsin kuin mies, vaikka pelkkä miehen irvikuva nykyään olenkin. Onneksi en juo, enkä polta. En myöskään käytä panacodia tms. tuomaan helpotusta. Ainoa helpotus lienee tämä makkari. Kun kipukohtaus tulee, niin se tuntuukin jostain syystä turvalliselta paikalta. Siksikin olen ollut staattinen pitkään. Välillä yritän pyykätä ja hoitaa muita kotiaskareita, mutta kun hetken liikkuu, niin sen jälkeen joutuu jopa konttaamaan varovasti sänkyyn lepäämään ja odottamaan että kipu helpottaa.

En tiedä sitten onko urheilu ja extremelajit aiheuttanu nämä kaikki. Onhan sitä loukkaantumisia ja muitakin ikäviä asioita joutunut kokemaan. Vatsalihakset revähti potkunyrkkeilyottelussa, reisilihaksen kiinnityskohta repesi downhillpyöräilyssä, lonkkaan jäi pysyvä kipuilu lumilaudalla kaatuessa, sillointällöin näkyvä valoläiskä näkökentässä sen jälkeen kun putosin kalliokiipeilyssä ja löin pään, nivunen venähti pahasti jääkiekossa, eikä pysty edelleenkään venyttelee sitä... ja sain metallisirpaleen kaulaan josta tuli suihkuamalla verta, vuosia sitten vantaalla asuessani minua kohti ammutiin, luoti meni vajaa metrin ohi vatsan korkeudella, kavereiden kanssa pidettiin hauskaa lasten tekemässä lumilinnassa joka romahti mun päälle ja melkein taju lähti ennenkuin kaverit kaivo mut ylös, ja mitä vielä. Kunhan luettelin näitä mitä kokee nyt ahdistavana.

V*ttu että tää on oikeesti ihan h*lvetin naurettavaa, vaikka masentaakin. Pois haluan murtautua, mennä takaisin töihin, elää sosiaalista elämää, harrastaa, liikkua, pitää hauskaa. Mutta...

Miettikää nyt.. harrastin kaikkea mukavaa kasviharrastuksesta potkunyrkkeilyyn. Olin elämännautiskelija juppi extremeharrasta fiilistelijä, mutta en mikään kyläelvis kutenkaan. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttu. Elämän nurja puoli astui esiin ja synkisti fiilikset monella tavalla. Miksi terve aktiivinen ihminen joutuu yhtäkkiä siihen jamaan, että hän alkaa luomaan mielessään kauhuskenaarioita, miettimään kuoleman totaalisuutta, kuinka kauheaa on kun ei tiedosta mistään enää mitään... pelkkä tyhjyys. Yhtäkkisesti tiedottomuuteen vajoaminen... ihan tähtiä näkee kun välillä nää ajatukset jyllää päässä. Sitten alkaa kuunnella sydäntään, ja oloaan, tuntemuksiaan jne... vaikkei tahtoisi edes. Mutta ajatuksissa on "mitä jos...". V*ttu! Onhan mulla kaapissa muutama avaamaton viski ja rommipullo, joista takuulla saisi puudutusta. Mutta kun sen tietää mitä siitä seuraa, kun alkaa käyttämään sitä kemikaalia. Lisää tuskaa vain.

Tällaisesta synkästä p*skasta todellakin haluan pois, mutten minkään itsemurhan kautta. Siihen en rupea vaikka mikä olsi. Eihän kuolemanpelosta kärsivä edes uskalla harkita sellaista.

Kuusi pitkää vuotta olen ollut staattinen kuin tatti kankaalla. Välillä, mutta harvoin, käydään jossain kahviossa, tai shoppailemassa, elokuvissa tms. mutta sieltä on aina sellainen hinku päästä takas kotiin. Turvaan. Sekamuotoinen ahdistustila? Just. Ei päätä eikä häntää -tila paremminkin.

huoh... yritetään nyt tääkin päivä suoriutua jollainlailla. Kohta yritän hoitaa tiskit koneeseen ja pois, ja pestä tuon pienen pyykkivuoren, sitten iltapäivän jälkeen kahvit tippumaan ja pari voileipää vaimolle, ennenkuin tulee töistä kotiin. Varmaan hänkin kohta alkaa saada tarpeekseen tällaisesta tuskailevasta saamattomasta p*skahoususta. Eihän se ihme olisi. Masentaa pelkkä ajatus, jos vielä erokin tulisi... huoh... Noh kunhan tuli kirjotettua mitä nyt mieleen sattu tulemaan sen enempää miettimättä. Syvältähän tämä on tällainen. Ehkä jonain päivänä saan otettua itseäni niskasta kiinni. Sitä odotellessa:)

Hyvää ja tuskaista keväänalkua:)