Lapsettomat äitipuolet

Olen lapseton äitipuoli. En ole lapseton täysin omasta vapaasta tahdostani, mutta elämä vaan lopulta meni niin, ettei minulle omia lapsia koskaan siunaantunut.

Nyt olen naimisissa miehen kanssa, jolla on 8-vuotias tytär. Itselläni on jo ikää sen verran, ettei lasten hankinta ole enää ajankohtaista.

Arjessa en omia lapsia kaipaa. Nautin äitipuolen roolista ja minulla on hyvä suhde lapseen. Saan osallistua tämän pienen ihmisen elämään ja osallistua hänen kasvatukseensa. Siihen minulla on sekä isän, että lapsen äidin antama mandaatti.

Koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, pystymme tarjoamaan lapselle toisenlaisia asioita, kuin jos meillä sellaisia olisi. Olemme molemmat hyvin työorientoituneita. Ja koska lapsi on meillä vain osan ajasta, pystymme hoitamaan työt ja muut velvoitteet siten, etteivät ne ole poissa yhteistä ajastamme. Kun tytär on meillä, meillä riittää siis aikaa ja huomiota keskittyä vain häneen ja hän onkin silloin kaiken huomion keskipisteenä ja määrittelee elämämme rytmin.

Matkustelemme paljon yhdessä ja lapsen ehdoilla. Taloudellisesti olemme huomattavasti vakaammalla pohjalla, kuin jos meillä olisi useampia elätettäviä. Näin ollen pystymme tarjoamaan lapselle myös taloudellista turvaa ihan toisella tavalla, jos lapsia olisi useampia.

Lapsen äiti on myös uusissa naimisissa ja heillä on lapsia uudesta liitostaan. Kotonaan tytär siis jakaa saatavan huomion ja muut resurssit sisarpuoltensa kanssa, ja nauttii myös siitä. Lapsesta on vain kiva, että hänellä on myös sisaruksia. Ei hän niistä näytä olevan erityisen mustasukkainen. Ja jos riitoja on, ne näyttävät ihan tyypillisiltä sisarusriidoilta, eivätkä liity siihen, ettei lapsilla ole täysin yhteiset vanhemmat. Ainoa asia, missä tämä erilaisuus saattaa näkyä, on hetki jolloin tytär on lähdössä meille. Silloin saattavat kotiin jäävät sisarpuolet protestoida, kun eivät saa lähteä mukaan. Tytär tuntuu olevan se, jolla asiat ovat parhaalla tolalla, vaikka avioerolapsen roolin voisi ajatella helposti juuri toisin päin.

Toki oma lapsettomuus mietityttää. Ei se suoranaisesti häiritse, mutta mietityttää silti. Asiat, jotka mietityttävät liittyvät tilanteisiin, että meille kävisi huonosti:

Mitä jos meille tulee ero mieheni kanssa? Mikä silloin on minun roolini? Säilyykö suhde lapseen?

Mitä sitten kun olen vanha? Olenko silloin vain rasite, vai pitääkö lapsi puoliani? En odota, että hän huolehtisi minusta, mutta pitääkö hän kuitenkin huolta siitä, etten jää aivan heitteille jonnekin laitosten käytäville?

Mutta tällaiset ajatukset ovat kuitenkin hyvin itsekkäitä ajatuksia ja liittyvät enemmänkin sisäisiin pelkoihin, kuin mihinkään, mikä minulta todellisuudessa puuttuisi. Kuten sanottu, arki on hyvää ja minulla on oma roolini lapsen elämässä. Saan äitipuolen roolissa toteuttaa sitä tehtävää, joka meille aikuisille lapsen elämässä on annetukin, olivat ne sitten omia tai muuten lapsia lähipiiristä: auttaa ja tukea häntä hänen kasvussaan ja pitää omalta osaltani huolta siitä, että hänellä on parhaat mahdolliset lähtökohdat omalle elämälleen. Enempää en voi pyytää. Ja tulevaisuuden osalta voin vain toivoa, että suhteemme on niin arvokas myös lapselle, ettei hän minua täysin hylkäisi, jos elämässä jotain ikävää tapahtuisikin.

Jokainen nainen haluaa jossain elämänsä vaiheessa olla myös Äiti.
Äitipuolen rooli saattaa tyydyttää mutta omat epäilyksensä siinäkin on.
Siinä vaiheessa kun tulee tilanne että kaikki on mennyt niin riittääkö "omilla lapsilla" jotka eivät ole biologisia lapsia mielenkiinto ja rakkaus myös "veren" ulkopuolelle?
Kuka sen voi tietää ja kuka siihen voi tuudittautua?

Lasten velvollisuus ei ole hoitaa vanhempiaan elämän loppuvaiheessa. Heidän tehtävänsä on katsoa vanhempien edun perään ja yrittää järjestää siedettävät olosuhteet heille. Se ei ole varmaan kovin monella motiivina vauvantekoon... ennemmin se on semmonen oma tarve saada vauva syliin. Jos ei vauvoja kaipaa niin ei ole pakko tehdä. MUTTA naisen hedelmällinen ikä on hirveän lyhyt ja sen jälkeen elinaikaa vielä puolet jäljellä. Tuona aikana voi mieli muuttua ja katumus iskeä moneen kertaan, sitten on vaan liian myöhäistä, lälläslää ;).

Tulin raskaaksi tarkoituksella mutta kuitenkin yllättäen kun olin sinun ikäinen. Seurustelin leskeksi jääneen miehen kanssa, jolla lähes täysi-ikäiset lapset. Rskaus oli yllätys, koska aikaisemmissa suhteissa en ollut yrityksestä huolimatta tullut raskaaksi.

Kokemuksesta voin sanoa että kannatti. Lapsi avaa kokonaan uudenlaisen maailman ja elämän. Sitä sinkkuelämää vain itselle olin saanut elää jo tarpeeksi. Minusta oli ihanaa olla äiti. Yövalvomiset kestää hetken ja olet silloin äitiyslomalla. Ei se niin rankkaa ollut. Lapsi kulkee matkoilla mukana. Kun lapsi oli pieni kävimme rantalomilla kanarilalla. Sen jälkeen lapsen urheiluharrastus toi meille toisenlaisia matkoja ja uusia tuttavia ja ystäviä joihin emme olisi koskaan tutustuneet. Nyt olemme hiljalleen siirtymässä takaisin siihen elämään ennen lasta. Lapsi lentää kohtaa pesästä omilleen.

Mummopuolen roolissa olen ollut hieman kun toisella miehen aikaisemman avioliiton lapsista on omia lapsia.

Mie oon ollu kummitätipuoli kun miehen lapsien kummit ei hoida osuuttaan, niinpä, ne kummit on lasten äidin sisaruksia, joten ei mikään ihme, että velvollisuuksia ei viitsitä hoitaa!
Joskus oon anoppipuolikin joutunut olemaan,
Onneksi olen minä, muuten miehen suku olisi tosi hunningolla.
Äitpipuoli olen ollut lapsille jo usean vuoden, ja tuntuu että olen heille enemmän äiti kuin heidän oma, niin ne toiset vaan jättää vastuun muille.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluaa aikuisena uuden "sukulaisen". Ja niitä on helppo hankkia, saa vielä valita iän, taustan ja luonteenkin etukäteen. Niitä kutsutaan ystäviksi, mutta ne ottavat sydämessä sukulaisen aseman.

Biologisesti meillä on "läheisiä ihmisiä" mutta valitsemalla ystäväverkoston saamme paljon reilumman turvaverkon elämällemme kuin odottamalla että biologisuuden pohjalta sukulaisten "velvollisuus" on olla osa elämäämme.

Turha murehtia onko biologisia naistenlehtien unelmaperheen mallin mukaisesti. Rohkeasti vaan "adoptoimaan" itselle lisää lapsia, jotka tarvitsee elämäänsä täyspäistä aikuista, nuoria, jotka kaipaa huomiota ja läsnäoloa, aikuisia jotka haluaa jakaa innostuksensa, harrastuksensa, uskomuksensa ja palan elämäänsä, vanhempia aikuisia jotka haluavat osallistua ja jakaa elämänkokemustansa, jne. kehdosta hautaan.

Rohkeasti päättämään, kehen olen yhteydessä ja miksi, ja luomaan verkosto ihmissuhteita - biologisia tai ei - jotka ovat oma "perhe" ja sitten pitämään yhtä, pitämään huolta ja jakamaan elämän ilot ja surut. Biologisuuden ero on että se antaa tällaisia suhteita valmiiksi, muttei valmista kumpaakaan osapuolta pitämään niistä huolta - tämä työ pitää joka tapauksessa ihmisen tehdä itse käytöksellään.

Tämä länsimainen ydinperhe-ideologia oli kuolleena syntynyt, harvalla aikakaudella edes toiminut malli. Sota hajoitti edellisen polven perheet, henkinen ja fyysinen väkivalta tai kyllästyminen nykyisten polvien ydinperheet. Kumpanakin aikana on ollut paljon yksinhuoltajia/uusperheitä. Saati 1800-luvulla, jolloin yläluokka piti rakastajia ja rakastajattaria, teki lapsia palvelijoillaan, ja kansa juhli vappua, juhannusta, kekriä ja joulua pyörimällä maistissa ties kenen kanssa - seurauksena lisää lapsia muualle kuin ydinperheeseen. Joka oli silloinkin läntisessä Suomessa malli, mutta itäisessä Suomessa ei - siellä oli suurperhemalli - suku saman katon alla.

Yleisen kirkollisen moraalin velvoittamana nämä todelliset tapahtumat vain on aina lakaistu maton alle. On yritetty uskoa mielikuvaan.
Todellisuudessa aina on pitänyt valita luotetut ja ystävät, hoitaa oma tai toisten lapset ja vanhukset, ja muodostaa tunnesiteet biologisen ulkopuolelle yhtä vahvaksi kuin biologiset siteet ovat olleet. Eivätkä biologiset siteet useinkaan ole niin vahvat kuin uskotaan, kunnon perheriita tai paikkakunnalta muutto voi katkaista ne vuosikymmeniksi täysin.

Jos ei tunnu siltä että haluaa omia lapsia, kannattaa kuunnella itseään. Kerran tehtyä ei saa takaisin eikä voi palauttaa. Täällä on paljon lapsia, jotka tarvii osa-aikaisen äidin tai isän, puoliäidin tai puoli-isän, "täyspäisen aikuisen", joka olis silloin tällöin läsnä, olis se kantava voima joka ei ole niin läheinen että vaatii, pyytää ja olettaa lapselta enemmän kuin lapsi voi antaa, vaan olisi ja pysyisi aikuisena, tukena, turvana, lapsesta huolta pitävänä pitkäjänteisesti vuodesta toiseen.

Miksi länsimainen kristinuskomme ei tunnista tätä aikuisen roolia? Se pelastaa lapsia joiden koti on rikki, tänäkin päivänä nykyajan Suomessa. Näitä aikuisia varten pitäisi olla oma sana, ja oma vuotuinen merkkipäivä.

Täys hunsvotti kykenee biologiseksi isäksi, ja täystohelo biologiseksi äidiksi, vaikkei mitään kykyä pitää huolta avuttomasta pienestä ihmisestä olekaan, saati kasvattaa lapsesta itsenäistä ja toimeentulevaa aikuista. Ei näitä tule pitää saavutuksena!

Lapsi tarvitsee myös huolenpidon ja mallin kasvaakseen sellaiseksi ihmiseksi joka osaa olla itsensä ja muiden kanssa ja toimia yhteiskunnassa normaalina vastuullisena aikuisena pärjätäkseen elämässään normaalisti tai peräti hyvin.

Biologinen vanhemmuus ei riitä lapselle, lapsi tarvitsee myös sosiaalisen vanhemmuuden aikuiseksi asti. Ja näitä sosiaalisia vanhempia tarvitaan myös.

Joten omien lasten sijasta voi ryhtyä "vanhemmaksi". Aikuinen joka pitää huolta kylän lapsista, on näille lapsille vanhempi. Lapsia vanhempi, eli aikuinen, mutta myös Vanhempi - arvonimi joka vaatii vastuun kantamisen.

Ehdotan vuotuista liputuspäivää - vanhemmuuden päivää. Se voisi olla pari päivää vuotuisen ryyppäysjuhlan jälkeen. Joulun välipäivinä, vapun tai juhannuksen jälkeen. Ajalla, jolloin lapset vuosittain etsivät turvaa täyspäisestä aikuisesta.

Äitiyden/isyyden sijasta, mitä jos ottaisit Vanhemmuuden ja olisit ylpeä siitä.