aikuinen parisuhde

Minusta se pitää jokaisen itse määrittää, millainen on itselle hyvä parisuhde. Erilaisia näkemyksiä asiasta varmasti on, kun kysytään eri ihmisiltä millainen on hyvä parisuhde. Asiasta kuin asiasta on monenlaisia näkemyksiä, mutta itse sen tietää sisällään mikä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Kuuntele omaa oloasi ja ole sille rehellinen. Ole itsellesi rehellinen, silloin olet sitä myös muille.

Hyvä parisuhde on sellainen, että olet siinä mielelläsi ja sinulla itselläsi on pääosin rauhallinen, turvallinen ja tasapuolinen olo. Tunnet myös itse päättäväsi tekemisistäsi. Huono on taas sellainen, että olisit pääosin mieluummin yksin (siis haluaisit usein suhteesta pois). Tunnet olevasi piika, hyödyke tai akka.
Kuten tiedät, kaikissa parisuhteissa on aina hyviä hetkiä, mutta myös niitä huonoja. Mikäli sinusta tuntuu että vastoinkäymiset ovat siedettäviä ja ne huonot hetket saatte selvitettyä, niin suhde on silloin hyvä.

Miettikää kuitenkin tarkasti yhteenmuuttamista, tuppaa molemmilla olemaan tämän ikäisenä ne OMAT juttunsa, jotka on toisinaan hankala sovittaa keskenään. (omat menot, sukulaiset, ystävät, raha-asiat, kotiruokaa vai ravintola, ulkomaille vai kotona, ym.). Sopikaa molemmille tärkeistä asioista ennen yhteenmuuttamista.

Viisas vastaus seniorisuhteesta.
Naisilla on helmasyntinä ensin yltiömiellyttää toista ja sitten tuskailla, kun "se" ei huomioi, ei hemmottele eikä miellytä, vaan pompottaa naista edelleen huomattuaan sen mahdolliseksi. Alusta asti, asetelkaa viisaasti omat rajat! Tämä käy, tuota en halua sietää, tästä pidän.
Tasapuolisesti antamista ja ottamista, ja keskustelua paljon.

Hyviä vastauksia edellä. Varsinkin tuo rajojen asettaminen niin itselle, kuin kumppanille on tärkeää. Tunnustan itse langenneeni suhteen alkuvaiheessa yltiömiellyttämiseen. Tällä hetkellä tökkii se, kun en saa mielestäni riittävästi "vastakaikua", eli toinen osapuoli ei olekaan niin kiinnostunut minun miellyttämisestäni. Asiasta on puhuttu monta kertaa (riidelty siis), ja nyt viimeisimmän riidan jälkeen olen opetellut vetämään itselleni rajoja. Tunteeni ovat edelleen samat, mutta yritän pitää tunteideni näyttämisen nykyisin aisoissa. Joskus tuli itselleni sellainen olo, että olin kuin koiranpentu, joka kerjäsi huomiota. Tästä tuli kyllä tosi tyhmä olo, koska olen kuitenkin itsenäinen ja omillaan toimeentuleva nainen. Mistähän tämä omituinen tarve huomion kerjäämiseen oikein tuli?? Nyt tilanne on taas seesteisempi, mutta mieheni ei taida oikein ymmärtää, miksi suhtautumiseni on näin muuttunut.

Jokaisella on tosiaan oma näkemys hyvästä parisuhteesta ja vanhemmiten asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat enemmän tai vähemmän. Tässä iässä (yli 50) ja toiselle kierrokselle mentäessä parisuhteelta haluaa toki samoja asioita kuin nuorena, mutta nyt ymmärtää paremmin toisen luonteen ja persoonan tärkeyden ja saman suuntaisten ajatus- ja arvomaailman hyvän kumppanuuden syntymisen perusedellytykseksi. Hyvässä parisuhteessa on helppo olla, luova ajattelu ja positiivinen, utelias asenne yhteiseloa kohtaan kukoistaa, "elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa" :)

Huonoimmillaan kuten oli vanhemmillani.
Päivittäistä riitelyä.
Henkilökohtaista ja sukulaisten haukkumista.
Muutama itsemurhauhkaus.
Ei juuri mitään sovussa hoidettavaa asiaa.
En vieläkään ymmärrä miksi he eivät eronneet viimeistään minun, nuorimman, lähdettyä.

Parhaimmillaan kuten meillä oli ja on edelleen.
Viimeisenkin penskan lähdettyä runsaasti keskinäistä aikaa harrastaa ja matkustella varsinkin kotiutumisemme jälkeen.

Noita rajojen asettelijoita en oikein ymmärrä. Vaikuttaa jotenkin keinotekoiselle.
Olemme koko 42-vuotisen liittomme aikana pyrkineet molemmin puolin toimimaan kumppanin hyvän olon mukaisesti ilman mitään sopimuksia tai pinnistyksiä.

Hyvä suhde antaa enemmän kuin ottaa, perustuu molempien vapaaseen tahtoon ja antaa tukea - nyt tulee hieno termi- yksilölliseen kasvuun. Ihan parasta on, että olet sinut itsesi kanssa ja toinen hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Hyvässä suhteessa on mahdollisuus korjata menneissä ihmissuhteissa esiintyneitä tai syntyneitä vaurioita pelkäämättä että toinen jättää, jos paljastat heikkoutesi.

Huonoimmillaan suhteessa on alkoholismia, mustasukkaisuutta, ripustautumista, vahtimista, epäilyä, syyttelyä, haukkumista, henkistä ja/ tai fyysistä väkivaltaa. Jotkut tarvitsevat parisuhdetta oman itsensä nostamiseen ja toisen polkemiseen, eivät kunnioita tai arvosta toista. Jos tästä esiintyy merkkejä, aikuisena uskaltaa jo sanoa, ettei hyväksy kyseessä olevaa asennetta tai käytöstä. Oman arvon tuntoa pitää olla sen verran, että pitää puolensa.

Hyvä suhde rikastuttaa elämää. Jos se heikentää elämänlaatua, siihen täytyy puuttua ottamalla asia rohkeasti puheeksi.

Pitää vastata tuohon, millainen on parisuhde pahimmillaan.
Pahimillaan se on silloin, jos toinen on persoonaltaan tai mielenterveydeltään häiriintynyt manipuloija. Silloin pohja kaikenlaiseen kanssakäymiseen putoaa ja tunnet olosi turvattomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi muista tunteista puhumattakaan. Häiriintyneellä manipuloijalla on laaja kirjo tapoja tehdä elämästäsi helvetin, jos niin vaan haluaa. Ja sen päälle vielä, kuinka usein haluaa järjestää helvetin.

Olen kuusikymppinen, kihloissa oleva nainen, ja tuota yllämainittua yhteenmuuttamisasiaa olen itsekin paljon pohtinut. Meillä se ei tosin ihan vielä ole ajankohtaistakaan, kun miehellä asuu vielä perhettä kotona. Mutta kun sen aika tulee, joudun kyllä harkitsemaan asiaa - kun on jo muutaman vuoden asunut ihan omillaan, alkaa olla niin tottunut omiin kuvioihinsa, että tuntuu vaikealta ajatella jakavansa jokapäiväisen elämänsä toisen kanssa, niin mieluinen kuin hän muuten onkin.