työyhteisö puristaa

En tiennyt mihin purkaisin ahdistustani. Halusin tämän kirjoitukseni piiloon, jonnekin - kun kuitenkaan tämä olotilani ei vastaa ahdistusta (ehkä sitä sittenkin eniten), paniikkihäiriötä, enkä oikein voi kirjoittaa työpaikkakiusaamisestakaan. Kun en tiedä onko sitä, jos se kaikki onkin vain minusta johtuvaa, tietynlaisen huumorin ymmärtämättömyyttä.

Miksi sitten palaan työhön, joka on perseestä.
Yksinkertaisesti rahapula on niin kova. Valitettavasti. Vaikka vielä viime viikolla, kun tietoa tulevasta ja varmuutta siitä että onko kyseistä työtä tarjolla ei ollut, niin keksin mielessäni vaikka mitä lisäansioita. En ehtinyt. Typerä minä sanoin taas kiltisti JOO, voin tulla.

Se työ sinänsä on ihan ok. Fyysisestikin rankkaa, mutta rankaksi sen tekee ihmiset. Ja totta-työn fyysisyys rajoittaa sitten elämää kaikelta muulta osin...harrastaukset ja sosiaalinen elämä on aina jäissä silloin kun tuo työperiodi kestää.
Olen niin lukossa parhaillaankin, pelkästä ajatuksesta, että en osaa edes järkevästi kertoa kaikkea mikä mättää. Ahdistaa, puristaa ja teen taas itselleni "laskurin", mistä joka aamu ruksaan pois alkaneen päivän - ja iloitsen vähenevistä työaamuista. Ei se todellakaan noin saisi mennä.

En tiedä miten helpottaisin työpäivääni. Viime vuonna tein oikeasti! suunnitelman päivän liikkumisistani, että ei tarvitsisi olla samassa tilassa tietyn ihmisen kanssa liikaa, yhtään kauempaa kuin on tarvetta.
Opiskelusuunnitelmani, ikäni, puolisoni ikä, perhe-tilanteeni, asumiseni, harrastukseni - ihan kaikki ovat heille kettuilujen, vielä pahemmalla termeillä sanottuna, polttoainetta. Tai siis sitä bensaa joilla he piikittelevät. Aina, joka päivä.

Miksi hitossa menen sinne taas.
Olen tehnyt uuden strategian: kuivamuonaa, mitä voi syödä vaikka ulkona. Silloin välttyy vähintään viideltä loukkaukselta. Vaihdan vaatteet vasta kotona, vaikka miten saviset olisivat. Silloin vältyn alusvaatteideni arvioinnilta, sivulauseletkautuksilta, paino-arvioinnilta. Oikeasti, sitä harrastetaan tuolla---ja mitä enemmän asiaa ajattelen, uskon että jotkut vankilatkin ovat leppoisampia paikkoja.
Mitä vähemmän olen niiden kanssa tekemisissä. Sitä parempi olo minulla on.
Olen kokeillut sitä toistakin tyyliä: avointa, ja kaikkien kanssa kaikessa mukana. Pahemmaksi vain meni = saivat sitä polttoainetta.
41 aamua! parhaimmassa tapauksessa.
Tai lottovoitto!