Kun ei riitä työelämään

Totta on joo että miehillä tehotaso laskee noin 41-ikävuoden jälkeen, jolloin palkkaa pitäisi alkaa laskemaan alaspäin progressiivisesti sitten mitä enemmän vuosia kertyy, kun fyysisesti aivoissa äly vähenee..

Oman pään sisäisiä pelkoja. Anna se mitä sinulla on annettavaa äläkä yhtään enempää. Jos se ei jollekkin riitä, niin ihme on. Ihminen yleensä vertailee itseään vielä omasta mielestään parempiin ihmisiin, mutta ei koskaan huonompiin. Työpaikoilla on kaikenlaisia ihmisiä, kaikki antavat oman paneksensa ja kaikkia lopulta tarvitaan. Kunnes tulee YyTeet, mutta silloinkin tuntuu ratkaisevan se ketä tunnet eikä se mitä osaat.
Ja jos yhtään lohduttaa niin saman tyylisiä ajatuksia sitä pyörii lähestulkoon kaikkien päässä. Elä liikoo ressoo. Tsemppiä !

Täällä toinen väsynyt opiskelija. Olen myös paljon miettinyt että onko musta alalle johon nyt opiskelen?? Harjoitteluiden kautta olen alkanut miettimään että onko musta tähän. Sitten kun joutuu ottamaan kaiken vastuun jne. En tämän takia edes halua mennä työhaastatteluihin kun mietin jo etukäteen onko musta koko hommaan...

Mäkin olen alkanut miettiä että pitäiskö ruhveta vaan johonkin yksinkertaiseen hommaan. Ja loppujen lopuks ku miettii niin eihän se raha onnea tuo. Miksi kiusata itseään henkisesti sen takia että saa jonkun statuksen työelämässä?? kun tiedän itsestäni sen että olen herkkä, arka ja ujo, ahdistun helposti jne.


Ja kun miettii mitä tulevaisuudelta haluan niin ei se ole maata ja mammonaa. Mä nään tulevaisuuteni siten että olen yksin, ehkä mulla koiria mutta ei lapsia. Mulle riittää kerrostalo asunto ja se että on rahaa sen verran ettei tarvi pelkällä puurolla elää....

Olen aikaisemminkin ollut työssä jossa en tuntenut stressiä, palkka ei ollut iso mutta kyllä sillä pärjäs ihan hyvin... laskut tuli maksettua ja joskus pystyi jopa ostamaan jotain, pienellä säästämisellä...

Nyt kun miettii niin kadun että lähdin kyseisestä työpaikasta, nyt menisin sinne heti takaisin mutta ei onnistu... kai mä halusi muovata itseäni tän yhteiskunnan muottii et pitää pärjätä työn sarallakin hyvin ja kuulua johonkin eliittiin, mut vitut siitä tuu ku paska olo....

Niissä yksinkertaisissa töissä vaan on se puoli, että usein saa raataa niska limassa hirveällä kiireellä, tauot miten sattuu jos ollenkaan ja valitettavan usein firman johdonkin suhtautuminen mihinkään on suoraan ahterista. Työntekijät ovat heille välttämätön paha, ja esimerkiksi sairastaminen ei ole suotavaa. Oikein hyvä tuuri kun käy niin työntekijöidenkin keskuudessa henki on aivan hirveä, ja sekalaisen taustan omaavien ajatusmaailma voi tuntua kouluttautuneesta vähintäänkin veikeältä. Kuulostaako yksinkertaiselta?

Täällä yksi väsynyt työntekijä. Aikani välttelin työelämän kiemuroita, mutta pakkohan se jossain vaiheessa on niihinkin rattaisiin astua. Ja en pärjää yhtään hyvin. Kokopäivätyössä olen jatkuvasti niin uupunut ja stressaantunut, ettei energiaa jää mihinkään muuhun. Pelkkä työssäkäynti tappaa ihmisen ja uupumus vie mielenkiinnon kaikkeen muuhun tekemiseen. Työtovereissani en näe samoja merkkejä, joten lienee ihmisestä kiinni miten raskaaksi tietyt työtehtävät kokee ja miten pystyy yhdistämään työn ja muun elämän. Olenkin harkinnut osa-aikatyön aloittamista, jotta pysyn edes jotenkin elävien kirjoissa. Lähinnähän työssä käydään toimeentulon takia, enkä halua että työstä tulee ainoa asia mitä päivääni kuuluu.

On kyllä hyvä kuulla näitä kokemuksia, itsekin pelkään työelämää! On käsittämätöntä millainen draivi ja päättäväisyys oli päällä vielä 20-vuotiaana ja nyt 7 vuotta myöhemmin olisi kamalaa olla työelämässä. Olen nyt ollut poissa töistä 8 kuukautta "opiskelijana" (en ole opiskellut mitään). Tuntuu kamalalta olla jossakin töissä jossa on vain yksi mutteri koneistossa, ei erotu mitenkään joukosta ja jokainen päivä on yhtä ja samaa. Mistä siihen otetaan elämänilo ja onnellisuus? Vai kuuluuko sitä ollakaan?

Miten ylipäätään ihmiset tulevat onnelliseksi tässä maailmassa, vai tulevatko? Onko tarkoitus vain mennä ja suorittaa oravanpyörässä ilman mitään merkitystä sillä, tunteeko mitään tunteita?

Miten voikaa löytyä ihmisiä, joilla täysin samoja ajatuksia ku mulla! Aloittajanki teksti ku suoraan mun näppikseltä!

Olen ollut töissä yli kymmenen vuotta ja monenlaista on nähty. Jotenkin tuntuu, että tehokkaimpia työntekijöitä ovat sellaiset hiljaiset ja jollain tavalla sisäänpäinkääntyneet. Nuo eivät missään kokouksissa ole suuna päänä vaan puurtavat sinnikkäästi eteenpäin. Sitten taas toinen ääripää on heitä, jotka ovat aina äänessä ja kaikessa mukana, mutta itse työnteko tuntuu jäävän vähän niin ja näin...

On toki aikoja, jolloin työnteko ei kiinnosta ja hommat ovat niin sekaisin ja solmussa kuin vain olla ja voi. Joskus taas tuntuu, että kaikki sujuu kuin rasvattu ja saa aikaankin yhtä ja toista (ja kolmatta ja neljättä).

On järkevämpää tyytyä vähempään työhön ja stressiin. Jossain pörssiyhtiön hallituksessa voi toki rikastua, jos tekee niitä 12 tuntisia työpäiviä ja laiminlyön muun elämän. Jos on vähänkään viisaampi, niin ehkä oman elämänsä kannattaa käyttää johonkin muuhun (siis töitä kannattaa toki tehdä, mutta ehkä hieman pienemmällä draivilla).

Koulussa toki kerrotaan, että töissä pitää loistaa, johtaa ja olla ennakkoluuloton edelläkävijä. Harva kuitenkin on keskitasoa parempi missään, joten tuosta ei kannata stressata. Meitä koulutetummat ja kokeneemmat hoitelevat noita EU:n raha-asoita ja näettehän tekin miten tuhannen sotkussa nuokin finanssijutut ovat? Tuskin nuo rahamiehetkään niin paljoa noista omista sotkuistaan stressaavat kuin mitä tänne kirjoittavat omistaan.

Sanoisin näin kokeneempana, että olette (tänne kirjoitelleet) ihan kelpo väkeä työelämään ja tuskin me muutkaan niitä superihmisiä olemme. Ehkä osaamme vaan paremmin näytellä, että tämä maailmantalouden kasvattaminen on mukavaa.

Hei,

Olen aivan uupunut, jo 1,5 vuotta takana työttömyyttä, burn out, ylä-ja alamäkiä, voimaantumista ja taas takapakkeja..olen aivan sellaisessa tilanteessa etten tiedä minne suuntaan menisin, kun en yksinkertaisesti jaksa :(. Saan itkukohtauksia vähän välilä (kyse ei ole itsesäälistä), vaan olen aivan tyhjä ihminen tällä hetkellä..samanmielisten tsemit auttais..miten jaksaa palata takas töihin jos ei nytkään jaksa :(..terapiat ei ole auttaneet, en tiiä miten tämä elämä kantais enää...mistään ei saa kiinni...

Kerron oman tarinani / osan siitä. Opiskelin myös vuosia ja kuvittelin työelämän olevan sitä ja tätä ja ihana imu vei mennessään. Suoritin ja suoritin vaikka osa läheisistä varoitteli etten väsyisi, en uskonut. Opiskelijaporukassakin alkoi habitus monella olemaan luokkaa "olen parempi ihminen ja tosi hyvä töissäni" ja koetin olla itse samanlainen.
Lopputyövaiheessa kuitenkin voimat olivat jo niin lopussa että alko todellinen alamäki ja siitä asti onkin ollut vaihtelevaa ja käsitykset elämästä ja ihmisistä ovat muuttuneet ja opiskelenkin parhaillaan toista, ns. helpompaa vaikkei välttämättä henkisesti yhtään sen vähemmän kuormittavaa alaa.
Töitä on todella vaikea saada tänä päivänä ilman työkokemusta ja itsetuntohan siinä alkaa hiipumaan. Minusta, kuten uskoisin että sinustakin on kuitenkin vielä johonkin, usko ja luota siihen. Ja tee heti uusia suunnitelmia jos lopputyön tekeminen alkaa takkuamaan, onhan täällä pilvin pimein vaihtoehtoja päästä kiinni työelämään. Itselleni pahinta oli vuosiksi jumiutuminen lopputyön aiheuttamaan paineeseen ja stressiin ja lopultahan se piti todeta että ei ole voimia ja pettymyshän siitä tuli, mutta eteenpäin on mentävä sanoi sotilas.
Edes 40-vuotiaana ei ole myöhäistä hankkia uutta ammattia!

http://www.youtube.com/watch?v=GaKAYhOsWKs&feature=plcp mä oon eläkkellä toiv.kanavastani apua

semmosta se on

Pelkään samaa, tai lähinnä työnhakua.

Lähdin opiskelemaan vain jotain mikä vaikutti kivalta. Ihmiset puhuivat että töitä kyllä riittää - vaan ei niitä ainakaan mollista löydy. Ala aika suhdanneherkkä ja juuri nyt ei mihinkään kaivata opiskelijaa kun ei edes vastavalmistuneet kelpaa.

Olen joka kesäksi etsinyt mielenkiintoisia töitä mutta olen aina päätynyt siihen samaan vanhaan ei-oman alan kesätyöhön, kolmivuorotyötä, kiukkuisia ja arvaamattomia asiakkaita, pelkkä proviisiopalkka. Pelkään kuollakseni että jämähdän tuohon työhön ja pilaan terveyteni, sosiaalisen elämäni ja varmaan taloutenikin.

Toisaalta tuntuu etten osaa etsiä muita töitä, ne ilmoitukset ovat niin teennäisiä, tiedän olevani ahkera ja hyvä työntekijä mutta en osaa puhua paskaa. Tuntuu että pitäisi valehdella ummet ja lammet siitä kuinka "dynaamninen työskentely saa minut syttymään ja tahdon palvella hektistä konsernianne" että pääsisi ihan perushommiinkin. Viimeisimmissä työhaastatteluissa olen tuntenut todella vahvaa inhoa tilannetta kohtaan koska tuntuu siltä että minun tulisi vahvasti "myydä" ja "markkinoida" itseäni vääntäen jargonia sen sijaan että vain olisin tilanteessa itseni ja asiallinen käytökseni ja hyvät todistukseni olisivat riittäisivät. En pysty parempaan.

"Itse opiskelijana olen huomannut, että silloin kun ei ole töissä, muodostuu turhia pelkotiloja työelämästä. Töissä taas huomaa, että kaikesta selviää."

En pysty allekirjoittamaan valitettavasti tätä. Olin viime kesänä alani töissä ja olin liian hidas enkä onnistunut tarpeeksi. Tämän kesän työt ovat hakematta, kun mieli ei vain jaksa ajatella enää positiivisesti, että kyllä se siitä. Tutkinnostani uupuu enää n. 30 opintopistettä, mutta toisaalta en näe järkeä valmitustua ongelmieni kanssa, mutta toisaalta taas en halua noin vähän takia jättää valmistumatta. Minun olisi pitänyt nyt keväällä valmistua, mutta enpä tee niin kun motivaatio on ollut 0. Yritän ajatella vielä positiivisesti, että pääsen psykoterapiaan ja sitä kautta saan ongelmiini apua, mutta entä jos se ei auta? Välillä tekisi mieli luovuttaa ja hävitä ihmisasutuksesta, että ei tarvitse kenellekään tutulle näyttää epäonnistumistaan.

Oih, niin samoja ajatuksia kuin ap:lla ja usealla muulla! Nyt en jaksa enempää sanoa...

En mene enää töihin, koska olen liian kiltti ja tottelevainen. Minä en osaa sanoa vastaan. Olisi pitänyt vetää turpaan alakouluissa paria tyyppiä niin täysiä, että olisi purkautunut kaikki paska ulos. Toivottavasti kituvat jossain vitun kivuliaasti.