Mistä tietää erotako vai yrittää vielä kerran?

Mielestäni tuossa tilanteessa on mies saatava lääkäriin,koska kyse on masennuksesta todennäköisesti.Tuollainen käytös,että mikään ei kiinnosta ja ei saa aikaan mitään,on varma merkki,että miehesi on sairastunut.Itselläni kävi näin,kun yrittäjänä toimin ja sairastuin burnoutiin.Mikään ei kiinnostanut,teki vain mieli juoda.Lääkäriin en millään tohtinut mennä,kunnes eräänä päivänä minut sinne vietiin.

Sain lääkityksen,rauhoittavat ja mielialalääkkeet,jotka puolen vuoden päästä auttoivat minut taas kuntoon.Koko paranemisprosessi vei kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta.Masentuneen ihmisen pitäisi myös saada puhumaan asioistaan jollekin.Me miehet vaan olemme sellaisia,että emme tahdo mennä lääkäriin millään.Parisuhteeni kyllä kärsi masennukseni myötä ja olimme pahassa kriisissä,vaimoni ei ensin millään ymmärtänyt,että olin painanut itseni loppuun.Käytökseni oli myös sen mukaista,olin hiljainen,en kertonut,kuinka paha olo oli sisäisesti,ärsyynnyin helposti pikkuasioista yms.

Kyllä se mies täytyisi jotenkin saada lekurille,paha vaan sanoa että miten se onnistuu.Ero ei ole hyvä vaihtoehto,jos kerran rakkautta riittää ja mies olisi "kunnostettavissa".Toki sekin on selvää,että jos toinen ei suostu lääkäriin menemään,niin et sinäkään loputtomiin kestä,vaan pahimmassa tapauksessa miehesi vetää sinut kurjuuden maailmaan mukaan.

Niin, tässä on vielä se pointti, että reilu vuosi sitten mies jäi kiinni "säädöstään" toisen naisen kanssa. Tuolloin hän kertoi, että syynä siihen oli paha olo ja väsymys ja ahdistus, jota ei pystynyt mulle sanomaan.. hänellä oli siis nuo kuvaamasi oireet jo silloin, 1,5v sitten. Tuolloin kiinnijäätyään hän oli valmis myöntämään, että on ehkä masentunut ja sain hänet psykiatrille. En tiedä mitä siellä oikeasti oli juteltu, mutta hän tuli sieltä sellaisen viestin kanssa, että EHKÄ pienestä mielialan laskusta on kyse, muttei ole vakavaa.. pitäisi vain liikkua ja harrastaa enemmän. Tämän taakse hän on se jälkeen piiloutunut. Jonkun aikaa olin sitä mieltä, että hän tuolloin jopa käytti masennustaan keinona saada anteeksi...

Eli kaiken tämän edellä kertomani lisäksi olen kokenut suurta luottamuspulaa, en tiedä miten hän toimii, pettääkö mennen tullen, olenko liian sinisilmäinen, jos vielä luotan... En tiedä voinko koskaan saada luottamusta takaisin. Varsinkaan, kun hän ei juurikaan ole edes yrittänyt tehdä mitään asiaa hyvittääkseen.. Tämäkin vaikuttaa siihen, että mietin omalta osaltani kannattaako minun tuohon mieheen enää panostaa. Jos se kuitenkin ottaa ja jättää, kun tilaisuus tulee? Itse kannoin vuosia kaikki käytännön vastuut.. Tuonkin puoli vuotta, kun hän hääräsi toisen naisen kanssa, tein järjettömästi sumplimista ja järjestelyjä joka kuukausi sen eteen, että selvitään laskuista... omista ja hänen yrityksensä. Häntä ei kiinnostanut yhtään. No, ei tietenkään, kun oli mielenkiintoisemmat ajatukset mielessä. Olin melko katkera tuostakin, että pitkään yksin jouduin kaikesta stressaamaan ja kantamaan viimekäden vastuun.

Nyt en ole enää jaksanut olla katkera, en tiedä onko tunteeni kuolemaan päin. Nyt mua on alkanut mietityttää vain itseni pelastaminen maksuhäiriömerkinnöiltä ja oma jaksaminen.. en halua itse masentua kokonaan tämän alle.. Nyt olen parhaillaan asian vuoksi sairauslomalla, koska en jaksa tätä stressiä ja ahdistusta ja se vie uneni... Ja koska tämä kaikkineen on jo niin pitkään (5-6v) ollut kuin kivireen vetämistä, niin kyllä sitä haluaisi katsoa onko elämällä vielä muuta tarjottavaa minulle.. Kaikkein mieluiten ottaisin onnellisen suhteen tämän miehen kanssa, mutta onko se jo mahdoton haave, johon takerrun?

Sä olet miehelle äiti etkä nainen. Siksi mies myös käy vieraissa, koska kaipaa naisen seuraa eikä äidin.
Sä huolehdit miehestä kuin pikkupojasta. Olet vähän sellainen marttyyriäiti, siltä sun tarinasi kuulostaa.

Voi olla, siis että olen miehelle enemmän äiti kuin nainen. Näin en olisi koskaan halunnut olla enkä vapaaehtoisesti ole ollutkaan. Osaat varmaan kertoa myös mitä siis olisi pitänyt tehdä toisin?

Koskaan en ole hänestä huolehtinut kuin pikkupojasta, päinvastoin olisin toivonut hänen käyttäytyvän kuin mies. Taloudellinen ja käytännön vastuu on pitänyt siinä kohtaa jonkun ottaa, kun hän ei sitä enää ole tehnyt. Muutoin kaikki olisi mennyt jo aiemmin.

Voit uskoa, että monet kerrat olisin myös hänestä toivonut löytyvän miestä ja munaa, hoitaa asioita ja ottaa vastuuta. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin itsesäälissä kieriskelevä mies, jonka vastaus kysymykseen kuin kysymykseen on "en mä tiedä".

Jos olisin marttyyriäiti, niin luultavasti nytkin hyysäisin häntä hoitoon ja tekisin kaikkeni tämän perheen pelastamiseksi, vai enkö? Sen sijaan, mä nimenomaan en jaksa enkä halua kohdella tuota kuin yhtä lapsistani, vaan peräänkuulutan häneltä selkärankaa ja vastuunottoa. Sitä olen tehnyt jo kauan. Hänen mielestään ne on liikoja vaatimuksia.

Hmm.. mitä sitten pitäisi tehdä? Olisi pitänyt tehdä? Jättää asiat hoitamatta ja työt tekemättä? Jotta ei olisi äiti miehelleen?

Vastaus on hyvin yksinkertainen:
koska mies aikoinaan on ollut uskoton sinulle, se kertoo jo asian laidan, ja paras on sinun erota.
Anna miehesi "kasvaa" aikuiseksi, ja yksin.

Olet umpikujassa. Elämä miehen kanssa ollut vuosia ongelmallista, luottamuspulaakin on, kommunikaatio ei pelaa, voimasi alkaa ehtyä. Vielä kyselet: kannattaako jatkaa?... Huoh. Tuo tilanne ei parane, huonontuu vain viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Jos haluat joskus voida hyvin ja tehdä jotain kivaa, sinun on pakko erota. Näin se vaan on.

Ei tarvitse tietää, sen tuntee milloin ero on parempi vaihtoehto kuin liiton jatkaminen. Rakastavalta ei puolisosi ainakaan vaikuta.

Oikeastaan melko kummallista miten sitkeästi ihmiset jatkavat aivan kamalaa parisuhdetta, vuodesta toiseen. Aina jaksavat toivoa parempaa, vaikka kokoajan huononee. Näin meni myös minulla.

Niin.. kunpa olisi selvännäkijä, tietäisi mitä tehdä.. Kyllä tämä itsestäsi tuntuu päivä päivältä olevan selvää kauraa, ainakin aina kun järjellä ja objektiivisesti yrittää ajatella. Mutta ratkaisu ei ole helppo. Jospa tämä kaikki johtuu miehen masennuksesta eli sairaudesta ja omasta jaksamattomuudestani. Mitä, jos kuitenkin saisi hoidon ja tilanne paranisi. Ottaisin koska tahansa takaisin sen elämän mitä meillä oli ennen tätä 5-6v jatkunutta huonoa aikaa... Vai onko tätä huonoa kestänyt jo niin kauan, että se värittää tulevaisuuden joka tapauksessa, eli hyvään tulokseen ei enää päästäsi, vaikka miehen jaksaminen kohenisi ja sen myötä myös omani?

Mies ei (luultavasti) ole ollut fyysisesti uskoton, mutta se kiinteä yhteydenpito mitä tuon toisen naisen kanssa oli, oli todella tiivistä ja tapahtui tosiaan 6kk selkäni takana. Totuuttahan en ikinä saa tietää, enkä tiedä oliko yhteydenpito romanttissävytteistä vai ei. Mies ainakin kieltää, mutta on vaikea uskoa, että sellaista muutoin olisi tapahtunut. Sekin syö luottamusta ja tukee tuota ajatusta, että miehellä ei ole selkärankaa, tässä tapauksessa täysin tunnustaa tekoaan.

Mies sanoo rakastavansa ja sanoo yrittäneensä, mutta että ei jaksa, ei vaan kiinnosta. Kyllä hän läheisyyttäkin osoittaa jne. Seksi tosin ei ole aikoihin kiinnostanut paljoakaan. Voi johtua jutusta toisen naisen kanssa tai sitten masennuksesta. Mutta aika kädetön siis olen tilanteen kanssa, kun toinen ei pysty/osaa/halua/uskalla puhua suoraan ja keskustella asioista. Silti hän sanoo, että haluaa yrittää selvitä tästä, haluaa, että elämme perheenä...

Melkoisen mahdoton ajatus, kun ei ole mitään pohjaa. Mielestäni keskinäinen vuorovaikutus eli keskustelu olisi se ensimmäinen perusedellytys. Hän ei mielestään osaa eikä ymmärrä sen pointtia. Hän ei myöskään koskaan ole ymmärtänyt miksi joitakin mielipiteitä pitäisi osata perustella. Mitä käytännön asioihin tulee, hän sanoo, ettei osaa tehdä suunnitelmia eikä aikatauluja.. ne vaan ahdistaa.. Tästä johtuen myös lupauksiaan hän on ollut todella huono pitämään eikä sen vuoksi niitä enää aikoihin ole tehnytkään.

Onhan se erokin kova paikka, ja minun ratkaisukseni se jää, täysin. Mutta ehkä siitä jotenkin selviää eikä nämä ongelmat ainakaan ihan samanmoisina jatkuisi... Itsekin kyllä koen, että rakastan tuota miestä.. tai rakastan sitä miestä, joka se oli ennen... siksikin tämä tuntuu aika surulliselta..

Jos olette joskus olleet tällaisessa kommunikaation pattitilanteessa, niin antakaa vinkkinne miten vielä kerran voisin yrittää saada miestä puhumaan? Tai lähtemään kanssani ammattiauttajalle, josko siitä vielä kerran kokeiltuna olisi apua.. Tämä taitaa kyllä minun puoleltani sitten todellakin olla se viimeinen kerta, enempää en jaksa päätäni lyödä seinään...

Joskus ei muu auta kuin täydellinen pohjakosketus. Jätä miehesi, vaikka se vaikeaa onkin. Silloin hänen on pakko kohdata tilanne ja tunteensa, mitkä ne ovatkin sinua kohtaan. Pitkässä liitossa pn vaikea tietää, onko tunteita vai ei ja millaisia tunteiden pitäisi olla parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen. Ja mistä tuntee, että on tunteita, jos on masentunut ja keski-iän kriisissä. Nyt kipot, kupit jakoon ja eri asuntoihin tunnustelemaan tuntoja. 10 kk kuluttua alkaa taykaisu häämöttää ainakin jomman kumman aivoissa. Ei siihen ammattiapu auta, itse on asiat ajateltava. Ja se tekkee kipiää.

Tilanteesi on tuttu. Paitsi että olen mies eikä meistä kumpikaan ole yrittäjä. Hyvissä vakinaisissa työpaikoissa.

Painimme vaimoni kanssa hyvin pitkään aivan samojen kysymysten äärellä. Olemme olleet yhdessä 25 vuotta ja lapsia on kaksi alle 15-vuotiasta. Pettämistä tai muita suhteita ei ole ollut. Erosimme viime lokakuussa.

Myös minusta ajatus erosta tuntui kamalalta. Mutta suhde oli ollut huonossa jamassa usean vuoden ajan. Seksiä ei ollut juuri lainkaan. Elämä oli rutiinien hoitamista: lapset urheilevat paljon. Itse olin sitä mieltä, että yhdessä pitäisi jatkaa lasten takia, koska meillä on vastuu heistä kun olemme heidät tehneetkin. Mutta toisaalta: lopulta kyse on meidän jokaisen yhdestä ainutlaatuisesta elämästä.

Ehkä tämäntyypinen ajattelu ei sitten ollut kovin viisasta. Etäännyimme vähitellen toisistamme: emme tehneet mitään yhdessä, hellyys ja läheisyys hävisivät. Itse olin nauttinut pelkästään television katselusta yhdessä sohvalla vierekkäin. Mutta sitten kaikki vain jotenkin lakastui. Tunteet kuolivat.

Kun olimme saaneet ensimmäisen lapsen, elämä ei olisi voinut tuntua paremmalta. Mutta kolme vuotta myöhemmin sairastuin vakavaan masennukseen ja olin kuukausia pois töistä. Menin takaisin töihin hyvissä voimin, mutta sitten jouduin isoon leikkaukseen ja taas sairaslomalla useita kuukausia. Vaimo joutui hankalaan tilanteeseen, kun joutui yksin hoitamaan pieniä lapsia ja kotia.

Nyt pari vuotta sitten masennukseen viittaavia oireita alkoi tulla uudelleen. Juuri tuollaisia kuvaamiasi tilanteita joissa helposti syyllistin toista. Emme ole peitelleet toisiltamme suhteemme vaikeuksia. Mutta se oli virhe, että hain vaimosta syyllistä asioihin ja olin ärsyyntynyt ja kiukkuinen. Tällä kerralla vaimo ei enää jaksanut tukea toipumistani. Hänen voimansa loppuivat.

Oman masennusjakson aikana oli käynyt terapiassa ja se todella kannatti. Sitä kautta oppii ymmärtämään sitä miksi on lapsesta asti käyttäytynyt tietyllä tavalla. Noin puolitoista vuotta ennen eroa aloimme käydä kerran kuukaudessa pariterapiassa. Se oli turvallinen paikka olla eri mieltä vaimon kanssa ilman pelkoa riitelystä. Jos miehesi vain suostuu menemään terapiaan, suosittelen sitä todella voimakkaasti. Siellä voi syntyä yhteinen ymmärrys, että suhteella ei ole tulevaisuutta. Ja kannustan myös sinua jatkamaan, jotta ymmärrät että vika ei ole sinussa.
Varsinaisia neuvoja ei oikein voi antaa, mutta ehkä voisin sanoa että älä lamaannu paikoillesi. Meillä vaimo oli se, joka teki lopullisen päätöksen erosta. Hän sanoi että pelkää itse sairastuvansa, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Ymmärrän tavallaan päätöksen, mutta täytyy myöntää että nyt olen kyllä aika katkera. Minua surettaa, että en ole läsnä lasten jokapäiväisessä arjessa. Minulla on tunne, että vaimo rikkoi perheemme ja hylkäsi minut.

Tästä huolimatta on vaikea kuvitella, että suhde enää olisi jotenkin korjaantunut itsekseen. Vaimo sanoi äskettäin huojentuneena, että hänellä on paljon parempi olo. Että hän pystyy hengittämään vapaammin eikä suhde enää ahdista häntä. Pystyin ymmärtämään asian ja sitä kautta jollain tasolla hänen eropäätöksensä. Mutta täytyy sanoa, että kyllä tämä yksinäisyys on hyvin kurjaa. Sain mukavan ja tilavan uuden vuokra-asunnon ja pojat käyvät täällä viikonloput kaksi kertaa kuukaudessa. Aina itkettää jo viimeisenä iltana kun ovat lähdössä.

Mutta jos tuntuu pahalta, epätoivoiselta ja siltä, että kaikkesi olet jo yrittänyt ja kriisi vaan jatkuu niin ota ero. Kertomasi perusteella tuntuu siltä, että ainakin itse olet yrittänyt. Ero on ihan kamala asia. Sen jälkeen tunteet vaihtelevat laidasta laitaan: helpotus, syyllisyys, viha, katkeruus. Mutta muista, että oma mielenterveytesi on kaikkein tärkeintä, jotta pystyt selviytymään. Se ei ole itsekkyyttä.

Oletko tuonut tarpeeksi selkeästi esille miehellesi miten vakavasta tilanteesta on kyse? En tarkoita uhkailua vaan ehkä tuota oman vaimoni ratkaisua, että kertoisit että pelkäät sairastuvasi pahemmin, jos jäät tähän suhteeseen kiinni eivätkä asiat muutu. Ja sinähän jo reagoit sairastamalla. Se on todella huono merkki. Etkö voisi tätä kautta saada kumppaniasi ymmärtämään tilanteen vakavuuden? Teidän tilanteessanne minusta tuntuu, että pariterapia voisi olla hyvä ratkaisu. Ehkä sillä tavalla saisit miehesi mukaan, näin hänen ei tarvitsisi mennä yksin terapiaan ja pääsisit samalla jyvälle hänen ajatuksistaan. Oman kokemukseni mukaan miehesi kärsii masennuksesta.

”Sari” on ihan oikeassa: on kummallista miten sitkeästi ihmiset jatkavat huonoja ihmissuhteitaan.

Olen jotenkin hyvin huolestunut kommenteistasi. Tuntuu siltä, että sinun pitää tehdä jokin ratkaisu. Tuollaisena asiat eivät varmaan oikein voi jatkua noin monen vuoden jälkeen. Ja mikä ikävintä: sinun pitää itse tehdä ratkaisu. Kuulostaa siltä, että yhdessä ette pysty sellaista tekemään. Käytkö missään keskustelemassa asioistasi? Läheisiä ystäviä? Keskustelitko aikaisemmin miehesi kanssa?

Sinuna laittaisin eropaperit vetämään, niin mies näkisi, että olet tosissasi. Ehkä se herättää hänet yrittämään kunnolla tai jopa lähtemään kanssasi parisuhdeterapiaan. Harkinta-aika on kuitenkin puoli vuotta, joten miehelläsi on aikaa näyttää muuttuneensa, jos sinut tosiaan haluaa pitää.
Itse katsoin samanlaista menoa liian monta vuotta, eikä mies reagoinut mitenkään, kun erosta puhuin. Välinpitämättömyys oli pahinta ja siksi ero väistämätön.
Päivääkään en ole ratkaisuani katunut.

"en voi jatkaa enää itseni kiusaamista.. kaikki kuluttaa energiaa, mistään ei tule uutta tilalle"

Tästä tietää!

Toinen toimimaton: Kiitos pitkästä ja ajatuksella kirjoitetusta vastauksesta. Aloin itkeä sitä lukiessani... niin tuttuja tunteita tuli pinnalle. Todella, itse pelkään sairastuvani vielä pahemmin ja sitä en halua. Mutta uskon, että niin vääjäämättä käy, jos tämä jatkuu. Ja itse olen ajatellut asiaa juuri samoin sanoin kuin sanoit vaimosi sanoneen.. eli minusta tuntuu, että eron jälkeen olisi helpompi hengittää.

Kun ajattelen tätä tilannetta nykyisellään, niin eihän tässä ole järjen häivääkään. Meiltä on mennyt tämän parisuhteen pahoinvoinnin vuoksi kaikki; yhdessä tekeminen, perheenä oleminen, seksi, luottamus.. jopa sosiaaliset suhteet (kun kumpikaan ei enää ole jaksanut kehenkään pitää yhteyksiä) ja talous...

En väitä enkä kuvittelekaan, että itse olisin syytön.. parisuhteessa on kaksi.. mutta nykyisten huonojen asioiden eteen olen yrittänyt työskennellä pitkään ja todella paljon. Tuloksetta, koska toinen osapuoli ei ole koskaan nähnyt asioita samoin eikä jotenkin päässyt tilanteessa samalle tasolle.

Tuntuu nytkin kuin mies ei edes ymmärtäisi mitä tunnen, ajattelen ja käyn läpi.. tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Olen asian kyllä vähintään viikoittain ottanut puheeksi ja viimeksikin selvällä suomenkielellä sanoin, että näin ei voi jatkua, tätä en jaksa enää ja jos ei nyt tapahdu muutosta, niin mun on pakko lähteä ja pelastaa ainakin itseni. Sanoin, etten uskoakseni muutoin ole uupunut ja masentunut, mutta tämä toimimaton parisuhde ylläpitää pahoinvointiani. Sanoin, etten enää jaksa kantaa vastuuta hänen firmansa laskuista ja että haluan edes itse selviä ilman luottotietojen menetystä. Puhuin mielestäni niin asiallisesti kuin pystyin ja perustelin sanomani. Silti sain syyttäviä vastauspuheenvuoroja osakseni eikä oikeaa keskustelua edes syntynyt.

Kävin itse kaksi kertaa psykologilla juttelemassa näistä. En sieltä oikeastaan uusia ajatuksia saanut, mutta edes hiukan helpotti se, että jollekin sain sanoa miten h*****isti ahdistaa ja missä suossa olen. Hänkin sanoi, että olen näköjään näitä paljon pohtinut ja jäsentänyt jo. Ehdotti tuota pariterapiaa ja oli sitä mieltä, että voisimme siitä hyötyä. Oli sitäkin mieltä, että voisimme tuon vanhan toimivan suhteenkin vielä saada takaisin. Mutta. Iso mutta... en tiedä enää haluanko lähteä työskentelemään sen eteen. Tiedän, että töitä se vaatisi ainakin ihan mielettömästi.. en tiedä onko mulla enää jaksamista niin paljon. Ja varsinkin, kun lopputulema on kysymysmerkki. Tuntuu, että tätä on niin monta kertaa jo käyty läpi.

Vuosi sitten, kun mies jäi kiinni, niin puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin.. kyllästymiseen asti puhuttiin. Hän vakuutti rakkautta ja sitä, että tajuaa tilanteen vakavuuden (mietin silloin jo eroa) ja sen, että tämä vaatii paljon töitä, jotta päästään tasapainoon parisuhteen kanssa. No, siitä nyt vuosi mennyt, mitään muutosta ei ole tapahtunut. Edelleenkään mies ei itse ota puheeksi asioita (minkä lupasi alkaa tehdä), mutta ei myöskään kykene puhumaan, jos itse otan. Edelleen hän vaikuttaa todella välinpitämättömältä.. hän ei ole edes kysynyt miksi olen nämä kaksi viikkoa ollut pois töistä tai kauanko aion olla...

En tiedä. Tuntuu pahalta tehdä eropäätöstä yksin. Tuntuu pahalta, että jää tunne, että se oli yksin minun vastuullani. Tuntuu pahalta ajatella, ettei tuota "vanhaa hyvää aikaa" enää saa takaisin. Ja jäänkö miettimään olisiko se sittenkin ollut mahdollista? Tuntuu sekin pahalta, että todennäköisesti en koskaan tule saamaan vierelleni niin hyvää miestä kuin tämä oli ennen. Mutta onko tässä nyt vain kyse siitä, että en ymmärrä, ettei sitä miestä mistään enää löydy?

Moikka toimimaton rakkaus ja pahoittelut myöhäisestä vastauksesta.
Kun ero oli tapahtunut lokakuussa, ihmettelin vaimon muuttunutta käytöstä ihmeen touhukkaaksi, iloiseksi ja ystävälliseksi minua kohtaan. Hän pyysi minua mukaan veljelleen kylään, kun olemme kummivanhempia. Myös vanhaan kotiin olisi pitänyt mennä, kun vanhoja ystäviä tuli käymään. Naapurien pihajuhliin olisi pitänyt mennä.
Minulta kului hetki ennen kuin omasta mielestäni ymmärsin selityksen. Hän halusi iloisuudellaan peittää alleen muille aiheuttamansa tuskan. Saamalla lapset ja minut hyvälle tuulelle, hän varmasti uskoi että ei ollutkaan aiheuttanut ottamallaan erolla mitään pahaa kenellekään. Tunsiko hän syyllisyyttä? Uskon niin. Ja toivon, että hän ymmärtää mitä seurauksia avioerolla on pojille ja minulle. Ei ole oikein että hän sai kaiken: eron, lapset, hyvät naapurit ja hyvän olon. Entä minä: yksin neljän seinän sisällä. Onneksi olen pysynyt kaukana alkoholista. En kyllä ole jaksanut kuntoillakaan. Vaikka paino edelleen sama kuin 17-vuotiaana :)

Tämän jälkeen oma käytökseni muuttui. Niin kuin avioeroon kuuluu, tunteet alkoivat heittää vuoristorataa: viha, katkeruus ja suru. Ja täytyy myöntää, että yksinäisyys yllätti vaikka kuinka yritin hokea itselleni että olen yksin mutta en yksinäinen. Olin kaksi viikkoa pois töistä masennuksen takia.
Vaimo kyllä huolehti tänä aikana. Soitteli ja kysyi vointiani ja se kuullosti aidolta. Mutta nyt kun olen taas töissä ja olo tuntuu voimakkaammalta en enää toivoisi lauantai-iltaisia puhelinsoittoja. Ne kuullostavat jotenkin säälisoitoilta.
Hän kysyy miksi olen muuttunut ikään kuin vihamieliseksi. Vastaan suoraan että koita ymmärtää että rikoit perheeni ja hylkäsit minut. Sanon tämän hänelle silläkin uhalla, että välimme pysyvät viileinä. Hän vastaa, että haluaa vain tarkistaa, että asiat ovat pysyneet ennallaan. Toivooko hän, että palaisimme yhteen? En tiedä. Kun erosimme, hän kysyi että voisimmeko ”tarkistaa asioita” vuoden kuluttua. En ole pitänyt sitä hyvänä ajatuksena. Onko kyse omasta ylpeydestäni tai marttyyriydestä, en tiedä sitäkään.

Mutta älä sinä ihmeessä jämähdä paikallesi. Ja tuo taloudellinen puoli kuullostaa todella ikävältä. Et voi vastata loputtomiin asioita, joista miehesi kuuluisi kantaa oma vastuunsa. Miehesi välinpitämättömyys ei tunnu hyvältä, eikö se satuta ja loukkaa sinua?

Minusta tuntuu että olet työstänyt eron jo valmiiksi, nyt vain enää puuttuu se lopullinen päätös. Kertomasi perusteella kuullostat ahdistuneelta. Pohdi mitä seurauksia sillä voi olla. Ja kaikki vain sen takia että et ajatellut itseäsi silloin kun olisi pitänyt. Kuten aikaisemmin kirjoitin kyse ei ole itsekkyydestä vaan itsesuojelusta. Jos olet kaikkesi jo yrittänyt eikä mikään tunnu toimivan, niin pohdi mikä voisi olla se asia jonka pitäisi tapahtua että asiat palaisivat ennalleen? Älä ajattele kaikkea mukavaa mitä on tapahtunut. Yritä ajatella, että tällaisenako haluat kaiken jatkuvan.

Nuo miehesi esittämät syytökset kuullostavat tutuilta. Syyllistyin itse samaan. Vaikea sanoa mistä se johtui. Yritinkö siirtää vastuuta huonosta olostani vaimolle? Hän ei varsinaisesti ajanut minua pihalle, mutta ymmärsin umpikujan pariterapiassa.
Lähetimme päivittäin sähköposteja lasten menoista johtuen ja yleensä kyselin samalla mitä hänelle kuuluu, yms. Terapiassa hän kertoi, että ei halua minun lähestyvän häntä. Sanoi että hän on ottanut sairastumisen pelossa etäisyyttä eikä tiedä voiko koskaan enää lähestyä. Kun seksikin puuttui, hän sanoi että emme elä normaalia parisuhdetta. Sanoi että ei halua että lapset saavat tällaisen mallin aikuisten parisuhteesta. En voinut asiaa kiistääkään. Mietin että tämä ei todella ole toimiva parisuhde. Aloin ajatella, että kun suhde ei kertakaikkiaan toimi ja vaimo ei halua tai jaksa yrittää eteenpäin, en minä voi väkisinkään suhdetta jatkaa.

Myös minä olen miettinyt, että tässäkö tämä oli. Ajattelen että en koskaan tapaa uutta naista kenen kanssa voisin aloittaa uuden hyvän suhteen. Mietin miltä tuntuu vanhentua yksin. Kenen kanssa jakaa mukavat asiat. Plazan keskustelupalstalta luin yli 40-vuotiaan sinkkunaisen kirjoituksen jossa hän kyseli sopivien lomakohteiden perään. Sanoi että ei halua mennä paikkoihin jotka on tarkoitettu pariskunnille. Tuntuu pahalta se mitä hän kirjoitti. Samaa ajattelen itsekin. Ja se pelottaa.

Niin voihan sitä laittaa eropaperit vetämään, mutta se että niillä hakee omaa huomiota ja muutosta vie kyllä siihen eroon.
Ja mitä sitten, olet helppoa riistaa narsisteille, kuinkahan moni onkaan haksahtanut noissa monenlaisissa tunteissaan baarijakkaralle tai" työpaikan terapeutin" puheille, jolta riittää myötätuntoa, kauniita sanoja ja pääseepä halaamaan toista lohduttaakseen. Mutta onko tämä saalistaja nähnyt tilanteesi ja laskenut "voittonsa" joka on ihan muuta kuin ihmissuhde, hän tavoittelee usein omaa etuaan.

Siinä sitä sitten ollaan aluksi tietenkin niin onnen huumassa, kun toinen kertoo, että olet kaunis ym. Kun aikaa kuluu huomaat kyllä, mikä on vialla. Lapsesi ja läheisesi ovat asian varmasti saaneet nähdä kauemmin, mutta tämä hurmaava olio kun aivopesee oman aikansa, et edes usko omia pieniä lapsikaan, vaan annat tämän ketaleen hyökätä heitä vastaan.

Miten paljon mahtaa pienen sydän kestää tuskaa, kun kukaan ei todella välitä, ei usko, lasta vain kiikutetaan paikasta toiseen ja itse lietsutaan lomamatkoilla tämän ihastuksen kanssa.
Olen tätä tuskaa ja näitä tämän "hienon ihmisen" tekoja nyt katsellut, en tiedä pitäisikö ilmoittaa lastensuojeluun, poliisille työnantajalle vai kelle, että nuo lapset saisivat turvallisen kodin, jossa heille ei huudeta ja kieroilla, syytetä.
On kamalaa nähdä pieni lapsi vastaan tuo ihan uusikko, joka on hyvin katala tempuissaan.
Kuinkahan moni onkaan harhaantunut noissa kipukynnyksissään tähän samaan tilaan.
On hirveää kun kuulee eronneen ihmisen sanovan, että omat pienet lapset olivat väärä valinta tehdä jo äitiysloma oli kuulemma kamala, kun piti olla lasten kanssa kotona.
Itse en tuota ymmärrä,. sillä se eika on ollut minulle parhainta aikaan elämässä.

Missä kumman tilanteessa nuoret perheet elävät, miksi perhe ei ole tärkein asia , kuitenkin lasten kanssa elämää on todella vähän aikaa, minä ainakin kaipaan sitä, vaikka täytyyhän lasten antaa irrottautua omaan elämään.