Mistä tietää erotako vai yrittää vielä kerran?

Mitä se yrittäminen teillä tarkoittaa? Tilanteen sietämistä ja toivomist, että muutos tulisi vai sinun jankutustasi samasta asiasta vai miehen välinpitämättömyyttä vai? Yrittäminen ei riitä vaan pitää oikeasti tehdä jotain jos haluaa muutosta.

Ensin kuitenkin olisi hyvä tunnistaa se, mikä on ongelma. Jos koet, että mies ja hänen käyttäytymisensä on ongelma, miehen pitäisi muuttua. Jos mies taas ei koe ongelmaksi itseään, hän ei muutu. Eli ongelma, jos sitä on, on hänen mielestään muualla, tiedätkö sinä missä?

Joskus pitää voida hyvin ja tehdä jotakin kivaa vaikka ongelmia olisikin. Ja niitähän piisaa pitkässä liitossa mutta kantavana voimana on juuri tuo yhdessä on mukavampaa -ajattelu ja myös pitkä yhteinen kokemushistoria ja yhteiset lapset ja paljon muuta, mitä yhteisten vuosien aikana ollaan koettu.

Oma neuvoni on, että ala satsaamaan hyvinvointiisi muuta kautta kuin miehesi kautta. Ehkä nyt on sinulla muutoksen paikka ja jos lapset ovat jo isoja, sinulla on aikaa tehdä sinusta mukavalta tuntuvia asioita, jollaisia ei pienten lasten äitinä ole tullut ajatelleeksi.

Hmm.. lapsia on, myös alle kouluikäisiä vielä. Ja tilanne alkaa olla kestämätön, pelkästään jo taloudellisesti eli jotain on nyt tehtävä. Oma kysymykseni kuuluu lähinnä hyyppäänkö pois kyydistä ottaen eron ja yrittäen pelastaa edes itseni maksuhäiriömerkinnältä? Vai yrittääkö tehdä vielä jotain, jolla voisi ehkä selvitä? Ja mitä se siinä tapauksessa olisi?

Ihan viisaita sinäänsä kirjoitit, mutta tässä tilanteessa se ei toimi. Olen parhaillaan niin ylistressaantunut tästä kaikesta, että en voi ajatella muuta kuin ulospääsyä, tavalla tai toisella. Muutoksia olisi tehtävä, mutta en todella tiedä miten. Siksi mietinkin, kannattaako enää edes yrittää vai oliko tämä nyt tässä.

Miehenkään mielestä kaikki ei ole ok, mutta jos kysyn mitä teemme, on vastaus "en mä tiedä". Hän ei ota kantaa, ei osaa tehdä mitään. Silti hän sanoo, että rakastaa ja haluaa elää perheen kanssa tässä talossa ja toivoo, että selvitään. Mutta tekoihin hänestä ei tunnu olevan. Ongelmia hän ei suostu jotenkin näkemään tai myöntämään, en tiedä. Itselleen apua hän ei halua eikä halua tilanteellensa tehdä mitään. Hän näkee kasvavat laskupinot kyllä, mutta ei tee mitään niiden eteen.. en tiedä, ihan kuin hän vain odottaisi niiden häviävän.

Minä sitten stressaan ja menetän yöuneni miettien miten selvitään eteenpäin ja onko nyt todella tehtävä se ratkaisu, että ottaa ero. Silloin poistuisi ainakin jossain määrin tämä taloudellinen huoli ja lisäksi myös tämän suhteen ahdistavuus..

Olen pitkään ollut "jankuttamatta" samoista asioista... mutta hitto vie, pakko niitä on puheeksi alkaa ottaa, kun ollaan korvia myöten kusessa... vai eikö? Itse välttelen "jankuttamista", koska en tykkää siitä itsekään. Peräänkuulutan asiallista keskustelua, josta seuraisi jotain, mutta se tuntuu olevan tässä suhteessa utopiaa...

-> ap

Ilmeisesti päsmäröit niin että miehesi kokee tilansa ahtaaksi.
On kuin nurkkaan ajettu eläin joka yrittää puolustautua.

13: Miten minä päsmäröin, jos/kun olen pitkään alistunut tilanteeseen? Onko päsmäröinti sitä, että tarttuu härkää sarvista, kun on pakko? Tai onko päsmäröinti sitä, että vaatii edes jonkinasteista tarttumista yhteisiin asioihin? Jos en päsmäröi, niin pitääkö vastuu kaikesta kantaa yksin? Mielestäni se ei silloin ole parisuhde alkuunkaan.

Saman kokenut: kuulostaa niin tutulta tuo loppu mitä kirjoitit: "tuon kaltaista miestä ei asioista saa puhumaan asiallisesti ja jos joskus se ihme tapahtuisi että hänet saa puhumaan ja asioista sopimaan, muistaa hän sovitun vain parin viikon ajan ja sitten palaa entiseen" Näin meillä ollut pitkään, varmaankin niin kauan kuin voin muistaa ylipäätään. Sopimuksista lipsuminen on syönyt luottamusta aina.. ja todella, jokainen kerta on palattu entiseen uomaan. Onko siis mahdotonta ajatella, että se ikinä voisi muuttuakaan?

Meillä on joskus ollut myös onnellista ja kaikin puolin hyvää aikaa.. käytännössä aina tuohon asti, kun viitisen vuotta sitten alkoi mennä huonommin. Sitä ennen siis ns. hyvää aikaa oli jo reilut 15v... tämän pohjalta mietin vieläkin, että voisiko sitä jotenkin saada takaisin... Jos miehen saisi tarttumaan omaan hoitoonsa ja jaksamiseensa ja sitä kautta oma jaksamisenikin paranisi. Vai onko tässä kohtaa jo epärealistista ajatella. että tuon työn voisi jaksaa tehdä?

Menojen karsimisella minimiin emme pääse todellakaan laskupinon herraksi enää. Se voisi nippanappa riittää, jotta ns. omat laskut saisi maksettua, mutta miehen firmalla on isoja, tuhansien eurojen, laskuja auki.. niitä ei todellakaan makseta pois ellei mies ala tehdä hurjasti enemmän töitä, vaatisi myös ylitöiden tekemistä. Siihen hän ei tunnu olevan millään muotoa halukas, vaan kääntää senkin asian niin, että miksi minä itse en ole hakenut parempipalkkaista paikkaa...

En tosiaan tiedä mitä tehdä. Kaipa tässä taas pitää ottaa asia vakavasti miehen kanssa puheeksi (onko se sitä päsmäröintiä?), mutta miten, siihen ottaisin vinkkejä vastaan? Miten siis ottaisin asian puheeksi parhaiten niin, että se voisi johtaa asialliseen ja rakentavaan keskusteluun?

Eli jos mies ei kanna vastuuta eikä saa mitään aikaiseksi, niin nainenkaan ei saa saada, edes yrittää? Mies kun heittää pyyhkeen kehään, niin naisen on vain alistuttava kiltisti tilanteeseen? Onpa logiikka. Mielestäsi tällaisesta tilanteesta ei siis ole edes teoriassa ulospääsyä? Kaikki tavat jatkaa eteenpäin voivat johtaa perhemurhaan?