Bulimiaako? Miten pääsen tästä eroon :(?

Hei! Olen itse 18-vuotias tyttö,joka kärsi hyvin, hyvin rankasta bulimiasta vuoden ajan yläasteella. Se kaikki lähti siitä, että 14-vuotiaana mulle todettiin anoreksia, josta mä olin jostain syystä hyvin ylpeä. Siinä mä sitten laihduin vuoden aikana aina vain lisää vaikkakin mua silloin jo tarkkailtiin nuorisopoliklinikalla. Jo anoreksian alussa mä oksentelin pari kertaa ja koin siitä helpotusta. Kuitenkin, kun sitten täytin 15 ja kesä koitti, mun painoa alkoi tulla sitten takaisin, ja se pettymyksen määrä oli kamala. En jotenkin vain enään kyennyt laihduttamaan itseäni syömättömyydellä, joten aloin oksennella. Aluksi oksentelu oli juuri niin kuin sinullakin, kun oli syönyt liikaa tai jotain epäterveellistä. Mutta sitten se alkoi hallita mun koko elämääni. En syönyt aamupalaa, koska pelkäsin oksentavani. En syönyt koulussa koko vuotena kertaakaan, koska en olisi päässyt oksentamaan. Sitten kotona illat menivät oksentamiseen ja jumppaamiseen. Ihan sama mitä söinkin, oksensin taatusti. Koko perhe huomasi sen, koska kasvoni olivat turvonneet, käteni verillä sekä laihduin ja masennuin. Olin todella pohjalla ja halusin vain jo pois. Kun mikään muu ei enään auttanut, nuorisopoliklinikka siirsi minut sisähoitoon eli laitokseen, jossa mun syömistä ja liikuntaa valvottiin ja kontrolloitiin kokoajan viiden viikon ajan. Pääsin kotiin vain viikonloppuisin. Koko sen hoitojakson aikana en oksentanut kertaakaan. Kun pääsin kotiin, alkoi ongelmia taas hiukan ilmaantua, ja sitten tapahtui taas pahin;lihoin ja enemmän kuin ennen. En kuitenkaan halunnut antaa itseni palata enään bulimiaan. Sitten tapahtui jälleen niinkuin sinullakin; löysin poikaystävän. Jotenkin siinä rakastuneena sitten tuli laihduttua monta kiloa pois, ja aloin myös urheilla paljon. No, lopulta tämäkin meni jo vähän äärinmäisyyksiin ja poikaystäväni vaati minua hankkimaan lisää painoa (enkä tietenkään suostunut). Muistan, että kerran oksensin poikaystäväni kanssa seurustellessani, ja hän oli myös toodella pettynyt, suorastaan vihainen! Erosimme sitten tuon pojan kanssa, ja laihduin jälleen pari kiloa. Nyt olen ollut sinkku jo pitkään, ja anoreksia taas kolkuttelee ovella. Mutta kaikesta huolimatta olen niiiin kiitollinen, että sain bulimian kuriin. Siihen auttoi hyvin pitkälti oma halu olla oksentamatta. Välillä, harvoin tosin, se saa kyllä minustakin vielä vallan ja silloin on vain pakko oksentaa. Mutta nyt kun on jo parantunut bulimiasta, tulee vain huonompi omatunto jos oksentaa. Minua auttoi paljon siskoni kanssa keskusteleminen, sekä se, kun löysin ihmisiä, joilla on samanlaisia ongelmia.
Toivottavasti tästä saa jotain edes irti, vaikka onkin näin sekavaa:) Surullinen ja kamala sairaus, mutta hyvä, että jostain löytää ihmisiä, jotka ymmärtävät eivätkä vain syytä, arvostele ja tuomitse.

Kiitos vastauksesta!
Hienoa että olet parantunut ja onneksi sait apua!
Itseäni juurikin pelottaa se että jos kerron laittavat minut vielä johonkin laitokseen mikä ei käy päinsä. Olen kuitenkin pienen lapsen äiti, eikä lapsella ole muita kun minut. Eikä tilanteeni ainakaan vielä ole niin paha että tarvitsisin laitoshoitoa..
Uskon että minun tapauksessani poikaystävä on enemmän vihainen siitä salailusta jota tämä aiheuttaa. Etten pystynyt kertomaan aiemmin jne... Suurin pelkoni onkin että onnistuisin tuhoamaan tämän parisuhteen oksenteluni takia. Rakastan poikaystävääni paljon enkä haluaisi häntä koskaan menettää. Välillä tuntuu etten ole hänen arvoisensa, koska eihän tämä mitä teen kovin tervettä ole :(.

Olen nyt yrittänyt rajoittaa oksenteluanin siinä määrin etten oksentaisi aina ihan kaikkea ulos vaan jättäisin jotain mahaani. Eilinen meni ihan ok mutta tänään sitten mennytkin huonommin. Kaikki on ollut "pakko" saada ulos. Tänään olokin on ollut sen mukainen. Jalat tärisee liikkuessa ja muutenkin heikko olo.

Nyt olen vielä lähdössä muutamiksi öiksi tuttaville "lomailemaan" ja siellähän ei oksennus käy päinsä :(. Sielä on kokoajan ihmisiä läsnä. Toisaalta on ihana nähdä niitä ihmisiä mutta toisaalta taas pelottaa mennä sinne. Koska pahan paikan tullen en voisi oksentaa, pelkään että nämä ihmiset huomaavat sen. Se tarkoittaa sitä että minun pitäisi kontrolloida kauheasti mitä laitan suuhuni ja olen niin huono siinä... Sorrun kuitenkin.

Mutta tuohan on ihan hyvä olla pari päivää ihmisten keskellä. Se saattaa tuntua aluksi pahalta, mutta usko pois, kun ne pari päivää kestät, olo helpottuu huomattavasti ja kotonakin saattaa jo olla helpompaa. Puhun nyt kokemuksesta:) Minua pelotti paljon se, että jos syön niinkuin muut ja monta kertaa päivässä, lihoisin, mutta kävikin päin vastoin! Paino alkoi tipahtaa, koska keho sai vihdoin tarvitsemiaan ravintoaineita. Bulimiassa ei oikeastaan auta muu kuin järjetön kontrolli, sillä muuten se sairaus kyllä vie täysin mukanaan.
Ja mitä laitokseen tulee, sinua ei voida viedä minnekään ilman omaa suostumustasi. On myös erikseen järjestöjä/terapeutteja, jotka auttavat mielellään ja on koulutettu syömishäiriöiden hoitoa varten. Rohkeasti vain etsimään apua, ennen kuin koko elämä alkaa kärsiä. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan ja odottamaan, että on tarpeeksi "sairas" jotta uskaltaisi hakea apua. Terapeuttiin saattaa saada myös kelalta tukea, jota kannataa tietenkin yrittää.
Muista myös, että olet tärkeä juuri tuollaisena kuin oletkin. Turha ajatella, että et olisi jonkun ihmisen arvoinen, sillä meillä kaikilla on sama arvo, ihan sama mikä ominaisuun meillä on, oli se sitten sairaus, hiusten väri, ihon väri tai vaikka kansalaisuus. Sinulla on syömishäiriö, mikä on sairaus siinä missä muutkin. Tarvitset apua, mutta olet silti SINÄ. Et muutu mihinkään, vaikkakin välillä ns. sairaampi osa sinusta saisi vallan. Lapsesi kannalta voisi myös olla parempi, että saat bulimian kuriin mahd. aikaisin, jotta lapsesi ei joudu kärsimään tästä myöhemmin. Esimerkiksi omalla äidilläni on ollut ja on vieläkin syömishäiriöitä, ja olen kyllä niistä saanut mallia ihan liikaa.
Tsemppiä sinne yökyläilyyn! Älä ajattela reissusi ruokia "sortumisena" vaan "parantumisena" ja selviytymisenä kohti parempaa ja terveempää suuntaa. Välillä saa syödä enemmän, se kuuluu vain elämään.:)

Täällä taas. Pakko kirjoitella kun se tuntuu hieman aina selvittävän omaa päätä kun saa pukea kaiken sanoiksi.

Tosiaan tuon kyläilyreissun jälkeen olinkin jonkun viikon oksentamatta. Kropassa se ainakin tuntui koska olo oli heti parempi, mutta minä rupesin kyllä ihan samantien lihoamaan :(. Tosin sen ekan viikon olo tuntui tosi helposti semmoselta inhottavan täydeltä ja tunruu vieläkin jos vähänkin syön liikaa. Olen lihonnut nyt parissa viikossa yli 3 kiloa. Olen 4 kiloa yli itse määrittelemäni ehdottoman maksimipainoni... Tämä tuntuu kamalalta ja olen niin pettynyt itseeni että olen syönyt lihottavia ruokia. Niinpä olen aloittanut taas pikkuhiljaa oksentelemaan. Tosin pienemmässä mutta kasvassa määrin. Ja oksentelisin varmasti enemmän jos se olisi mahdollista. Poikaystävän läsnäollessa en siihen pysty... Oksentamisen "himo" on kyllä kamala välillä ja välillä on pakko käydä "pikaoksentamssa" vaikka sillä välin kun poikaystvä käy tupakalla. Aika säälittävää ja noloa mutta näin vain on :(.
Olen myös huomennaut että jos minua masentaa kynnys oksentamiseen madaltuu. Masentuneena saatan ihan tarkoituksenmukaisesti ahmia tiedostaen että aion sen jälkeen mennä oksentamaan. Ja jollain sairaalla tavalla se oksentaminen helpottaa. Tunnen jopa pientä ylpeyttä kun olen saanut kaiken ulos.

Olen kehitellyt itselleni kaikenlaisia syömisjuttuja. Kuten vesimeloni jolla nyt yritän täyttää' vatsaani etten söisi paljoa muuta ja tietenkin yritä'n muutenkin rajoittaa syömistäni. En vain oikein saa pidettyä tätä lupausta itselleni, syön joka tapauksessa. Olen itseeni kauhean pettynyt etten pysty pitämään itseeni kuria. Kadehdin niitä jotka pystyy. Hullua kyllä mutten jotenkin näe muuta ratkaisua oksentelun lopettamiseen kun se etten sitten söisi, mutten taas pysty olemaan syömättä joten pettymys itseeni on taattu... Kierrehhän tämä on... Kun on vaikka viikon ollut oksentamatta, paine ja itseinho kasvaa jossain vaiheessa niin suureksi että on pakko oksentaa..

Ei tässä kirjotuksessa nyt sen enempää järkeä ollut. Kunhan halusin päästä purkamaan kun ei ole ketään kelle puhua näistä asioista.