Miksi aina tuntuu, että en ole tervetullut?

Psykologilta saattaisit saada kaipaamaasi apua. Itse voit yrittää opetella luontevammaksi menemällä ihmisten seuraan. Harjoitus tekee mestarin.

No olen jo jutellut tuollaiselle ihmiselle, mutta ainoa apu oli oikeastaan lääkkeet kouraan. Eli masennuslääkkeitä on syöty sekä sain paniikkihäiriöön lääkkeet.

En tosin tunne tarvitsevani niitä, koska osaan olla ihan rento itse tilanteessa ja mitä jos se on vaan luonteenpiirrre? Pystyn kuitenkin ihan normaalisti ja iloisesti juttelemaan, mutta tuohon "epätervetulleeseen" tunteeseen ei lääkkeet auta. Ehkä sitten koulukiusaus, petetty luottamus yms, on iskostanut päähän, että ihmisiin ei voi oikein luottaa. Tosi monesti näkee kun ihmiset puhuu toisilleen todella ystävällisesti, mutta heti kun toinen selkänsä kääntää, alkaa se jauhanta. Ainakin naisten keskuudessa. Tän takia en varmaan ole viihtynyt ikinä tyttöporukassa, kun ainoa puheenaihe on jonkun huonot puolet ja sitten niitä porukassa nauretaan. Onneks oon kyllä törmännyt niihinkin, jotka ei tätä harrasta, mutta niillä on myös yleensä enemmän poikia kavereina.

Voisinpa olla vaan oma itseni miettimättä mitä muut ajattelee! Jos olen jonkun ihmisen saanut rakastumaan itseeni, niin tuskin voin olla niin paha mitä luulen.

Voisitteko toistaa teidän päällimmäisen kysymyksen, niin saatte siihen ystävällisen, puolueettoman, vilpittömän ja kokemuksilla vahvistetun vastauksen?

Kyllä sinä varmasti olet ihan mukava ja kiinnostava ihminen..siinä missä puolison kaveritkin.Sinun täytyy vaan tuoda esille omia juttujasi ja kun jutustelet enemmän (ei juttut ole mitään huipputasoa muillakaan.small talk!) pääset paremmin "sisälle".Älä takerru menneeseen tai siihen mitä joku sinusta on sanonut-se on yhdentekevää! Vielä eräs asia-oletko onnellinen pariuhteessasi?--Mitä sinä oikeasti haluat nykyiseltä elämältäsi..? Mieti ja ala päämääräisesti mennä eteenpäin-sinä pystyt kyllä.Tsemppiä sinulle ja hyvää kesää!

joka edellisessä viestissä "tuo enemmän omia juttujasi esille" kannattaa lisätä myös se, että ihmiset useimmiten juuri arvostavat niitä, joilla on aikaa HEIDÄN jutuilleen, korvaa ja sydäntä kuunnella :) Toki ei pidä tehdä tätä liiaksi ja yksipuolisesti, silloinhan ihmissuhteista ei saa itse mitään. Mutta saattaapa olla, että ihmiset kehuvat sinua juuri siksi, että olet hiukan hiljaisempi kaveri ja osaat kuulla muutkin ihmiset.

Voi miten kuulosti niin tutulta sinun tarinasi....niin moni asia täsmää omiin tuntemuksiini. Koen myös aina olevani jotenkin ulkopuolinen ja erilainen. Minulla on paljon sisaruksia, muutama todella läheinen kaveri (jotka asuvat eri puolella suomea) ja miehen puolelta hänen sisaruksiaan perheineen, kavereita vaimoineen. Silti koen olevani yksinäinen ja ulkopuolinen, vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä.

Nuoruuteni oli aika rankkaa aikaa ja olen elänyt kaikkea muuta kuin "normaalin lapsuuden/nuoruuden". Tämäkin on varmasti yksi syy, miksi koen olevani niin erilainen, ulkopuolinen. Ei minulla ole ollut normaalia nuoruutta, normaalia opiskeluaikaa, jne. Tällä hetkellä elämäni on "normaalia", pari lasta, hyvä työpaikka (esimiesasema), ihana puoliso, jne. Eli kaikki pitäisi olla hyvin. Mutta yksinäisyys vaivaa silti kokoajan. Tämä on järjellä ajateltuna aivan tyhmää, olen viikoittain puhelinyhteydessä parhaisiin ystäviini, sisaruksiini jne. mutta silti koen olevani yksinäinen.

Kärsin myös jonkun verran sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tuntuu etten osaa enää keskustella ihmisten kanssa ja olen todellakin tylsä ja persoonaton....Nuorempana olin todella sosiaalinen ja tulin toimeen ihmisten kanssa, sitten elämässä sattui paljon ikäviä asioita joista seurasi masennusta yms. Masennuksesta olen toipunut jo vuosia sitten, mutta jostain syystä en ole enää osannut seurustella ihmisten kanssa.

Minua on myös haukuttu ylpeäksi ja leuhkaksi, mikä tuntuu kamalalta! En todellakaan ole sellainen! Ihmiset todellakin kuvittelevat että jos olen hiljainen niin olen ylpeä ja leuhka. Haluaisin olla puhelias, sosiaalinen jne. mutta se on vaikeaa.

Monesti suuressa porukassa en uskalla avata suutani, vaikka olisi asiaa, koska pelkään sitten sanovani jotain tyhmää ja ihmiset nauraa minulle. Aikoinaan psykologi sanoi minulle, että yritän ihan liikaa olla täydellinen joka asiassa ja vaadin itseltäni liikaa. Pitäisi olla armollisempi itselleen, Ei aina voi tietää kaikesta kaikkea ja pitäisi opetella myös mokailemaan ja nauramaan omille virheilleen. Ehkä sitten pikkuhiljaa rentoutuisi ja oppisi taas sosiaalisemmaksi ja ehkä olisin mielenkiintoisempi persoona virheineni, kuin nyt hiljaisena, tylsänä.

Haluaisin pitää myös yhteyttä ihmisiin, joihin olen tutustunut mutta eivät ole vielä niin läheisiä minulle. Mutta en vain osaa. En tiedä mitä nämä ihmiset ajattelevat, jos yhtäkkiä soitan heille. Pitävätkö he minua omituisena, epätoivoisena ihmisenä, vai olisiko se positiivinen asia. Jätän siis yleensä soittamatta, en uskalla ottaa riskiä että minut torjutaan.

Kovasti olen näitä asioita viime aikoina itsekkin miettinyt ja toivoisin vinkkejä, miten opetella sosiaalisemmaksi. Elämäni on todella muuten onnellista ja raiteillaan, mutta joku kumma hylkäämisen pelko ja yksinäisyys vainoaa....

"Ei aina voi tietää kaikesta kaikkea ja pitäisi opetella myös mokailemaan ja nauramaan omille virheilleen. Ehkä sitten pikkuhiljaa rentoutuisi ja oppisi taas sosiaalisemmaksi ja ehkä olisin mielenkiintoisempi persoona virheineni, kuin nyt hiljaisena, tylsänä."

Kysyin myöskin psykologilta tuosta, että kuinka voi edetä yhtään mihinkään, kun homma menee aina niin, että päätän rohkaistua menemään erilaisiin tilanteisiin --> mokaan jotenkin ja lisään mokan lukemattomien mokien ja nolojen tilanteiden historiaan, jota pyöritän päässäni jatkuvasti.

Ongelmana on siis tuo suhtautuminen omiin virheisiin, "sekaan vaan" ei siis ole toimiva ohje, vaan tuosta ikävien kokemusten kelailusta pitäisi päästä eroon. Jos ketjussa on nuoria ihmisiä, tehkää ihmeessä asialle ajoissa jotain - itse olen nyt 35 ja herännyt huomaamaan, että olen päättänyt jättäytyä pois kaikista vapaaehtoisista tilanteista, joihin liittyy vähänkin vieraampia ihmisiä.

Mistäpäin olet? Olisipa mukava vaihtaa ajatuksia, tekstisi oli kuin minun kirjoittamani.

Nyyhkyn, nyyhkyn.. Olen Pirkanmaalta.

Mukavaa, että on muitakin samankaltaisia ihmisiä! En siis ole outo. Ehkä joku tuttavanikin, ketä pidän itse täydellisyytenä ja sosiaalisena kärsii samantapaisesta?? Mistäs sen tietää.

Oon sentään jotenkin osannut jo nauraa omille mokilleni, mutta ärsyttää se kun mun pitää omasta mielestäni olla niin TIPTOP joka tilanteessa. En siis voi lähteä vaikkapa kaupungille puolen tunnin varoitusajalla jos joku tuttu/kaveri pyytäisi. Ellen nyt sitten olis valmiiksi tälläytynyt. En siis todellakaan ole pahimmasta päästä, mutta esimerkiksi ilman meikkiä haluan vajota maan alle. Pystyn kyllä esim. mökillä olemaan ihmisten seurassa ilman meikkiä koska muutkin ovat, mutta en pystyisi tältä seisomalta lähtemään ilman meikkiä ihmisten ilmoille yksinäni. Kertoo huonosta itsetunnosta, vaikka mulla onkin hyvä iho jne. Mutta joku vaan estää. Nyt kesällä tosin on taas hyvä tilaisuus vähän vierottautua meikki riippuvuudesta jos sais päivetystä nassuun.

Voi myös olla ongelmana se, että kun en oikeastaan ikinä ole viihtynyt naispuolisten parissa, tai ainakaan oman ikäisten, niin poikien kanssa on vähän vaikeeta kaveerata kun seurustelee. Jotenkin tuntuu, että se olis väärin, vaikka olen sitä mieltä että ei todellakaan ole. Mutta olen kai ylivarovainen. Tai sitten mietin sitä sitä kautta, että jos mies yhtäkkiä kertoisi jostain muijasta joka on hänen ylin ystävä enkä olisi siitä ikinä kuullutkaan, niin kyllä pistäis vähän mietityttämään. Tosin kyllä hän töiden puolesta saa monenlaisia kavereita, ja kertoo myös naispuolisista, mutta nää naispuoliset ovat hänen miespuolisten kavereiden tyttöystäviä/avovaimoja, että tulevat varmaan "kaupan päälle" kavereina eikä siis vietä vapaa-aikaa heidän kanssa. Joten olisi mullakin kai oikeus tutustua ihan monenlaisiin ihmisiin. Tosin jos puhunkin äidilleni jostain miespuolisesta ihmisestä, hän olettaa aina jotain. Sama juttu sinkkuna. Ihan kun ei vois olla vaan kaveri, haloo. Ehkä sitä jotenkin pelkää, että jos hommaa kavereita, niin parisuhde jäis taka-alalle, tai toinen jättäis sut taka-alalle. En osaa selittää. Kun on tottunut kaksistaan oloon, niin tollanen normaali asia tuntuu oudolta. Tosin puolisollani on kyllä omat menonsa, tuntuu melko säälittävältä ja yksinäiseltä jäädä aina kotiin kun kyseessä on miesten reissu. Onneks on sentään kissa. :D

Olen muuten todella onnellinen suhteessani, mutta teen itse asiat niin monimutkaisiksi. :) Joskus mietin, että tekeekö parisuhde minut jotenkin "jäykäksi". Mietinkö liikaa ilmeitä ja eleitä, mietinkö että apua mä hymyilen jollekin joka nyt sattui olemaan miespuolinen, olen kamala! Miespuolisten kanssa olen aina viihtynyt, mutta olen erittäin varauksellinen, koska miltei aina sinkkuna ollessa sain selville että toinen oli kiinnostunut muuta kuin kaverimielessä. Estänkö jotenkin iloisen ja ystävällisen persoonallisuuteni ja vaikutan vielä enemmän jäykältä ja hiljaiselta? Nimittäin mieheni seurassa en osaa mennä esimerkiksi edes tanssimaan baarissa kun mietin onkohan se nyt soveliasta ja jotenkin vaan tunnen että mua seurataan. Mietin vaan jotenkin liikaa! Tai sitten tiedän, että mies tuntee minut läpikotaisin ja tietää, etten ole itsevarma. Ja jos menen tanssimaan, niin tunnen itseni uhatuksi, kun joku tietää huonon itsetuntoni. :D Tosin aina kun on yksin käynyt joraamassa, niin joku urpo puristellut perseestä, että empä ihmettele tuota miettimistäni. Vaikka tanssimisessa ei ole mitään väärää. En osaa enää irrotella edes humalassa, se on outoa se. Mutta ehkä ihan hyvä, etten yritä olla joku muu alkoholin avulla. Silloin joskus se oli ongelma. En muista edes millon viimeks olisin baarissa käynyt, tais olla tän vuoden alussa.

Niin ja joku mainitsi siitä, että jossei mene kun toiset pyytää, niin toiset luulee ettei kiinnosta/on liian kiire nähdä tms.


Yleensä kaikki pyynnöt mennä jonnekin liittyy ryyppäämiseen. Haluisin, että joku pyytäis mut jonnekin siksi mitä olen, ihan ilman alkoholia. Alkoholilla sidotut ihmissuhteet on ihan yhtä nollaa. Et voi tietää muistaako toinen edes koko juttutuokiota huomenna, ihminen ei ole alkoholin alaisena ikinä oma ittensä. Yleensä tottakai ihminen on sillon hauskempi ja estottomampi, sen takia sitä juodaan. Mutta mielenkiintosempaa olis tietää, minkälainen on se oikea luonne, eikä humaltunut luonne.

Mua muutama vuos masensi varmaan sekin, että elin vähän niinkun kaksoiselämää. Humalassa olin sosiaalinen, estoton (AIVAN liian estoton!!), varmaan ihastuttavampikin ... itsevarmalta kun vaikutti. Krapulassa herätessä hirveä huono olo, hatarat muistikuvat, kukaan kaveri ei muistanut edes jutelleen mun kanssa ymsyms. Joskus jopa mulle sanottiin, että "hei jutteliks mä eilen sun kanssa?". Sillon en ollu lähelläkään kapakkaa. Tuli sellanen olo, että ihan sama onko siellä vai ei. Alkoholi myös masentaa. Krapulassa tulee käsittämättömän yksinäinen olo, toisinaan jopa nolo olo. Kukaan ei ymmärrä, että et oikeasti tekis jotain mitä illalla teit koska olit humalassa. Maine menee. Sitä luulee olevansa unessa, voit tehdä mitä vaan mutta se on vaan unta.

Valitsin yksinolemisen,koska en halua olla sivustaseuraaja.Jos yritän porukassa päästä mukaan keskusteluun,aina joku vaihtaa puheenaihetta.En tarkoita,että minun pitäisi olla keskipiste,mutta olisi kiva vaihtaa joskus ajatuksia jonkun kanssa.Ehkä olen sitten tyhmä ja yksinkertainen.Kuljen sen näköisenä kuin olen.Jos ei just silloin satu olemaan meikkiä,kun pitää mennä kauppaan,niin en ala sen takia laittamaan.En käytä alkoholia enkä polta tupakkaa,en ole hihhuli,sekopää enkä tosikko.Arvostan sellaisia ihmisiä,jotka uskaltavat olla oma itsensä ja osaavat nauraa itselleen.Pidän kissoista ja kirjoista.Mutta seurani ei silti kelpaa eikä ketään kiinnosta mitä minulle kuuluu.Eniten inhoan sitä kaksinaamaisuutta,että luvataan soittaa tai tulla käymään.Että on meitä varmaan täälä Suomen maassa tälläsiä erakoita aika paljon.Miksei me kohdata toisiamme...

ap:n kirjoitus kuulostaa ihan omalta. tuntuu etten ole tervetullut mihinkään, en omista paljoa kavereita ja puolison veli ja hänen kihlattunsa vain haukkuvat minua selän takana. kummallista on ettei puolisoni edes puolusta minua. itselläni on myös sos.tilanteiden pelkoa ja paniikkihäiriöitä. sulkeudun helposti joka tekee minusta vaikean lähestyä. parisuhteessa tuntuu etten ole riittävä.

uskomatonta,mutta koen kaiken ihan samalla tavalla.Ihan kuin olisin itse tuon tekstin kirjoittanut.Veikkaan että sinulla on ollut jollain tavalla tavanomaisesta poikkeava lapsuus,niinkuin minulla.Minut hylättiin lapsena ja jäin kahden tunnevammaisen kasvatettavaksi,jotka kyllä teki parhaansa minun eteeni mutta tunsin oloni yksinäiseksi,ulkopuoliseksi,ja koin eläväni ilman hellyyttä ja rakkautta.En ollut koskaan riittävän hyvä,ja aiheutin usein pettymyksen vanhemmilleni,olin riittämätön.Minua auttoi hieman omien tunnelukkojen selvittäminen joka avarsi näkemystä omasta tunne-elämän heikkoudesta ja pikku hiljaa olen kasvanut vahvemmaksi ihmiseksi.Testaa ihmeessä http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Sama täällä,aina olen se ei toivottu. No rahani kyllä kelpaa.

Minulla olo tuntuu aina ulkopuoliselta, oli tervetullut tai ei. Oma mieli askartelee yleensä niin erilaisissa kysymyksissä ja tunnetiloissa kuin mikä on keskustelun aihe, että juopaa syntyy vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa. Kai minua on sitten tulkittu myös ylimieliseksi, tyhmäksi hitaaksi, mitäänsanomattomaksi, pliisuksi... Miksipä sitä sitten olla niin seurallinen ylipäänsä? Sellainen vähän vieraantunut tarkkailijan paikka tuntuukin kaikkein siedettävimmältä asemalta.

Minä tiedän itse että olen ruma ihminen. Mutta ihmettelen että on rumiakin jotka on olevinaan parempia.