Haluan kirjoittaa tänne, en tiedä mille palstalle "ongelmani" kuuluisi ja tiedän myös miten monia raivostuttaa ihmiset jotka peloissaan kirjoittelevat tänne..
Tunnen vain olevani täydellisessä umpikujassa, enkä enää näe valoa missään. Olen 22-vuotias nainen ja elänyt tämän pelon kanssa n vuoden. Suvussamme on ms tautia ja minulla ollu oireita n vuoden. Välillä ne katoavat ja välillä palaavat taas. Oireet ovat yleisempiä ensioireita, mutta eivät haittaa arkipäiväistä elämääni. Sen sijaan mieleni on täysin synkkä. Olen normaalisti erittäin sosiaalinen, iloinen ja elämää rakastava ihminen. Nyt kun on ollut jakso, jona olen taas oireita huomannut, olen täysin kadottanut kyvyn elää normaalisti. Itken päivittäin, pelkään ja ahdistun. Saan normaalisti ystävistäni energiaa, nyt en pysty heitä näkemään.
Olen kertonut läheisilleni, he kaikki toteavat minun olevan luulosairas ja käskevät unohtamaan koko asian. Ja niin minäkin haluaisin pystyväni. Ja monta kertaa päivässä hoen itselleni, että "kuvittelen" tämän kaiken, mutta ei se auta
MITÄÄN. Olen kerran käynyt lääkärissä, hän vilkaisi silmäni ja totesi kaiken olevan ok...
Tämä ahdostus estää minua olemasta onnellinen, enkä tiedä mitä tehdä...
Tunnen vain olevani täydellisessä umpikujassa, enkä enää näe valoa missään. Olen 22-vuotias nainen ja elänyt tämän pelon kanssa n vuoden. Suvussamme on ms tautia ja minulla ollu oireita n vuoden. Välillä ne katoavat ja välillä palaavat taas. Oireet ovat yleisempiä ensioireita, mutta eivät haittaa arkipäiväistä elämääni. Sen sijaan mieleni on täysin synkkä. Olen normaalisti erittäin sosiaalinen, iloinen ja elämää rakastava ihminen. Nyt kun on ollut jakso, jona olen taas oireita huomannut, olen täysin kadottanut kyvyn elää normaalisti. Itken päivittäin, pelkään ja ahdistun. Saan normaalisti ystävistäni energiaa, nyt en pysty heitä näkemään.
Olen kertonut läheisilleni, he kaikki toteavat minun olevan luulosairas ja käskevät unohtamaan koko asian. Ja niin minäkin haluaisin pystyväni. Ja monta kertaa päivässä hoen itselleni, että "kuvittelen" tämän kaiken, mutta ei se auta
MITÄÄN. Olen kerran käynyt lääkärissä, hän vilkaisi silmäni ja totesi kaiken olevan ok...
Tämä ahdostus estää minua olemasta onnellinen, enkä tiedä mitä tehdä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ms ei varsinaisesti ole periytyvä eikä tarttuva....vaikkakin jossain tapauksissa sitä kai suvusta saattaa löytyä. Mielestäni Sinun pitäisi hakea apua tuohon masentuneisuutesi ja sitä varmaan saat, kun hakeudut terveyskeskuslääkärille ja kerrot tilanteesi.
Toisaalta ms voi myös ilmentyä ilman näköhermon tulehdusta, mutta kuitenkin turhaan stressaat. Tauti tulee jos tulee, eikä sille mahda mitään.
Ja jos vaikka tuleekin, niin silti sen kanssa on loppujen lopuksi pystyttävä elämään.
Käväise lääkärissä ja jos hän on pelkkä silmiin vilkaisija, niin käy toisella lääkärillä. Ja jos tulisi ms-diagnoosi, ei maailma siiihen kaadu. Ei ainakaan minulla kaatunut eikä kaadu. Ensioire oli 1993 ja diagnoosi 2004. Mietin asioita niin, että voisi olla pahemminkin. Jos olisi esimerkiksi imusolmukesyöpä, niin tämä ms-tuntuu kosmeettiselta sairaudelta siihen verrattuna. Tietysti tämä rajoittaa normaalia elämää, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ajattelen kuitenkin niin, että mennään niillä korteilla mitä on jäljellä ja sillä siisti.