Aleksin kanssa /9

”Call Aleksi” mä sanoin Sirille. Aleksi oli laittanut toimintakuntoon Sirin mun puhelimeen, että voin soittaa helposti. Kuulin puhelimen hälytysäänen ja toivoin Aleksin vastaavan. Odotin aikani ja säikähdin oikein, kun tuima ja matala ääni kysyy ”No mitä nyt?” Rykäisin muutaman kerran ja selvittelin kurkkuani. Rinnassa kiristi ja yritin puhua. ”Tule jooko käymään täällä. Mä haluan puhua” Aleksi ei vastannut mitään ja sulki puhelun.

Huokaisin syvään ja suljin silmät. Yritin kuvitella elämääni ilman Aleksia. Ei olisi enää ketään jolle sanoa joka päivä ”Rakastan sua” tai vähän kiusailla kiimaisilla jutuilla. Johon turvautua. Jolle kertoa hyvät ja huonot asiat. Johon voisi luottaa ja jolle uskoutua. Ei olisi sitä lämmintä, hellää, rakastavaa ja suuresti rakastettavaa Aleksia.

Makasin sängyllä ja katsellessani kattoa tein tulkinnan, että valaisimet ovat loisteputket. Ne oli samanlaiset kuin koulussa. Kierähdin kyljelleni ja hengitin syvään. Niin syvään että alkoi huimata. Tasasin hengitystäni ja yritin saada huimauksen loppumaan, mutta turhaan. Huone alkoi pyöriä ympärilläni ja vaikka suljin silmäni, kaikki pyöri ja pyöri yhä kovempaa ja kovempaa. Vauhti kiihtyi ja kiihtyi.

Istuin paikallani ja pidin turvakaaresta kiinni rystyset valkoisina. Monet kiljuivat, jotkut karjahtivat aina tietynlaisen nykäisyn aikana. Tunsin kuinka vatsanpohjassa kouri. Avasin silmäni ja näin kaupungin vilisevän silmieni editse. Kaikki oli vain värijuovia. Välillä onnistuin erottamaan erillisiä rakennuksia ja jopa ihmisiä, mutta sattui silmiin joten suljin silmäni ja tunnustelin vauhdin huumaa kaikilla muilla aisteillani.

”Onko kivaa?!” vierestä huudettiin. En tunnistanut ääntä, joten en vastannutkaan. ”Onko kivaa?!” ääni kysyi jälleen. En vastannut. ”Hei kuuletko? Sinä vihreätakkinen poika” Ääni puhutteli mua. Juuri mua. Avasin silmäni nähdäkseni puhujan, mutta sillä sekunnilla huomasin muiden istuimien olevan tyhjiä. Hivuttauduin kiinni turvakaareen ja yritin nähdä muita. En nähnyt kuin tyhjän tivolikentän laitteita ja kojuja lukuun ottamatta.

Laite vispasi ja vatkasi. Tunsin oksennuksen olevan tuloillaan, mutta sain sen pidettyä sisälläni. Yhtäkkiä se pysähtyi ja juoksin laitteesta niin kovaa pois kun vain pääsin. Juoksin ja juoksin. Pyörin tyhjällä ja isolla tivolikentällä ja huhuilin muita ihmisiä, eläimiäkin. Ei mitään. Nielaisin ja hengitykseni alkoi tiheentyä. Kyyneleet valuivat silmistäni ja istuin johonkin. En tiennyt mikä se oli, mutta pehmeä se oli. Totisesti.

Nojasin käteni reisiini ja painoin kasvoni kämmeniini. Pian käsi laskeutui olkapäälleni. Säikähdin suunnattomasti ja pompahdin pystyyn. ”Ei tarvitse pelästyä” mukavanoloinen naisen ääni sanoi. Näin taas ympärilläni sadoittain ihmisiä. Käännyin ja näin vieressäni tivolin työntekijän asuun pukeutuneen hoikan naisen joka ojensi mulle laukkua. ”Tämä taitaa kuulua sinulle, nuori mies” Katsoin laukkua ja naista vuorotellen. ”Se löytyi tuolta megahyrrän portilta. Sisällä oli lompakkosi ja siinä kuvasi”

Katsoin naista hölmistyneesti, ojensin käteni ottaakseni laukkuni ja sanoin värisevällä äänellä ”Kiitos. Taisin unohtaa sen sinne” ”Sitä sattuu. Yritä olla seuraavalla kerralla huolellisempi” ”Varmasti. Kiitos” Otin laukun käteeni ja tarkistin sen sisällön. Kaikki tallessa. Katselin hölmistyneenä ympärilleni ja tuumasin, että olin torkahtanut ja nähnyt todella kummallista unta.

Tuumaani vahvisti outo kokemus. Katsoin kummitusjunatalon katolla olevaa luurankoa, joka iski mulle silmää. Se oli todella hassu kokemus ja siitä sainkin idean käydä kummitusjunassa. Jonoa ei ollut edes nimeksi asti, joten pääsin melkein suoraan vaunuun ja sisälle taloon. Katselin hienoa rekvisiittaa talon sisällä ja säikähdin muutamaan otteeseen.

Yhtäkkiä tuli todella kumma olo. Aivan kun joku olisi seurannut. Istuin vaunussani ja hivuttauduin röhnöttävään asentoon, kuin piiloon. Vedin takkini hupun päähän ja puristin hihansuut nyrkkiin. Hengitykseni oli raskasta ja vaunu nyikäisi ilkeästi jolloin vaunu jatkoi hetken matkaansa ja pysähtyi. Suljin silmäni ja toivoin sen jatkavan matkaansa. Ehkä se oli vain jokin tarkoituksellinen pelotteluosio. Mitään ei tapahtunut hetkeen ja raotin silmiäni. En ollut uskoa näkemääni.

//Anteeksi tämä pitkä tauko.