Miehet: luottamus? Kipeä tausta

Tilanteeni väsyttää minut ja miehen. Seurustelimme vuoden. Tein eropäätöksen koska suhteemme tulehtui ja olin rikki muun muassa siksi, että mies oli mustasukkainen. Ei hän rajoittanut minua tai juurikaan tehnyt laittomia etsintöjä, soitellut perään, kuulustellut (muuta kuin kerran menneestä), mutta olisi toivonut minun rajoittavan itseäni, tämä ilmeni kyllä vasta myöhemmin, oli itse surullisen ahdistunut , meni "lukkoon" välillä ja epäili pettämistä ja päästeli ikäviä juttuja suustaan. Huipentui yhteen konfliktiin molempien ahdistus asiasta.

Mies on temperamenttinen ja meidän ihan eri kommunikaatiotyyleistäkin johtuen syntyi sitten aikanaan riitoja ja jännitteitä, joiden myötä tuli lopulta tämä liika kuormittava konfliki (jolloin hän minuun pettyi ja jolla satutin häntä ja hän minua). Hän sanoo puuskissaan ristiriitaisuuksia eikä osaa niitä aina selvittää myöhemmin, mikä ainakin minuun jättää jäljet, vaikka kuinka yritän järjellä päästä niiden yli. Ennen eroa koitin avata keskustelua, että miten saisimme suhteen toimimaan, mutta ilm hän koki olevansa hyvin nurkkaan ajettu "muutu tai jätän" -tyyliin. Ymmärrän sen kyllä nyt ja olen itsekin katsonut enemmän peiliin. Edelleen on silti asioita, joissa hänen on kasvettava. Aktiivista mustasukkaisuutta ei ole ollut koko aikana eron jälkeen. Olemme monesti ihan hyvässä hengessä puhuneet hänen kokemistaan pettymyksistä, hylkäämisen pelosta, siitä että hänellä on ollut hiukan eri toiveet rakkaansa "puhtautta" kohtaan ja suhteemme ongelmista ylipäätään. Paljon jo oppineetkin.

Rakastamme, oikeasti viihdymme yhdessä, ja eron jälkeen olemme saaneet pahimmat tulehdukset hoidettua (ehkä). Haluaisimme (kai) olla yhdessä rauhallisin askelin. Ongelmani on: minua painaa vieläkin

- selvittämättömät asiat, sanat ym päässäni, tilanteita joihin hänen haluaisin kerta kaikkiaan ottavan kantaa, että ymmärtäisin meillä olevan sama näkemys siitä, mikä on ok ja mikä ei. Tyyliin: tarkoititko tällä x? En. Saako suhteessa x? Ei. Jne.

- että millaiset säännöt hänelle suhteessa riittäisi esim. mitä eksiin tulee. Mennyt lähinnä tuntui olevan ongelma ja siis todella oli ongelma, vaikkei minulla juuri kontakteja eksiin ole, enkä tyrkytä miehelle ainuttakaan tietoa menneestä, enkä siis ole flirtti menneen hehkuttaja tms.

Mies haluaisi panostaa yhdessäoloon ja tutustumiseen sitä kautta, minun pitäisi myös saada puhua noista asioista, jotta en stressaisi näitä niin paljon. Jos voisin päättää, me istuisimme alas vaikka viikoksi ja puhuisimme kaiken niin selväksi että koskaan ei tarvitse asioihin palata eikä mielessä arvuutella. Olo on sillä tavalla veemäinen, että kun yritän häneltä kysyä ja mielestäni avata kaikkia solmujamme (toisen solmu on suhteen solmu minusta), kun sanon mielestäni ihan suoraan että jokin sattuu (vaikka tekstarilla), hän ei aina yksinkertaisesti vastaa. Tiedän että aina ei ole helppoa vastata, mutta syö minua toistaa, odottaa että toinen reagoi muutakin kuin sanomalla että "toiv helpottaa", ja häntä syö jos en voi hyvin. Kun yritän sanoa ja kysyä suoraan ja vääntää rautalangasta jostain kipeästä asiasta (esim. kun vain kysyn, miten voisin häntä paremmin miellyttää eksien suhteen ja että minusta tuntuu tältä), tuntuu kuin hän menisi jäihin. Pahimmillaan tuntuu silloin siltä, että toinen ei ole mukana eikä valmis tekemään töitä.

Johtuipa pelosta tai vastenmielisyydestä minua tai puhumista kohtaan tuo jäätyminen (minun kokemukseni mukaan), minä alan olla väsynyt siihen. Silloin tuntuu, että en saa hänestä irti eikä hän minusta. En saa irti hänen toiveitaan, tunteitaan, näkemyksiään, vaikka tarkoitus on vain päästä eteenpäin jutussamme yhteisin sävelin - ei siis vatvoa vatvomisen vuoksi. Minuun ainakin sattui niin pahasti, etten itse haluaisi ostaa samaa sikaa säkissä uudelleen (kulta se on).

Olisin siis itsekin valmis tulemaan vastaan johonkin asti missä ennen en ja kasvamaan esim kommunikoinnissa, kunhan ymmärtäisin miksi ja mitä, ja kunhan kuulisin että hänkin haluaa kasvaa siinä sun tässä. (Olen tämän ihan yksityiskohtaisesti kymmenesti kertonut ja eri sanoin perustellut miehelle). Hän ei ole paha eikä kusipää, mutta kieltämättä välillä jäätyy/tai tuntuu jäätävältä, ja se syö minua. Minusta se syö meitä, koska minä en silloin koe lämpöä ja rakentamista ja korjaamista jota mielestäni tarvin vaan taas uuden itkun ja stressin kun selvyyttä ei tule eikä hyvää, ja hän kärsii "tiloistani" ja toisaalta suhde jumittaa. Ainakin mun puolelta. Hän ei vaan sitä ehkä tajua, kun emme pysty usein näkemään juuri näinä aikoina. En haluaisi painostaa häntä, kun kyseessä hyvin herkkä ihminen, mutta olen minäkin.

MIEHET: Mitä en tajua? Ehdotuksia? En olisi vielä valmis hänestä irti päästäämään, mutta raskaalta tuntuu olla kuin ei mitään ikävää olisi koskaan tapahtunut. Toinen ei puhu, minun tarvitsisi saada puhua, yhdessä. Jos puhuu, se tapahtuu kun olemme ihan lähekkäin. Jos puhuu puhelimessa, menee melkein aina riidaksi.