Yksinhuoltajana rankkaa!

Mitä ihmeen omaa elämää, se elämähän on sun kokoajan, lapsenkin kanssa. Miksi niitä lapsia tehdään jos ei vastuu kiinnosta, vaan joku "oma elämä" on erikseen en ymmärrä. Olen ollut lpaseni kanssa 10 vuotta kaksin en ole hajonnut enkä tullut hulluksi ei ole isovanhempia eikä muitakaan apuja. Isällään on ollut kesäisin koska hän asuu kaukana meistä. Lapsi on parasta mitä elämä on antanut se on sitä mun omaa elämää.......

Tuossa auttaa liittoutuminen toisten yksinhuoltajien kanssa. Tai lähihuoltajien. Kyselepä vaikka neuvolasta apua pulmaasi. Olen varma, että lähitienoillasi on toisiakin yksinäisiä äitejä. Sitten voisitte vuoropäivinä hoitaa toistenne lapsia. Entä sisaruksesi? Eivätkö he voisi joskus hoitaa omien lasten lomassa sinunkin poikaasi? Voisit kysellä lapsenvahteja myös lähiseurakunnaltasi tai kuuluttaa ihan viidakkorummun avulla. Joku luotettava naapurintyttö voisi tulla ihan mielellään, jos saisi pienenkin korvauksen.

kiitos vastanneille. ensimmäinen kirjoittaja taisi saada hieman väärän kuvan. mä kannan vastuun lapsestani ja rakastan lastani enemmän kuin mitään, mutta tiedostan myös sen, että minusta jokainen ihminen tarvitsee myös "omaa tilaa" omaa puuhaa, muutakin kuin "olla äiti" lähiaikoina sitä omaa aikaa on tuntunut olevan niin vähän, ettei aina tahdo jaksaa olla ilosena enää kotonakaan. sisaruksilla vaikea tilanne, kun toisella 3 alle 5.v ja toisella 2v ja 2pv sitten syntynyt lapsi. joten niiltä suunnilta apua ei löydy, mutta täytyy koittaa etsiä joku mukava lähihoitaja opiskelija, joka olisi kiinnostunut hoitamaan pientä palkkaa vastaan! :)

lähinnä olisi kiva kuulla teidän fiilareista ja oletteko mahdollisesti samassa tilanteessa?

jostain syystä tuntuu, että kukaan ei tainnut nyt ymmärtää mitä tarkoitin! En mä halua mitään LOMAAA omasta arjesta ja pakoilla vastuuta ja ruikuta sitä, että joudun huolehtimaan lapsestani!! pyysin ihmisiltä neuvoja ja tuntemuksia siihen miten itse ovat saaneet harrastaa tai tehdä asioita ilman, että JOKA KERTA lapsi on mukana. Kyllä mä olen ylpeä äiti joka rakastaa lastaan enemmän kuin mitään, mutta eihän se nyt hemmetti voi olla väärin, että kaipaa myös niitä harrastuksia ja asioita mitä pääsee toteuttamaan kodin ulkopuolella vai onko? onko väärin tuntea, että haluaisi joskus päästä rentoutumaan kaverin kanssa, vaikka keilauksen tai elokuvan merkeissä :o olenko huono äiti jos haluan viettää päiviä muutenkin kuin lapseni kanssa...omasta mielestäni en! En mä tässä ole mitään viikon lomia haluamassa vaan jotain yksittäisiä päiviä ja siihen halusin neuvoja miten miten muut yksinhuoltajat ovat saaneet hoitoapua. Tai muiden tuntemuksia yksinolosta...

Laita päiväkotiin! Jos ei se onnistu niin sitten palkkaat vaikka naapurin tai opiskelijan lapsenvahdiksi.

Ihan ajattelin ehdottaa että muuta asennetta siten että sinulla on se lapsi mukana. Minä aikoinani vaikka olin parisuhteessa otin lapset tai toisen useinmiten mukaan punttisalille...se oli ihan mukavaa ja siitä tuli tavallaan rutiinia, lapset silloin 3-.6 vuotiaita. Jos lapsi mukana menee treenit tietenkin sen mukaan mutta tunnin tai puoltoista aikana saa kyl jotain tehtyä. Ulkona voi myös harrastaa liikuntaa lasten ehdoilla ja sekin voi olla mukavaa myös äidille. Hyväksy realiteetit ja sen tiimoilta suunittelet arkipäivän. Lapsi on sinulla ikuisesti ja siitä et eroon pääse joten ota kaikki ilo irti! :)

"Yksinhuoltajana rankkaa/5.11.2012"

Rankkaa on jos ajattelet, että menetät elämässäsi jotain parempaa, kun et voi seurustella uuden miehen kanssa tai käydä ysävättärinesi kapakoissa, lapsesi ollessa esteenä.
Meitä yksinäisiä löytyy pilvinpimein ja niitäkin yksinäisiä jotka haluaisivat lapsen, mutta eivät voi sitä saada.

Älä kiirehdi uuden suhteen kanssa. Olet nuori ja ehdit kasvaa itse ja kasvattaa myös lapsesi ja etsiä ja löytää uuden kypsemmän suhteen myöhemmin. Hyvät ja mieleltään tasapainoiset miehet eivät karsasta uusperheen lasta.

Pidä lapsestasi ja itsestäsi hyvää huolta ja aseta lapsesi kaikessa etusijalle. Kohtele häntä kunnioittaen, niin hän tekee saman sinulle.Vuodet vierähtävät nopeasti. Ole tukena vielä aikuisellekkin niin hän on tukena sinulle.

itse olen kaksoslapsien (2v) isä ja yksinhuoltaja. Arjenpyörittäminen on aikaajoin haasteellista, mutta aina niin palkitsevaa. Kaikki, kun riippuu aina asenteesta ja siitä, että olet sisäistänyt sen, että se entinen elämä on sitä entistä elämää. Mutta, jos arki tuntuu liian ylivoimaiselta, uskalla pyytää apua. Apua saat eritahoilta, esimerkiksi mannerheiminlastensuojeluliitosta, sosiaalitoimesta ja jne.

kiitos paljon asiallisista vastauksista! :) sitä kai on viimiseen asti katkera sille toiselle osapuolelle joka hylkäs ja viettää nyt päivänsä miten viettää.. vastuuta kantamatta. Se on varmaan suurin asia mikä saa vihan nousemaan pintaan, kun ymmärtää, että itse ei voi laistaa vastuuta ja lähteä kavereiden kanssa ajan viettoon, kun mieli tekee, mutta näkee silti toisen tekevän niin..on vaikea käsittää miten isä voi hylätä lapsensa ja jättää myös mut yksin tän asian kanssa! huh..lapsen tulo oli kuitenkin meille kummallekkin yllätys ehkäisyn käytöstä huolimatta!! Olihan tähän melkoinen kasvaminen ja rakastan poikaani, en vaihtaisi päivääkään. Vaikka välillä seuraa ja helpotusta yksinäiseen arkeen kaipaakin. Voimia teille muille samojen asioiden kanssa painiville :)

Oma elämä päättyy aina siihen kun päätöksensä tehnyt perustaa perhe ja ei omaa elämää ole enään vaikka mieskin olisi päättänyt jäädä. Sinun nyt pitää vain uhrautua ja seisottaa se elämäsi poikasi tähden, herranjumala sentäs mitä tämä nykyajan nuoriso oikein on.

Aletaan perustelemaan perhettä ja vielä vaaditaan omaa elämää...olisit vielä pysytellyt lapsettomana niin kauan kunnes olisit ollut kypsä luopumaan omasta elämästästäsi.

Missäs on se vanhempiesi oma elämä kun ei sitä saa edes omiaan lapsiaan kasvatettua aikuisiksi vaan sen jälkeen alkaa toinen työsarka ja valittavatko he ettei ole omaa elämää ollenkaan eikä milloinkaan?

Itse olin parikymppisenä jo sen verran viisas etten olisi luottanut kehenkään samanikäiseen sälliin, yksi puhui sitä soopaa ja toinen tätä ja kun parikymppinen jätkä kyllästyy siihen ämmään niin häipyy. Olisit ensin katsellut sitä jätkää edes viis vuotta ennen sen kersan vääntämistä että malttaako pysyä, yleensä eivät ja olisit saanut elää omaa elämääsi.

aika hauska lukea näitä eriäviä mielipiteitä asiaan osa ymmärtää mistä on kyse ja osa analysoi mua totaalisen väärin ja on ymmärtänyt asiani täysin väärin! Mä en ole tässä etsimässä mitään OMAA ELÄMÄÄ. poika on mun elämä! kuvainnollisesti asiasta puhuin, vaikea näitä tunteita sanoiksi pukea. ja mitä viimiseen viestiin tulee niin seurustelin exäni kanssa 14.v kakrasta lähtien..5v kerkesi tulla täyteen, kunnes selvisi muksun tulo. Puol vuotta mies halusi yhdessä asian hoitaa mun kanssa, mutta loppujen lopuksi selvisi, että oli pettänyt mua jo reilu vuoden verran toisen naisen kanssa. Kaikki ei ole ennalta arvattavissa tai niin yksiselkoista miltä vaikuttaa, siksi en itse lähtisi ketään täällä noin negatiiviseen sävyyn arvostelemaan. noh jokatapauksessa löysin yksinhuoltajien kerhopaikan missä voi käydä pojun kanssa pari kertaa viikossa, jospa sieltä saisi hieman sosiaalista elämää lisää itselleen :)

Ja sinä joka kirjoitit, että sulle on toinen jo tulossa ja olet yksin niin paaaljon tsemppiä ja koita löytää hyvä tukiverkosto itselles niin, että jaksat läpi vaikeiden hetkien!! :)

Vastaanpa heti otsikkoon, että yksinhuoltajana on rankkaa. Itselläni on kaksi jo teini-ikäistä lasta (15 ja 16v.), ja tuon 15 vuotta olen ollut yksinhuoltajana. Lasteni isä (nuorehkon ikänsä takia?) ei halunnutkaan kantaa vastuuta vaan jäin kahden pienen kanssa yksin. Rankkaa oli, mutta olen selvinnyt jo tähän asti :-) Ja onhan se edelleenkin haastavaa kasvattaa yksin kahta murrosikäistä. Rankinta yksinhuoltajuudessa on se, että sulla ei ole siinä rinnalla ketään kenen kanssa jakaisit lasten ja omatkin asiat. Vaikka itselläni on ollut ja on edelleenkin hyvä tukiverkosto, ei se ole sama kuin lapsen isä olisi siinä rinnalla.
Lapsesi on vielä pieni ja tarvitsee äitiään 24/7. Ja jos itsestä tuntuu, senkin takia olisi hyvä sinun päästä vaikka tunniksi viikossa tekemään jotain ihan omaa. Se antaa sitten puhtia ja jaksamista jaksaa arjessa. Lasteni ollessa pieniä olin itse aina heidän kanssaan, ajattelin että kun olen heille se ainoa lähellä oleva aikuinen ( heidän isänsä ei tavannut heitä kuin erittäin harvoin) haluan antaa heille kaiken aikani. Ensimmäistä kertaa sain omaa aikaa kun lähdin opiskelemaan heidän ollessa 3 ja 4v. He olivat perhepäivähoitajalla 7-8 tuntia päivässä, ja itse opiskelin ja jos aikaa oli päivällä, kävin myös kuntosalilla. Näin pääsin hengähtämään ja sain sen ajan itselleni.
Pari pitempää parisuhdetta mulla on ollut tänä 15 vuoden aikana, ja oli se välillä aikamoista sumplimista varsinkin alkutapaamisissa, että milloin tavata ja missä...
Toivottavasti löydät samassa tilanteessa olevia muitakin nuoria äitejä, niin voitte yhdessä keskustella näistä asioista. Itselläni ei kukaan ystävistäni ole ollut samassa tilanteessa, joten sekin välillä tuntui rankalta ettei saanut jaettua asioita sellaisen kanssa joka oikeasti ymmärtää ja tietää yksinhuoltajan elämän.
Lapsen ollessa pieni nauti elämäntilanteestasi, joka menee nopeasti ohi. Kohta olet samassa tilanteessa kuin minä; muistelen kuitenkin hyvillä mielin niitä aikoja :-)
Jaksamista ja voimia!

On meitä sellaisiakin, jotka ovat jo alun perinkin halunneet yksinhuoltajaksi. Sen toteuttamiseen on monia vaihtoehtoja, myös lesboille. Ihanne tietysti on, että mieheltä kysytään suostumus asiaan, eikä mennä selän takana toimimaan. Jos yhteiselämä miehen kanssa ei onnistu syystä tai toisesta, nainen voi silti hankkia lapsia halutessaan.

Se että on yksinhuoltaja, ei tee elämisestä yhtään rankempaa kuin parisuhteessakaan välttämättä. Minä olen naimisissa ja kolmen lapsen äiti. SIlti olen ollut heihin sidottuna lähes 24/7 koko 15 vuoden ajan. Alkuun oli helppo ottaa yksi lapsi kainaloon ja mennä ihan mihin vaan, se on vaan itsestä kiinni. Kolmen kanssa se on tietty jo paljon haasteellisempaa, mutta onnistuuhan se kun vaan ottaa sen asenteen. Anoppi hoiti ensimmäistä tasan yhden kerran ja se riitti, meni kuulemma hermot. Oma äiti oli töissä ja sitten jos ehti niin hoiti niiiin kiireisen meneväisen sisareni lapsia. Miehen menoja lapset eivät saa häiritä, joten minä siis sovitan menoni lasten kanssa tai olen menemättä. Omaa aikaa ei ole ollut viittä iltaa koko 15.vuodessa, joten en tiedä yhtään yksinhuoltaja, jolla olisi ollut vähemmän omaa aikaa. Yht saavat symbatiaa, mutta naimisissa olevan on vaan jaksettava oli sairas tai väsynnyt,..ihan sama.eli miksi yhnä on kovaa? Niin ja mitä ymmärsin väärin jutussasi.

Jos se on noin vaikeaa niin anna se lapsi huostaan, silloin voit tehdä ihan mitä huvittaa.

näillä sivustoilla huomaa hyvin sen kuinka ihmisiä on joka lähtöön :) Mä en ymmärrä kellä ihmisellä on varaa tulla tänne tai muuallekkaan, arvostelemaan toisen elämän rankkuutta tai kasvatustaitoja. Mikä minä tai kukaa muukaan ollaa arvostelemaa toisen elämää ja tuntemuksia asioihin. Tää on mun elämä ja tälläsiä tuntemuksia mä käyn läpi ja joku toinen taas käy läpi toisenlaisia asioita.

Hain rakentavaa keskustelua ja vertaistukea samoja asioita miettivien kanssa yms. muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa. Kiitos teille jotka olette asiallisesti vastanneet, on helpottanut olo kummasti ja tuntuu siltä, etten kuitenkaan ole asian kanssa ihan yksin tai ainut joka kamppailee näiden asioiden kanssa! :)

Onhan se varmasti rankkaa noin nuorena ja yksin vastuussa pienestä elämästä. Mutta sitä se elämä nyt vaan on. Itselläni on kolme jo kohta aikuista lasta ja mieskin vielä matkassa, mutta kyllä se rankkaa on ollut. Ei sitä turhaan puhuta naisen ruuhkavuosista. Itse tehnyt koko ajan kolmivuorotyötä ja mies reissuhommia, joten aikalailla yksinhuoltajana sitä ollaan oltu ja aina on joutunut säätämään, vaikka taloudellinen vastuu onkin jaettu. Ei ole ollut isovanhempia eikä muitakaan sukulaisia, "omasta elämästä" nyt puhumattakaan. Tämä on sitä omaa elämää. Jos tuntuu raskaalta, hae apua, ihan sama mistä, kunhan haet. Ei ole mitään järkeä, että ajat itsesi loppuun, lapsi tarvitsee vanhemman, joka voi hyvin.

No sinuna mä ottaisin yhteyttä lapsen isään. Istuisitte molemmat jonkun kolmannen osapuolen läsnäollessa selvittelemässä asioita. esim. Kenelle kuuluu hoitovastuu? Haluaako hän olla isä? Miltä tulevat vuotesi tulevat näyttämään? Taistele, taistele. Joskus on vaan pakko tehdä niin ihan viimeiseen asti.

Mä taas tein niin kun jäin yksinhuoltajaksi, etten antanut miestä juosta karkuun kuin koira veräjästä kaiken maailman tekosyiden varjolla.. halusi tavata lastaan ja olla isä, mutta vain satunnaisesti kun on uus suhde jne.. kaikki mahdolliset tekosyyt keksi kun ei voinut suoraan tunnustaa hylkäävänsä poikansa. Tekosyitä olivat mm. välimatka, matkakustannukset, hoitojärjestelyt. Sanoin hänelle, että puolitetaan ne kaikki, niin on molemmilla yhtä rankkaa eikä kumpikaan voi valittaa :D.

Taistelin lähes vuoden tämän eteen ja nyt vihdoin on tulossa ratkaisu. Äitinä haluan kans just sitä ihan omaa egoistista vain minulle omistettua aikaa, jolloin saan tehdä ihan mitä itse huvittaa. Miehiä kun ei tästä kritisoida koskaan. Kai se on yksilöllistä, mutta itse olen myös parempi äiti kun saan hemmotella itseäni ihan omalla ajalla ja tavata ketä haluan omalla ajallani. Luonto on luonut lapselle myös isän. Valitettavan usein naiset tyytyy siihen kun mies sanoo, ettei jaksa, kiinnosta tai ole aikaa. Naiselta sitä on aina vaan löydyttyvä.
Nyt olen tyytyväinen, onnellinen ja iloinen. Sen lisäksi että olen äiti, olen myös nainen joka kaipaa ihan omaa sosiaalista elämää kun en elä parisuhteessa. Lapseni on kaikkeni, mutta ei se itse äitiys ole vastaus koko elämän sisältöön.


Onko se siis ihan pois suljettu vaihtoehto, ettei exäsi voi kasvaa siihen isyyteen?

Moi!

Olen seurannut ketjua ja kamalia ihmisiä mahtuu tänne. Koskaan ei saisi sanoa "ymmärrän sua", mutta kyllä mä nyt vaan ymmärrän.
Kun äiti voi hyvin, lapsi voi hyvin. Piste.
Itse meinasin hukkua seinien sisään 10vuotta sitten.
Miehet ei lupauksistaan huolimatta pysty asioitaan useinkaan hoitamaan ja se on kiistämätön fakta. No, sille ei äiti voi mitään, joten on avattava uusi ovi jos entinen on kiinni. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista.
Tarvittaessa voit kirjoittaa [email protected]
Olen perustanut sähköpostin johon yh:t voi kirjoitella, jos edes jotenkin voisin auttaa tarvitsevia.

Mä ymmärrän sua täysin. Älä välitä joidenkin ilkeistä kirjoituksista. Olen kokenut samoja tunteita kuin sinä, vaikka olen sua puolet vanhempi.

Minulta ollaan ottamassa teiniä huostaan. Olen maailman huonoin äiti. Alan jo masentua. Vielä jaksan jotenkuten käydä töissä,mut en kauaa.

No murkkuikä on yksinhuoltajana rankkaa. Minulta lähtee nuori huostaan koska olen paska äiti ja antanut periksi liikaa.

Vastuutonta puolin ja toisin .