Nuoruuteni savotoilta Lapista

K.K.Korhonen

JOHDANNOKSI

Olen kirjoitellut näille saiteille liian pitkiä kirjoitussarjoja ennenkin. Urho Kekkosesta kerroin noin 50 käsikirjoitussivun verran ja muistelmiani YK:n rauhanturvapalveluksistani Kyproksella, Siinailla ja Golanilla kertoilin noin 60 sivua. Taas on tulossa uusi liian pitkä kirjoitussarja, kuitenkin ”vain” noin 20 käsikirjoitussivua. Mutta eihän sitä ole kenenkään pakko lukea.

Näiden palstojen tarkoitus on kai keskustelu, eikä tällaiset pitkät yksisuuntaiset esitykset. Silti nuo pitkät yksinpuheluni ovat saaneet hyvän vastaanoton, mistä kiitos! YK-muistelujeni eräässä palautteessa jopa pyydettiin minua kertoilemaan nuoruuteni savotoilta Lapista. Asianomainen oli saanut tietää, että olen kertonut niistäkin lähipiirilleni tarkoittamissani, mutta sen ulkopuolellekin luiskahtaneissa ja jopa tietyn arvovaltaisen tahon palkitsemiksi tulleissa muistelmissani. Niissähän ensiksi kerroin noista YK-reissuistanikin, mutta kertomukset julkaistiin sitten kuvitettuna myös Sinibaretti-lehdessä.

Täytän nyt tuon nimimerkki Arskan pyynnön ja kerron noista nuoruuteni savotoilta Lapista vuosilta 1954-55.

Taustaksi aikaisemmasta sen verran, että olin tullut kaukaa syntymäseudultani Helsinkiin 16-vuotiaana syksyllä 1951 ja aloittanut täällä itsenäisen elämäni. Tarkoitukseni oli elättää itseni omalla työlläni ja opiskella työn ohella iltaisin.

Ensimmäinen työpaikkani oli ollut juoksupoikana, sitten varastoapulaisena, myymäläharjoittelijana, ravintolan nissepoikana, alistajana silkkipainossa, valurin apulaisena valimossa, laitosmiesharjoittelijana tehtaassa ja aputyömiehenä rakennuksella. Iän myötä harrastukset lisääntyivät ja rahantarve kasvoi, siksi vaihdoin aina työpaikkoja paremman palkan vuoksi. Muut ”harrastukset” syrjäyttivät hyvin alkaneet opinnotkin. Asunnotkin vaihtuivat monta kertaa.

Syksyllä 1953 olin siis hakeutunut töihin rakennukselle, jossa 18-vuotias aputyömieskin tienasi melko hyvin. Tästä kertomukseni jatkuu suoraan otteella muistelmistani:

-------------------------------------------------

Helsingin hyvä työllisyystilanne oli huonontunut nopeasti. Työmaalta vähennettiin väkeä jo vuoden 1954 tammikuussa, jolloin minäkin jouduin työttömäksi. Vähän aikaa etsiskelin töitä Helsingistä, lähinnä vähiltä rakennustyömailta, sillä mihinkään kovin pienipalkkaisiin liikeapulaisen töihin tai vastaaviin en olisi enää halunnut mennä. Töitä ei löytynyt ja vähät rahat alkoivat loppua.

Tuohon aikaan Lappi oli jotenkin tarunhohtoisessa maineessa, sitä romantisoitiin lauluissa ja filmeissä ja tiedettiin, että siellä on tarjolla paljon työtä, sekä metsätöitä että rakennustöitä. Olin jo monasti aiemmin ajatellut, että joskus vielä lähden Lappiin katsomaan, millaista siellä oikein on. Nyt siihen näytti tarjoutuvan mahdollisuus lähes pakon sanelemana. Tiesin, että pärjään kyllä metsätöissä, joita olin jo aivan poikasena kotipuolessa tehnyt, ja mieli paloi Lapin kairoille ja kämpille, olin joutunut Lapin lumoon.

Niinpä realisoin turhan omaisuuteni, eli myin eräille tuttavilleni hyvän kelloni ja lähes uuden kesäpukuni, ja ostin tammikuun viimeisellä viikolla 1954 matkalipun Kemiin. Olin kai hieman varovainen, kun en uskaltanut mennä samantien Rovaniemelle asti, tai ajattelinkohan takaporttina, että Kemistä saattaisin saada paremmin muuta työtä, jos en metsätöitä löytäisi.
Suuret odotukseni Helsingin suhteen, uskoni, että kaikki muuttuisi hyväksi siellä, eivät sittenkään näyttäneet toteutuvan. Jätin stadin ilman haikeutta odottaen uutta ja parempaa Lapista, josta oli nyt tullut unelmieni Eldorado.


LENTOJÄTKÄNÄ LAPIN KAIROILLA

Oli varhainen aamu ja kova pakkanen, kun juna saapui Kemiin. Asemalla kyselin työnvälitystoimistoa ja minulle neuvottiin tie sinne. Jouduin kotvan värjöttelemään kadulla sen avautumista odotellessani, kun en osannut minnekään mennä. Minulla oli ylläni ohuenpuoleiset housut ja kangasmokkainen pusero, päässä baskeri ja jalassa matalat kengät, käsissä nahkasormikkaat, kädessä pienenpieni matkalaukku, johon kaikki maallinen omaisuuteni - muutama alusvaatekerta eikä paljon muuta - hyvin mahtui. Ei varmaan tavanomainen varustus Lapin savotoilta töitä hakevalle!

Työnvälitystoimistossa minulle kerrottiin, että Akkunusjoella, Kivalossa, Kemin maalaiskunnan ja Tervolan rajoilla on pieni yksityinen leveranssisavotta (hankinta suuremmalle yhtiölle, muistaakseni Kemi Oy:lle), jonne on juuri kyselty hakkuumiehiä. Siispä sinne! Ilmeni, että Akkunusjoelle on matkaa noin 30 kilometriä Kemistä koilliseen, eikä sinne johtavalla melko vähäisellä tiellä ole linja-autoliikennettä, mutta puutavaraa ajavia kuorma-autoja sinne kulkee.

Hankkiuduin neuvottuun paikkaan tien varteen ja pääsin erään kuorma-auton koppiin. Muistan, miten autonkuljettaja katseli minua vähän oudosti, kun kuuli pyrkimykseni. Hän jätti minut oikeaan paikkaan tien varteen ja neuvoi, miten jatkaa eteenpäin. Savotan kämpälle oli tien varresta vielä 2-3 kilometrin matka, jonka rämmin huonoa rekitietä matala kenkä lähes joka askeleella lunta haukaten.

Savotan pomo, muistaakseni Torniosta kotoisin oleva Tauno Marjomaa, oli kämpillä. Hänenkin ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun ilmoitin haluavani töihin! Ihme, että hän sittenkin uskoi mahdollisuuksiini ja antoi heti ”förskottia” sen verran, että voin ostaa sahan, kirveen, kumiteräsaappaat ja työrukkaset, joita onneksi oli pienessä savotan kaupassa myytävänä. Vielä samana päivänä hän vei minut palstalleni. Onneksi se sijaitsi ihan lähellä kämppää, kun minulla ei toistaiseksi ollut suksiakaan, jotka olisivat olleet välttämättömät vähänkin pitemmällä matkalla. Ja niin rupesin sahaamaan propseja mustaksi Lapin harvanpuoleisessa kynttiläkuusikossa, -25 Co:n pakkasessa, metrisessä hangessa kahlaten, kumiteräsaappailla ja rukkasilla täydennettyyn kaupunkiasuuni sonnustautuneena!

Akkunusjoen kämppä oli rakennettu edellisenä syksynä tätä savottaa varten. Se oli pinta-alaltaan melko suuri, mutta matala, osittain maahan kaivettu, todella vaatimaton rakennus. Oli vain yksi suuri miehistökämppä, jonka keskellä iso kamiina, jonka päällä jätkät omina ruokakuntinaan keittelivät perunansa ja läskisoosinsa; mitään keittiötä tai järjestettyä muonitusta ei ollut. Tuohon aikaan lainsäädäntö ei vielä velvoittanut työnantajaa työpaikkaruokailunkaan järjestämiseen ja myös majoitusolosuhteiden erot eri työmailla olivat samasta syystä hyvin suuret.

Pomolla, Marjomaan Taunolla, oli oma pieni asuin- ja konttorihuoneensa kämppärakennuksessa ja sen vieressä pieni kämppäkaupan huone, jota myös Marjomaa piti omaan laskuunsa. Elintarvikkeita sai ostaa tuosta kämppäkaupasta, josta minäkin leipää, voita, läskiä ja perunoita hankin ja liityin neljänneksi jäseneksi ruokakuntaan, jossa jo ennestään oli kolme muuta jätkäpoikaa.

Matalan kämpän seinävierille oli mahdutettu kaksikerroksiset makuulaverit, joten kämppään majoittuneet noin 30 miestä saivat kukin oman makuusijan. Mitään kuivaushuonetta ei ollut, joten kämpässä oli ”tiivis tunnelma” kaikkialle kuivumaan levitettyjen hikisten vaateiden ja voimakkaan ruoan yhteistuloksena. Ulkona lähes kämpän vieressä oli talli, joka myös oli osittain maahan kaivettu ja muistaakseni kämpänpuoleinen seinä avoin, siis se oli oikeastaan vain tuulensuoja savotan muutamalle hevoselle. Kämpälle majoittuneet hevosmiehet olivat kaikki Oulun ja Kemin seuduilta, kuten enemmistö hakkuumiehistäkin; lähipaikkakuntalaiset savottalaiset asuivat luonnollisesti kotonaan.

Äärettömän raskasta oli tuokin työ heikkovoimaiselle, vähän yli 50-kiloiselle nuorukaiselle. Hakattava metsä oli todella huonoa rääseikköä; puut pienikokoisia, harvassa seisovia korpikuusia teräksen kovine, alas roikkuvine ja lumeen tunkeutuvine oksineen. Jokainen puu piti suorastaan kaivaa lumesta, ennen kuin pääsi sitä kaatamaan, ja kaadetun puun karsinta oli aina kova urakka, sillä kirves kimmahti tapaturmavaarallisesti pois kovasta oksasta, jos se ei ollut tarpeeksi terävä ja jos löi vähänkin huolimattomasti. Hyvin kovaa sahattavaakin tuollainen puu on. Ja työstä kävi harvasta metsästä verkkaisesti kertyvien kaksimetristen pöllien kantaminenkin paksussa lumessa melko pitkiä matkoja hevosmiehen keruu-uran varteen.

Kolme-neljä päivää metsässä rämmittyäni ja puita pieksettyäni olin kuin pieksetty itsekin; kaikki lihakseni olivat niin kipeät, että en juuri voinut kättäni liikuttaa. Sairastuin hieman muutenkin ja muutaman päivän vietin laverillani maaten. Oli hiihdon maailmanmestaruuskilpailut - en muista missä - ja kuuntelin niitä radiosta, jollainen sentään kämpällä oli. Nyt juhlivat neuvostoliittolaiset, nimet Vladimir Kuzin, Pavel Koltshin ja Feodor Terentjev olivat kovia. Haikeana muistelin kahden vuoden takaista suomalaismenestystä, josta olin iloinnut Stockmannin asustevarastossa Oslon olympiakisoja kuunnellessani.

Muutaman viikon propseja tehtyäni pomo kerran palstallani käydessään ja työntekoani katsellessaan alkoi kysellä tarkemmin, mitä minä olin tehnyt aikaisemmin. Kun kerroin tekemisistäni, hän tuumi, että ”sinun käteesi saattaisi kynä sattua ehkä paremminkin kuin nuo vehkeet” ja hän kertoi tarvitsevansa ylösottajaa maantien varren lanssissa, jonne savotalta hakatut puut ajettiin (Akkunusjokea pitkin ei uitettu ilmeisesti siksi, että Kemin ja tehtaiden läheisyyden vuoksi kuorma-autokuljetus oli kannattavampaa). Niinpä rehdistä jätkästä tuli päiväpalkkainen mittamiehen apulainen.

Taisin saada tuon homman säälistä! Nyt työ oli kevyttä, mutta palkka oli pieni, en kai päässyt samaankaan ansioon kuin propsimetsässä.
Alavieskasta kotoisin oleva Raution Olavi oli työlääntynyt tähän savottaan. Olavi tiesi, että Ranuan Petäjäjärvellä on Rauma-Repolan tukkisavotta, jossa on hyvät männiköt; siellä tekisi rahaa. Hän pyysi minua kaverikseen tukinkaatoon. Niinpä läksimme matkaan.

Matkustimme Kemin kautta linja-autolla Rovaniemeen ja siellä ravintola Lapinmaan ”karvahattupuolella” eli kansanravintolassa istuskeltuamme (siellähän sai vain mietoja, joihin olin jo laillisesti oikeutettu) ja matkustajakodissa yövyttyämme jatkoimme matkaa linja-autolla Ranualle, josta edelleen taksilla savotalle Petäjäjärvelle.

Kämppä sijaitsi maantien varressa ja oli Akkunusjoen kämppään verrattuna suorastaan hotelli; uusi, suuri hirsirakennus. Myös savotta oli huomattavasti suurempi kuin Akkunuksessa, joskaan ei läheskään sellainen, jossa olin seuraavana talvena ja kerron siitä kohta.

Saimme hakkuupalstan, ja läheisellä kylällä oli kauppa, josta ostimme justeerin ja sukset, joita nyt tarvittiin, kun työmaa oli muutaman kilometrin päässä kämpältä. Kämpälle oli majoittunut 30-40 jätkää. Suuren majoitushuoneen keskellä oli kamiina ja päädyssä ikkunan edessä hyvin pitkä pöytä ja seinien pitkillä sivuilla kaksikerroksiset höyläämättömästä laudasta tehdyt sängyt.

Jätkäporukka oli valtaosin reiluja pohjolan poikia. Eräskin, jonka tunnuslause oli, että ”mikään ei vie mielenrauhaa niin kuin yön vanha viina ja viikon vanha seteli” sattui voittamaan täysosuman veikkauksessa, todella huomattavan summan, jota hän lähti lunastamaan Rovaniemestä. Sieltä hän osti ”herran vaatteet” ja otti taksin, jolla ajoi kaksi viikkoa ympäri Suomea, Helsinkiä myöten ja omien sanojensa mukaan ”pani haisemaan”. Taksilla hän tuli vielä kämpille, mutta rahat olivat tyystin loppuneet ja uudet työkamppeet hävittämiensä tilalle ostaakseen hänen piti ensimmäiseksi ottaa ”förskottia”!

Kämpällä oli myös keittiö ja emännät ja vaihteleva ruoka: aamuisin perunat ja läski- tai makkarasoosi, iltaisin liha- tai hernekeitto. Heti tehtiin selväksi, että täällä vallitsee kämppälaki: ei kosketa toisen omaisuuteen eikä emäntiin. Lompakkonsa voi huoletta jättää laverin päädyssä jokaisen nukkumapaikan kohdalla olleelle laudalle, joka toimitti hyllyn virkaa. Kämppäemäntiin koskeminen oli kiellettyä mustasukkaisuudesta seuraavien murhenäytelmien välttämiseksi. Kämppälain rikkomuksista oli säädetty ankarat porukan rangaistukset, kuten sakin hivutus (kukin lyö vuorollaan syyllisen paljaaseen selkään vyöremmillä) tai kesällä alastomana sääskien syötiksi puuhun sitominen. Joten ei tehnyt mieli uhmata kämppälakia, ei edes söpön emännän apulaisen takia, jonka kanssa vähän silmäpeliä pidinkin!

Runsas kuukausi meni tukkimetsässä, joka todella oli komeaa kangasmännikköä, jota oli ilo kaataa rojautella justeerilla ja pätkiä niitä tukeiksi. Puun alle pääsi helposti ja karsittavaa oli hyvin vähän. Hyvin raskasta tämäkin työ ainakin minulle oli, kun joutui suuria tukkeja raahaamaan hangessa ja nostelemaan niitä ajomiehen hevosreen pankolle.
Lanssit, joihin puut ajettiin, olivat jossakin Siuruanjoen - Luiminkajoen varrella; en niissä koskaan käynyt, mutta hieman erikoiset nimet ovat jääneet mieleen. Säät olivat kääntyneet keväisiksi. Aamuisin oli hankikeli ja puolilta päivin aurinko lämmitti vielä paksun lumen pohjaan asti upottavaksi, jossa kahlatessa aina kastui läpimäräksi.

Huhtikuu oli lopuillaan, kun minä ilmaisin Olaville päässäni jo kauan itäneen ”oikean” Lapin kaipauksen ja ilmoitin lähteväni seikkailemaan ylemmäs Lappiin, jos vaikka pääsisin uittoon Kemijoen latvoille. Tiesin Vintiläkairassa olleen suuria savotoita, joiden puita kohta uitettaisiin. Olavi oli halukas jatkamaan kumppaninani ja niin karistimme tämän savotan hyhmät saappaistamme ja taas Rovaniemelle matkustettuamme ja siellä Vappua hieman juhlittuamme suuntasimme Koillis-Lappiin, astuimme Savukoskelle vievään linja-autoon.

Savukosken kirkolla saimme kuulla suuria lansseja olevan Kemijoen varressa Leukkuhamaran - Kokkovaaran alueilla, Martista vielä 10-15 km jokea ylöspäin. Joki oli vielä paksussa jäässä ja lumet maassa, mutta oletin siellä uittovalmistelujen kohta alkavan. Tulikohan Olaville tuli koti-ikävä vai epäilikö hän retkemme mielekkyyttä, kun hän Savukoskella päätti kääntyä takaisin ja lähteä kotiinsa Alavieskaan. Minä jatkoin matkaa yksin ja saavuin joen varressa Leukkuhamarassa olevaan kämppäyhdyskuntaan. Sain aluksi töitä propsin kuorinnassa lanssissa. Uittovalmistelut alkoivat pian ja pääsin niihin. Ajettiin puomeja jäälle ja tehtiin muita valmisteluja ja jäiden lähdettyä alkoivat vierätykset.

Varsinainen uitto oli aivan toisenlaista kuin lapsuuskotini läheisellä x-joella . Täällä puutavara ui puomeilla sille rajatulla väylällä ja sen sivua ajettiin jokea moottoriveneillä valvoen, että suma ei pääse seisahtumaan ja puututtiin tarvittaessa asioihin. Minä kuuluin porukkaan, jossa oli kaksi venekuntaa. Valvoimme jokea Leukkuhamaran ja Martin välillä. Puita tuli paljon ylempää, aivan Kemijoen latvoilta asti, ja siellä oli omat uittomiehensä. Uitto meidän alueellamme kesti kesäkuun loppuun saakka.

Koko ajan pidimme tukikohtaa Leukkuhamaran kämpillä. Siellä oli todellista lentojätkäporukkaa: Oli pitkä ikämies Ollikainen, syntyisin jostakin Savosta, joka käytti ruoka-astianaan yksikorvaista yöastiaa, jota hän säilytti makuulaverinsa alla, kuten pottaa ainakin. Laverillaan maaten hän piereskeli äänekkäästi, ja kun vierustoveri nuhteli, että ”helvetti, miten pahan hajuisia pieruja sinä päästelet”, totesi Ollikainen, että ”näellä evväellä ei sua paremmanhajusia”. Hän lauleli itse tekemiään lauluja, joiden loppuun aina liitti värssyn ”tämän laulun laatinut on se tunnettu Ollikainen, mies on iloluonteinen ja vähän hupsunlainen”.

Oli eräs Tampereen puolesta oleva omintakeisia filosofioitaan luennoiva tyyppi, joka piti aina, saunassakin, käsineet kädessään estääkseen näin saamasta joko sähköiskuja tai tartuntoja - kenellekään ei oikein selvinnyt, mitä. Oli kotkalaisena ja väärällä nimellä esiintynyt muita kartteleva kaveri, jonka poliisit eräänä päivänä kävivät noutamassa, jolloin selvisi, että hän oli Sallasta kotoisin oleva vankikarkuri. Monen sortin huithapelia (kuuluinkohan minäkin niihin?) mahtui enimmäkseen kuitenkin rehtien Lapin jätkien joukkoon.

Tuollakin kämpällä oli kämppäemännät ja tietenkin vallitsi kämppälaki. Kämpässä oli niin paljon luteita, että minun piti jossain vaiheessa muuttaa saunaan nukkumaan. Ollikainen oli ainoa, jota luteet eivät häirinneet; hän väitti, että hänellä ja luteilla on sopimus, jonka mukaan luteet eivät vainoa häntä eikä hän niitä.

Juhannuksen alla tuli kämpille viinatrokari. Minäkin ostin pullon pöytäviinaa. Sitä nautiskeltuani sorruin korttirinkiin, jossa hävisin kaikki rahani. Ja minun piti mennä juhannukseksi Rovaniemeen katsomaan tukkilaiskisoja! Vieläkin ahdistun muistaessani epätoivoisen mielialani. En edes yritä kuvata niitä tunnelmia, mutta jos joku haluaa saada niistä käsityksen, lukekoon Kalle Päätalon ”Selkosen kansaa” sivuilta 166-281, jossa esiintyvän Kaukon koen syvästi omaksi itsekseni!

Laillani kävi myös eräälle savotalla olleelle Karstulan pojalle. Vietimme hänen kanssaan juhannusaaton ja -yön Kairijoen varressa kalastellen, ja näin pääsimme tuon kovan kokemuksen yli (tuolloin käytin ensimmäistä kertaa elämässäni harrilautaa, joka vetosiimalla rannalta ohjattuna pitää itsensä keskivirrassa ja kalastaa siihen kiinnitetyillä koukkusiimoilla). Kun tulimme juhannusiltana kämpille, meillä oli reput täynnä kalaa: haukea, harria ja tammukkaa. Niistä kämppäemännät tekivät maittavaa ruokaa koko porukalle.

Kämppäemäntämme Elli oli ronskiotteinen töissään, mutta kenties vielä ronskimpi puheissaan. Hän ei mitenkään pyrkinyt salaamaan sitä, että oli seurustellut saksalaissotilaiden kanssa sodan aikana. Hän kehui saksalaisia miehiä monin tavoin, mm. hyviksi rakastajiksi. Kun joku oikein inttäen vaati vastaamaan, miksi muka saksalainen mies on rakastajana parempi kuin suomalainen, Elli tiuskasi: ”no kyllä jumalauta suomalainenkin mies vitun nuolee ennen naimista, mutta saksalainen teki sen vielä naimisen jälkeenkin!”

Melko lähelle Leukkuhamaraa oli tullut suonkuivausta valmisteleva Metsähallituksen Lapin itäisen suonkuivauspiirin vaakitusporukka. Sieltä kai tuli kysely kämpillemme, olisiko joukossamme kenties laattapojaksi halukasta nuorta miestä. Uitto oli sopivasti päättymässä, joten minä vaihdoin kämppää ja työalaa.
Kämppä oli uusi ja se sijaitsi joen varresta vähän kauempana, mäntyjä kasvavalla hiekkatöyräällä. Oli kiva siirtyä pienelle, luteettomalle kämpälle, jossa tosin keskiyön aurinko paistoi verhottomasta ikkunasta suoraan petiini ja silmiini niin, etten aluksi osannut nukkua.

Pomona meillä oli suonkuivausteknikko Heikki Lounaja ja hänen johdossaan kaksi vaakitus- eli mittaustyöparia, toista veti tamperelainen opiskelija Martti Tirri, toista syntyjään kuopiolainen Arvo Toivanen, joka oli palvellut rajajääkärinä Lapin rajavartiostossa. Martti muistaakseni opiskeli metsätieteitä ja aikoi metsänhoitajaksi. Martin laattapojaksi minä ryhdyin. Arvon laattapoikana oli Heikin poika Aarno. Arvo oli monitaitoinen, jäyhä rajamies, joka sai aina, sateellakin, nuotion aikaan hetkessä. Hän oli rajamiehenä ollessaan kaatanut karhun pistoolilla; oli kevätlumilla hiihdellessään huomannut ilmeisesti juuri pesästään nousseen karhun jäljet ja lähtenyt niitä seuraamaan, jolloin oli erästä mäkeä laskiessaan lähes törmännyt karhuun, jolloin joutui itsepuolustuksekseen ampumaan pystyyn nousseen pedon.

Tehtävänämme oli valmistella seuraavana kesänä toimeenpantavia metsäojituksia. Yhdessä raivattiin selkälinjat ja niille sopivin välein poikittaislinjat, joiden tarkat korkeudet mitattiin vaakituskoneella. Laattapoika piti sopivaksi katsotun matkan päässä pystyssä noin kolmemetristä laattaa, johon oli merkitty asteikko sentin tarkkuudella, kolmihaaraisella jalustalla liikuteltava vaakituskone asennettiin ”vaateriin” ja sen okulaarin läpi katsottiin laatasta korkeus, joka merkittiin muistiin. Sen jälkeen vaakituskone vietiin laatan äskeiselle paikalle ja laatta eteenpäin ja näin jatkettiin mitattava jono loppuun.

Heikki Lounaja laati mittauspöytäkirjojen perusteella suunnitelmat tuleviksi ojalinjoiksi, jotka vielä mitattiin eli vaakittiin riittävän kaltevuuden eli kaadon varmistamiseksi. Työ oli oikein mukavaa ja palkka laattapojallekin kohtuullinen. Sääsket vain vaivasivat sankkoina pilvinä ympärillämme, kun työmaamme liikkui soilla tai ainakin kosteilla alueilla. Vapaa-aikoina kalastelimme virvelillä ja ongimme tammukoita. Lakkojen eli hillojen kypsyttyä popsimme niitä päivittäin vatsantäydeltä soilla, joilla työmaamme liikkui.

Porukkamme käsitti siis vain pomon ja neljä miestä. Me tulimme erittäin hyvin toimeen keskenämme, vaikka olimme kovin erilaisia kukin. Heikki Lounaja oli myös tunnettu kirjailija, vuonna 1952 hän oli saanut valtion kirjallisuuspalkinnon teoksellaan ”Lautta ohittaa kylän”. Hänen kirjansa käsittelivät pohjoisen ihmisiä ja luontoa, usein savotoita ja niiden elämää. Hänen novellikokoelmansa ”Maaton mies” niminovellin päähenkilö oli savottamies, joka sodassa uneksi, että hän sodan jälkeen saisi maata, ja saikin - arkun sijan hautausmaalta.

Heikki oli syntyisin Kiuruvedeltä, alkuperäiseltä sukunimeltään Lilja. Hän oli lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Hän kertoi saaneensa ensimmäiset housunsa vasta mennessään kansakouluun; äiti oli silloin ommellut ne hänelle tyynynpäällisestä!

Heikki oli kuitenkin päässyt käymään oppikoulua ja metsäkoulun ja varusmiespalveluksessaan reserviupseerikoulun. Sodassa hän oli ollut reservin luutnanttina tykistön tulenjohtajana, koko ajan etulinjassa, jossa hän oli haavoittunut vaikeasti ja ontui nyt toista jalkaansa. Hän oli paljon omissa ajatuksissaan, ehkäpä seuraavan kirjansa tapahtumia hahmotellen. Kirjaa hän ei kuitenkaan kirjoittanut työmaalla; niitä hän väsäsi vain talvisin kotonaan. Lounajat asuivat Rovaniemessä, Ounasvaaran rinteellä Jäkäläkadulla. Kävin kerran kylässä heidän kauniissa kodissaan.

Yksi vaakitustyömaa kesti yleensä vain muutamia viikkoja. Niinpä jo heinä-elokuun aikana ehdimme olla Leukkuhamaran - Lattunan maastojen lisäksi ainakin Pelkosenniemellä lähellä Pyhätunturia ja Kemijärven Autissa. Seuraavaksi vaakittiin Misijärven eteläpuolisella alueella Rovaniemen - Kemijärven rajoilla ja asuimme Tuomaanjängän kämpällä Misijärven rannalla. Täältä vielä siirryttiin Rovaniemen maalaiskuntaan, Ranuan tien suunnalle Taipaleen kylän takaisiin maastoihin, Välijoen - Tuiskukivalon alueelle. Työmaalta toiselle siirryttiin yleensä Heikin ajamalla Metsähallituksen autolla. Arvo ajoi omalla moottoripyörällään, jonka kyydissä minäkin olin joskus takamatkustajana.

Eräällä työmaallamme oli meneillään myös edellisenä kesänä vaakittujen soiden ojitukset. Ojat räjäytettiin dynamiitilla, hyvinkin pitkä pätkä kerrallaan siten, että kun ensimmäinen dynamiittipötkö räjäytetään nallilla, toiset räjähtävät täräyksestä, jolloin oja repeää ja muta nousee korkealle ilmaan nauhana samaan tapaan, kuin urheilukisojen katsomossa silloin tällöin nähtävä yleisön seisaalleen nousun muodostama aaltoliike.

Ojittajat asuivat samalla kämpällä kanssamme. Täällä sattui ikävä tapaus. Eräs vanha ojuri, Aukusti, joka oli pari iltaa aikaisemmin kämpällä juovuksissa uhonnut, että häntä ei Palosalmelle (metsätyömiesten vanhainkotiin) viedä, räjäytti itsensä hengiltä dynamiitilla. Hakkasimme työporukallamme ojituslinjaa, kun huomasimme verisiä vaateriekaleita puun oksalla. Läheiseltä polulta löysimme ruumiin, joka oli repeytynyt keskeltä lähes kahtia ja pääpuoli oli kääntynyt jalkojen päälle.

Kävimme lähimmässä kylässä soittamassa poliisit, jotka paikalle opastaminamme kantoivat ruumiin paareilla polkuja pitkin autolleen tielle, jonne oli matkaa useita kilometriä. Kun poliisit nostivat paareja autoonsa ja toinen poliisi nosti paarien toista päätä ylemmäksi, rupesi paareilla oleva epämääräinen verinen kasa valumaan takaa nostavan toisen poliisin päälle, jolloin hän inhoreaktionaan tempasi paarit salamannopeasti ylemmäksi ja näin säästyi vaatteittensa siivoamiselta.

Martti lähti joskus syksyllä etelään jatkamaan lukujaan, jolloin minä ainakin ajoittain pääsin myös mittamieheksi eli vaakituskoneen käyttäjäksi; ehkäpä vuorottelimme eri tehtävissä.

Koko tuon kesän, siirtymävaiheiden Rovaniemessä tai Kemijärvellä viipyilyjä lukuunottamatta elimme kuivalla muonalla, joka oli kahvia, leipää, voita, kuivattua poroa, metwurstia ja tahkojuustoa; muut eväät eivät olisi pitkiä aikoja repussa säilyneet. Heikki oli kova kahvimies. Kahvin piti olla niin vahvaa, että pannusta kaadettaessa sen läpi ei voinut nähdä. Me nuoremmat sen aina keitimme. Heikillä oli pahkakuppi, kuksa, ja kerran siihen kahvia kaadettaessa hän alkoi katsella ympärilleen ja loihe lausumaan: ”mistähän ne pojat on näin kuivalla kankaalla näin paljon vettä löytäneet?”. Huomautteluista suivaantuneina kerran keitimme Heikille todella järeät kahvit. Sitä kuksaansa kaataessaan hän ihasteli: ”no ovathan pojat vihdoinkin oppineet keittämään kahvia!” Seurasimme mielenkiinnolla Heikin ilmeitä hänen juotuaan sitä muutaman kulauksen. Sitten hän ärähti: ”laittakaa nyt helvetissä siihen vähän vettä lisää, eihän tämä valu kurkusta alas!”

Hiljainen Heikki viljeli kuivaa huumoria. Kun Lattunassa kerran valittelin, etten ole onnistunut näkemään karhua, vaikka ollaan Suomen karhurikkaimmassa kairassa, Heikki lohdutti: ”Älä välitä, kyllä karhu on sinut nähnyt”. Kun eräänä kuumana kesäpäivänä totesin, etten ole tiennyt Lapissa näin lämmintä olevankaan, Heikki ilmoitti: ”Kyllä Lapissa aina on kaunis kesä, viime kesäkin oli; harmi vain, että se sattui maanantaipäiväksi”.

Syksyllä kävin kutsunnoissa Rovaniemessä. Kutsuntojen valvojana oli silloinen Rovaniemen sotilaspiirin päällikkö eversti (myöhemmin kenraaliluutnantti) Olli Korhonen; hänelle sain tehdä selvitystä nimeni perusteella ja tulimme tulokseen, että emme taida olla sukulaisia. Anoin palvelukseen Lapin Rajajääkäripataljoonaan, jossa myös varusmiespalvelusta annettiin. Ajattelin sen palvelevan parhaiten tulevaisuudensuunnitelmiani, joihin ei kuulunut sotilasura. En päässyt sinne ilmeisesti siksi, että olin kirjoilla Helsingissä (viimeinen pysyvä osoitteeni oli siellä, vaikka minulla ei ollut sinne enää mitään kiinnityksiä); kai ajateltiin, että stadin kundista ei tule ”rajakurvaria”.

Viimeisellä työmaallamme Tuiskukivalossa suunniteltiin ojitettaviksi myös Metsoaapan soita, jotka olivat paikoin niin veteliä, että piti odottaa niiden jäätymistä, ennen kuin niille voitiin mennä kaluston kanssa. Tätä odottaessani olin ainakin viikon yksin - muut olivat matkustaneet koteihinsa - tiettömien taipaleiden takana pienessä, nätissä, punaiseksi maalatussa eräkämpässä.

Kämppä sijaitsi kauniissa kangasmaisemassa, pienen järven päässä. Järven takana kohosi korkea vaara, Konttikivalo. Joutessani kiipesin usein vaaralle katselemaan maisemia. Muuten kulutin lyhyttä syyspäivää lenkkeillen kankailla, pilkkoen kämpällä honkapuita ja lämmittäen saunan joka ilta. Pitkät, pimeät illat ja yöt olivat hieman kolkkoja, kun valonlähteenä oli vain pieni öljytuikku. Kun ikkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, oli tunne, että pedot ja maahiset kurkistelevat niistä sisälle!

Muun porukan tultua taas työmaalle ja soiden jäädyttyä saimme työt nopeasti loppuun ja pestini Lapin itäisen suonkuivauspiirin palveluksessa päättyi. Minulle oli tämän kesän aikana, ehkäpä hieman Heikin innostamana selvinnyt, mitä aion tehdä isona: minusta tulee suonkuivausteknikko! Se todella syrjäytti siihenastiset haaveet opettajan ammatista, sillä suonkuivausteknikon työ tuntui minusta ihanteellisimmalta mahdolliselta työltä: kesät maastossa ja talvet sisätöissä ojitussuunnitelmia laatien, ehkäpä siinä sivussa voisi kirjoittaa jonkun kirjan, kuten Heikkikin.

Ensin olisi kuitenkin elettävä elämä, josta riittäisi kirjoitettavaa (vain siten tullaan kirjailijaksi, on Nobel-palkittu kirjailija Ernest Hemingway sanonut, ja hän tiesi asian Espanjan sisällissodan, suurriistan metsästyksen Afrikassa, suurkalojen pyynnin valtamerillä ja monet muut seikkailut kokeneena, puhumattakaan hänen lukuisista naisseikkailuistaan).
Hyvästelimme toisemme Rovaniemessä, jossa minä rupesin katselemaan uusia töitä.

Tietääkö arvoisa lukija, mikä muuten on tämän luvun otsikossa mainittu lentojätkä? Tarinan mukaan Kokkolassa ilmestyvässä ”Keski-Pohjanmaa” -lehdessä oli kerran pikku-uutinen: ”Jätkän jäljet nähty Kälviällä. Jäljet johtivat puuhun. Naisia kehotetaan varovaisuuteen, sillä kyseessä on ilmeisesti lentojätkä”. Tältä lentojätkältä, minulta, Lapin naiset olivat vielä toistaiseksi saaneet olla täysin rauhassa. Mutta odottakaahan….


HERRANTEKELEENÄ LAPIN SUURILLA SAVOTOILLA

Rovaniemessä oli tuolloin ja on kenties vieläkin metsätyömieslähetyksen omistama, vain metsätyömiehille tarkoitettu matkustajakoti Rovala. Sitä samoin kuin metsätyömiesten tukisäätiötä ja sen perustamaa Palosalmen metsätyömiesten vanhainkotia johti pastori Arvo Ohinen, Lapin kairoilla legenda jo eläessään. Ennen töiden etsiskelyn aloittamista hieman lomailin Rovaniemessä ja olin majoittuneena Rovalaan.

Eräänä iltana Arvo Ohinen tuli juttusilleni. Hän kyseli minusta ja tekemisistäni kaikenlaista. Hän kertoi, että Kelontekemän - Tepsan - Jeesiön alueella Kittilässä oli alkamassa Veitsiluoto Oy:llä Pohjoismaiden suurin savotta, jossa tarvitaan paljon aputyönjohtajia, joiden kouluttamisen Veitsiluoto on aloittanut Kuolavaaran kämpällä, lähellä Tepsan kylää. Hän sanoi, että jos olisin kiinnostunut tuosta koulutuksesta, hän voisi kenties saada minut sinne, vaikka koulutus on jo alkanut muutama päivä sitten. Tietenkin olin kiinnostunut, ja Ohinen yhden puhelinsoiton soitettuaan ilmoitti, että pääsen kurssille. Tarvittavat opastukset saatuani lähdin matkaan.

Kurssi Kuolavaarassa oli ollut käynnissä jo kolme-neljä päivää minun saapuessani, mutta hyvin pääsin mukaan opetukseen. Kurssilla oli neljä kouluttajaa ja 29 oppilasta (laskin juuri kurssin valokuvasta). Kurssi kesti kolmisen viikkoa. Opetusohjelma oli aluksi teoreettisempaa, mutta loppupuolella olimme enimmäkseen maastossa. Yhtenä yönä lokakuun loppupuolella tuli lunta 20-30 cm ja hiihtokelit kerrasta.

Alusta saakka mukana olleet kurssilaiset olivat majoittuneet kämpän toiseen päätyyn, jonne minä en enää mahtunut, joten jouduin kämpän toiseen päätyyn, yksinäni suureen kämppään. Siellä eräällä ylälaverilla makasin jo monta yötä paljaalla puulavitsalla, reppu päänalusenani ja sadetakki peittonani, kunnes pääkouluttajamme metsäteknikko Kontio, jota kutsuimme Nalleksi, poikkesi sinne eräänä iltana ja ihmetteli askeettisuuttani. En tiennyt, että jokainen sai savotan puolesta patjan, tyynyn ja peitehuovan, sillä en ollut tällaiseen aiemmin tottunut. Nyt ne kyllä kelpasivat minullekin!

Ilmeisesti olin kurssin parhaiten menestyneiden joukossa, koskapa minä sain jäädä Kuolavaaraan, joka oli savotan keskuspaikka jossa myös ylin johto piti majaa. Lisäkseni sinne jäivät kurssilaisista Hugo Ylijääskö Rovaniemen maalaiskunnasta, Jouko Pykälä Nastolasta ja Manne Savela Kiikasta - Suomi siis hyvin edustettuna. Muut kurssilaiset hajaantuivat eri kämpille laajalle savotalle, joku myös Veitsiluodon muille savotoille.

Tuo alkanut savotta oli todella valtaisa, sen kirjoilla oli kai monta sataa miestä ja varmaan yli 100 hevostakin, lisäksi muutama traktori; ensimmäiset, jotka näin metsätöissä. ”Ukkoherrana” oli vanha Veitsiluodon työnjohtaja Yrjö Hyvälä Sodankylästä ja nuorempia työnjohtajia oli monia, heidän joukossaan kai useita metsäteknikoitakin.

Vaikka savotta oli Veitsiluodon, hakkuut tapahtuivat Metsähallituksen mailta; siksi savotalla oli valvojia myös Metsähallituksen puolelta.

Työnjohto, johon nyt kuuluin, oli majoittuneena omalle kämpälleen. Kämpässä oli keittiö ja kahden emännän yhteinen asuinhuone, ”ruokasali”, joka toimi myös ”korttipelisalonkina” ja seurusteluhuoneena ja majoitushuoneet. ”Ukkoherralla” oli oma yhdistetty työ- ja majoitushuoneensa, kasööreillä, joita oli kaksi, oli yhteinen huone, mutta meitä muita oli yhdessä huoneessa useampia. Me neljä syksyllä valmistunutta aputyönjohtajaa asuimme kaikki samassa pienessä huoneessa, jossa myös iltaisin teimme toimistotyömme.

Kuolavaarassa samalla mäellä oli työnjohtokämpän lisäksi suuri miehistökämppä vai olikohan niitä parikin. Miehistökämpät olivat perinteisiä kaksiosastoisia; suuret majoituspirtit molemmissa päissä ja keittiö emäntien huoneineen keskellä. Kaikilla kämpillä oli asianmukaiset kuivaushuoneet ja varastotilat työkaluille ja tarvikkeille. Hevosille oli suuret, hyvät tallit.

Kuolavaarassa oli myös koko savotan tarpeita varten varsin hyvin varusteltu kämppäkauppa omassa rakennuksessaan. Kämppäkaupan hoitajana oli noin 30-vuotias Anja, joka myös asui kaupan yhteydessä olevassa huoneessaan. Oli myös oma voimalaitos erillisessä rakennuksessaan, jossa aggregaatti jauhoi öljyllä sähköä kämppäyhdyskunnan tarpeisiin. Aputyönjohtajan vakiotehtävänä oli aggregaatin käynnistäminen illalla työmailta saavuttua. Se olikin yli -30 Co:n pakkasilla vaativa temppu! Ensin piti antaa koneen kurkkuun eetterihuikka ja sitten pyöräyttää voimalla käynnistyskampea sormet ja peukalot kammen samalla puolella, ettei käynnistyvän koneen kammelle antama potku repäise peukaloita irti!Ja tietenkin kämppäyhdyskunnassamme oli sauna asianmukaisine löyly-, pesu- ja pukeutumistiloineen.

Kuolavaaran kaltaisia, mutta ehkä vähän pienempiä kämppäyhdyskuntia oli lisäksi useita Tepsan kylän pohjoispuolisella noin 200 km2 :n alueella. Nimet Keulakkopää, Haurespää, Lomajärvi, Pultsano ja Pahtavaara ovat jääneet mieleeni; en muista, oliko kämppiä noissa kaikissa, mutta hakkuita oli.

Hakattavat metsät olivat Metsä-Lapille tyypillisiä: ylemmillä mailla harvaa, melko matalaa, oksaista männikköä, alavimmilla ja kosteammilla mailla vain lyhyt- mutta kovaoksaista ”kynttiläkuusta” harvakseltaan kasvavaa ”rääseikköä”. Tukki pyrittiin aina saamaan riittävän suuren männyn ja kuusen tyviosasta, ellei siinä ollut lahoa. Propseja eli paperipuita tehtiin sitten puun latvaosasta ja hakkuupalstan pienemmistä puista.

Tuolloin suosittiin aukkohakkuita, joten metsää pantiin matalaksi samassa aukossa jopa kymmeniä hehtaareita. Paremmilla mäntyvaltaisilla mailla jätettiin pystyyn siemenpuita, jotka oli merkitty sellaiseksi punaisella maalilla rengastamalla, ja paikoin tehtiin myös vain harvennushakkuita, jolloin kaadettavat puut oli leimattu leimakirveellä. Koivua ei noin pohjoisessa tuolloin korjattu lainkaan, ei edes haloiksi, koska sen hakkuu- ja kuljetuskustannukset olisivat olleet suuremmat kuin puusta saatu hinta. Koivut yleensä kaadettiin ja poltettiin hakkuusavottaa myöhemmin seuranneessa ”risusavotassa”.

Hakkuumiehen tuli siirrellä tekemänsä tukit ja propsit niin, että ne voitiin viedä hevosella pois metsästä. Hevosmies keräili ne etureellä metsästä tukkitien varteen. Tätä työvaihetta kutsuttiin juontamiseksi. Takareki otettiin käyttöön vasta paremmalla tiellä, jossa tehtiin lanssiin ajettava kuorma. Lanssiin johtavien tasaisia maita pitkin kulkevien valtateiden jalas- ja kaviourat oli jäädytetty ja tiemiehet hoitivat niitä jatkuvasti. Tällaisella tiellä hevonen veti todella suuren kuorman, kun ajomies sen ensin auttoi kangen avulla liikkeelle.

Lapissa tukit kuormattiin suoraan etu- ja takareen pankoille köysiä apuna käyttäen siten, että raskaskin tukki kiskaistiin kahden miehen voimin ylös kuormaan köysilenkillä ja köysien varaan tukit kuormassa jätettiinkin; ne pysyivät siten hyvin ja mahdollisesti kaatuneen kuorman purkaus kävi nopeasti, samoin kuorman purkaminen lanssissa oli helppoa; vain köysilenkit avaamalla tukit saatiin pudotettua kuormasta teloilleen. Propsikuorma kuljetettiin rekien pankoille asetetulla lavalla puutapein sivuilta tuettuna.

Miehiä oli kaikkialta Suomesta. Hyvin monia hevosmiehiä oli Etelä-Pohjanmaalta, Kauhajoelta ja Jalasjärveltä. Monet heistä olivat tulleet savotalle oman paikkakuntansa rekikalustolla, samanlaisella, jota minunkin kotipuolessani käytettiin. He joutuivat heti aluksi hankkimaan uuden kaluston, sillä näitä kapeajalaksisia ja tolppalavetein varustettuja rekiä ei päästetty täällä teitä särkemään ja tukkeamaan, kuten kieltoa perusteltiin! Hakkuumiesten enemmistö taisi sentään olla pohjoisen poikia, Lapin, Koillismaan ja Kainuun alueilta, mutta paljon oli myös etelästä tulleita ”lentojätkiä”, muistaakseni joku Ruotsin puoleltakin, Torniojokilaaksosta. Moottorisaha oli äkkiä niin yleistynyt, että pokasaha- ja justeerimiehiä oli enää vähemmistö.

Aputyönjohtajia oli ainakin ”metsänhiihtäjinä”, lanssivalvojina, mittamiehinä ja ylösottajina. Minä toimin pääasiassa ylösottajana, mutta olin jossakin vaiheessa vähän aikaa myös ”metsänhiihtäjänä”. ”Metsänhiihtäjä” kierteli hakkupalstoilla valvoen työn jälkeä.

Lapissa ei käytetty tukkitöissä jakomiestä, vaan metsuri itse pätki tukit tiettyjä sääntöjä noudattaen ja merkitsi pituuden tukkilaisen liidulla tukin latvaan. Tavoitteena oli saada rungosta aina oksaton tyvitukki, sitten vielä sahatavarakelpoinen latvatukki ja latvuksesta propsi tai pari. Oksattoman tyvitukin saaminen on Lapin männystäkin vaikeaa ja kuusesta käytännössä mahdotonta.

Kun tukit lanssissa mitattiin kuutiojaloiksi, jätkällä oli taipumus keinotella tukin sisältöä suuremmaksi siten, että katkaisi sen rungon mahdollisen paksunnoksen kohdalta (tukin halkaisija mitattiin tukin latvasta). Näin ei saanut tehdä, joten sellaisesta piti huomauttaa.

Puu piti ottaa tarkkaan, joten kanto ei saanut olla yli 15 cm korkea ylimmän juuren päältä mitattuna. Paksun lumen kaivaminen maahan asti lisäsi työtä ja vei aikaa, joten jätkillä oli taipumus kaataa puita sallittua pitemmälle kannolle. Sellaiset merkittiin muistiin ja niistä pidätettiin ”kantorahaa” tilin yhteydessä.   
Lapin kuuset ovat usein tyvipuolesta sydämestä lahot. Tukissa ei saanut olla lainkaan lahoa ja propsissakin vain halkaisijaltaan 5 cm. Kaadettua puuta jouduttiin usein tyveämään tyvipölkyiksi, joka jäi metsään; se sai olla korkeintaan metrin pituinen. Metsuri sai tietyn korvauksen jokaisesta tyvipölkystä. ”Metsänhiihtäjän” piti ne laskea.

Pienin sallittu tukin läpimitta oli 6 tuumaa ja propsin 7 cm; ”metsänhiihtäjän” piti tarkistaa näitäkin ja raakata alamittaiset. Monenlaista muutakin puuhaa toimenkuvaan kuului.

Enimmän osan ajasta olin ylösottajana, mittamiehen kumppanina hakatun puutavaran - tukkien ja propsipinojen - mittauksessa lanssissa. Mittamieskumppaninani oli yleensä joko Mikko tai Sulo, molemmat minua parikymmentävuotta vanhempia perheellisiä pohjoisen miehiä.

Mittamies mittasi lavereihin ajetut tukit latvapäästä mittasakseilla ja huusi ylösottajalle esimerkiksi ”kuusitoista kahdeksan ja puoli, kataja”, mikä tarkoitti, että tukki on 16 jalan pituinen ja halkaisijaltaan 8 ½ tuumaa ja kyseessä on kuusitukki (sanottiin kataja eikä kuusi siksi, ettei ylösottaja sotke numero kuuteen!).

Mittauspöytäkirja oli tukin pituuksien ja paksuuksien mukaan valmiiksi ruudutettu siten, että ylösottaja voi merkitä tiedon ns. tukkimiehen kirjanpidolla (tukkia kuvaava pystyviiva ao. ruutuun, pystyviivoja neljä vierekkäin ja viides vinosti päälle) pöytäkirjaan, männyt ruudun alalaitaan, kuuset ylälaitaan. Pöytäkirjasta laskettiin määrät illalla kämpillä ja muutettiin tiettyjen muuntotaulukoiden avulla kuutiojaloiksi.

Tilit sekä hakkuu- että ajomiehille maksettiin näiden laskelmien perusteella. Laskennassa piti olla ehdottoman tarkka, mutta silti ylösottaja pyrki selviytymään illalla urakastaan nopeasti. Siinä sai käsikäyttöistä laskukonetta, ”snurraa” pyörittää vinhasti!

Aivan muutaman kerran olin myös mittamiehenä, ilmeisesti vain työhön tutustumisen halusta tai vakinaisen mittamiehen tilapäistä poissaoloa tuuraamassa. Olinhan toki saanut hieman opetusta tehtävään jo syksyn aputyönjohtajakurssilla, mutta mittamiehinä silti yleensä toimivat vain siihen erikoistuneet, kokeneet aputyönjohtajat.

Lapin talvinen päivä on lyhyt; noilla korkeuksilla aurinko ei näyttäydy ollenkaan kuukauteen, joten työpäiväkin jäi silloin pakosta lyhyeksi. Töihin lähdettiin tukevan aamiaisen jälkeen yhdeksän maissa, jolloin oli vielä pimeää, ja kämpille tultiin taas pimeässä, kolmen maissa. Kaikki vähänkin valoisa aika käytettiin hyväksi. Oli myös kovia pakkasia, monena päivänä yli -30 Co, mutta töissä oltiin silti.

Metsässä pakkanen ei niin tuntunut, paitsi aukeiden yli hiihdettäessä sai suojata kasvojaan jäätymiseltä. Jeesiöjoen varressa avoimilla paikoilla olevissa lansseissa mittatöissä oli hankalampaa, varsinkin ylösottajalla, joka joutui seisomaan tukkikasojen päällä ja merkitsemään ylös saksimiehen huutamia lukuja. Minullakin oli koirannahkarukkaset ja kynää pidin pystyssä kourassa, jolloin jotenkin pärjäsi. Aina meillä paloi nuotio ja kahvipannu pidettiin kuumana ja välillä oli pakko kipaista juoksemaan lanssitielle, että varpaat eivät jäätyisi.

Jätkäpoika työskenteli tuon kuusituntisen päivän lähes pysähtymättä. Erityisesti muistan erään Luusuan Paulin, Lapin poikia, joka moottorisahoineen painoi puolijuoksua puulta puulle paksussa lumessa, päällimmäisenä asusteenaan housujen päälle ulottuva flanellipaita ja päähineenään vanha leveälierinen ”vilttihattu”, jonka lierien tarkoitus oli estää lumen putoaminen paljaaseen niskaan. Oli varmaan ”näky jumalille”, mutta äärettömän tehokas työmies. Tuosta reilujen jätkien joukosta tulin tuntemaan monia värikkäitä persoonia, joiden kuvaamiseksi taitoni eivät riitä; onneksi minua taitavammat kirjoittajat - Kalle Päätalo, Heikki Lounaja ja monet muut - ovat noita tyyppejä tallentaneet historiaan.

Hyvin mieluisina kokemuksina ovat jääneet muistiini kaikki nuo toimet tuon talven 1954-55 aikana tuolla Pohjoismaiden suurimmalla savotalla. Tuolloin elettiin metsätöiden suuren murroskauden alkua. Moottorisahan tulo kasvatti hakkuumääriä ja pudotti hakkuutaksoja niin, että kun 1950-luvun alussa jätkän tarvitsi kohtuulliseen ansioon päästäkseen hakata päivässä 2-3 kuutiota halkoja tai hieman enemmän ”propsia mustaksi” eli kuorimatonta paperipuuta, niin vuosikymmenen puolivälissä vaadittiin jo 4-6 kuution suorituksia. Myöhemmin metsätyökoneiden yleistyttyä vaadittavat suoritukset ovat moninkertaistuneet, ja nykyisin yksi mies monitoimikoneellaan ja yksi metsätraktori kuljetusvälineenä tehnevät päivässä sen, mitä tekemään ennen tarvittiin viikoksi kymmenen miestä ja monta hevosta.

Jotenkin haikealta tuntuu ajatella, että mitään noita tuolloin tutuiksi tulleita töitä ei ole ollut enää aikoihin, eikä ole kertomani kaltaisia savotoitakaan. Metsätyönjohtajankin - nykyisen metsätalousinsinöörin - toimenkuva on kokonaan toinen kuin noihin aikoihin. Edustan siis kadonnutta maailmaa, olen osa historiaa!

Savotan maisemat olivat siis Metsä-Lapille tyypillisiä. Oli ylempiäkin, valoisia, mäntyvaltaisia kangasmaita keloineen, mutta enimmäkseen soita ja niiden reuna-alueilla ylivanhoja, veden vaivaamia, myös osin kelottuneita kuusimetsiä. Soilla ja korvissa kulkevia puroja reunustivat vaikeasti läpikuljettavat vaivaiskoivutiheiköt.

Jeesiöjoki kiemurteli Jeesiöjärvestä lähtevänä soilla. Jokeen yhtyi alempana Kelontekemä-järvestä lähtevä samanniminen joki. Maisemaa hallitsi laajalti lähes 600 metrin korkeuteen nouseva Kumputunturi, joka näkyi kaikkialle soille ja lansseihin. Vaaroille ja suuremmille aukeille näkyivät hyvällä ilmalla läntisessä horisontissa 30-40 kilometrin päässä Muonion tien varressa Sirkan kylän tienoilla olevat Levi- ja Kätkätunturit, Levikin vielä tuolloin aivan neitseellisenä.

Lapin maisema syöpyi viimeistään noina aikoina - kesällä vaakitustöissä jängillä ja talvella tuolla savotalla - sieluuni niin, että sen jälkeen se on aina kutsunut minua voimakkaasti. Usein sinne olen myös matkani suunnannut, Topografikunnassa palvellessani töihinkin ja myöhemmin vain hiihtämään tai patikoimaan.

Elämääni oli tullut pitkästä aikaa hieman romantiikkaa jo kurssiaikanani. Kämpällä, johon olimme majoittuneena, oli emännän apulaisena Lea-niminen 18 vuotias pieni, pehmoinen, tumma pohjoisen tyttö. Ei hän mikään missityyppi ollut, mutta kummasti hän niissä oloissa alkoi vetää minua puoleensa. Jätkille ankarassa, kirjoittamattomassa kämppälaissa ei puhuttu herroista mitään, ja nythän olin jonkinlainen herrantekele jolla saa olla myös herran elkeet.
Niinpä uskalsin lähestyä tyttöä ja sainkin positiivista vastakaikua. Iltaisin kävelimme ulkona ensin vaivihkaa, mutta pian suhteemme kehittyi pitemmälle, aivan julkiseksi seurusteluksi.

Tyttö nukkui emännän kanssa samassa pienessä huoneessa keittiön vieressä. Kävin pari kertaa istumassa siellä iltaa naisten kanssa ja kerran sain jäädä hetkeksi Lean viereen, kun olin luvannut emännälle, että en yritä ruveta pyrkimään pitemmälle. Mutta enhän minä voinut hillitä itseäni ja pitää käsiäni kurissa ja kun Leakin kävi kuumana ja päästeli tiettyjä ääniä, niin emäntä hääti minut pois juuri kun olin päässyt tytön pöksyihin. Mutta onneksi alueella oli muitakin paikkoja. Nuoren lemmen hehkua ei sammuttanut Lapin pakkasyökään; päinvastoin, kiihko poltti kuumana revontulten loimutessa, maantien lumipenkkaa vasten, vain vähän aurausmerkkinä olleesta kuusentaimesta taiteltuja havuja ja päällystakin lievettä tytön pyllyn alla!

Savotta lähes seisahtui ja kämpät tyhjenivät joulunpyhien ajaksi ainakin perheellisten matkustaessa koteihinsa. Niin tekivät työnjohtokämpän emännätkin, Irja ja Taina. Myös naapurikämpällä työskennellyt Lea matkusti kotiinsa erääseen Kittilän lähikylään. Kun hän kuuli, että aioin jäädä jouluksi kämpälle omiin eväisiini, hän pyysi minua käymään jouluaterialla vai olikohan tapaninpäivänä kotonaan. Ei sinne olisi pitkä matka ollut, hieman hankalat yhteydet kylläkin, mutta suurin syy, etten mennyt, oli toisaalla.

Erään toisen kämpän emäntä, minua yli 10 vuotta vanhempi Pirkko, joka oli laillani yksinäinen eläjä, jäi myös kämpille jouluksi, ja pääsin hänen ruoka- ja vähän muuhunkin huoltoonsa pyhien ajaksi. Romanssini Lean kanssa sai tästä pahan särön, vaikka suhteeni Pirkkoon päättyikin alkuunsa.

Oman työnjohtokämppämme nuoret emännät kihlattiin samana talvena työtovereitteni toimesta; Irjan kihlasi Jouko ja Tainan Hugo! Joten nuori lempi leiskui todella tuona talvena Kuolavaaran kaamoksessa! Ainakin toisen noista kihlauksista tiedän johtaneen avioliittoon.

En ollut ottanut opikseni tuosta Savukosken kovasta korttipelikokemuksestani, vaan harrastukseni oli jatkunut yleensä melko huonolla menestyksellä. Myöhemmin talvella vihdoin voitin ensi kertaa elämässäni todella merkittävästi. Pelattiin tuon kämppäkaupanhoitajan, Anjan kämpällä, myös Anja itse pelissä mukana. Muina pelureina oli joukko työnjohtajia ja taisi siinä olla joku ajomieskin. Minä voitin sinä yönä muistaakseni enemmän kuin kuukausipalkkani verran.

Seuraavana aamuna menin ukkoherran, Yrjö Hyvälän luokse ja pyysin pari päivää lomaa Rovaniemessä käydäkseni. Yrjö sanoi, että ”täytyyhän pojan päästä maalikyliin voittorahojansa tuhlaamaan”, tieto tuuristani oli siis levinnyt nopeasti. Hiihdin Tepsan kylään, josta taksilla Rovaniemeen. Ostin Rovaniemestä hienoimmat löytämäni hiihtohousut, hiihtokengät, kultalammaskauluksisen sisäturkin ja kultalammasturkislakin, kaikki pohjolan miesten pintamuotia silloin!

Yövyin Pohjanhovissa ja kävin syömässä paremmalla puolella ja vietin iltaa oluen ääressä ”karvalakkipuolella” soitattaen orkesterilla sen johtajana toimineelle trumpetistille aina 500 markan setelin annettuani ”Tähtisumua” niin monta kertaa, että hän lopulta sanoi, että ”eiköhän nyt ole jo sumua sen verran päässä että kohta alkavat tähdetkin näkyä”, eikä soittanut sitä enää.

Seuraavana päivänä seisoksin viinakaupan nurkilla niin kauan, että sain kauppaan poikkeavia jätkiä asiamiehinä käytettyäni reppuni täyteen viinaa ja läksin taas taksilla savotalle. Sinne tultuani löin illalla repun pöytään ja pidin pienet juhlat niille, jotka tämän kaiken olivat oikeastaan kustantaneet!

Erään toisen kerran Rovaniemessä käydessäni jouduin ikävällä tavalla tilille vanhoista tekemisistäni. Yöpyessäni matkustajakodissa - taisi olla Matkustajakoti Korhonen Maakuntakadulla - tuli yöllä huoneeseeni poliisi herättelemään ja tarkistamaan henkilöllisyyttäni. Kävi ilmi, että olin peräänkuulutettu toista vuotta sitten Helsingissä sattuneesta virkavallan vastustamisesta minulle langetetusta, maksamattomasta sakosta.

Tämä oli seuraus siitä Hakaniemen torilla sattuneesta yhteenotosta. (Kerron tästä aikaisemmin muistelmissani: päästyäni 17-vuotiaana ensimmäisen kerran elämässäni anniskeluravintolaan nautin juomia sillä seurauksella, että tulin ravintolasta poistuttuani poliisin pidättämäksi juopumuksen vuoksi, ja kun poliisit lähtivät viemään minua putkaan, panin hanttiin sen minkä kykenin – huonoin tuloksin ja siis ikävin seuraamuksin!) Sakkolappu ei ollut löytänyt minua enkä tiennyt sellaista saaneenikaan. Kun olin jo hummannut rahani Rovaniemessa ja aamulla piti matkustaa linja-autolla työmaalleni Kuolavaaraan, minulla ei ollut rahaa huomattavan suuren sakon maksamiseen. Poliisit veivät minut mukanaan putkaan, jossa vietin loppuyön.

Aamulla sain soittaa tuntemalleni Veitsiluodon työnjohtajalle, jonka tiesin asuvan Rovaniemen laidalla, ja hän lupasi antaa minulle sakkorahat. Ystävällinen poliisi käytti minua autollaan työnjohtajan kotona, jossa sain rahat ja maksoin sakot ja jatkoin matkaani vapaana miehenä työmaatani kohti. Tuo työnjohtajalta lainaamani summa luonnollisesti pidätettiin seuraavasta tilistäni ja toimitettiin hänelle..

Keväällä, huhtikuussa sain yhdessä nuoremman kasöörin Martin kanssa siirron Muonion Lohivaaraan, Pallastunturin lähelle tekemään yhteenvetoja Veitsiluodon talven savotoista. Kämppä oli melko suuri, jossa lisäksemme oli siellä talven toimineen savotan miehiä ja työnjohtoa. Martin ja minun työ oli pelkkää laskentapuuhaa sisätiloissa.

Olimme tulleet linja-autolla Pöntsöön, Sirkan ja Muonion välillä, jossa oli ajuri hevosella ja oikein vanhanaikaisella kuomureellä meitä vastassa. Saavuimme vällyjen välissä kämpille myöhään illalla. Menimme emäntien puolelle kahville ja iltapalalle. Jäimmekin yöksi emäntien viereen, Martti alapetille Marjatan kanssa ja minä yläpetille Siljan kylkeen.

Helppoa valloitustamme selittänee se, että Marjatta ja Martti olivat kai tuttuja jo entuudestaan, ja kun heitä ”syyhytti” niin kai he ajattelivat, että sama tauti se on kaverillakin, ja se pitää hoitaa pois! Pidimme kai vähän ääntä, kun yöllä joku lojautti seinään toisella puolella kohdallamme niin, että taisi siinä meillä hommat häiriintyä.

Aamulla kahvipöydässä ollessamme, kun Silja juuri kaatoi kahvia minulle, työnjohtaja Leevi Lilleberg sanoi: ”on ne nuo meidänkin pojat kulkeneet tuolla emäntien puolella talvella sen verran, että ovat saaneet tytöt kiimaan niin, että nyt piti tuoda Kuolavaarasta miehet astumaan. Voisivat vain tehdä sen hiljempaa, jotta ikämies saisi nukutuksi seinän takana!”. Siljalta oli pannu pudota! Leevi oli siis häiriintyneenä lyönyt leimakirveellä seinään! Otimme Leevin toivomuksen huomioon jatkossa.

Työt olivat Lohivaarassa leppoiset ja huhtikuun lopun päivät kirkkaat ja pitkät. Pallastunturi näkyi ikkunaan Pallasjärven takaa komeasti. Hiihtelimme emäntien kanssa keväthangilla, jotka kantoivat puoleen päivään asti hyvin. Kävin pari kertaa Tepaston kylässä kairan poikki hiihtäen ja kerran yritin hiihtää myös Pallastunturille, joka näytti valkohohtoisena nousevan aivan lähisoiden takaa, mutta kun tunnin hiihdettyäni tunturi ei näyttänyt tulevan yhtään lähemmäksi, käännyin takaisin. Kartalta näin, että kämpältä oli matkaa tunturin juurellekin lähes 20 kilometriä. Ja kyllä lempikin vielä leiskahteli, joskin Leevin huomautus toi siihen varovaisuutta.

Toukokuun alussa matkustin Rovaniemelle liittyäkseni uittoon Ounasjoella. Uitossa oli työnjohtajana Ounasjoen varressa Nivankylässä asuva Mikko, joka talvella oli ollut työnjohtajana myös Kuolavaarassa. Olin jo tällöin sopinut Mikon kanssa, että keväällä tulen hänen hommiinsa.

Joki oli edelleen paksussa jäässä ja ajelimme puomeja jäälle ja liitimme niitä yhteen uittoväyliä valmistellen. Muistan päivämäärän, jonka hakkasin leimakirveen teräpäällä erään honkapuomin kylkeen: 5.5.55. Lieneeköhän tuo puomi päivämäärineen vielä tallella jossakin? Savotoita tuolla alueella ei edellisenä talvena liene ollut, koskapa ei ollut lansseja jokeen vieritettävine puineen, vaan kaikki uitettavat puut tulivat ylempää.

Itse uitto oli hyvin samanlaista, kuin vuotta aiemmin Kemijoen latvoilla. Nyt alueemme oli Ounasjoki Kemijoen yhtymäkohdastaan ylöspäin, lähes 20 kilometrin päässä olevaan Sinettään asti. Komea ja hyvin vetävä uittoväylä. Ajelimme moottoriveneellä jokea ylös ja alas, valvoimme, että ”puu huilaa” esteettömästi. Siinä ne taisivat uida nekin tukit, joiden kaadon valvonta ja mittaus Ounasjokeen laskevan Jeesiöjoen lanssissa oli työllistänyt minua talvella. Siirtelimme ja korjailimme puomituksia tarpeen mukaan ja noukimme puomituksen yli tai alta rantapensaikkoihin karanneet puut takaisin uittoväylälle ja virta hoiti lopun.

Tukikohtamme oli osuutemme keskivaiheilla Nivankylässä, joen itälaidalla sijaitseva kämppä. Siellä keittelimme kahvimme ja perunamme, käristelimme läskisoosimme ja söimme eväitämme. Mitään järjestettyä ruokailua ei uitossamme ollut. Me, joilla ei ollut kotia tai muuta majoitusta lähistöllä, myös yövyimme kämpän makuulavereilla ja lepäilimme muulloinkin silloin, kun tilanne sen salli ja jos ei ollut muita, mieluisempia harrasteita, joita minulle pian tuli.

Nivankylässä asui kotonaan myös 17 vuotias Irma, johon tutustuin. Irma oli hento, vaalea, hyvin kaunis tyttö. Hänessä oli aivan poikkeuksellista niin ulkoista kuin sisäistäkin herkkyyttä ja sulokkuutta. Hänen silmänsä, joiden väri näytti vaihtelevan siniharmaasta vihreään, uinailivat raukeina, mutta hetkessä ne taas välkkyivät jo iloa samalla kun vakavailmeinen, tyttömäinen suu suli lämpimään, hellyttävään hymyyn. Voi, ei kuvaukseni tee hänelle oikeutta!

Rakastuin Irmaan välittömästi - silloin vielä toimi tuo ”rakkautta ensi silmäyksellä!” - ja koin Irman vastaavan tunteisiini. Pyrin olemaan Irman kanssa yhdessä lähes koko sen ajan, mikä uitolta liikeni. Seurustelumme oli vain käsi kädessä kävelyä, halailua ja suukottelua, mutta luulen, että tuo aika oli onnellisinta siihenastisessa elämässäni. Minä vain niin huonosti osasin ilmaista tunteeni, sillä rakastumiseni sai pääni pyörälle.

Täytyy taas siteerata Mika Waltaria, tällä kertaa lääkäri Sinuhen suulla: ”Niin kuluivat ohitse nuo päivät kuin uni ja nopeina kuin henkäys eikä niitä enää ollut. En tahdo kertoa niistä enempää, sillä muistot pistelevät akanoina kurkkuani ja silmieni kaste tuhrii kirjaimeni. Ihmisen ei pitäisi olla koskaan liian onnellinen, sillä ei ole mitään pakenevampaa ja häviävämpää kuin ihmisen onni”.

Minun oli lähdettävä sotaväkeen, Jääkäripataljoona 2:een Santahaminaan, jonne oli ilmoittauduttava 15.6.1955. Otin lopputilin uitosta, myin pilkkahinnalla lähes uudet korttivoitollani talvella ostamani varusteet, ostin Rovaniemestä kesäpuvun, popliinitakin ja kesäkengät ja vietin lähtöäni edeltävän päivän Irman kanssa Rovaniemessä.

Muistan, kun kuljimme kaupungilla ja pysähdyimme aina tuon tuosta suukottelemaan - sitä pitemmälle suhteemme ei ollut edennytkään -, miten eräs vanhempi naishenkilö sivusta sanoi toiselle: ”nuo eivät ole ainakaan paikkakuntalaisia!”

Hyvin herkkänä tuo päivä palaa vielä mieleeni. Emme vannoneet valoja, tuskin puhuimme tulevaisuudestamme, en muista lupasimmeko edes kirjoitella toisillemme, mutta silti minä pidin selvänä, että kun palaan viimeistään kesäksi Lapin itäisen suonkuivauspiirin hommiin ja menen sitten syksyllä Rovaniemen maalaiskunnassa sijaitsevan Hirvaan metsäkoulun suonkuivauslinjalle, niin sen päätyttyä ja töitä saatuani kosin Irmaa! Mutta en varmaan saanut ilmoitetuksi aikeitani Irmalle. Miten avuton olinkaan!

Irma saattoi minut Helsingin yöjunalle, johon astuin Rovaniemen sotilaspiiristä saamallani litteralla. Kun juna lähti liikkeelle, seisoin vaunusillalla sumein silmin tuijottaen pienenevää vihreätä pistettä - Irmaa vihreässä takissaan - varmana siitä, että vielä palaan ja otan omani. ”Ihminen päättää, Jumala säätää”, - ja varmaankin hyvä niin.

Niin oli vaellusvuosieni ympyrä sulkeutumassa; olin taas matkalla etelään, mutta tällä kertaa en Helsingin houkutuksesta enkä jäädäkseni, vaan menossa suorittamaan kansalaisvelvollisuuteni, jonka jälkeen palaisin takaisin pohjoiseen, mieluisina odottaviin toimiin ja ympäristöihin. Mutta toisinhan siinä kävi. Niin varmaan oli tarkoitettu, ehkä niin Irman kuin minunkin parhaakseni. Jotten päättäisi tätä turhan juhlallisesti, mukailen nyt kevyempää lyriikkaa, kun totean: ”samalla reissulla täällä oon viel`, toisen eukkona Irma on siell`”.

Sodan päättymisestä oli ”Lapin aikanani” kulunut vasta vajaat kymmenen vuotta. Lappihan oli ollut koko sodan ajan saksalaisten miehittämä, kun he sinne pyydettyinä aseveljinämme vastasivat koko pohjoisen Suomen - Lapin läänin ja Oulun läänin pohjoisosien - puolustuksesta. Lapissa oli enimmillään noin 220 000 saksalaista sotilasta; se on paljon, kun oman armeijamme vahvuus suurimmillaan oli vain hieman yli kaksinkertainen tuohon saksalaisten määrään verrattuna.

Silti tuo suuri sotilasmäärä ei riittänyt tukkimaan pohjoisen pitkää itärajaa, vaan harvan miehityksen läpi soluttautui suuriakin neuvostoliittolaisia desanttiosastoja, jotka tekivät pahoja tihutöitä rajakunnissa, etenkin Sallassa ja Savukoskella. Kokonaisia kyliä poltettiin ja kylien väestö, naiset, lapset ja vanhukset - parhaassa iässä olevia miehiä ei kylissä ollut, sillä he olivat rintamalla - surmattiin raa’alla tavalla. Saksalaiset eivät kyenneet noita tihutöitä estämään eivätkä edes jäljittämään desantteja, joita venäläiset vielä nykyäänkin palvovat sankareina ja aiheetta kutsuvat partisaaneiksi; partisaanithan toimivat vihollisen miehittämässä omassa maassa ja desantit solutetaan toimimaan vihollismaassa.

Oli saksalaisista sotilaista hyötyäkin paikalliselle väestölle: heiltä saatiin ruokaa, lääkintä- ja työapua, ja sotilaiden ja siviiliväestön kesken syntyi siviiliväestöä hyödyttävää monenlaista yhteistyötä. Syntyi myös aitoa ystävyyttä ja romansseja, joiden syntymistä edesauttoi omien nuorten miestemme olo rintamilla. Siellä ei aina tunnettu vain lämpöisiä tunteita varsin rauhallisessa Pohjolassa yltäkylläistä elämää viettäviä ja naisiamme naurattavia aseveljiämme kohtaan!

Kun Suomen ja Neuvostoliiton vihollisuudet loppuivat välirauhan sopimukseen 4.9.1944, entisen vihollisen asettamiin välirauhan ehtoihin kuului, että suomalaisten tuli riisua nuo maassa olevat saksalaiset aseista. Eiväthän nämä tietenkään tähän vapaaehtoisesti alistuneet, vaan sodan lopuksi syksystä 1944 kevääseen 1945 jouduimme käymään katkeran sodan noita pitkäaikaisia aseveljiämme vastaan.

Tässä turhassa Lapin sodassa kärsimme vielä huomattavat miestappiot, noin 1000 kaatunutta ja 3000 haavoittunutta, ja rakennettu Lappi tuhoutui lähes tyystin: saksalaiset polttivat vetäytyessään kaikki asutuskeskukset, räjäyttivät sillat ja tuhosivat tiet ja kylvivät teiden varsiin satojatuhansia miinoja, joihin tulevina vuosina meni paljon poroja ja lukuisia ihmisiä ja miestappioita koettiin vielä 1950-luvulle saakka jatkuneissa miinanraivaustöissä.

Mutta hävittiväthän saksalaiset Lapista torakat, kuten kuulin jonkun sarkastisesti mainitsevan saksalaisten hyvänä työnä tarkoittaen heidän toimeenpanemaansa Lapin talojen polttamista!

Tuo vielä melko läheinen sodan aika siis tuntui ja näkyi monella tavalla vielä ”Lapin aikanani”. Rovaniemen kauppalassa oli vain muutama yli 10 vuotta vanha talo, ja sama oli tilanne kaikissa kirkonkylissä. Parantumatta oli myös haavoja, joita desantit ja saksalaiset olivat lyöneet ihmissuhteisiin; se tuli usein esille ihmisten puheissa ja asenteissa. Jonkun epäiltiin olleen desanttien kätyrinä opastamassa niitä kohteisiin, ja jonkun toisen kerrottiin olleen saksalaisen ”morsian” - harvat asianomaiset siitä itse Ellin tavoin puhuivat - ja muutamaa noin kymmenvuotiasta lasta osoitettiin minullekin saksalaisen sotilaan aikaansaannoksena. ”Etelästä” tullutta kulkumiestä nuo jutut ja asenteet lähinnä huvittivat, vaikka kieltämättä vieraskin oli havaitsevinaan lapsessa epäsuomalaisia piirteitä!

”Lapin aikani”, jota nyt olen muistellut, kesti siis 1 ½ vuotta. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo aika näinkin pitkään jatkuneeseen elämääni suhteutettuna ei ole paljon, mutta aikanaan, kun olin tuolloin elänyt vasta vajaat 20 vuotta, se tuntui kyllä niin pitkältä, että rupesin jo pitämään itseäni melkein lappilaisena.

Varusmiespalveluksessani tuosta ajasta oli hyötyä, kun olin saanut Lapin kairoilta varsin kovan kunnon, mutta ehkä haittaakin sikäli, että olin omaksunut sotaväkeen sopimattomia ”pohjolan jätkän” kuvia kumartamattomia asenteita tyyliin, että ”en mie pahhaa ääntä pölökää enkä rummaa muotua, voimaa häätyy olla”. Kaiken kaikkinensa tuon ajan merkitys elämääni on varmasti ollut myönteinen ja sen suhteellista pituutta suurempi.
”Lapin aikaani” päättyivät myös minun savottani. En niitä toki kovin monta kokenutkaan, mutta kylliksi jättämään jälkensä minuun. Aina kun kuljen metsässä ja näen hakkuujälkiä - jopa monien inhoamia hakkuuaukeitakin - tai puupinoja tahi vasta kaivettua ojaa ja tunnen niiden ominaistuoksut, nostalgiset muistot tulvivat mieleeni, ja hetken aikaa koen olevani taas ”jätkä”.

------------------------------------------

Tästä muistelmani jatkuvat sitten varusmiespalvelusaikani kuvauksella (jonka aikana mm. Porkkala p

7

2563

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • (0)

      Sinulle KKK. Todella sujuvaa kerrontaa. Oli pakko lukea koko juttu kerralla (työnantajan ajalla). Mielenkiinnolla odotan jatkoa.

      • K.K.Korhonen

        Kiitos, kiitos! Enpä tiedä, tuleeko enää tänne jatkoa noista muistelmistani, sillä muut kuvaukseni työuraltani enempää armeijasta kuin siviilistäkään tuskin kovin kiinnostaisivat suurta yleisöä, ja muistelmani ovat kai lähes puoliksi yksityiselämäni kuvausta, mitä todellakaan en aioi tänne levitellä. No, ehkä varhaisnuoruuteni kuvaukset "kadonneesta maailmasta", elinpiiristä, millaisia ei enää aikoihin ole ollut saattaisivat kiinnostaa historiasta kiinnostuneita. Myös täysin kokemattoman syrjäseudun 16-vuotiaan pojan tulo Helsinkiin ja elämän opettelu monine koomisinekin käänteineen täällä voisi olla jostakusta hupaisaakin luettavaa. Mutta enpä sittenkään tiedä, mietitään.

        Nuo kopiolaitoksessa painattamani ja kansittamani muistelmani tarkoitin vain läheisilleni ja muulle lähipiirilleni, mutta jouduin sittemmin niiden jakelua hieman laajentamaan, ja lopulta "painostettuna" lähetin ne tiettyyn perinnekeräyskilpailuun. Ylin tuomari ja osallinen toimeenpanijana tuossa kilpailussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden seura. Yllätyksekseni voitin pääpalkinnon. Se on rohkaissut minua laajemminkin, mm. mainitsemassani lehdessä ja tällä saitilla julkistamaan noista muistelmistani eräitä otteita. Tuo edellinen ote, muistelujani YK:n rauhanturvapalveluksistani Kyproksella, Siinailla ja Golanilla kirvoitti vilkkaan keskustelun, joka tosin johti pian pois aiheesta, mikä puolestaan ajoi minut taas uusiin avauksiin ("natsismista ja kommunismista" sekä "yksinvaltapyrkimyksistä Suomessa") tällä saitilla!


    • Jorma Laitinen

      Minä tykkään lukea ihmisten muistelmia ja mieluiten ns. tavallisten ihmisten kirjoittamista.
      Ethän sinä mikään "Päätalo" ole, mutta riittävän hyvin osaat asiasi esittää, ja mikä tärkeintä osaat kirjoittaa "uskottavasti".
      Pidä vain tämä tyylisi äläkä sekoita juttuihisi politiikkaa, sillä silloin tarinoistasi katoaa uskottavuus.
      Lukisin mielelläni lisää muistelmiasi, mutta ymmärrän halusi säilyttää yksityisyytesi. Ehkäpä voisit "julkaista" niitä kaunokirjallisina tuotteina anonyyminä.

      • K.K.Korhonen

        Kiitos, kiitos!

        Tuskin minä paljon enää täällä julkaisen noita otteita "muistelmistani". Katso selitykseni (0):lle, niin ymmärrät.

        Enkä minä ihan kokonaan politiikasta sivussa pysy, vaikka ei se todella minun mielenkiintoni pääkohteita eikä näin ollen myös kirjoittamiseni lempiaiheita ole. Olen itse asiassa kirjoitellut jo näiden nuoruuteni savottojen muistelujen jälkeen tälle historian saitille jo siitä, tosin historiapainotteisesti ("natsismista ja kommunismista" ja "yksinvaltapyrkimyksiä Suomessa"). Kyllä niistäkin käy ilmi, että sen vähän, mitä olen poliittinen, olen enemmän hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen vuoksi kuin minkään puolueen puolesta ja jotakin toista vastaan.

        Kun kirjoitin sen pitkän kirjoitussarjani Kekkosesta, monet kepulaiset loukkaantuivat siitä verisesti ja syyttivät minua valehtelijaksi. Minähän pääasiassa vain listasin hyvin monien historiantutkijoiden, elämäkerta- tai muistelmakirjoittajien kirjoittamaa, joukossa myös eräitä maalaisliittolais/kepulaisia, erityisen paljon Viljami Kalliokosken elämäkertaa. Pakosta kirjoitukseni tuli kohdehenkilöönsä nähden negatiiviseksi sävyltään, kun en halunnut astua Juhani Suomen reviirille eli ruveta kaunistelemaan Kekkosen kuvaa.

        Seuraavaksi olen kyllä ajatellut kirjoittaa samantapaisen, mutta positivishenkisen kirjoituksen, jossa tarkastelisin myös itseäni viisaampiin vahvasti tukeutuen historiamme toistaiseksi liian vähän arvostamien henkilöiden, tosiasiallisesti mitä suurinta kunniaa ansaitsevien elämäntyötä. Tällaisia olisivat ainakin P.E. Svinhufvud, Risto Ryti ja Väinö Tanner. Toki noiden kaikkien liikkuminen uusimmassa historiankirjoituksessa on jokseenkin päinvastainen kuin Urho Kekkosen, mutta liike saisi jatkua vielä kauan, enne kuin arvot tulisivat kohdalleen. Ehkäpä minäkin voin antaa tuolle liikkeelle sormipaukun arvoisen lisäsysäyksen!


      • arska
        K.K.Korhonen kirjoitti:

        Kiitos, kiitos!

        Tuskin minä paljon enää täällä julkaisen noita otteita "muistelmistani". Katso selitykseni (0):lle, niin ymmärrät.

        Enkä minä ihan kokonaan politiikasta sivussa pysy, vaikka ei se todella minun mielenkiintoni pääkohteita eikä näin ollen myös kirjoittamiseni lempiaiheita ole. Olen itse asiassa kirjoitellut jo näiden nuoruuteni savottojen muistelujen jälkeen tälle historian saitille jo siitä, tosin historiapainotteisesti ("natsismista ja kommunismista" ja "yksinvaltapyrkimyksiä Suomessa"). Kyllä niistäkin käy ilmi, että sen vähän, mitä olen poliittinen, olen enemmän hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen vuoksi kuin minkään puolueen puolesta ja jotakin toista vastaan.

        Kun kirjoitin sen pitkän kirjoitussarjani Kekkosesta, monet kepulaiset loukkaantuivat siitä verisesti ja syyttivät minua valehtelijaksi. Minähän pääasiassa vain listasin hyvin monien historiantutkijoiden, elämäkerta- tai muistelmakirjoittajien kirjoittamaa, joukossa myös eräitä maalaisliittolais/kepulaisia, erityisen paljon Viljami Kalliokosken elämäkertaa. Pakosta kirjoitukseni tuli kohdehenkilöönsä nähden negatiiviseksi sävyltään, kun en halunnut astua Juhani Suomen reviirille eli ruveta kaunistelemaan Kekkosen kuvaa.

        Seuraavaksi olen kyllä ajatellut kirjoittaa samantapaisen, mutta positivishenkisen kirjoituksen, jossa tarkastelisin myös itseäni viisaampiin vahvasti tukeutuen historiamme toistaiseksi liian vähän arvostamien henkilöiden, tosiasiallisesti mitä suurinta kunniaa ansaitsevien elämäntyötä. Tällaisia olisivat ainakin P.E. Svinhufvud, Risto Ryti ja Väinö Tanner. Toki noiden kaikkien liikkuminen uusimmassa historiankirjoituksessa on jokseenkin päinvastainen kuin Urho Kekkosen, mutta liike saisi jatkua vielä kauan, enne kuin arvot tulisivat kohdalleen. Ehkäpä minäkin voin antaa tuolle liikkeelle sormipaukun arvoisen lisäsysäyksen!

        .."historiamme toistaiseksi liian vähän arvostamien henkilöiden, tosiasiallisesti mitä suurinta kunniaa ansaitsevien elämäntyötä. Tällaisia olisivat ainakin P.E. Svinhufvud, Risto Ryti ja Väinö Tanner."

        Olen ennenkin tänne kirjoittanut mieli-poliitikostani Tannerista ja olisi hyvä saada tänne lisää kirjoituksia hänestä. Hän oli työväen-poliitikko joka vastusti kansalais-sotaa mutta ei kadottanut uskoaan työväenluokkaan vaikka nämä väkivallan tielle sortuivat ja kun raunioista piti perustaa uudelleen puolue johon työväestö saattoi samaistua otti Tanner ohjat menestyksekkäästi käsiinsä. Tannerin johtama puolue oli vastavoima Suomessa sille kaikelle pahalle joka näinä vuosikymmeninä useimmissa Euroopan maissa muutti yhteiskuntajärjestyksiä demokratian vastaisiksi.


    • eräs

      haluaisinpa tietää tuon Ellin sukunimen?
      riittää kun paljastat ensimmäisen ja neljännen kirjaimen.

      • K.K.Korhonen

        Enpä kerro yhtään enempää tällaisesta asiasta! Se Ellikään ei ole välttämättä hänen oikea nimensä. Ei-arveluttavissa yhteyksissä esiintyvät (Olavi Rautio, Heikki Lounaja, Yrjö Hyvälä ja useimmat muut) esiintyvät oikeilla nimillään.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mika Muranen juttu tänään

      Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras
      Sananvapaus
      29
      2600
    2. Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."

      Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum
      Tv-sarjat
      30
      2382
    3. Millaisessa tilanteessa näit hänet

      viimeksi? Saitko sanottua mitään vai jähmetyitkö ja vaan katselit?
      Ikävä
      76
      1329
    4. M miehelle

      Piristät aina päivääni. Olet niin lähellä, mutta niin kaukana. Silti aina läsnä. En tiedä mihin tämä kaikki johtaa, mutt
      Ikävä
      7
      1303
    5. Alas on vajonnut arkkipiispa Luoma!

      Tämä on nyt luterilaisuuden suunta. Arkkipiispakin valehtelee! https://www.kotimaa.fi/arkkipiispa-tapio-luoma-meita-yhd
      Luterilaisuus
      374
      1209
    6. Mitä haluaisit

      Tehdä kaivattusi kanssa tänään?
      Ikävä
      91
      1045
    7. Kukka kuoli Koivuhaassa

      Tuommonen nimi oli tuolla murhapalstalla syyllisestä pallas puro jukka antero mutta kukka oli se toinen?
      Kokkola
      11
      988
    8. Olet nainen premium

      Minuun verrattuna. Yksi päivä kävin suihkussa ja hetken sen jälkeen katsoin itseä peilistä ja tulin siihen tulokseen ett
      Ikävä
      33
      971
    9. Mitä tai ketä

      etsitte täältä?
      Ikävä
      97
      962
    10. Näin sinut tänään

      Pitkään on ollut helpompaa. Olen hyväksynyt sen, ettei meitä ikinä tule. Olet käynyt mielessäni enää harvemmin, en ajatt
      Ikävä
      34
      936
    Aihe