kahdestoista hetki

simppa

Postiluukussa on vielä kaksi nimeä: Järvinen Mäkelä. Tuijotan puista ovea ja yritän päästä selville ajatuksistani. Turhaahan se on. Sisälläni puhuu vain kokemus – ja kolmeen kuukauteen sillä ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa.

Kierrän avainta lukossa, ja ovi avautuu. Eteinen on pitkä käytävä, joka tuntuu venyneen entisestään. Olohuoneesta tulviva melankolinen naisääni saa minut unohtamaan kaiken sen mitä olin opetellut ulkoa.

”If you were a king up there on your throne, would you be wise enough to let me go? For this queen you think you own wants to be a hunter again, wants to see the world alone again.”

Ironista. Melko tarkalleen vuosi sitten rakastelimme eteisen lattialla, ja tämä levy soi taustalla. Se tuntui järjettömän hyvältä – kuin emme olisi koskeneet toisiimme viikkokausiin. Emmehän me olleetkaan.

Hanna seisoo olohuoneessa muuttolaatikkojen keskellä. Se on pakannut kaikki tavaransa. Ikkunoissa ei ole verhoja, matot on rullattu lattialta ja kirjahylly seisoo puolityhjänä. Hanna vaikuttaa tarmokkaalta, vaikka silmänympäryksistä näkee, että että se on itkenyt. Hyvin se peittää surunsa, katselee minua uhmakkaasti kuin humalaista käpälöitsijää.

”No näkeehän suakin vielä”, Hanna sanoo pisteliäästi. ”Tulit sitten auttamaan muutossa vai oliko ihan asiaa.”

Sanoilla Hanna on osannut lyödä aina – sen se on oppinut, kun on pitänyt kasvaa kolmen vanhemman sisaruksen kanssa.

”Itseasiassa tulin kysymään, että voisimmeko me vielä puhua”, minä sanon hiljaa.

”Puhua”, Hanna toistaa.

”Niin.”

Hanna katsoo minua äimistyneenä – on siinä näyttelemistäkin mukana – ja sanoo, että meillä ei ole enää mitään puhumista.

”Mutta eihän me olla puhuttu tästä kunnolla”, minä sanon puolustellen. ”Ei olla sanottu toisillemme edes huomenta moneen viikkoon.”

”Ei olla niin, kun herraa ei ole näkynyt kotona”, Hanna kivahtaa.

”Mutta ei me sanottu silloinkaan kun näkyi”, sanon ja teen parhaani kuullostaakseni vilpittömältä. ”Tämä on ollut sitä paitsi ihan hirvittävää minulle. Eikö me voitaisi vielä yrittää?”

Se kysymys on liikaa Hannalle. ”Yrittää vielä”, se toistaa sanani – niin se tekee aina kun haluaa ärsyttää. ”Nytkö sä siis haluat yrittää, kun näet, että mä olen lähdössä? Nytkö sä paskiainen vasta tajuat kaiken?”

Hannasta on aina nähnyt, miten se tekee kaikkensa hillitäkseen vihaansa. Se sulkee silmänsä, vie kätensä puuskaan ja puree alahuultaan. Lopulta sen on kuitenkin pakko antaa periksi.

Yhtäkkiä se hyökkää ulisten minua kohti ja hakkaa nyrkeillä rintaani. Tiedän, että se ei halua satuttaa, mutta silti iskut tekevät kipeää. Pieneksi naiseksi siinä on hillittömästi voimaa.

Riehuessaan Hanna tuntuu suoltavan ulos kaiken sen vihan, jonka se on itseensä viime viikkoina imenyt. Se tuhlaa voimiaan – uskoisin minä vähemmälläkin.

Yritän ensin taltuttaa Hannan iskuja, mutta lopulta joudun riuhtaisemaan itseni irti. Otan askeleen taaksepäin ja kysyn Hannalta rauhallisesti, että onko se ajatellut tämän ihan loppuun asti.

”Ja ollaanko me oikeasti yritetty tarpeeksi? Kun asiaa ajattelee vaikka kymmenen vuoden päähän, niin mistä sinä voit olla varma, ettet kadu silloin päätöstäsi?”

Hanna rauhoittuu, ja hetken minusta tuntuu, että se ymmärtää. On kuin syvä, universaali rakkaus sitoisi meidät yhteen – ja kaikki olisi taas kaunista. Hanna ottaa askeleen luokseni, kietoo kätensä vyötäröni ympärille ja nyyhkyttää hiljaa.

”En minä jaksa enää. Enkä minä halua”, se sanoo. ”Mehän elämme kuin olisimme toisiimme väsyneitä kämppiksiä. Eihän tällaista kukaan kestä.”

Sitten Hanna tarraa entistä tiukemmin minusta kiinni. Silitän sen hiuksia ja mietin, miten se näkeekin kaiken paljon selvemmin kuin minä. Se niistää äänekkäästi nenäänsä ja puristaa minua vyötäröltä. Se sopertaa, että se haluaa erota ystävinä ja että sillä tulee minua ikävä.

Minä tuijotan Hannan olkapään yli totisena. Mieleni tekee sanoa, että en minä sitä halunnut kuulla, eikö se käsitä.

Olen kuitenkin vaiti ja pidän Hannaa sylissäni. Nieleskelen pari kertaa tyhjää samalla, kun vilkuilen ympäri olohuonetta. Mietin, miten pahvilaatikoiden avoimet kannet osaavatkin irvistää ilkeästi. Ja tuleeko minulta tosiaan itku? Ryhdistäydy nyt, hyvä mies.

Mutta lopulta minunkin on pakko tunnustaa tosiasiat. Tuntuu idioottimaiselta myöntää itselleen, että uskon Hannan lähtevän vasta, kun olen nähnyt muuttolaatikot. Kun nopeasti katselen, laatikoissa aineellistuu vähintään puolet yhteisestä omaisuudestamme. Ne on ahdettu ääriään myöten täyteen – kai vähän samaan tapaan kuin Hannakin.

Päästän Hannasta irti, ja se jatkaa touhuamistaan. Kasvoilleen se onnistuu luomaan saman ilmeettömän tuijotuksen kuin minun tullessa sisään.

”Siivoan vähän näitä isompia likoja”, se sanoo pölyrätti kädessä. ”Niin ei sinun sitten tarvitse.”

Minä astelen olohuoneesta keittiöön ja lysähdän pöydän ääreen istumaan.

Illalla kaikki on ohi. Seison autiossa keittiössä ja tuijotan vastapäisen kerrostalon seinää. Kylmää, tyhjää poissaoloa. Joko minulta viimeinkin tulisi itku?

19

847

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • straw

      siis niiQ hirveetä skeidaa

      • Straw

        Tuo en ollut minä. Kirjoitan aina nimimerkkini isolla, enkä käytä koskaan sanaa "skeida". Jollakin on ilmeisesti ollut tosi hauskaa. Minua tämä ei oikeastaan haittaa. :)


    • Häyhiö

      Mielenkiintoinen ja hyvin laadittu kirjoitus. Erityisesti pidin siitä, että kertoja oli itse eroon syyllinen. Yleensä saa lukea siitä, kuinka toinen on pettänyt ja loukannut ym. Tämä valitsemasi näkökulma upposi ainakin minuun paljon syvemmin.

      ”If you were a king up there on your throne, would you be wise enough to let me go? For this queen you think you own wants to be a hunter again, wants to see the world alone again.”

      Tuo ei mielestäni oikein sopinut muuten niin hyvään kirjoitukseen. Varmasti pyrit luomaan tiettyä tunnelmaa tuon riimin avulla, mutta ainakaan itse en saanut tuosta mitään irti. Johtunee varmaankin siitä, etten kyseistä kappaletta tunne.

      Vuoropuheluista vielä: ne oli hyvin laadittu, mikä ei olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Kieli ei ollut liian puhemaista, muttei myöskään liian kirjallista. Ylipäätään lauseet kuulostavat luonnollisilta, lukijan on helppo kuvitella lausuvansa itse nuo samat sanat.

      Eli hieno kirjoitus, kiitoksia kun julkaisit sen :).

    • simppa

      Saa tätä tekstiä siis arvollakin, ja ihan toivottavaakin se olisi. Taustaksi kerrottakoon, että kyseessä on prologi noin 300-sivuiseen romskuun, jonka kässäriä en ole vielä uskaltanut kustantajille tarjota. Rakas esikoinen kun on.

      • simppa

        Niin siis ... että saa arvoSTEllakin ... jos edellinen mysteerinen pyyntö jäi nyt joltakulta ymmärtämättä.


    • theokratie

      ( -- Anteeksi, minun on poistuttava... hetkeksi, Clark sanoi ja katosi siivouskomeroon. Ennen kuin kukaan ehti edes ihmetellä miehen tempausta, konttorista kuului julmettu nakutus. Kaikki tiesivät: Kommenttimies oli saapunut.)

      Kirjoitus ei ole sisällöltään tai näkökulmaltaan omaperäinen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisen kertomuksen prologi tämä on. Miten tämän tekstin piirtämä viitekehys suhteutuu itse tarinaan?

      Varoituksen sananen: Kokonaisen romaanin kirjoittaminen preesensissä on vaikeaa. (En tosin tiedä, onko koko romaanisi preesens-kerrontaa vai käytätkö sitä vain prologin tehokeinona.) Koko ajan nykyhetkessä kulkevan kertomuksen seuraaminen on rasittavaa. Ihmisen mielessä on synnynnäisiä narratiivisia rakenteita, jotka vaikuttaisivat olevan helpoiten aktivoitavissa menneisyyteen sijoittuvan kerronnan kautta. Johdonmukaisen narratiivin luominen pitkäkantoisen nykyhetken seuraamisen perusteella on lukijalle aina työlästä. Tarina on yleensä turvallisinta sijoittaa kerrontateknisesti myyttiseen menneisyyteen.

      Edelliseen liittyen: myös ensimmäisessä persoonassa kirjoittaminen tekee tekstistä raskaamman. Samoin kuin preesens-kerronta, myös minä-kerronta hengästyttää lukijaa, estää saamasta välimatkaa ja luomasta kokonaiskuvaa.

      Kerronta ei töki. Sujuvaa, rauhallista etenemistä. Dialogi tuntuu myös toimivan.

      Yksityiskohtien tasolla teksti kohoaa tyypillisen, tympeän erokertomuksen yläpuolelle: Viittaukset menneisyyteen ovat suhteellisen luontevia. Pahvilaatikoiden irvistys on osuva kuva. Itkun pelkäämisen ja kaipaamisen välinen jännite on jokseenkin koskettava.

      Prologisi runkona toimiva emotionaalinen prosessi on myös kiinnostava: se polveilee riittävästi, muttei liikaa. Hannan ja kertojan välinen kontakti on sopivan hämmentynyt.

      Kuten edelläni mainittiin, englanninkieliset säkeet jäävät irrallisiksi ja siinä mielessä hieman häiritseviksi. Jos lainaukseen liittyy pidemmälle viety intertekstuaalinen vihje, en osaa seurata sitä. Tämä nyt tietysti kertoo enemmän kommentoijan sivistymättömyydestä kuin mitään kirjoituksesta.

      Missään vaiheessa kirjoituksesi ei vaivaannuttanut minua, joka on jo sinällään saavutus ottaen huomioon prologin laimean aiheen.

      Toivottavasti saat tästä jotain irti. Vaikutat näppärältä kirjoittajalta.

      • simppa

        Ohhoh. Ensimmäistä kertaa sain kuulla kannan, että minä-muoto on raskasta lukea(!). Kun tuota näkemystäsi puntaroin hetken niin voin sen kyllä osin allekirjoittaa. Toisaalta minä-kerronta tekee tekstistä mielestäni myös 3. persoonaa henkilökohtaisemman: tavoitteena on ikään kuin päästää lukija hahmon pään sisälle.

        Ja sitten hieman selityksiä. Kyllä -- koko romaani on kirjoitettu preesensissä, tai ainakin sen kehystarina. Tapahtumat ajoittuvat suurelta osin nykyaikaan, mutta kirja pitää sisällään myös 20-, 30- ja 40-luvuille sijottuvan, imperfektimuotoisen toisen tarinan, joka sitten enemmän tai vähemmän näppärästi sidotaan nykyhetkeen. Samalla tämä toinen tarina myös "kommentoi" nykyhetkeä -- 70 vuotta sittenhän parisuhteen arvot ja käytännöt olivat hieman toiset.

        Ja samaan syssyyn kerrottakoon, että myös hahmoja on enemmän - neljä yhteensä - mutta prologissa äänessä oleva, noin kolmikymppinen mies on pääosassa.

        Tuo Lontoon murteella alussa soiva kappale on muuten Didon "Hunter", jossa nainen yrittää lopettaa pitkän suhteen, mutta ei oikein tiedä miten ja toivoo, että mies tekisi sen hänen puolestaan. Tällaisia englanninkielisiä laulunpätkiä kirjassa on useita muitakin, ja pitääkin nyt miettiä pitäisikö ne vaihtaa esim. suomenkielisiin, jotka olisivat ehkä helpommin lähestyttävissä. Toisaalta ne kymmenkunta lukijaa jotka ovat kässärin lukeneet ovat pitäneet lauluista, kun ovat kokeneet ahaa-elämyksiä.

        Ja sitten vielä aiheesta, joka sinänsä on toki ikivanha eli eroaminen (kyllä kirjassa muitakin aiheita toki on). Minun nähdäkseni romaanikirjallisuudessa tärkeää kuitenkin on, että käsittelytapa on uusi ts. avaa uusia näkökulmia aiheeseen. Käsikirjoitusta väsätessäni olenkin pyrkinyt käsittelemään mahdollisimman tavallisia aiheita mahdollisimman tuoreella tavalla niin, että lukijoiden enemmistöllä olisi niihin kosketuspintaa samalla kun niistä saataisiin jotain uutta esille.

        Höh, menee selittelyiksi. Simppa vaikenee.

        Kiitokset kuitenkin kommenteista Theo ja Häyhiö -- ja lisää toki toivotaan edelleen.


      • Häyhiö
        simppa kirjoitti:

        Ohhoh. Ensimmäistä kertaa sain kuulla kannan, että minä-muoto on raskasta lukea(!). Kun tuota näkemystäsi puntaroin hetken niin voin sen kyllä osin allekirjoittaa. Toisaalta minä-kerronta tekee tekstistä mielestäni myös 3. persoonaa henkilökohtaisemman: tavoitteena on ikään kuin päästää lukija hahmon pään sisälle.

        Ja sitten hieman selityksiä. Kyllä -- koko romaani on kirjoitettu preesensissä, tai ainakin sen kehystarina. Tapahtumat ajoittuvat suurelta osin nykyaikaan, mutta kirja pitää sisällään myös 20-, 30- ja 40-luvuille sijottuvan, imperfektimuotoisen toisen tarinan, joka sitten enemmän tai vähemmän näppärästi sidotaan nykyhetkeen. Samalla tämä toinen tarina myös "kommentoi" nykyhetkeä -- 70 vuotta sittenhän parisuhteen arvot ja käytännöt olivat hieman toiset.

        Ja samaan syssyyn kerrottakoon, että myös hahmoja on enemmän - neljä yhteensä - mutta prologissa äänessä oleva, noin kolmikymppinen mies on pääosassa.

        Tuo Lontoon murteella alussa soiva kappale on muuten Didon "Hunter", jossa nainen yrittää lopettaa pitkän suhteen, mutta ei oikein tiedä miten ja toivoo, että mies tekisi sen hänen puolestaan. Tällaisia englanninkielisiä laulunpätkiä kirjassa on useita muitakin, ja pitääkin nyt miettiä pitäisikö ne vaihtaa esim. suomenkielisiin, jotka olisivat ehkä helpommin lähestyttävissä. Toisaalta ne kymmenkunta lukijaa jotka ovat kässärin lukeneet ovat pitäneet lauluista, kun ovat kokeneet ahaa-elämyksiä.

        Ja sitten vielä aiheesta, joka sinänsä on toki ikivanha eli eroaminen (kyllä kirjassa muitakin aiheita toki on). Minun nähdäkseni romaanikirjallisuudessa tärkeää kuitenkin on, että käsittelytapa on uusi ts. avaa uusia näkökulmia aiheeseen. Käsikirjoitusta väsätessäni olenkin pyrkinyt käsittelemään mahdollisimman tavallisia aiheita mahdollisimman tuoreella tavalla niin, että lukijoiden enemmistöllä olisi niihin kosketuspintaa samalla kun niistä saataisiin jotain uutta esille.

        Höh, menee selittelyiksi. Simppa vaikenee.

        Kiitokset kuitenkin kommenteista Theo ja Häyhiö -- ja lisää toki toivotaan edelleen.

        Kirjasi idea herätti mielenkiintoni. Ilmoitathan sitten kun kirjasi julkaistaan, jotta voisin lukaista sen? :)

        Onko sinulla muuten jo kustannuspaikka tiedossa? Jos ei ole, niin minä tiedän yhden erittäin hyvän pienkustantamon. Tosin ihan hyvin voin kuvitella jonkin isonkin kustantamon hyväksyvän kirjoituksesi.

        Onnea urallesi!


      • Häyhiö
        simppa kirjoitti:

        Ohhoh. Ensimmäistä kertaa sain kuulla kannan, että minä-muoto on raskasta lukea(!). Kun tuota näkemystäsi puntaroin hetken niin voin sen kyllä osin allekirjoittaa. Toisaalta minä-kerronta tekee tekstistä mielestäni myös 3. persoonaa henkilökohtaisemman: tavoitteena on ikään kuin päästää lukija hahmon pään sisälle.

        Ja sitten hieman selityksiä. Kyllä -- koko romaani on kirjoitettu preesensissä, tai ainakin sen kehystarina. Tapahtumat ajoittuvat suurelta osin nykyaikaan, mutta kirja pitää sisällään myös 20-, 30- ja 40-luvuille sijottuvan, imperfektimuotoisen toisen tarinan, joka sitten enemmän tai vähemmän näppärästi sidotaan nykyhetkeen. Samalla tämä toinen tarina myös "kommentoi" nykyhetkeä -- 70 vuotta sittenhän parisuhteen arvot ja käytännöt olivat hieman toiset.

        Ja samaan syssyyn kerrottakoon, että myös hahmoja on enemmän - neljä yhteensä - mutta prologissa äänessä oleva, noin kolmikymppinen mies on pääosassa.

        Tuo Lontoon murteella alussa soiva kappale on muuten Didon "Hunter", jossa nainen yrittää lopettaa pitkän suhteen, mutta ei oikein tiedä miten ja toivoo, että mies tekisi sen hänen puolestaan. Tällaisia englanninkielisiä laulunpätkiä kirjassa on useita muitakin, ja pitääkin nyt miettiä pitäisikö ne vaihtaa esim. suomenkielisiin, jotka olisivat ehkä helpommin lähestyttävissä. Toisaalta ne kymmenkunta lukijaa jotka ovat kässärin lukeneet ovat pitäneet lauluista, kun ovat kokeneet ahaa-elämyksiä.

        Ja sitten vielä aiheesta, joka sinänsä on toki ikivanha eli eroaminen (kyllä kirjassa muitakin aiheita toki on). Minun nähdäkseni romaanikirjallisuudessa tärkeää kuitenkin on, että käsittelytapa on uusi ts. avaa uusia näkökulmia aiheeseen. Käsikirjoitusta väsätessäni olenkin pyrkinyt käsittelemään mahdollisimman tavallisia aiheita mahdollisimman tuoreella tavalla niin, että lukijoiden enemmistöllä olisi niihin kosketuspintaa samalla kun niistä saataisiin jotain uutta esille.

        Höh, menee selittelyiksi. Simppa vaikenee.

        Kiitokset kuitenkin kommenteista Theo ja Häyhiö -- ja lisää toki toivotaan edelleen.

        Tietenkin voisin mainostaa heti tuota kyseistä pienkustantamoa....Eli nimi on Pilot Kustannus Oy ja toimipaikka Tampere. Käsikirjoitukset lähetetään pdf:nä (onko oikea lyhennös..?) ja valmiit kirjat postitetaan, joten kirjailijan ei itse tarvitse Tampereelle lähteä. Kirjoista saa joko kova- tai pehmeäkantisen version.

        Lisätietoja löytyy oheisesta nettiosoitteesta

        http://www.pilotkustannus.com/


      • simppa
        Häyhiö kirjoitti:

        Tietenkin voisin mainostaa heti tuota kyseistä pienkustantamoa....Eli nimi on Pilot Kustannus Oy ja toimipaikka Tampere. Käsikirjoitukset lähetetään pdf:nä (onko oikea lyhennös..?) ja valmiit kirjat postitetaan, joten kirjailijan ei itse tarvitse Tampereelle lähteä. Kirjoista saa joko kova- tai pehmeäkantisen version.

        Lisätietoja löytyy oheisesta nettiosoitteesta

        http://www.pilotkustannus.com/

        Vinkistä kiitos, H. Kävin tuolla Pilot Kustannuksen sivuilla ja nopealla vilkaisulla en saanut ihan täyttä selvyyttä siitä, onko yhtiöllä jonkin sortin kustannuspolitiikka. Siis että minkä tyylistä kirjallisuutta he julkaisevat jne.

        Muutenkin tässä on aika sormi suussa, kun ei oikein tiedä noista isommista kustantajistakaan. Tietäisikö joku palstalaisista, ketä ko. aihe voisi kiinnostaa. Pitääkö tässä vaan ottaa härkää sarvesta ja laittaa nivaskat sokkona kustantajille vai mikä olisi järkevin lähestymistapa?


      • hah
        simppa kirjoitti:

        Vinkistä kiitos, H. Kävin tuolla Pilot Kustannuksen sivuilla ja nopealla vilkaisulla en saanut ihan täyttä selvyyttä siitä, onko yhtiöllä jonkin sortin kustannuspolitiikka. Siis että minkä tyylistä kirjallisuutta he julkaisevat jne.

        Muutenkin tässä on aika sormi suussa, kun ei oikein tiedä noista isommista kustantajistakaan. Tietäisikö joku palstalaisista, ketä ko. aihe voisi kiinnostaa. Pitääkö tässä vaan ottaa härkää sarvesta ja laittaa nivaskat sokkona kustantajille vai mikä olisi järkevin lähestymistapa?

        Esimerkiksi Otavan kotisivuilla (www.otava.fi) on tietoa miten voit lähettää kirjoitelmasi heille.


      • paakki

      • Häyhiö
        simppa kirjoitti:

        Vinkistä kiitos, H. Kävin tuolla Pilot Kustannuksen sivuilla ja nopealla vilkaisulla en saanut ihan täyttä selvyyttä siitä, onko yhtiöllä jonkin sortin kustannuspolitiikka. Siis että minkä tyylistä kirjallisuutta he julkaisevat jne.

        Muutenkin tässä on aika sormi suussa, kun ei oikein tiedä noista isommista kustantajistakaan. Tietäisikö joku palstalaisista, ketä ko. aihe voisi kiinnostaa. Pitääkö tässä vaan ottaa härkää sarvesta ja laittaa nivaskat sokkona kustantajille vai mikä olisi järkevin lähestymistapa?

        Pilot Kustannus kustantaa käytännössä kaikkea kirjallista, eli mitään varsinaista kustannuspolitiikkaa ei ole. Tietenkin kirjoituksen pitää olla jollain tapaa tasokas, mutta helpommalla he ottavat kirjasi kustannettavaksi kuin jokin suurista kustantamoista.

        Suosittelen sinua, parahin simppa, harkitsemaan tätä Pilottia, jos mikään valtakustantamo ei kirjoitustasi hyväksy. Tiedän heidän tekevän tasokasta työtä, parempaa kuin moni muu kustantamo, ja he ovat saaneet palkintojakin työstään.

        Enkä minä ole siellä töissä....Olen vain sattunut heistä kuulemaan.


    • hah

      Sinä osaat kirjoittaa, ole ylpeä siitä! Kirjoituksesi on hyvin ja selkeästi kirjoitettu, se on lisäksi koskettava. Jatka samaa rataa!

    • Straw

      Minä pidin tästä(viime aikoina on ilmestynyt yllättävän hyviä kirjoituksia). Tuo Dido-viittaus (?) oli mukava, ja muutenkin tarinan teema vetoaa minuun. Hyvin kirjoitettu.

    • chapeau

      Hmmm. Jänskää. (Ne, jotka ovat sitä mieltä, että sanan jänskä käyttäminen on silkkaa populismia, nostakaa käsi ylös nyt.)

      Kirjoittaja on saanut paljon hyvää kommentointia, eikä siihen ole paljoa lisättävää. Toisaalta, jonkun romaaniprojekti on niin henkilökohtainen ja herkkä keitos, että en uskalla pistää siihen lusikkaani, etenkään pelkän prologiksi mainostetun pätkän perusteella. Theokratien huomautukset romaanin tempuksista kannattaa huomioida työssä.

      Minusta teksti on jäntevä ja kirjoitusteknisesti varsin toimiva. Kielellisesti ilmeikästä ja pätevää proosaa.

      Nyt kun on tuotu ilmi tekstin kotikriitikossa herättämä positiivinen yleisvaikutelma, siirrytään pikkusieluisen pilkunnussintakritiikin pariin, josta siitäkin voi olla jotain iloa.

      Anteeksi vain, mutta Dido-viittaus tuntuu halvalta. Ehkä se johtuu vain siitä, että kaikkinainen Radio Novan kuuntelun siviiliväestössä aiheuttamien seurannaisvaikutusten esittely tympäisee minua. Radio Novaan, mitä ihmettä? Valitettavasti olen ymmärtänyt, että kyseinen radioasema on kyseisen hitin tärkein esittäjä, joten assosiaatiota ei voinut välttää.

      Tietysti pop-viittaus on mahdollista käsittää nimenomaan tietoiseksi halpuuden tavoitteluksi, ja sinällään kyseiseen kappaleeseen viittaaminen ruumiillistaa henkilöiden persoonat paremmin kuin tuhat laatusanaa. Nerokasta. He ovat siis Radio Nova-ihmisiä! (Vastakriitikoilleni tiedoksi, että en suinkaan voi itse väittää olevani heitä parempi tässä suhteessa.)

      Minusta tekstisi voisi olla, jos mahdollista, vielä omaperäisempi. Etenkin iskevyyttä kaivataan, kun kyseessä on prologi. Ongelma on ainoastaan tämä: lukija on nähnyt tämän tilanteen tsiljoona kertaa aiemmin. Länsirintamalta ei mitään uutta. Problematisoin jotenkin myös sen, että tämä on vähän nopea alkunäytös - mitä tämän jälkeen? Konflikti käydään loppuun, nyt pitää keksiä jotain uutta.

      Tuon julki inhoni viime vuosien kotimaisia (pääasiassa Markus Selinin tuottamia) elokuvia ja draamasarjoja kohtaan. Tämä nuoret aikuiset pallo hukassa -problematiikka tuntui tulevan tässäkin pintaan.

      Palaan jälleen vaihteeksi C. Anderssonin antamaan vihjeeseen: lukija ei ole tyhmä, ja hän ymmärtää vähemmälläkin alleviivauksella. Tässä poiminta:

      "”Ei olla niin, kun herraa ei ole näkynyt kotona”, Hanna kivahtaa."

      Juu. Käytät aika paljon ajatusviivoja. Ajattelen, että aihe on jotenkin henkilökohtainen selvästi. Tavallaan sitä sarjaa mahdollisesti, jossa kirjoitetaan muka terapiaa, vaikka samalla kostetaan... Mutta se puoli on sinänsä toisarvoinen. Mikäköhän on tämän ihmissuhderomaanisi keskeinen motiivi, kuulisin mielelläni.

      Olen jotenkin ylikriittinen, mutta kielenkäyttö on jotenkin kesyä. Kaipaisin revittelyä ja hulluutta.

      Kirjoita lisää tänne.

      • simppa

        Kiitoksia kritiikistä C! Juuri tällaista pilkunviilausta halusinkin saada, joten älä turhaan arkaile sanomistesi kanssa. Tekstiänihän sinä arvostelet etkä minua.

        Ja sitten vastauksia joihinkin kysymyksiin. Aloitetaan M. Selinistä, jonka tyylistä minäkään en hirveästi tykkää, mutta tiedätkö, on sillä miehellä nenää sille, mitä nuoret aikuiset nykyään haluavat kuulla/nähdä.

        Itselläni kirjoittamisen yksi tärkeimmistä motiiveista on ollut lähteä siitä, mihin M. Selin kumppaneineen lopettaa. Toisin sanoen prologi on vain pieni alkusoitto sille, mitä tuleman pitää. Kirjassa yritän siis todellakin sukeltaa pintaa syvemmälle. Ja kyllä, siinä on useampikin hukassa oleva henkilö, mutta toisaalta ko. hahmot ovat myös ajattelevia ihmisiä. Ei siis mitään sellaista "kun mikään nyt ei vaan enää tunnu miltään" -tyyliä. Kuten jo tuossa ylempänä sanoin, olen yrittänyt kirjoittaa tavallisille ihmisille tapahtuvista tavallisista asioista tuoreella tyylillä...

        No, ainahan pyrkimys jää osin pyrkimykseksi, mihin sinäkin kiinnitit huomiota, kun kaipasit repivämpää tyyliä. Itselläni yleensä käy niin, että revittelen ensin ehkä liikaakin ja tekstiä viilatessa pahimmat kukkaset napsitaan pois. Mielestäni tässä on kyse makuasiasta -- revittelevä teksti kun on usein sellaista, että se naurattaa kerran, mutta toista kertaa sitä ei oikein jaksa lukea. Toki on olemassa sellaisiakin tyyliniekkkoja, joiden teksti naurattaa aina -- mutta ehkäpä meidän on siihen orukkaan päästäksemme taaperrettava vielä hetki tai pari.

        Ja kyllä, tokihan tässäkin kirjoituksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta kerropa minulle yksikin kaunokirjallinen teos, missä ei todistettavasti olisi. Kysymys kirjailijan oman persoonan näkymisestä tekstissä on mielestäni ennen kaikkea moraalinen. Minusta kirjoittajan vastuulla on fiktiota kirjoittaessaan kirjoittaa omantuntonsa mukaan. Jos kirjoittamisen motiivi on kosto, on tuotos tuskin mainitsemisen arvoinen.

        Tuo liika alleviivaaminen ja selittely on varmaan jokaisen kirjoittajan helmasynti. Ainakin itsestä tuntuu, että tekstiin jää aina turhaa "taustamölinää" vaikka sitä lukisi kuinka objektiivisesti tahansa.

        Ja tokihan voin laittaa tänne lisääkin tekstiä, kun kritiikkiäkin tuntuu tulevan. Sain vinkin tästä palstasta ystävältäni, joka näytti tietävän mistä puhui. =)


      • chapeau
        simppa kirjoitti:

        Kiitoksia kritiikistä C! Juuri tällaista pilkunviilausta halusinkin saada, joten älä turhaan arkaile sanomistesi kanssa. Tekstiänihän sinä arvostelet etkä minua.

        Ja sitten vastauksia joihinkin kysymyksiin. Aloitetaan M. Selinistä, jonka tyylistä minäkään en hirveästi tykkää, mutta tiedätkö, on sillä miehellä nenää sille, mitä nuoret aikuiset nykyään haluavat kuulla/nähdä.

        Itselläni kirjoittamisen yksi tärkeimmistä motiiveista on ollut lähteä siitä, mihin M. Selin kumppaneineen lopettaa. Toisin sanoen prologi on vain pieni alkusoitto sille, mitä tuleman pitää. Kirjassa yritän siis todellakin sukeltaa pintaa syvemmälle. Ja kyllä, siinä on useampikin hukassa oleva henkilö, mutta toisaalta ko. hahmot ovat myös ajattelevia ihmisiä. Ei siis mitään sellaista "kun mikään nyt ei vaan enää tunnu miltään" -tyyliä. Kuten jo tuossa ylempänä sanoin, olen yrittänyt kirjoittaa tavallisille ihmisille tapahtuvista tavallisista asioista tuoreella tyylillä...

        No, ainahan pyrkimys jää osin pyrkimykseksi, mihin sinäkin kiinnitit huomiota, kun kaipasit repivämpää tyyliä. Itselläni yleensä käy niin, että revittelen ensin ehkä liikaakin ja tekstiä viilatessa pahimmat kukkaset napsitaan pois. Mielestäni tässä on kyse makuasiasta -- revittelevä teksti kun on usein sellaista, että se naurattaa kerran, mutta toista kertaa sitä ei oikein jaksa lukea. Toki on olemassa sellaisiakin tyyliniekkkoja, joiden teksti naurattaa aina -- mutta ehkäpä meidän on siihen orukkaan päästäksemme taaperrettava vielä hetki tai pari.

        Ja kyllä, tokihan tässäkin kirjoituksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta kerropa minulle yksikin kaunokirjallinen teos, missä ei todistettavasti olisi. Kysymys kirjailijan oman persoonan näkymisestä tekstissä on mielestäni ennen kaikkea moraalinen. Minusta kirjoittajan vastuulla on fiktiota kirjoittaessaan kirjoittaa omantuntonsa mukaan. Jos kirjoittamisen motiivi on kosto, on tuotos tuskin mainitsemisen arvoinen.

        Tuo liika alleviivaaminen ja selittely on varmaan jokaisen kirjoittajan helmasynti. Ainakin itsestä tuntuu, että tekstiin jää aina turhaa "taustamölinää" vaikka sitä lukisi kuinka objektiivisesti tahansa.

        Ja tokihan voin laittaa tänne lisääkin tekstiä, kun kritiikkiäkin tuntuu tulevan. Sain vinkin tästä palstasta ystävältäni, joka näytti tietävän mistä puhui. =)

        Olen iloinen siitä, että reunahuomautuksiini suhtaudutaan vastaanottavaisesti. Sinänsä, henkilön persoona ja henkilön tuottama teksti ovat niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, että henkilökohtaisen loukkaantumisen tunne voi olla äkkiä pinnassa kritiikkiä lukiessa. So. kun arvostelen tekstisi, arvostelen väistämättä sinut. Samalla arvioidaan sitä persoonaa, josta teksti on kummunnut, siis asioita, jotka ovat olemassa varsinaisen kirjoittamistaidon ulkopuolellakin, esimerkiksi huumorintajua. (Vaikka teksti tietysti antaa hyvin rajallisen, väritetyn kuvan tekijästään.) Kirjoittajan persoonan turvapaikka on silloin Tuleva Kehitys.

        "Aloitetaan M. Selinistä, jonka tyylistä minäkään en hirveästi tykkää, mutta tiedätkö, on sillä miehellä nenää sille, mitä nuoret aikuiset nykyään haluavat kuulla/nähdä."

        En ole varma, haluavatko nuoret aikuiset oikeasti nähdä sellaista moskaa. Muuta varteenotettavaa ei vain ole tarjolla. Tietysti on mahdollista, että juuri _viihdettä_ kaivataan, mutta se nyt ei ole minkään kansakunnan kohdalla kovin imarteleva asia. Viihde on aina aivotonta. Niin helposti sulavaa sapuskaa, että sitä ei edes tarvitse pureskella.

        Helppous taas ei johda kuin velttouteen, mitä sanotaan rentoutumiseksi töiden jälkeen.

        Aamun Helsingin Sanomat viittaa Juha Seppälän Satakunnan Kansan kolumniin, jossa tämä toteaa seuraavasti teatterin nykytilasta:

        "Suuri yleisö vierastaa pohdintaa, ilmiöiden problematisointia ja kärjistämistä, yhteiskuntakritiikkiä, vaikeita ja kipeitä asioita. Se tulee teatteriin unohtaakseen, irrottautuakseen arjesta. Siinä ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta jos ja kun teatteri tyytyy vastaamaan vain tähän kysyntään, se kaventaa perimmäisen luonteensa osaksi kepeää elämystodellisuutta."

        Ohessa Seppälä suomii teatteria halvoista komediakikoista ja taputusten ostamisesta tanssilla ja laululla replikoinnin lomassa.

        Nämä asiat pätevät yhtä hyvin elokuvaan, teatteriin kuin kirjallisuuteenkin. Tässä mielessä tyylissä ei minusta ole olennaista lukijan huvittaminen: ("Mielestäni tässä on kyse makuasiasta -- revittelevä teksti kun on usein sellaista, että se naurattaa kerran, mutta toista kertaa sitä ei oikein jaksa lukea.") Toimiva tyyli ilmaisee ajatuksen täsmällisesti, tuoreesti, uhkarohkeasti ja omaperäisesti, se kutoutuu yhteen aiheen kanssa.

        "Ja kyllä, tokihan tässäkin kirjoituksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta kerropa minulle yksikin kaunokirjallinen teos, missä ei todistettavasti olisi."

        On minusta totaalisen yhdentekevää, mistä aihe ja inspiraatio on hankittu.

        "Kysymys kirjailijan oman persoonan näkymisestä tekstissä on mielestäni ennen kaikkea moraalinen."

        Hmm. Puhtaasta narsismista kenenkään ei tarvitse pitää, ja paljastuskirjat taas ovat oma lukunsa. Minua vain häiritsee tuo, että käytät tässä yhteydessä sanaa moraali. Paakin kanssa juuri keskustelemme samasta aiheesta. (http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000004280060)

        Mitä tarkoitat moraalilla tässä yhteydessä?

        "Minusta kirjoittajan vastuulla on fiktiota kirjoittaessaan kirjoittaa omantuntonsa mukaan."

        Heh, hauskaa, että asian voikin ilmaista ongelmallisesti. Mitä tämä lause oikeastaan tarkoittaa? Vastuu kytketään omatuntoon? Tarkoitan sitä, että Hitler kirjoitti Mein Kampfin omatuntonsa mukaan, mikä taas ei yleisesti ottaen ollut kovin vastuullisesti tehty. (Miten muuten pitäisi taivuttaa sanaa omatunto?)


      • chapeau
        simppa kirjoitti:

        Kiitoksia kritiikistä C! Juuri tällaista pilkunviilausta halusinkin saada, joten älä turhaan arkaile sanomistesi kanssa. Tekstiänihän sinä arvostelet etkä minua.

        Ja sitten vastauksia joihinkin kysymyksiin. Aloitetaan M. Selinistä, jonka tyylistä minäkään en hirveästi tykkää, mutta tiedätkö, on sillä miehellä nenää sille, mitä nuoret aikuiset nykyään haluavat kuulla/nähdä.

        Itselläni kirjoittamisen yksi tärkeimmistä motiiveista on ollut lähteä siitä, mihin M. Selin kumppaneineen lopettaa. Toisin sanoen prologi on vain pieni alkusoitto sille, mitä tuleman pitää. Kirjassa yritän siis todellakin sukeltaa pintaa syvemmälle. Ja kyllä, siinä on useampikin hukassa oleva henkilö, mutta toisaalta ko. hahmot ovat myös ajattelevia ihmisiä. Ei siis mitään sellaista "kun mikään nyt ei vaan enää tunnu miltään" -tyyliä. Kuten jo tuossa ylempänä sanoin, olen yrittänyt kirjoittaa tavallisille ihmisille tapahtuvista tavallisista asioista tuoreella tyylillä...

        No, ainahan pyrkimys jää osin pyrkimykseksi, mihin sinäkin kiinnitit huomiota, kun kaipasit repivämpää tyyliä. Itselläni yleensä käy niin, että revittelen ensin ehkä liikaakin ja tekstiä viilatessa pahimmat kukkaset napsitaan pois. Mielestäni tässä on kyse makuasiasta -- revittelevä teksti kun on usein sellaista, että se naurattaa kerran, mutta toista kertaa sitä ei oikein jaksa lukea. Toki on olemassa sellaisiakin tyyliniekkkoja, joiden teksti naurattaa aina -- mutta ehkäpä meidän on siihen orukkaan päästäksemme taaperrettava vielä hetki tai pari.

        Ja kyllä, tokihan tässäkin kirjoituksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta kerropa minulle yksikin kaunokirjallinen teos, missä ei todistettavasti olisi. Kysymys kirjailijan oman persoonan näkymisestä tekstissä on mielestäni ennen kaikkea moraalinen. Minusta kirjoittajan vastuulla on fiktiota kirjoittaessaan kirjoittaa omantuntonsa mukaan. Jos kirjoittamisen motiivi on kosto, on tuotos tuskin mainitsemisen arvoinen.

        Tuo liika alleviivaaminen ja selittely on varmaan jokaisen kirjoittajan helmasynti. Ainakin itsestä tuntuu, että tekstiin jää aina turhaa "taustamölinää" vaikka sitä lukisi kuinka objektiivisesti tahansa.

        Ja tokihan voin laittaa tänne lisääkin tekstiä, kun kritiikkiäkin tuntuu tulevan. Sain vinkin tästä palstasta ystävältäni, joka näytti tietävän mistä puhui. =)

        Olen iloinen siitä, että reunahuomautuksiini suhtaudutaan vastaanottavaisesti. Sinänsä, henkilön persoona ja henkilön tuottama teksti ovat niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, että henkilökohtaisen loukkaantumisen tunne voi olla äkkiä pinnassa kritiikkiä lukiessa. So. kun arvostelen tekstisi, arvostelen väistämättä sinut. Samalla arvioidaan sitä persoonaa, josta teksti on kummunnut, siis asioita, jotka ovat olemassa varsinaisen kirjoittamistaidon ulkopuolellakin, esimerkiksi huumorintajua. (Vaikka teksti tietysti antaa hyvin rajallisen, väritetyn kuvan tekijästään.) Kirjoittajan persoonan turvapaikka on silloin Tuleva Kehitys.

        "Aloitetaan M. Selinistä, jonka tyylistä minäkään en hirveästi tykkää, mutta tiedätkö, on sillä miehellä nenää sille, mitä nuoret aikuiset nykyään haluavat kuulla/nähdä."

        En ole varma, haluavatko nuoret aikuiset oikeasti nähdä sellaista moskaa. Muuta varteenotettavaa ei vain ole tarjolla. Tietysti on mahdollista, että juuri _viihdettä_ kaivataan, mutta se nyt ei ole minkään kansakunnan kohdalla kovin imarteleva asia. Viihde on aina aivotonta. Niin helposti sulavaa sapuskaa, että sitä ei edes tarvitse pureskella.

        Helppous taas ei johda kuin velttouteen, mitä sanotaan rentoutumiseksi töiden jälkeen.

        Aamun Helsingin Sanomat viittaa Juha Seppälän Satakunnan Kansan kolumniin, jossa tämä toteaa seuraavasti teatterin nykytilasta:

        "Suuri yleisö vierastaa pohdintaa, ilmiöiden problematisointia ja kärjistämistä, yhteiskuntakritiikkiä, vaikeita ja kipeitä asioita. Se tulee teatteriin unohtaakseen, irrottautuakseen arjesta. Siinä ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta jos ja kun teatteri tyytyy vastaamaan vain tähän kysyntään, se kaventaa perimmäisen luonteensa osaksi kepeää elämystodellisuutta."

        Ohessa Seppälä suomii teatteria halvoista komediakikoista ja taputusten ostamisesta tanssilla ja laululla replikoinnin lomassa.

        Nämä asiat pätevät yhtä hyvin elokuvaan, teatteriin kuin kirjallisuuteenkin. Tässä mielessä tyylissä ei minusta ole olennaista lukijan huvittaminen: ("Mielestäni tässä on kyse makuasiasta -- revittelevä teksti kun on usein sellaista, että se naurattaa kerran, mutta toista kertaa sitä ei oikein jaksa lukea.") Toimiva tyyli ilmaisee ajatuksen täsmällisesti, tuoreesti, uhkarohkeasti ja omaperäisesti, se kutoutuu yhteen aiheen kanssa.

        "Ja kyllä, tokihan tässäkin kirjoituksessa on omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta kerropa minulle yksikin kaunokirjallinen teos, missä ei todistettavasti olisi."

        On minusta totaalisen yhdentekevää, mistä aihe ja inspiraatio on hankittu.

        "Kysymys kirjailijan oman persoonan näkymisestä tekstissä on mielestäni ennen kaikkea moraalinen."

        Hmm. Puhtaasta narsismista kenenkään ei tarvitse pitää, ja paljastuskirjat taas ovat oma lukunsa. Minua vain häiritsee tuo, että käytät tässä yhteydessä sanaa moraali. Paakin kanssa juuri keskustelemme samasta aiheesta. (http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000004280060)

        Mitä tarkoitat moraalilla tässä yhteydessä?

        "Minusta kirjoittajan vastuulla on fiktiota kirjoittaessaan kirjoittaa omantuntonsa mukaan."

        Heh, hauskaa, että asian voikin ilmaista ongelmallisesti. Mitä tämä lause oikeastaan tarkoittaa? Vastuu kytketään omatuntoon? Tarkoitan sitä, että Hitler kirjoitti Mein Kampfin omatuntonsa mukaan, mikä taas ei yleisesti ottaen ollut kovin vastuullisesti tehty. (Miten muuten pitäisi taivuttaa sanaa omatunto?)


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Hoitajalakko peruuntuu, tilalle joukkoirtisanoutumiset

      "Tehyn ja Superin hallitukset kokoontuivat tänään toteamaan, että tilanne edellyttää järeämpiä työtaistelutoimia." https://www.hs.fi/politiikka/art-2
      Maailman menoa
      739
      9154
    2. Johan tuli oikea aivopieru Britti Lordilta

      Emeritusprofessori Lordi Robert Skidelsky sanoi Suomen rikkovan YYA sopimusta joka on tehty Neuvostoliiton kanssaa 1948. Mitä pir
      Maailman menoa
      373
      7897
    3. Tehyn Rytkösellä tallessa tekstiviestit A-studiokohussa

      https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/a-studiosta-kohu-tehyn-rytkosen-mukaan-ministeri-linden-sai-paattaa-osallistujat-ohjelma-kiistaa-vaitteen/8407068
      Maailman menoa
      160
      5600
    4. William ja Sonja Aiello ERO

      Hyvä Sonja! Nyt etsit uudet kaverit ja jätät nuo huume- ja rahanpesu porukat haisemaan taaksesi!
      Kotimaiset julkkisjuorut
      54
      2341
    5. Oho! Seurapiirikaunotar, ex-missi Sabina Särkkä yllättää tällä harvinaisella kyvyllä: "Mulla on..."

      Sabina Särkkä on nähty monissa tv-reality-sarjoissa. Mutta tiesitkö, että Särkällä on valokuvamuisti? https://www.suomi24.fi/viihde/oho-seurapiirikaun
      Kotimaiset julkkisjuorut
      6
      2085
    6. Se siitä sitten

      Kirjoitan tänne kun en sulle voi. En vaivaa sua enää koskaan. En ikinä tarkoittanut olla ahdistava tai takertuva. Tunteet heräsi enkä osannut olla tyy
      Ikävä
      82
      1734
    7. Ohhoh! Rita Niemi-Manninen otti ison tatuoinnin - Herätti somekansan: "Täydellinen paikka!"

      Rita Niemi-Mannisen suuri, uusi tatuointi on saanut somekansan heräämään talvihorroksesta. Niemi-Manninen otti tatskan rakkauslomalla Aki-miehensä kan
      Kotimaiset julkkisjuorut
      19
      1673
    8. Ihastumisesta kertominen

      Olen päättänyt kertoa tunteistani ihastukseni kohteelle. Erityisen vaikeaksi tilanteeni tekee se, että kyseessä on ns. kielletty rakkaus. Olen jo toi
      Ihastuminen
      92
      1419
    9. Taas Venäjän tiedoittaja akka Varoitti Suomea ja Ruotsia liittymästä Natoon

      Juuri sopivasti julkaistu varoitus, kun Suomen eduskunta alkaa klo 13:50 käsitellä asiaa suorassa TV 1:n lähetyksessä. ILtasanomat.
      Maailman menoa
      438
      1355
    10. Harvoin julkisuudessa nähty Jari Sillanpää, 56, julkaisi uusia kuvia - Karisti Suomen pölyt jaloista

      Huumekohun jälkeen matalaa profiilia pitänyt Jari "Siltsu" Sillanpää on ollut vaitonainen elämästään. Tänä keväänä miehen some on ollut hiljainen. Nyt
      Kotimaiset julkkisjuorut
      7
      1243
    Aihe