Miksi bulimiaan kannattaa hakea apua?

Kiitos, että kirjoitit tänne! Olen itse vasta 22-vuotias, mutta olen sairastanut bulimiaa 7 vuotta - sitä ennen sairastin anoreksiaa. Apua olen saanut - ja saan edelleenkin - mutta alan jo itsekin uskoa, että olen toivoton kroonikko. Olen ravannut lääkäreissä ja kaiken maailman terapioissa yksityisellä, kunnallisella ja YTHS:llä, mutta tässä sitä ollaan. Luulen, että minä vaatisin pitkän pakkohoitojakson, jotta pääsisin takaisin kaidalle tielle. Minulla ei ole varaa kustantaa itseäni yksityiseen laitokseen ja bulimikot ei oman kokemukseni mukaan ole "tarpeeksi sairaita", jotta pääsisivät kunnalliselle. Kaikki elämässäni on näennäisesti tosi hyvin - on hyvä opiskelu, työ, mies jne. - mutta bulimia on niin iso osa sitä, että ihan sama, vaikka olisin kuollut. Hampaat harmittaa tällä hetkellä kaikkein eniten. Tulevaisuudessa saattaakin tulla sitten lapsettomuusongelmia ja muuta kivaa, koska olen leikkinyt terveydelläni 13-vuotiaasta. Nykyinen mieheni on todella perhekeskeinen ja hän jättää minut siinä vaiheessa ihan varmasti. Olen kyllä asiasta maininnut moneen kertaan, että "ymmärrät varmaan, että en välttämättä voi saada lapsia, koska syömishäiriötausta on niin pitkä". Mutta hän kieltäytyy uskomasta sitä, koska asia ei ole vielä ajankohtainen. Eli parhaassa tapauksessa tulevaisuuteni on hampaattomana, yksinäisenä, lapsettomana bulimikkona.

On kuitenkin mukava kuulla, että joku on parantunut noinkin pitkän sairastelun jälkeen - tai ainakin siinä määrin, että bulimia ei hallitse/ole osa jokapäiväistä elämää. Vaikka olen itseni suhteen tällä hetkellä erittäin skeptinen, niin on jotenkin huojentavaa kuulla, että toivoa on..

Kiitos tarinastasi! Olen juuri aloittanut pitkän parantumis prosessin! Hain apua syksyllä, ja nyt 4kk myöhemmin, olen varma, että vielä parannun! Tänään oli jälleen yksi kiusauspäivä, mutta kun luin tarinasi, en mene sinne vessaan!

Kiitos vastauksistanne!

Toivotan kovasti tsemppiä. Ei tämä helppo tie ole, mutta jokaisen taistelun arvoinen.

Mulle yksi keskeisimpiä oivalluksia oli se, että välillä tulee takapakkeja (ahmimisia ja/tai oksentamista), mutta niihin ei tarvitse jäädä viikkokausiksi makaamaan. Jokainen uusi ateria on uusi mahdollisuus syödä hyvin ja itseä ja omaa kehoa kunnioittaen.

Tuo armollisuus itseä kohtaan on asia jota olen paljon opetellut. Ensin loppui oksentaminen, ja syöminen normalisoitui vasta paljon myöhemmin, joten alkuun paino nousi. Onneksi mulla oli silloin hyvä kumppani, joka rakasti mun kehoa vaikka sen muoto muuttuikin :)

Nyt ei kumppania ole, mutta olen silti sitä mieltä että olen kaunis ja ihana ja seksikäs, vaikka vielä vähän ylipainoinen. Melkoinen muutos!

Lämpimiä ajatuksia molemmille teille.

Kiitos niin paljon kirjoituksestasi.
Olen vasta n 0,5 vuotta oksennellut (sitä ennen anoreksiaa 2-3 vuotta), mutta tämä on jo ihan kamalaa. Toki moni muukin asia kosketti, mutta jotenkin tuo hammashomma shokeerasi.
Kiitos.

T. Juuri oksentamasta koneelle tullut :((

Hei voiko joku auttaa? Mä en tiedä yhtään mitä tehdä!
Mä olin jo vuonna 2012 kesän loppupuoliskolla oksentanut pariin kertaan että se ei ollut tapa. Mulla oli aikasemmin ollut anoreksiaa mutta sitten huomasin että kotona on todella vaikeaa jättää aterioita väliin kun porukat alkaa huomata.
2012 syyskuussa mulla alko tää bulimia. En siis kauaa tätä ole vielä sairastanut. Tajusin silloin, että tämä on todella helppo tapa kun kukaan ei huomaa.
Mulla on ennen tätä ollut kaiken näköisiä ongelmia, kuten itsetuhoisia ajatuksia ja viiltelyä ja olen niistä ketonut vanhemmille ja kävimme kaikenlaisissa perheneuvoloissa. Ja nyt musta tuntuu, että olen pyytänyt ihan liikaa apua, että jos kertoisin tästä vanhemmille ne ei enää jaksa mun tätä ongelmaelämää kun on niilläkin muita huolia.
Olen tosi huono salaamaan tunteitani ja kerroin tästä muutamalle lähimmälle ystävälle, mutta tuntuu että se oli virhe, koska he eivät tunnu välittävän siitä Tai jos välittävät, he eivät sitä ainakaan näytä.
Oksennan myös joskus ruokaa jossa ei olekkaan niin paljon kaloreita, mutta mun vaan pitää laihtua! Multa on vaa'n mukaan lähtenyt 4 kiloa, mutta se ei näy vartalossani. Itsetuntoni on ihan murskana. Nyt vähän aikaa sitten luin kaikenmaailman oireita mitä bulimiasta tulee ja pelästyin esim. sydämen vajaatoiminnasta. Mun keho haluaisi että lopetan, mutta en voi. Lopetan sitten kun olen laiha.
Alakoulussa minulla oli vähän pyöreyttä ja minua haukuttiin siitä. Kaikki sanat ja kiusaaminen ovat jääneet päähäni soimaan, etten vieläkään olla tarpeeksi laiha.
En muista silloin minun mittojani mutta ennen tätä paskaa olin jtain 64 kg ja 164cm ja siitä tuli kauhea stressi minulle laihtua. Nyt olen 58-60 kg ( paino aina vaihtelee ja 166 cm. ja sekin on liikaa. En tiedä yhtään mitä tekisin, en halua saada sydänvikaa mutta en halua olla myöskään läski!
(kiitos jos luit. Sori pitkästä tekstistä;))

Bulimia, syömishäiriöt ovat ensisijaisesti psyykkinen, mielensairaus. Vaikka painaisit 10 kg, pääkoppasi huijaa sinua kuitenkin. (hieman liioteltu mutta hoitamattona sairautena totta...)

Hyvät sairastuneet, vertaiseni, muutokset lähtee sinusta itsestäsi. Joidenkin pitää nähdä se pohja ennen kuin pystyy alkamaan nouseen ylöspäin. Toiset jää sinne pohjalle... Mutta koskaan ei ole tule "tiettyä " aikaa/hetkeä parantumiselle, sen voi aloittaa koska vain.

Itselläni on syömishäiriö tausta n.15 v ajan ja nytten reilu 1 vuosi psykoterapiaa ja vertaistukea takana. Välillä toipuminen on todella ahdistavaa, raivostuttavaa ja turhauttavaa. Välillä taas oon niin onnelinen että ei tarvitse tuntea sitä raastavaa levottomuutta, salailua ja valehtelua. Välillä maailma on todella kaunis...

Hieno tarina! Itselläni myös tyttäreni on ollut suuri voima parantumisessani. Tsemppiä meille kaikille!

olen 25v. Minulla n. 6v bulimia tausta, sitä ennen sairastin (ilmeisesti, näin minulle sanottiin) anorexiaa. se kesti vain vuoden mutta painon pudotus oli nopea. painoin tuolloin 45kg.olen 171cm pitkä. sain tuolloin työterveyslääkäriltä läheteen jonnekin, en muista minne. mutta en koskaan mennyt. kadun eniten juuri sitä, etten ottanut tuolloin apua vastaan. nyt tuntuu että on liian myöhäistä. "pidän" bulimiasta liikaa. ymmärrän että en ole lihava. painan 58kg nyt mutta tuntuu siltä että jos hakeudun hoitoon en enää koskaan voi olla tyytyväinen itseeni..45 kiloisena olin. painoni on seilannut viimeiset kolme vuotta 52-60 kilon välillä.. onhan tämä toivotonta ja terveydenhuoltoalan ammattilaisena ymmärrän vaarat. en kai vaan vielä halua parantua. Kiitos rohkaisevista tarinoistanne!

Olen sairastanut bulimiaa n. kymmenen vuotta. Nyt haluaisin siitä eroon. Kannattaako yrittää yksinään? (Haluan pitää tämän salassa mieheltäni). Ja riittääkö fyysiseen parantumiseen bulimian lopettaminen vai pitääkö esim. kalium/vitamiini-puutokseen saada hoitoa?
Kiitos vastauksista!

itse olen 45v.ja kärsinyt tästä helvetistä n.27v.ajan.ylähampaat mennyt kokonaan(yäproteesi tällä hetkellä),alapuolen hampaista mennyt 4kpl.oksentelua n.8 kertaa joka päivä,en edes muista milloin olen viimeksi ollut päivääkään oksentamatta,itselläni on takana ns.kouluajan helvetti jolloin kärsin pakkoliikkeitä ja sen vuoksi tuojotus on lakkaamaton koko kouluajan,siihen aikaan opettajat kyllä huomasivat sen mutta eivät puuttuneet asiaan millään tavoin,päin vastoin soittivat kotiin että poika ei seuraa opetusta ollenkaan,kuinka siinä pystyt keskittymään kun kaikki vain tuijottaa ja odottavat pakkoliikkeiteni alkamista ja pääseevät nauramaan,nyt vanhemmiten pakkoliikkeet ovat jääneet kokonaan.tämän vuoksi esim.itsetuntoni on olematon nykyään,ja olen aina ollut eristäytynyt kotiini.uskoisin että itse pääsen tästä eroon vasta haudassa,itsemurha yriryksiäkin on ollut,mutta rohkeuteni ei ole riittänyt lopulliseen tekoon,tehoosastolla olen ollut viidesti.prykiatrian hoidosta ei ole ollut minkäänlaista apua.ei tätä voi tajuta kuin sellainen joka itse sairastaa kyseistä tautia.voimia vaan jokaiselle bulimikolle.

Kuka osaisi vastata? Lähipiirissä on henkilö, joka on äitinsä mukaan oksennellut "aina". Hän on nyt 19v ja vähän aikaa sitten oli kuin luuranko, laiha. Huomautin äidille, mutta tytär kuulemma syö kyllä.
Juuri oli puhetta seurassa, että hän oksensi ENNEN ruokailua pitkän syömättömän työpäivän jalkeen! Joku kysyi, miksi oksennat? Tulee kuulemma hyvä olo...
Tytär on hoikka eikä juuri nyt liian laihakaan. Itse arvelen sisaruksilla olevan jokin henkinen kisa, jossa vanhempi on ns. voitolla.
Äidin mielestä tämä laiha on määrätietoinen, toinen tukea hakevampi. Mahtaako olla sittenkään? Henkimaailman asiaa arvelen oksentelun syyn olevan.

Aloittajan viesti pisti lukemaan ja kaikkien syömishäiriöisten kannattaa olla todella huolissaan ja jättää turha itsensä tarkkailu pois. Onhan aika kauheaa jo nuorena menettää hampaansa ja ulkonäkökin muuttuu.

Joo hampaat huonot mullakin.. Etuhampaat reunasta epätasaiset ja lyhentyneet, kiille poissa ja 2 poskihammasta jo otettu ja 2 otetaan pian. Mulla ei oo, mut voi tulla leukaniveliin nivelrikko.
Sydänpysähdys ja rytmihäiriöt mahdollisia kaliumin puutteesta. Mä olin kuolla ja tiputuksessa sisätautiosastolla monta kertaa. Kaliumtabletti voi juuttua liian pitkäksi aikaa samaan kohtaa ja sit ohutsuoli puhkeaa.
Sylkirauhaset turpoaa jopa pysyvästi, tulee pyöreät "kuukasvot". Mulla tää onneks palutui, kun tervehdyin. Närästystäkään ei enää ole onneksi, mutta vähän pelkään altistuinko 10v rajun oksentamisen aikana ruokatorvensyövälle.
Oksu-peräruiskerallissa törky suolessa voi mennä välillä väärään suuntaan ja suoli tulehtuu.
Osteoporoosi voi tulla jo nuorena.
Kaikenlaistahan sitä seuraa ajan kanssa, kun "kuherruskuukausi" bulimian kanssa on ohi. Alkuunhan se tuntuu suorastaan näppärältä ratkaisulta painonhallintaan/laihtumiseen..
Oon 40v nainen. Mulla alkoi anoreksiana 12-vuotiaana, myöhemmin kääntyi bulimiaksi. 10v oksensin joka helvetin päivä. Välillä kaikki aika meni syömiseen ja oksentamiseen. Nyt oon ollu yli 10v terve.. Tästä voi parantua, mut se tapahtuu vasta omasta halusta. Sitä lakkaa valehtelemasta ja ottaa apua vastaan ja on oikeesti valmis muuttumaan. Vähän samoin kuin joku juoppo on kypsä raitistumaan. Sitä ennen mikään puhe ja järjen takominen päähän ei auta. Monilla tietty kutsuu monttu ennen tätä valmiutta.