Syrjintä ja kiusaaminen suvussa

jatkoa:
Olen usein koettanut löytää syytä, syyttänyt itseäni tilanteesta. Mieheni ja läheinen ystäväni (joka on nähnyt ja tietysti minun kertomana kuullutkin) ovat saaneet valettua uskoa minuun, ettei minun ole nähtävästi tarvinnut kuin tulla mieheni elämään. Alusta asti on arvosteltu, töksäytelty päin naamaa ja minä kilttinä ihmisenä olen niellyt, kun en tahdo loukata. Eli minua on saanut loukata, solvata ja kohdella kuin mattoa. Lapsettomuus, masennus ja muutama keskenmeno on minua nyt hieman kovettanut, ja toiselle siskolle erään illanvieton jälkeen sanoin suoraan, mitä mieltä olen hänen käytöksestään (kun sain haistattelua taas osakseni, nyt tekstivietillä) ja että olemma kyllästyneitä siihen ettei hän osaa käyttäytyä ja haukkuu tuolla pitkin kyliä meitä, meidän suhdetta jne. Tästä teksistä pelkään että minut tunnistetaan, mutta mitä hävittävää minulla on? Ainakaan en ole valehdellut, liioitellut tms mitään, toisin kuin eräät.
Olen myös pohtinut, pitäisikö asiasta puhua suvun muiden kanssa? Olisiko se leikkiin ryhtymistä? Olisiko lapsellista? He ovat oman kantansa kertoneet, ja tiedänpä että minut porukalla jätetään kutsumatta naisteniltoihin noista syistä. En ymmärrä miksi minusta pitää vielä valehdella? Pelätäänkö siellä niin paljon että oma todellinen kierous käy ilmi? en haluaisi heitä lähteä haukkumaan niinkuin he tekevät, koska en halua vieläkään tästä aiheuttaa enempää harmia, mutta olisi hyvä päästä puolustamaan itseään. Harmia tässä varmasti minulle eniten on, kun kukaan ei halua olla tekemisissä...

Moi,
olen kokenut samaa, se alkoi kyllä jo niin alussa etten ehtinyt saada yhtäkään ystävää mieheni sukulaisista. Ehkä parempi niin!

Meillä myös lapsettomuus, emme ole kumpikaan välittäneet koko asiasta, minä pelkäsin alussa että hän jättää minut kun sanon etten haluaisi lapsia, mutta hän sanoikin heti, ettei ole koskaan kuvitellut tulevansa isäksi eikä kaipaa omia lapsia. Molempien sisaruksilla on sitä lajia melko runsaasti.

No vanhempi sukupolvi tietysti alkoi heti kysellä lastenhankinnasta, jolloin sanoimme suoraan, ettei ole suunnitelmissa. Siitäkös suut mutristuivat.

Sitten huomasin, että miehen veljen perhe oli myrtsinä kun mieheni ei enää ollut vapaa liikkumaan heidän luonaan. Hän oli ennen melkein jatkuvasti kaikki juhlapyhät ym siellä ja antoi tietysti runsaasti lahjoja veljen mukuloille vuosi vuoden perään, ja teki remonttitöitä siellä.

Sitten kun me muutimme yhteen ja menimme naimisiin, niin eihän mieheni sitten enää voinutkaan jatkaa kuin ennen veljen perheen tukena.

Kenen syy? Minun tietysti. Olen tuntenut olevani paha koska olen "vienyt" heiltä sukulaisen.

Se on ollut juuri tuollaista pikkuilkeyttä että puhutaan ohitseni eikä vastata mitään kun minä sanon jotain, tai vastataan törkeän halveksivasti, ikään kuin olisin täysi idiootti. Nöyryyttämistä on harrastettu sitä helpommin, mitä enemmän on ollut "yleisöä" paikalla.

En todellakaan ole kieltänyt miestäni pitämästä yhteyttä, eihän hänellä mitään kahletta ole jalassa ja on aikuinen, itsenäinen ihminen. Päin vastoin kehotan häntä usein soittelemaan, hän ei oikein tee sitäkään oma-aloitteisesti.

Viimeksi kun siellä päin vähän juhlittiin en millään jaksanut edes ajatella lähteväni (3h automatka yheen suuntaan) joten jäkätin miestäni menemään yksin sillä kertaa, johon hän vihdoin viimein suostui. Tein onnittelukortin ja paketoin sievän lahjan. Ei ole kuulunut mitään reaktiota kumpaankaan, ehkä heittivät suoraan roskiin.

En tiedä sitten, millaista siellä mahtoi olla, varmaan hänelle taas vihjailtiin jotain minun "kamaluudestani" koskapa hän oli niin vaitonainen kotiin palattuaan. Ei ole kovin kiinnostunut käymään siellä kylässä.

Olen joskus miettinyt sitä että miksi he harrastavat tuollaista syrjintää. Olen siihen kyllä jo niin tottunut (20 v naimisissa), etten edes odota enää mitään normaalia kohtelua.

Ehkä heillä vain on itsellä niin paha olo, tarpeettomuuden tai riittämättömyyden tunteita tai jotain sellaista, että ovat vain sattuneet ottamaan minut eräänlaiseksi likasangoksi ja syntipukiksi. Toisilla ihmisillä varmaan on sellainen tarve, eivätkä he ehkä edes tajua käytöksensä seurauksia.

En ole ruvennut setvimään näitä asioita sukulaisteni kanssa, he ovat päätöksensä tehneet, enkä minä sille voi mitään. Tiedän kuitenkin itse etten ole sellainen kuin minä he minua pitävät ja millaiseksi minua kuulemma muille kuvailevat.

Olen pahoillani että sulle on tullut tommoiset sukulaiset miehes puolelta ja voin sanoa ettei tietenkään tommoinen käytös ole normaalia vaan heillä ittellään on elämä niin mätää vaikka eivät sitä tunnusta että joku uhrihan pitää löytyä.
Sinuna en yrittäisi mitään selitellä koska et siitä saa mitään muuta niskaas kun vittuilua . Miehesi pitäisi hoitaa perheensä ja pistää ne kuntoon eikä ole sinun asiasi. Ole vaan itsesi ja pysy poissa heidän tilaisuuksista jos eivät osaa käyttäytyä sua kohtaan.
Eti oma tukiryhmäs jostain muualta ja unohda ne noita-akat. Pidä ittes kiireenä ja et sitten niistä välitä enään. Toisia ei voi muuttaa, ainoastaan omaa käytöstä ja elämää.

Muista, että olet naimisissa miehesi, et hänen sukunsa kanssaan!
Eläkää omaa elämäänne, ja unohtakaa koko suku.

Ei niin helppoa heti, mutta onnistuu harjoittelulla, aikojen saatossa.

Kiitokset kaikille kommenteista. Irti koitetaan rimpuilla, inhottavaa vaan kun anopin kanssa joudutaan kuitenkin olemaan tekemisissä, ja hän juoruilee kaikki asiat miehen siskoille, suvulle ja sitten voidaan taas yhdessä jauhaa. Olen koittanut leikkimielisesti sanottuna, kouluttaa miestäni ettei puhu kuin ympäripyöreitä, kaikesta. Ja mitään mistä ei kysytä, ei oteta puheeksi, kenestäkään suvun jäsenestä ei missään nimessä sanotaan mitään negatiivista anopin kuullen ettei vaan lähde joku paskamylly taas jauhamaan. Ehkä tähän tottuu kun tätä aikansa kuuntelee ja kovettaa itsensä. Onneksi mieheni on tukenut minua, ja tuskin tuo välien katkominen omiin sisariinkaan helppoa oli. Voin aina tukea häneenkin, tietysti miehet ajattelevat näistä asioista eritavalla, miehet kun tuntuvat olen suorempia ja reilumpia ihmissuhteissaan niin ei jaksa minunkaan mussutustani enempää kuunnella. Eniten harmittaa tuo jatkuva itsensä syytely, kun aina mietin että miksi ja mitä tein/sanoin että näin kävi. Lapsia olisi kiva nähdä kun syyttömiäkin ovat. Olenkin koittanut ajatella että asia ei ole minun käsissäni, vaan lasten vanhempien. He ovat itse asian ratkaisseet (enkä millään lailla tarkoita että rankaisen lapsia tästä) niin kuin ovat, tekemällä minun elämästäni helvettiä puheillaan jne. Nyt olen ingnoorannut lasten synttärit, jouluna muistin. Koen että kun emme ole kummeja, kyse ei ole minun sisarteni lapsista, en näe vaivaa siitä että hommaan lahjan (joka ei ole miellyttävä, jos ei ole kallis) joka heitetään roskiin.
Noh, aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. elämä jatkuu, nyt näin. Koitetaan mahtua samaan kaupunkiin.

Paras tosiaan elää omaa elämää. Annat miehesi itse pitää yhteyttä omaan sukuunsa ja äitiinsä jos haluaa. Itse ovat omalla syrjivällä käytöksellään tilanteen aiheuttaneet. Jos ei kutsuja tule lasten synttäreille tai muihin juhliin, niin eiköhän postikortti riitä muistamiseksi kaiken järjen mukaan. En tunne ketään joka laittaisi lahjoja jos ei kutsuta edes juhliin.

Toi asioiden juoruilu on sellainen, että laitat vaan sen miehesi tajuamaan ettei kertoile teidän asioista yhtään mitään. Vaihtaa aiheen vaikka säähän, jos ei muu auta. Itse huomasin, että kun juoruilun aiheita ei anna, niin on aika vaikea juorutakaan ;-). Ja lapsettomuus ei muille kuulu. Tosin itse sanoisin, jos asiaa jatkuvasti tiedusteltaisiin, niin että aina niitä lapsia ei saa vaikka kuinka haluaisi. Sitten menisi suut tukkoon.

Tsemppiä! Mieltään ei tarvitse pahoittaa olemalla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kohtelee kaltoin.

Ap. - miten miehesi tähän sukulaistesi kohteluun sinua kohtaan suhtautuu? Puolustaako miehesi sinua?

Mies selittää tilanteen niin että näin on aina suvun akat käyttyätynyt. Jännää on myöskin se että suvussa on mieheni ex-kumppanikin hyväksi haukuttu, kenelläkään ei ole mitään positiivista sanottavaa hänestä. Sisaret eritoten tuntuvat vihaavan. Mies on puolustanut minua muutaman kerran, muttei viesti mene näköjään perille. Teki sisarelleen kahden kesken selväksi että meidän asiat ei kuulu hänelle, niistä ei tarvitse muille juoruilla ja sekaantua. ja jos hän näkee jonkin epäkohdan meidän suhteessa niin voi sen pitää omana tietonaan. Viesti ei mennyt perille, vaan jo viikon päästä tämä sisar tuli kapakassa kertomaan että olen huono vaimo ja tiedänkö miltä minun toiminta näyttää, että pompottelen miestäni jne... Toinen kerta taisi olla anopin luona saunaillassa, mutta anoppi keskeytti tämän keskustelun heidän välillään, sisar kun on hänen lellikki ollut aina. Viimeisin oli tämä viesti jonka laittoi heille. Alkuvaiheessa parisen vuotta sitten (kun tilanne kärjistyi) jouduin miestäni potkimaan perseelle että tekisi asialle jotain. Koska tuntui että olen yksin tässä sopassa, ja että miehenikään ei tue ja aloin syyllistää itseäni toden teolla. Mieheni tuppaa olemaan sitä luokkaa, että kaksin kyllä ns. uhoaa pistävänsä jauhot näille suuhun, mutta muutaman kerran olen huomannut että kun pitäisi sanoa ja toimia, niin ei sano mitään vaan antaa asian olla. Sekin harmittaa, koska mielummin sitten sanoo asioita kasvotustenkin kuin selän takana. Voi siis seisoa sanojensa takana. Tiedän kyllä senkin, että kun mieheni on näitä ns, puhutteluita pitänyt, niin sekin ajatellaan ja puhutaan eteenpäin niin että minä olen käskenyt näin toimia. Ihan kuin miehellä ei ois omia ajatuksia ja aivoja ollenkaan. Viimeviikolla käytiin kahdestaan kädenvääntöä siitä, pitäisikö sisaren lasta muistaa syntymäpäivänä. Olen ja olin sitä mieltä että ei. Jos meitä ei pyydetä synttäreille kumpaakaan, eikä olla lapsen kummeja niin en ole ostamassa yhtään lahjaa. Mietin jatkossa myös tuon joululahjan hankintaa, näitä kummilapsia on muutenkin tarpeeksi lahjottavana. ja olen myöskin varma että oli se lahja sitten mikä tahansa (jos sen olisi tullut antaneeksi) niin a) sitä ei arvotettaisi ollenkaan vaan siitäkin puhuttaisiin pitkin sukua tai b) se ei edes päätyisi lapselle, vaan roskiin. ja c) jos tilanne olisi toisinpäin, saisiko meidän lapsi mitään lahjaa heiltä. Tuskin.

Minulla on aivan samoja kokemuksia ja asioita tapahtunut kuin sinullekin suvun kanssa. Tekemisissä ei juurikaan olla. Eikä haittaa. Paremmin on elämä kuin ei tarvi olla tekemisissä. Elämässä pärjää vähemmälläkin väellä ja paljon onnellisempi on. Nauti miehestäsi ja eläkää yhdessä mukava elämä, niin minäkin teen. Emme muita kaipaa. Unohda ikävät asiat ja keskity mukaviin asioihin miehesi kanssa. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee : ) Ihania päiviä sinulle toivotan

Sinulle "syrjitty".
tarinasi on kuin minun elämästäni. Niin samoja asoita ja myös väkivallan uhka mukana. Nykyään mieheni hoitaa omat suhteensa ja minä en ole enää niissä kuvioissa mukana. Parempi pysyä kaukana jos ei pidetä. mulla aluksi hetken aikaa meni suht hyvin kunnes sitten kun kuulivat naimisiinmenosta kaikki muuttui.

Elä omaa elämääsi miehesi kanssa jos vielä sitä haluat.

No minulla ei kyllä tuollaista tilannetta ole, onneksi, suvun taholta, enkä tiedä, että onko tuohon tekstiin järkevää(?) edes vastakaan, mutta sen voisi sanoa, että pahinta on, jos joku erityisen läheinen ihminen johon itse luotat täysin palkein ja jonka olet uskonut arvostavan sinua ja älykkyyttäsi (kuten itse sitä ihmistä arvostat) ja tuntevan luonteesi, yhtäkkiä osoittaakin, ettei pätkääkään piittaa miten voit, tilanteessa, jossa erityisesti ja yllättävästi olisit läheistesi tukea vailla. Sellaisesta on itsellänikin joitakin kokemuksia...

Usein on niin, että hyvinvoivia ihmisiä kiinnostavat vain pinnalliset asiat ja kyllä kelpaat kuuntelijaksi ja auttajaksi aina, jos sellaiset ihmiset itse tarvitsisivat apua ja tukea elämäntilanteeseensa; saattavat jopa käyttää sinua ilmaisena terapeuttinaan ihan härskisti, jos sen sortimentin luonteita on, mutta jos olet ihminen, jota on totuttu pitämään hyvin vahvana luonteena, saattaakin käydä niin, että sitten jos yllättäen itse olisit erityistä henkistä tukea läheisiltäsi vailla, saatkin äimistyä, kun sitä tukea ei niinsanotusti tipukaan,vaan lähinnä v*ttuilua avun pyytämiseesi.

Minulla on ainakin sellaisesta jonkinlaisia kokemuksia, että kun sairastuin fyysisesti vakavasti, niin sen sijaan että eräät sukulaiset olisivat osoittaneet empatiaa, sainkin vähättelyjä, että "ei sua mikään vaivaa". Kun sitten yritin selittää, että millainen sairaus se on ( kyseessä harvinainen sairaus, miä ei ole mitenkään tunnettu ja valtaosa ihmisistä ei tiedä sellaisista mitään), sain kuulla juttuja, että "mä ainakin tiedän monta jolla on tuo sairaus ja ei se haittaa mitään-syö kaurapuuroa, se parantaa", tyyliin. Helppo tapahan se on pestä kätensä toisten kiusallisten ongelmien kuuntelemisesta, että sanoo nami nami ja tsemppiä, ja alkaa puhua omista asioistaan. Toinen tilanne oli se, että kun odotin henkistä empatiaa ja normaalia paria ystävällistä sanaa lähinnä sen sairauden aiheuttamiin äkillisiin toimeentulovaikeuksiin läheisiltä, sain moniltakin kommenttia, että "v*ttu hae töitä, niin sitä mekin ollaan tehty".

Luulisi, että ihmisten lokerointi haittaisi enemmän lokeroijia itseään, mutta väärässä saa siinäkin usein olla. Minä esimerkiksi en ole koskaan yhtään kärsinyt siitä, ettei minulla ole lapsia tai perhettä, mutta kärsimys syntyy siitä, kun osa sukulaisista katsoo, etten ole täyttänyt jotakin muka kummallista "velvollisuutta" (tms?) yhteiskunnalle, vielä hankkimalla lapsia, farmariautoa ja asuntolainaa. On kiusallista aina havaita, että jos omahyväisesti säälitään ihmistä sellaisista asioista, joita ihminen itse ei kykene katsomaan niinkin alhaisen tunteen kuin ylemmyydentuntoisen säälin arvoisiksi, vaan ainoastaan omahyväisyydeksi. Ylipäätään on törkeää, että vielä 2010-luvun yhteiskunnassa 30 ihminen katsotaan luuseriksi, jos haluaa elää omansalaista elämää, eikä perustaa esimerkiksi perhettä siksi, että niin muka joka naisen "kuuluisi" tehdä tiettyyn ikään mennessä.

Minun sukulaisiani tai tuntemiani ei kyllä tietoni mukaan Suomi24:a käy ketään yhtäkään, mutta kuvaavaa on sekin, kun kerran valitin yhdellekin sukulaiselle, että joku hörhö uhkailee ja herjaa ja pelottelee minua tän Suomi24:n keskustelupalstoilla hyvin epämiellyttävästi oudoissa asiayhteyksissä useinkin, niin sen kommentti oli, että " no ehkä ne hörhöilypalstat sitten ovat sinua varten ja enemmän sinun juttusi".:D Mitä älyni ja luonteeni arvostusta, ou jes!

Suku on paras ja pahin, eikös se sanonta siten mene.;)

Till hymm?! Viisaasti puhut.......Menetettyäni paljon..opin saman...kaiken...

Kuinka VITTUMAINEN ihminen voi olla..

ja miltä IVAILU mm voi tuntua.

kerran petti luontoni.. olisin kuristanut hengiltä yhden joka ivaili......kädestäni
jonka joskus menetin...osittain
Sen puuttuminen olisi minulle tarpeeksi taakka....vaan sen kerran....en edes
tajunnut..kunnolla ... aivan kuin heräsin siihen.... olin tämän kurkussa
sellaisella voimalla että 3 ei ollut saada minua irti...Olin kuin unessa..minun
olisi pitänyt saada paksu köysi poikki paljain käsin...käytin kaikki voimani
siihen(silloin oli voimaa) ....Yht äkkiä "heräsin" miksi minua revitään.....
silloin vasta huomasin mitä tapahtuu....nämä kaverit saivat onneksi
minut irti...

hetken päästä vasta muistin hänen sanansa "tuokin yksikätinen"

on niitä kaksi vaan toinen pahasti vajaa.. (onnettomuus)

ehkä 2sek päästä sanalla sanoen päässäni "pimeni" tuon kuultuani

oli onni silloin että oli muitakin............
vain siksi että ymmärrän mitä on kun sanot SATTUU...kyyneliin saakka
niin mies kun olenkin

ainoa kerta menetin malttini..

Hävettää vähän, mutta kyllä itkin kun luin sinua....se koskee...
Miksi vasta sitten kun menettää paljon...ymmärtää paljon

Kyllä olet saanut ikäviä, kamalia loukkauksia. sellaisia jotka pistää
sydämeen asti. ja todellakin vaikka menetit osan terveyttäsi..(mikä kalleinta
on meille) ja siihen vielä saivarrellaan..(VITTUILLAAN) miten se sattuukaan..

Se sattuu tuhatkertaisesti.....kysymmekö ansaitsimmeko tämänkin...

kuinka monta kertaakaan jouduin piilottamaan kättäni.. kun hävetti...
ja olisin niin halunnut että se olisi ollut ehjä... kuin muillakin.........
joskus se riipaisi...miksi juuri minä...olin niin nuorikin..silloin...
Diabetes sitten sen lisäksi... ja onni oli täydellinen.
Mutta ilman näitä en tuntisi tuskaasi. kipuasi...
Toivon että nämä "ala arvoiset" eivät pysty murtamaan sinua sairailla
arvottomilla.. vajaaälyisillä sanoillaan....

Suomi24 osui ihan vahingossa (en asu Suomessa) ja hauska krjoittaa täällä
kyllä on vaikeaa (puolassa asuminen söi pahiten kieltäni) puhuminen käy kuin
käy mutta kirjoittaminen...tästäkin kirj löysin 1,3milj virhettä mitä sitten jäljellä.
hävettää kun sinä kirjoitat virheettömästi ja ymmärrettävästi..
helppo on lukea.. vaan kun pitää löytää sanat itse ( revin hiukset ja korvat
päästäni.. ei auta)
Olisi kiva kirj vielä..

MInä luulin monta monta vuotta, että olin ihan hyvä ystävä avokin vanhempien ja sisarusten kanssa. Yksi kyllä aina vähän vähätteli minua, mutta ajattelin että on kait kateutta ja välillä loukkaannuin ja välillä annoin vain kaiken mennä ohi. Yksi sisarus tuntui ja luulikin että meillä on ihan ok välit ja olimmekin usein porukalla yhdessä, mutta sitten sisar vain alkoi välttelemään meitä ja sättimään. Mutta tämä kait johtuu nyt siitä, kun me ei haluta koko aikaa olla hänen lapsensa asioita kehumassa, kun itse he sitä tekevät kokoajan ja kaikille, vähän liikaakin, eivätkä edes itse sitä huomaa. Sitten heidän vanhemmatkin kuvittelavat välillä olemattomia, joten en enää jaksa ja annan heidän olla. Olkoot keskenään. Tiedän heidän taustojaan jonkin verran ja paljon on tapahtunut, monia ikäviäkin asioita, en enää ihmettele tapahtumia kun ihmiset ovat niin ilkeitä toisilleen. Oma perhe ja läheiset ovat minun pelastus.

Sinullahan "syrjitty?" on helppoa, kun miehesikään ei välitä olla tekemisissä sukunsa kanssa. Voitte elää omaa elämäänne ja unohtaa koko suvun. Miksi vaivaat edes päätäsi moisilla ihmisillä vai ovatko he kuitenkin elämäsi suola? Tykkäätkö kuitenkin olla hämmentämässä soppaa ja juoruilla ystävällesi tästä miehesi suvusta ja kertoa kuinka:
"Omassa päässäni pidän heitä harvinaisen tyhminä ihmisinä. Kieroilua, keplottelua, mielistelyä (tietyille suvun jäsenille) juonimista ja sikailua. (sikailua on ainakin meillä tapahtunut, ei siis osata käyttäytyä, haetaan kaapista ruokaa varkain, tutkitaan laskuja, postia jne) "

MINULLA ON SISKO

Joka ei pidä minusta. Haluaa katkaista kaikki minun välini sukulaisiin, että he tykkäisivät vain hänesta. Valehtelee kaikille, että minä olen haukkunut niiden lapsia jne. Vaikka en olekkaan. Kaikki ovat minulle piikikkäitä ja ilkeitä, aina kun näemme. On itse aivan ihmeissään. Olen katkaissut lopullisesti yhteydet siskooni ja sukulaisiini. Olen vaihtanut paikkakuntaa ja soitin siskolleni kerran puhelun, että haista pitkät. Elämäni on nyt hyvin. Olen saanut rauhan. Joskus teksisi mieli, että haukun siskoni oikein kunnolla ja korjaan asiat sukulaisilleni, mutta antaa olla. Missään tekemisissä en halua heidän kanssaan kuitenkaan olla. Unohdan menneet, niin on parempi. Nautin UUDESTA ELÄMÄSTÄNI

Itsellä sama tilanne tai vielä pahempi -mies ei "huomaa" mitään epäasiallista käytöstä minua kohtaan. Jouduin rankan syrjinnän kohteeksi miehen vanhempien ja sisarusten taholta. Perättömät juorut, yksityisasioiden urkkiminen ja niiden levittäminen ja jokaisen sanomani asian kääntäminen negatiiviseksi.. Joiltakin ihmisiltä tuntuu puuttuvan moraali täysin. Avioero oli lähellä, mutta olen aikojen saatossa hyväksynyt tilanteen. Tekemisissä olen mahd. vähän, pakollinen lastenhoitoon liittyvä yhteydenpito ainoastaan.

Aika näyttää muuttuuko heidän käytön, oman mielenrauhan säilyttämiseksi olen yrittänyt pyyhkiä inhottavat ihmissuhteet meidän elämästä. Mistä kiusaaminen johtuu? Vaikea kuvitella että joku siitä nauttisi. Jotain yhteisöllisyyttä kai se on, kun etsitään yhteinen syntipukki ja suvun inhokki jota on lupa kiusata, haukkua ja syrjiä.

Olen keski-ikäinen nainen ja tämä on minun tarinani, tosin mahdollisimman lyhyesti ja tiivistetysti.

Siskoni pahoinpiteli minut, ehkä jopa tapon yritys. Se tapahtui kun äitini terveys alkoi merkittävästi heikentyä. Siitä on tosin aikaa, mutta sen jälkeen en enää koskaan ole luottanut siskooni. Sitten äitini kuoli. Hän oli perheesssämme ainoa, joka todella välitti ja rakasti minua. Me olimme hyvin paljon toistemme kanssa, puuhastelimme kaikenlaista. Silti moni tärkeä asia jäi juttelematta. Esim kerran äitini sanoi sairaskohtauksen uuvuttamana kähisten, että isäni on paljon sairaampi kuin uskonkaan. Äidin poismenon jälkeen isäni hylkäsi minut välittömästi, ei pidä minuun mitään yhteyttä. En voi mennä hänen luokseen vanhaan kotiini, koska pelkään siskoani. Mutta myös siksi että isäni ei ole mitenkään kannustanut, lohduttanut minua, eikä ota minuun yhteyttä. Kun olen yrittänyt kysellä isältäni, miksi hän on aina niin tyly minulle eikä kunnioita mitään mitä sanon ja teen, hän on vain suuttunut ja loukkaantunut esittämistäni kommenteista ja kysymyksistä. Olen ihan vilpittömästi ja mahdollisimman neutraalisti yrittänyt keskustella ongelmista, mutta turhaan. En tiedä, mitä isälleni on tapahtunut, onko hän elossa. Hänellä on vakavia mielenterveysongelmia, neurooseja, epävakaata persoonallisuutta, ilmeisesti skitsofreniaa, mielialavaihdoksia. Hän menetti vanhempansa kauan sitten onnettomuudessa kun hän oli pieni lapsi. Vähintään hänellä on dementia. Keskusteleminen hänen kanssaan on mahdotonta, koska hän ei todellisuudessa kuuntele keskustelukumppania vaan hyppii yhtäkkiä johonkin muuhun teemaan ja saattaa yhtäkkiä raivostua. Varsnkin hän raivostuu, jos hänet keskeytetään tai häntä ei hänen omasta mielestään kuunnella. (Tämän viime mainitun piirteen olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana hänessä) Lähtökohtaisesti kaikki mitä olen halunnut kertoa hänelle, herättää hänessä vain joko välinpitämätöntä väheksymistä minua kohtaan tai sitten hän ei lainkaan reagoi sanoihini, ei kuuntele. En ole mielestäni ja muistaakseni koskaan saanut isältä kannustusta ja aitoa rakkautta, vain tylyjä kommentteja virheistä ja puutteista. Olen kuitenkin mielestäni kohtuullisesti onnistunut elämässäni, ei nyt mitään suurta uraa ja taloudellista varakkuutta, mutta on perhe, yksi lapsi, poika, aviomieheni on ihana ihminen, vaikka me toisinaan riitelemme. Äitini ja sittemmin muittenkin sukulaisten kuoleman jälkeen suhtaudun elämään surullisesti. Ikävöin lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta se on katkeraa, kun se perhe, jossa olin, olikin ihan feikkiä, että minua ei koskaan isäni rakastanutkaan. Joskus olen vihaisella tuulella ja haluan sanoa suorat sanat isälleni, mutta mitä se muka auttaisi, hän on myös kuolemaa kohti menossa. Todennäköisesti seuraavan kerran kuulen hänestä, kun hänen ilmoitetaan kuolleen. Tässä tuli nyt päällimmäisiä mieleen nousseita juttuja ja moni asia unohtui mainita joten kirjoitan niistä lisää seuraavassa kommentissa. Olen kuitenkin erittäin ahdistunut jo pelkästään äitini kuolemaa surren.

AP:lle onnea jatkoon:)
Ota "avioero" tuollaisesta suvusta ja elä omaa elämääsi miehesi kanssa.

Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä, ja heistä kannattaa pysyä todella kaukana.

Aika samamoista settiä täälläkin.
10 vuotta oltu yhessä, vauva... mutta edelleen en kuulu sukuun, ihan on suoraan kahvipöydässä kerrottu... miehen mielestä olen vaan käsittänyt väärin... En oikein sitte tiedä miten tämän lausahduksen voi väärin ymmärtää "ethän sä kuulu vähänniiku edes sukuun" ...anoppi asialla... keskustelu oli kun hän puhui miehen kanssa jostain sukujuhlista, ja kysäsin että mitkäs ne juhlat on... ei oo kutsua tullu... äyskimiset , tiuskimiset ja puhumattomuus on ihan tavallista, oli alusta asti. Samoin avioliittoamme ja seurustelyamme vastustettiin.

Miehen sisko on myös oma lukunsa... alusta asti on äyskitty ja tiuskittu... kyllä on saanut tuntea olevansa ihan koira.. kyllä oon miehelle monta kertaa sanonutkin, että katotaanko tilanne, että käyn puhumaan ja vastailemaan samaan tapaan ja tyylillä siskolles ja äiteelles, niin et kauaa mun käytöstä kattele. Mutta mulle kyllä saa puhua kun saastalle....

Niinpä pari vuotta sitten päätin lakata välittämästä. En käy kylässä enää, ja jos ne tuleevat meille, niin tervehdin ystävällisesti, mies saa itse kestitä vieraansa, minä touhuun omiani. Nytkin on mies vaavelin kanssa sukujuhlissa, minä vietän laatuaikaa... :) ..on suklaata, skumppaa ja tuoreita mansikoita...

Enää en yritä miellyttää, vaan olen antanut periksi.. kyl ne tossa on viimesen vuoden aikana muutaman kerran yrittäny lähestyä, mut ihan sama mulle. Vastaan kun kysytään, lähetän terveiset, mutta se on kiitos siinä sitten. Mies pitäköön perheensä ja sukunsa, käyttäköön lasta siellä niin paljon kun tykkää.. mutta minä jään kyydistä pois. Mutta on toi tietty meidän suhdetta myös paljon syönyt, kun tiedän selvästi että se on lapsi jamiehen lapsuuden perhe joka kyllä vie voiton meidän perheestä. Mutta minä olen valintani miehen suhteen aikanaan tehnyt, hyväksyttävä on, näillä mennään.. kaipa mussa sitten vaan on jotain niin ärsyttävää..

Suosittelen antamaan periksi ja okemaan välittämättä. Vapauttaa kummasti. Sulla on hyvä tilanne siinä mielessä, että miehes seisoo sun tukena!!! Mulla ei oo ikävä kyllä näin asiat, mut eipä sitä voi kaikkee saada

Mä en ees jaksa ketää enkä oo tekemisissä. Erosinkin. On helpompaa olla omissa oloissaan:)

ERo tulee enemmin tai myöhemmin.

Ex vaimoni valitsi puolensa ja haki eron.

Kun protestoin exän suvun epärehellisyyttä, kerjäämistä ja kiusaamista.
valmistaudu, herää todellisuuteen. Se kiusaaminen ei lopu. Se ei lopu edes eroon, mut sulla on edes mahdollisuus puolustautua.

Mikähän tämän aloituksen asia olisi pähkinänkuoressa? - Nm. Mitä on tiivistäminen

Hyvin vähän sukulaiskiusaamisesta on puhuttu enkä ymmärrä syytä siihen. Mutta kyllä sellaista esiintyy melkoisen runsaasti ja varmasti löytyisi monia uskomattomia tarinoita, jos siitä puhuttaisiin enemmän. Valitettava asia on, että sukulaisiaan ei voi kukaan valita. Ikävää, että tuollaisia tyyppejä löytyy suvusta. Itsekin olen tehnyt havaintoja, että jotkut suvut ovat toiminnaltaan täysin käsittämättömiä ja toiminnaltaan sekä arvomaailmoiltaan joskus jopa täysin terveiden arvojen vastaisia ja jopa kieroutuneita. Sitten kuvitellaan, että voidaan jotakuta tai tiettyjä ryhmän jäseniä pomottaa sellaisista asioista ja sellaisilla konsteilla, että edes laki ei salli sellaista toimintaa eikä voi ketään pakottaa sellaisiin toimintoihin. Tosin kaikissa suvuissa ei tällaista esiinny, joissakin osataan myös toimia ihan moitteettomasti. Mutta arvohierarkia voi olla suurin ilmapiiriä vaikeuttava tekijä suvuissa. Jotkut voivat kuvitella omaavansa enemmän valtuuksia kuin edes laki sallii tai voi sallia. Usein tämä tulee ilmi perinnönjakojen yhteydessä ja juuri näistä asioista voi syntyä todella muhkeita riitoja. Vieläpä, kun hävinnyt osapuoli joutuu maksamaan toimenpiteen, voi jäädä kytemään runsaasti ja pitkäksi aikaa ei-toivottua kaunaa kanssaolijoitaan kohtaan. Usein viimeistään tässä vaiheessa oppii tuntemaan lähisukulaisiaan ja heidän arvomaailmojaan paremmin ellei ole siitä riittävän tietoinen tätä ennen. Kaiken lisäksi jos porukassa on vaikutusvaltaisia (tässä tilanteessa olisi pakko sanoa että jyrääviä) henkilöitä, tilanne voi pahentua entisestään, sillä heikommat osapuolet joutuvat ahtaammalle ja nämä jyräävät henkilöt voivat saada toimintaansa muitakin yksilöitä mukaansa. Koeta siinä sitten jaksaa. Kaikki sukujen jäsenet eivät edes tajua, että heidän valtuutensa ovat loppujen lopuksi varsin rajalliset. Itsellänikin on kokemusta tällaisesta ja pahimmillaan suvussa voi olla niin kusipäisiä tyyppejä kuin vain olla voi. Loppujen lopuksi suvun toimintaan vaikuttaa se, että miten kyseisessä yhteisössä on mahdollisuuksia elää sovinnossa keskenään erilaisten ihmisten kanssa sekä minkälaisia ja pahoissa tapauksissa miten häiriintyneitä tyyppejä sukuun on osunut. Ei tarvita kuin kaksi tai kolme erittäin ovelaa, mahdollisesti vaikutusvaltaista, narsistista, harhaanjohtavaa tai jyräävää henkilöä porukkaan, niin koko soppa on valmis, surullista mutta silti totta.

Tuo mitä sinun miehen sukulaiset harjoittaa sinua kohtaan on nimeltään yhteisön ulkopuolelle sulkemista, kiusaaminen on kokonaan eri asia niin jospa käytettäisiin asioista niiden oikeita nimiä eikä keksittäisi termejä omasta päästä?

Mua kiusaa suku,mut haukkuvat myös toisiaan selän takana. Olen hyvin minimiin pistänyt yhteydenpidon. Onneksi asun kaukana heistä.

Ennen suvun arvokkaimpia olivat pojat ja jatkoivat sukutilaa, nimeä ym..tästä systä osa sisaruksista voi koittaa voittaa veljen puolelleen, muita mustamaalaten, jotta saa kuulua ns parempaan porukkaan,. Huom myös aviopuolisoiden ammatit vaikuttaa. Ennen ahkerimmat työläiset olivat arvostetuimpia ja tämä " narsismi" kukkii siten, että edelleen muita parempina itseä nostatetaan kenties muuta vähitellen mitä EI osaa. Jne. Huom! Ihmistä voidaan olla olla arvostamatta tuon tietyn porukan sisällä oli miten hyvä työssään, ammatissaan tai koulutuksista korkea, tai muuten lahjakas, rikas tai menestynyt, yrittäjä tms. Ei noille asioilla ole mitään merkitystä näissä tapauksissa..edessäpäin esitetään.

Soppa ketää meillä lähisuvussa itseäni 8 v.vanhempi siskoni.Asemansa ja varalisutensa on saanut puolisonsa kautta. Onistunut olemaan uskottava.Elämän tehtävänä hänellä on ollut Nolla minut aina.Suvun kanssa ei pakko olla tekemisissä. Minä en vain pakoliset juhlat,joissa netraali kaikille. Nyt ei tarvinut olla edes Hautajaisissa, Ne on salttu,vaikka kysessä oli Siskomme.Terv.vaan Helsingin lähiöstä.

Mä en oikeesti jaksa sukua. Kohteliaisuudesta olen whatsupilla yhteyksissä.

Olen puhunut tuntikausia terapioissa ja joo tähän lyhyesti. Elin lapsuuden aika vapaasti,jostain 13vuotiaasta sain pitää täysin huolen itsestäni. Sain kerran silmälasit ja tuntui että sekin oli vanhemmille iso kustannus😓Sitten teininä sain mennä ja tulla,ketään ei kiinnostanut. Ja myöhemmin olen saanut suvulta vain irvailua. Eli tuntuu että synnyin tänne vain pelkäksi.

Mä en oo ollut vuosiin suvun kanssa tekemisissä. Muistan ne piikittelyt aikoinaan esim ootpa lihonu,tai ootpa laihtunut tai onko mikä työ ja mikä palkka ja se ja se tienaa enemmän. Ja millon mistäkin. Nyt on rauhallista kun vain muutama ystävä laittaa viestejä ja nähään ku nähään.

Ankeaa on sitten kun olet vanhus ja jäät yksin, kyllä ne sukulaiset yleensä tulee hätiin kun sen aika on.