Uskallanko?

Vastaan itsekin ulkosuomalaisena, paluuta suunnittelevana. Kehottaisin sinua ottamaan yhteyttä joko työnvälitykseen tai suoraan itsellesi mieluisen alueen terveydenhoitopiiriin ja kysyä töitä. Hoitoalalla luulisi tosiaan olevan mahd sinunlaisellesi - ja ainahan voisit kouluttautua / päivittäytyä lisää, mikäli siellä valiteltaisiin kotimaisen kokemuksen puutteesta? Käsitin, että lapsesi voisivat käydä koulua englanniksi ( IB-linjoille pyrkiminen helppo järjestää heidän nyk koulujensa ja skannauksen avulla, meilaa kyselyjä ko. suomal kouluihin). Nuorimmat lapsistasi ehtisivät sopeutua vielä suomenkieliseenkin opetukseen, kunhan matematiikan taidot vastaavat Suomen-koulujen luokkatasoja ( eka vieras kieli onkin jo erinom kunnossa). Mieheltä vaadittaisiin kai eniten, ellei onnistuisi soluttautumaan jhnkin kv-firmaan, suomen kielen kursseille olisi silti osallistuttava. Asuntoasiakin teillä olisi hoidossa, kuten sanoit, joten rohkeutta vaan!

Sinuna jättäisin palaamisen väliin. Paluumuuttajana sinua ei arvosteta ja nyt kokemasi "rasismi" vaihtuu toisenlaiseen kyräilyyn, koska sinua pidetään helposti leuhkana (jos mainitset asuneesi ulkomailla) tai pyrkyrinä/väärin tekevänä (tuot erilaisia näkemyksiä miten asiat voisi hoitaa toisin/paremmin).

Vaihtoehtoisesti sinua pidetään epäonnistuneena (koska palaat pitkän ajan jälkeen) tai hyväksikäyttäjänä (palaat suomalaisen sosiaaliturvan hyödyntäjäksi ja yhteiskunnan elätiksi vaikket olet kontribuoinut siihen pariinkymmeneen vuoteen). Jälkimmäinen korostuu erityisesti jos tuot perheen mukanasi, joka myöskin pääsee sosiaaliturvan piiriin (ei väliä mistä tai millaisen sosiaaliturvan piiristä palaatte).

Suomessa ollaan yhtälailla muukalaisvihamielisiä joten neuvoni on, että mieluummin sinä kärsit nykyisessä maassa kuin koko perhe kärsii Suomessa. En tiedä missä asut nyt, mutta puhuit Briteistä joten ehkä siellä? Itse asuin siellä vielä muutama vuosi sitten ja voin vakuuttaa, että paljon hyväksyvämpiä muukalaisten suhteen he ovat kuin Suomessa.

Minulla on parhaillaan menossa neljäs ulkomaa ja nykyisellä reissulla olen ollut kolme vuotta. Edessä on vielä toiset kolme vuotta ja toivottavasti paljon enemmänkin. Olen nelikymppinen perheellinen ja paluun ajatteleminenkin ahdistaa. Toisaalta se tuskin tulee tapahtumaan, koska ulkomaalaisen puolisoni kanssa asuimme aikaisemmin Suomessa useamman vuoden ja se on nyt koettu. Hän on asunut poissa omasta kotimaastaan jo melkein 15 vuotta.

Kiitos nyt naista vastauksista. Aika mielenkiintoista, etta aivan erilaista linjaa molemmissa. Hyvakin, koska en katso olevani niin naivi, etta kuvittelisin kaiken sujuvan kuin tanssi. Enka ole myoskaan ajatellut, etta tulisin jotenkin kehumaan ulkomaan kokemuksellani. Itsekkin pidan sellaisia ihmisia, jotka olettavat olevansa jotenkin erinomaisia muualla asumisen jalkeen vahintaakin hassuina, jollei vallan tylsina. Eika ole mitaan tarkoitusta hokea kuinka 'ulkomailla kaikki on parempaa'. Olen todellakin kokenut kantapaan kautta, etta nain on hyvin harvoin. Summaisin viela, etta kateellisia ja epaluuloisia ihmisia on kaikkialla. Eika ole todellakkaan tarkoitus tulla sosiaalitoimiston rasitteeksi, meilla on seka saastoja, etta omakotitalo taalla myytavana. Mita maksamiseen tulee muuten, Suomessa toissa ollessani maksoin siella veroja ihan niin kuin muutkin, etta ehka on vahan rastissa, jos tiukkaa tekee. Katson, etta itsellani on melko hyvat tyollistymismahdollisuudet, puolison tietysti pitaisi opiskella Suomea ja mita lapsiin tulee, heista voisi hyvinkin kypsya tulevaisuuden veronmaksajia Suomeen.
Kiitos myoskin kaytannon neuvoista. Meilla on viela paljon miettimista ja keskustelemista, ennenkuin mitaan konkreettisia toimia harkitsemme. Tassa vaiheessa ajattelen, etta oma suhtautuminen varmasti vaikuttaa sopeutumiseen kovasti. Luin jostakin, etta pettyneimmat paluumuuttajat ovat niita, joilla on korkeimmat odotukset. Itse en todellakaan odottaisi mitaan ruusutarhaa ja mahdollisille ilkeilijoille pystyn kylla laittamaan jauhot suuhun aika taitavasti.

kaikille suomeen takaisin haikaileville kokeneen muuttajan kantapaan kautta saama viesti on===
ennen suomeen muuttoa.. kay suomessa ja asu siella niin kauan--vaikka 1/2 vuotta ,etta silmasi avautuvat..ala vaineskaan suoraan muuta sinne,,vaan tee tiedusteluja.. vakoile,,
ja jos muutat,, jata porttisi avoimeksi ..eli ota maasi kansalaisuus,, niin paaset takaisin ilman vaikeuksia.
ja muista,etta suomi ei ole se sama suomi ,josta lahdit,, vallankin ,jos olet ollut kauan pois.
sina olet muuttunut myos..
itse kestin 2 v suomea sitten pois ja ei muuta kuin lomalle takaisin..

Hei, Asutte nyt melko lähellä Suome. Voisitteko vuokrata Tanskan kotinne vaikka vuodeksi (alussa) ja kokeilla asumista Suomessa?

Vuoden aikana saisi käsiintuntuvan kokemuksen Suomen tyomarkkinoista, lasten kouluista, terveydenhuollosta jne..
Tuon aluksi sovitun ajan jälkeen voittekin tehdä asiantuntevan, kokemuksiinne perustuvan päätoksen kummassa maassa asua pysyvästi.

Lastenne kielitaidosta ei kannata huolehtia, he oppivat suomen suhteellisen nopeasti. Kaikki lapset oppivat ja se on heille vain plussaa tulevaisuudessa.

Mitä taas tulee miehesi kielitaitoon, hänkin oppii suomen. Kuitenkin, useammin kuin ei, johtotehtäissä olevat puhuvat englantia jokapäiväisessä tyoelämässään jokatapauksessa joten miehesi kieleitaidottomuus alussa tuskin tulee olemaan ongelma.

17-, 14- ja 11-vuotiaat lapset, ilmeisesti syntyneet ulkomailla eikä suomalainen äiti ole viitsinyt puhua heille suomea. Sitten haikaillaan pakluumuuttoa Suomeen kun lapset ovat keskenkasvuisia. Mitä järkeä tässä on lasten kannalta?

Lapset voivat tietenkin käydä kansainvälistä koulua Suomessa.

Jos hoitoalan työntekijänä oleminen askarruttaa, niin perusta oma yritys. Töitä kyllä riittää.

Miehen työllistymistä pidän epävarmana.

Itse muutin takaisin Suomeen asuttuani 25 vuotta ulkomailla. Olen ollut oikein tyytyväinen paluumuuttooni ja alallani on paljon töitä tarjolla. Omasta asenteesta on paljon kiinni, miten sopeutuu takaisin.

Ei se Suomen 'opettaminen' ole ihan niin yksinkertaista, kun ei lapset kuule sita kuin yhdelta vanhemmalta. Valtavaesto puhuu Englantia, niin myoskin mieheni. Viimeistaan sina vaiheessa, kun lapset menevat kouluun Suomi alkaa unohtua. Olemme aina asuneet pienilla paikkakunnilla, joissa ei ole paljoa ulkomaalaisia, saati sitten suomalaisia. Kouluun mennessan lapset huomaavatt olevansa erilaisia ja Suomen puhuminen tipahtaa nopeasti, ettei kiusata. Suurin osa Briteista ei ole patkaakaan kiinnostunut kaksikielisyydesta ja niin pienen kielen, kuin Suomen puhuminen ei ketaan hetkauta mitenkaan. Olen taalla ollessani toisinaan tavannut suomalais-brittilaisia pariskuntia ja jos yhteydet Suomeen ovat rajoittuneet, kuten meilla, viimeistaan koulun alkaessa ovat heidakin lapsensa lopettaneet Suomen puhumisen. Itse en ole koskaan ollut mikaan sinivalkoisen heiluttaja, enka suomalaisuutta kenellekkaan tyrkyttanyt. Jos lapset olisivat kaikki yli 18v. voisivat tietysti itse paattaa missa haluavat asua. Eli siis, kaikilla on yksilollisia ja perhekohtaisia syita miksi asioita tehdaan ja jatetaan tekematta. asiat ovat harvoin aivan musta-valkoisia.

Kiitos kuitenkin kommentistasi.

Niin, itselläni on kolmikieliset lapset, suomi kaksi muuta kieltä äidinkielen tasolla kaikki. Ei ollut helppoa se suomen kielen opettaminen. Mitään tukea en yhteiskunnalta siihen saanut eikä meilläkään ollut kovin laaja suomenkielisten tuttavien piiri.

Uskallan väittää, että monen kielen opettaminen lapsille ja harvinaisen ja erikoisen suomen kielen opettaminen ulkomailla ilman yhteiskunnan tukea kyllä onnistuu, mutta se vaatii todella paljon määrätietoista työtä. Se siis onnistuu, jos sitä haluaa.

Kuvailemasi lasten suomen kielen puhumisen "lopettaminen" on tyypillistä käytöstä silloin kun lapsi ei koe saavansa tarpeeksi tukea äidinkielensä opetteluun. Ratkaisu ei ole, että vanhempi luovuttaa ja sitten lapsella ei ole enää mitään mahdollisuutta oppia suomea. Ratkaisu on antaa entistä enemmän tukea lapselle.

Näistä asioista on kyllä tietoa tarjolla sitä haluaville. Pakko olla, sillä minäkin onnistuin sitä löytämään jo 30 vuotta sitten.

"Eli siis, kaikilla on yksilollisia ja perhekohtaisia syita miksi asioita tehdaan ja jatetaan tekematta. asiat ovat harvoin aivan musta-valkoisia."

Näin varmaan on. Jotkut hötkyilevät ja säntäilevät lastensa elämän kanssa ja laspet maksavat siitä sitten oman hintansa. toiset pystyvät kuta kuinkin suunnittelmaan elämänsä siten, että lasten tarpeet elämän pysyvyydestä ja ennakoitavuudesta otetaan huomioon.

Iso-Britanniassa näyttää Suomikoulujen sivujen mukaan olevan kokonaista 21 Suomikoulua, joten luulisi jonkun niistä olevan teidänkin lähellänne.

"Meidan ensimmainen lapsi karsi (tai luulimme, etta karsi, kun kokemattomina vanhempina kuuntelimme vain neuvolan tatia) lievasta puheen viivastymisesta. Neuvottiin, etta pitaa puhua vain yhta kielta aluksi, ettei hammenny (kylla, nyt viisampana ja vanhempana ja takalaiseen piilo-rasismiin tottuneena tiedan, etta neuvo oli paa-asiallisesti perusteetonta puppua). Tama johti kuitenkin tilanteeseen, etta koska kaikki ymparilla puhuivat Englantia, lapsen isa mukaan lukien, kotikieleksi tuli Englanti."

Hei kuule, mekin olimme kokemattomia vanhempia kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Kummankaan suku ei asunut lähellä, joten olimme vielä aivan omillamme. Vaan kirjastosta ja kirjoista löytyy tietoa sitä janoaville. Niinpä tuloksena on nyt sitten monikieliset lapset.

"Alkaakin mieleen muistua, miksi Suomesta oli aikanaan helpottavaa lahtea: -siella ollaan aina aivan varmasti oikeassa. Kun on itse kerran tehty, niin sen pitaisi sitten olla kiveen kirjoitettu ja kaikkien muidenkin pitaisi nain toimia."

Yksikään monikielinen aikuinen ei kritisoi vanhempiaan siitä, että on lapsena saanut mahdollisuuden oppia useita kieliä äidinkielinään. Sen sijaan moni aikuinen kritisoi vanhempiaan siitä, että nämä eivät ole opettaneet omia kieliään lapsilleen.

Näin se vain on . Sorry, että totuus satuttaa. Puhun sekä tietoon että omaan kokemukseen perustuen.

Surullista tässä on se, että vaikka näistä asioista on todellakin ollut tietoa tarjolla jo kymmeniä vuosia, niin siitä huolimatta tietämättömyys rehottaa. Ja tuloksena on aina jokaisen yksilön oma pieni tragedia.

Anteeksi kovasti, kompelona henkilona en heti havainnut kirjoituksestasi pettymystasi ja surullisuuttasi, otan osaa, ihan kaikkeen mika kalvaa.

Näin se vain on . Sorry, että totuus satuttaa. Puhun sekä tietoon että omaan kokemukseen perustuen.

Surullista tässä on se, että vaikka näistä asioista on todellakin ollut tietoa tarjolla jo kymmeniä vuosia, niin siitä huolimatta tietämättömyys rehottaa. Ja tuloksena on aina jokaisen yksilön oma pieni tragedia.